maanantai 14. heinäkuuta 2014

George R.R. Martin: A Storm of Swords


George R. R. Martin: A Storm of Swords. A Song of Ice and Fire: Book Three. (Bantam Books 2011)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2000
Sivumäärä: 1177
-

En varmasti ole ainoa, joka on innostunut George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjoista niihin perustuvan HBO:n televisiosarjan myötä. Ensimmäinen osa A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli) ja sitä seuraava A Clash of Kings (suom. Kuninkaiden koitos) menivät vielä nopeana välipalana, mutta käsillä olevan kolmannen osan kohdalla aloin jo hyytyä. Ihan valehtelematta olen lukenut tätä reilun tuhannen sivun järkälettä vajaat kaksi vuotta. Game of Thrones -televisiosarjan kaksi viimeisintä kautta onneksi käsittelevät juuri tämän kolmannen osan tapahtumia, joten ne palauttivat hyvin mieleen kirjan aiempia käänteitä, vaikka teoksen lukemisessa on ollut melko pitkiäkin taukoja.

Lienee tarpeetonta tässä referoida A Storm of Swordsin (suom. Miekkamyrsky, ilmestynyt kahtena niteenä) juonta, sillä se sisältäisi välttämättäkin joitain juonipaljastuksia niille, jotka eivät ole vielä kolmanteen osaan ehtineet. Tulen ja jään laulussa kyse on kuitenkin ennen kaikkea valtataisteluista eri kansojen ja sukujen välillä. Asetelmat ovat hyvin jännitteisiä ja herkkiä muttumaan. Taistelua käydään paitsi asein, myös avioliittojen, kaupankäynnin, juonitteluiden ja salamurhien avulla. Vallan havittelussa ei olekaan kyse pelkästään kunnianhimosta vaan myös selviytymisestä. Samalla kun ihmiset nyhertävät pikkumaisten valtataisteluidensa kanssa, pitkä talvi on tulossa pohjoisesta päin ja tällä kertaa se on tuomassa mukanaan täysin odottamattoman ja tuntemattoman uhan.




Martinin mammuttimainen kirjasarja edustaa hillitöntä omistautumista ja käsittämätöntä mielikuvitusta. Martinin kyky hallita kokonainen maailma, sen eri alueet, kansat, historiat ja uskonnot on arvostettavaa. Tulen ja jään laulun kerronta on tapahtumakeskeistä. Kieli ei ole erityisen värikästä eikä kerronta kiinnitä lukijan huomiota itseensä. Sen sijaan sarjan tapahtumat ja henkilöhahmot vievät lukijan mukanaan. Omassa lajissaan fantasiakirjallisuutena Tulen ja jään laulu on laadukasta viihdettä.

Aikaisemmin lukemaani fantasiakirjallisuuteen nähden Martinin sarjan vahvuutena on sen perusteellisuus. Teoksissa syvennytään tarkasti valtajuonnitteluiden yksityiskohtiin, lukuisiin eri henkilöhahmoihin ja yhden ajanjakson tarkastelemiseen useasta eri näkökulmasta fantasiamaailman eri kolkissa. Henkilöhahmojen vaivihkaisen kehittymisen myötä valta-asetelmat muuttuvat jatkuvasti. Välillä lukijalle tarjotaan myös yllättäviä juonenkäänteitä, jotka voivat viedä tilanteen aivan päälaelleen. Martinin fantasia on myös siinä mielessä erityistä, että se ei tarjoa klassiseen tapaan selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Verrattuna esimerkiksi genrensä kiistattomaan kuninkaaseen Taru sormusten herrasta -trilogiaan Martinin kirjasarja edustaa modernimpaa tarinankerrontaa, jossa hyvä ja paha riippuu, mistä näkökulmasta niitä tarkastelee. Martinin sarjan kehittyessä hyvät henkilöt alkavatkin saada pahan piirteitä, kun taas jotkut selkeästi ilkeän oloiset hahmot ilmentävätkin yllättäviä inhimillisiä ominaisuuksia.

Vaikka Martinin perusteellinen kerrontatyyli on Tulen ja jään laulussa sen ominaisinta ydintä, juuri sen vuoksi aloin kyllästyä kolmannen kirjan puolivälissä. Koska Martin pitää lukijansa äärimmäisen hyvin ajantasalla kunkin maailmankolkan tilanteesta, valta-asetelmista, juonista ja suunnitelmista, lukija alkaa välttämättäkin ennakoimaan ja spekuloimaan tulevilla tapahtumilla. Tällaista kutkutusta seuraa kuitenkin nopeasti turhautuminen, sillä lukija alkaa ymmärtää, että sivuja saattaa hyvinkin olla vielä tuhansia edessä, ennen kuin mitään kovin ratkaisevaa ehtii tapahtumaan. Koska näkökulmia on monia, ajassa edetään hitaasti, eikä kerronnalla ole tapana tehdä kovin suuria ajallisia harppauksia. Siinä mielessä Martinin fantasiasarja on muodoltaan kuin eräänlaista historiankirjoitusta. Siinä kronikoidaan uskollisesti kunkin osapuolen vaiheet jättämättä juuri mitään olennaista pois.

Sarjan osissa on hieman vaihtelua sen suhteen, minkä henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kerrotaan. A Storm of Swordsissa suosikkihenkilöhahmojeni Jonin ja Tyrionin näkökulmat ovat kuitenkin edelleen mukana. Tyrionista, lyhytkasvuisesta ja halveksitusta rikkaan suvun vesasta on kehittynyt sarjan aikana niin rakastettava, että olen ruvennut pelkäämään hänen henkensä puolesta. Martinin sarjan tuntien yksikään hahmo ei nimittäin ole sen enempää turvassa kuin toinen. Loppua kohden hahmo laitetaankin ahtaalle ja hänestä saadaan esiin jälleen uusia piirteitä.

Ilahduttavaa Martinin fantasiasarjassa on erityisesti se, että keskittymällä voimakkaasti henkilöhahmoihinsa ja heidän persooniinsa se antaa mahdollisuuden melko syvällisinkiin psykologisiin analyyseihin. A Storm of Swordsissa on kiehtovaa huomata, että kun toisilleen läheiset henkilöhahmot joutuvat toisistaan eroon, he alkavat kehittyä omiin suuntiinsa. Esimerkiksi Jamien ja Cersein ero toisistaan vaikuttaa kumpaankin osapuoleen aivan eri tavalla, Jamien kohdalla kehitys on jopa hieman odottamaton. Myös Sansan ja Aryan erossaolo omasta perheestään ja eläminen hengenvaarallisissa olosuhteissa alkaa heijastumaan heidän luonteisiinsa. Vaikka henkilöhahmojen kehityskulut ovat usein yllättäviä, Martin onnistuu kirjoittamaan niistä myös uskottavia. Henkilöhahmot ovat vahvasti ympäristönsä ja kokemustensa muokkaamia.

Tulen ja jään laulun neljäs osa A Feast for Crows (suom. Korppien kestit) odottaisi jo hyllyssä, mutta taidan sulatella vielä hetken edellistä osaa, jotta seuraava luku-urakka ei venähtäisi aivan niin pitkäksi kuin tämän kolmannen osan päihittäminen.