sunnuntai 21. elokuuta 2016

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki & Unohdettu vartti

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Unohdettu vartti)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Sivumäärä: 141

Rosa Liksom: Unohdettu vartti (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Yhden yön pysäkki)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1986
Sivumäärä: 144
-

WSOY:n julkaisemassa pokkaripainoksessani on samoissa kansissa Rosa Liksomin kaksi ensimmäistä, 80-luvulla julkaisemaa novellikokoelmaa Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. Niistä on helposti tunnistettavissa Liksomin omintakeinen tyyli. Hän kirjoittaa elämän ja yhteiskunnan syrjältä. Sieltä missä elämä on loputonta yksinäisyyttä, häpeää ja sukupolvelta toiselle kiertäviä traumoja. Ihminen esitetään sellaisenaan kaikissa synneissään, totuudenmukaisesti mutta tuomitsematta. Vaikka Liksomin novelleja yhdistävät samankaltaiset henkilöhahmot ja teemat, ne eivät kuitenkaan toista itseään. Tarinat muodostavat ympärilleen yhtenäisen maailman, ne versovat samasta todellisuudesta, mutta jokainen on tunnelmaltaan yksilöllinen. Kantavana voimana novelleissa ovat henkilöhahmot, jotka nousevat kirjan sivuilta esiin yhtä sattumanvaraisesti kuin ohikulkevat ihmiset kadulla. 

Liksomin novelleissa vaihtelevat tiuhaan niin miljööt kuin ihmisetkin. Yhden yön pysäkki alkaa Helsinki-novelleilla, joissa teini-ikäiset tytöt raportoivat katuslangillaan ryyppyreissuista, putkakeikoista ja satunnaisista seksikumppaneista. Helsingistä novellien miljöö siirtyy jonnekin Euroopan nimeämättömiin kaupunkeihin. Henkilöhahmot ja heidän ongelmansa säilyvät samana, mutta miljöö on vieraampi. Ilmassa on jatkuva lähdön tunne ja elämä on arvaamattomampaa. Ulkomailta sukelletaan suoraan jumalan selän taakse pohjoiseen. Sinne missä elämä on yhtä karua kuin ympäröivä luonto. Maaseudulla yksinäisyys on pohjatonta ja kylmää kuin pihakaivon kivinen kuilu. Unohdetussa vartissa pysyttäydytään pääasiassa maaseudulla. Kun Helsinki-tarinoita hallitsivat nuoret teinitytöt, maaseudulla äänessä ovat miehet, elämän kovuuteen juurtuneet perheenisät, kyynistyneet työmiehet ja kaipuuseensa hukkuneet peräkammarinpojat. Ajoittain Liksom siirtää näkökulmansa myös tuvan perukoilla lymyävään lapseen, joka toiveikkuudestaan huolimatta ymmärtää tuskallisen paljon ja tyytyy hirvittävän vähään.

Liksomin novellit pureutuvat syvälle kuvaamiensa henkilöhahmojen todellisuuteen, joka jättää jälkensä myös kieleen murteellisuuksina ja puhekielisyyksinä. Paradoksaalisella tavalla Liksomin novelleissa puhuvat usein ne, joilla ei ole ääntä; ne jotka harvoin käyttävät sanoja vaan mieluummin vaikenevat. Siten novellien tilanteet ovat lähes hypoteettisia. Ne näyttävät sen, mitä nämä ihmiset kertoisivat, jos heillä olisi ääni ja joku kuuntelisi. Väkevimmillään puhunnan hypoteettista luonnetta alleviivaa Yhden yön pysäkissä nuoren itsemurhan tehneen pojan kertomus viimeisistä hetkistään. Puhumisen mahdottomuus tekee henkilöhahmojen ilmaisemasta yksinäisyydestä ja elämän ankaruudesta entistä raastavampaa. Tuntuu kuin heidän äänensä tulisi jostain hyvin kaukaa ja syvältä, minne kukaan ei oikeasti kuule.

Liksomin henkilöhahmojen vallitsevin tunne on usein yksinäisyys, joka on läsnä silloinkin, kun he ovat muiden ihmisten seurassa. Oma taakka on aina kannettava yksin. Kykenemättömyys elämän ja vaikeuksien jakamiseen vääristää todellisuutta ja ihmissuhteita. Se muuttaa kauniin rumaksi, vilpittömyyden häpeäksi ja rakkauden väkivallaksi. Miesten suhtautuminen naisiin on usein kömpelöä, alistavaa tai väkivaltaista. Rakastamisen malli on sitoutunut sovinistiseen ja patriarkaaliseen kulttuuriin. Läheisyys merkitsee kömpelöä ja hätäistä seksiä, jonka jälkeen yksinäisyys palaa entistä raskaampana. Halu on syntistä ja likaista, joten miehet purkavat sen synnyttämän häpeänsä sen aiheuttajaan, naiseen. Mieshahmojen tuska ja hämmennys tuo usein mieleen rap-muusikko Paperi T:n oivaltavan säeparin: ”Miks kaikki kaunis on niin naiivia / itseinhoon naisia vai itse inhoon naisia?”.

Poikamiesten kaipuuta kuvaa koskettavimmin Yhden yön pysäkin novelli ”Mie tulin mettätöistä puoli neljältä”, jossa ronskissa ja maskuliinisessa ympäristössä kasvanut nuori mieskertoja hautaa häpeissään oman herkkyytensä sisälleen. Aito rakkaus tuntuu karussa maassa mahdottomalta:

Elämä mulle on täälä opettanu sen asian, ettei unelmille ole tillaa. Ei sitä jaksa unelmoija aina ko mithään sinne päinkhään ei tapahdu.
    Mie tunsin itteni vanhaksi mieheksi ko mie tanssin sen tyttären kanss, kuluhneeksi ukoksi. Minua puistatutti.
    Yölä mie sammuin Askon kamahriin. Ilman semmosta humalaa mie en olis saanu unta. Ko se tyär lähti pois sieltä tanssipaikalta se sano mulle, että pysyttele maisemissa, että kesälä nähhään. Se halasi minua. Minua itketti ja hävetti. Mie en päästäny kyynehleitä silhmiin. Se lähti etehlään ja minusta tuntu siinä lattialla, että se jätti minut tänne kuolehmaan.


Novelli novellilta Liksomin henkilöhahmot alkaa näkemään helposti sosiaalipoliittisen keskustelun herättelijöinä, syrjäytyneinä yksilöinä, jotka tuottavat vetoavan ja kouriintuntuvan esimerkin siitä, mikä yhteiskunnassa ja suomalaisessa kulttuurissa on epäonnistunutta. Pohjimmiltaan tällainen pelkistäminen tuntuu kuitenkin väärältä. Liksom ei moralisoi tai puhu henkilöhahmojensa puolesta, hän antaa heidän puhua itse eikä aseta heidän sanojaan itsetarkoitukselliseen kontekstiin. Juuri sitä tarkoittaa kaikkein väkevimmillään hänen kykynsä kirjoittaa henkilöhahmojensa omasta todellisuudesta käsin. He eivät ole ratkaistavissa olevia ongelmia, sivistyneen yhteiskunnan kääntöpuolia tai ymmärrystä kaipaavia laitapuolen kulkijoita. Rumasta ei tehdä kaunista eikä vääryydellä oteta kantaa.

tiistai 9. elokuuta 2016

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

Jani Saxell: Sotilasrajan unet (WSOY 2014)
Sivumäärä: 589
-

Sotilasrajan unet jatkaa Unenpäästäjä Florianin aloittamaa trilogiaa, jonka keskiössä on unista tyhjentynyt Eurooppa. Unenpäästäjä Florianissa elettiin vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Siunauskirouksensa ansiosta Romanian romani Florian kykenee sukeltamaan ihmisten alitajuntaan ja avaamaan lukot, joiden taakse unet ovat kätkeytyneet. Sotilasrajan unissa vaihtoehtotodellisuus on loikannut vuoteen 2016. Florian on perustanut Räksylän vanhaan ja eristäytyneeseen koulurakennukseen puolisonsa Ann-Stinen kanssa siunauskirottujen turvapaikan, johon vaeltaa nyt nuoria ja vanhoja kummajaisia ympäri maailmaa. Jokaisella on jokin yliluonnollinen kyky, joka tekee heistä uhan yhteiskunnalle mutta houkuttelee myös tieteellisille kokeiluille.

Unenpäästäjä Florianissa koin teemojen, ideoiden ja henkilöhahmojen moninaisuuden vievän tarinalta kaivattua napakkuutta. Samankaltaiset ongelmat vaivaavat myös Sotilasrajan unia. Edeltäjäänsä verrattuna Sotilasrajan unet on huomattavasti laajempi ja eeppisempi teos. Tarinan konteksti laajenee sekä ajallisesti että maantieteellisesti nykyajan Suomesta ja lähimenneisyyden Romaniasta koko Itä-Eurooppaan ja sen historialliseen kehitykseen aina 1500-luvulta asti. Vaikka teemat pysyvät trilogian toisessa osassa huomattavasti paremmin kurissa, varsinainen tarina punaisine lankoineen hukkuu historialliseen perspektiiviin. Vaikka kyseessä on trilogian toinen osa, Sotilasrajan unet toimii kuitenkin mainiosti myös itsenäisenä teoksena, ja ensimmäisen osan tapahtumat referoidaan tekstissä siltä osin kuin on tarpeellista.

Unenpäästäjä Florianissa fokuksessa oli Romania, mutta nyt tarkastelun kohteena on koko Balkan ja erityisesti sotilasrajaksi kutsuttu alue. Sillä viitataan Habsburgien Itävallan ja Ottomaani-imperiumin historialliseen ja jatkuvasti muutoksen kohteena olleeseen rajalinjaan. Romaaniin liitetyn kartan perusteella voi hahmottaa, että sotilasraja kulki suunnilleen nykyisten Sarajevon ja Belgradin kaupunkien välistä. Sotilasrajan unissa käydään läpi sekä Sarajevon että sotilasrajan sotaisa historia 1500-luvulta 2000-luvulle saakka. Alueella on läpi historiansa eläneet rinnan eri kulttuurit ja uskonnot, jotka ovat saaneet kärsiä erilaisista yhteenotoista, miehityksistä, diktatuureista ja puhdistuksista. Eri kieltä puhuvat ja eri uskontoa noudattavat naapurit opettelevat elämään keskenään tullakseen kerta toisensa jälkeen revityiksi vastakkaisille puolille. Saxellin perehtyneisyys aiheeseensa on vaikuttavaa, mutta romaanin edetessä historian vyörytys alkaa uuvuttamaan.

Saxell luo romaaniinsa toinen toistaan mielenkiintoisempia henkilöhahmoja, jotka kaikki kytkeytyvät jollain tavoin Balkanin sotaisaan ja traumaattiseen menneisyyteen. Romaanin edetessä ja henkilöhahmojen lisääntyessä juoni ei kuitenkaan tiivisty vaan yhä useamman henkilöhahmon tarina jää yksinäiseksi saarekkeekseen saman aihepiirin ympärillä. Varsinaisena keskusjuonilinjana on kuitenkin Florianin ja hänen henkivartijansa Ruben Holkin matka Sarajevoon. Euroopan tasapainoa on horjuttanut mystinen terroristi Flavius, joka kykenee vaikuttamaan ihmisten mieliin. Hän on Bosnian sodan kasvatti ja kerää ympärilleen Osattomien armeijaa, jonka tavoitteena on kostaa ja jakaa oikeutta siellä, missä sotatuomioistuimet ovat osoittautuneet tehottomiksi. Florian lähtee Sarajevoon selvittämään Flaviuksen henkilöllisyyttä ja motiiveja. Mutta mihin jäivät Räksylä, Ann-Stine ja siunauskirotut? Saxell pyörittelee käsissään liian monta hyvää henkilöhahmoa ja ideaa kyetäkseen käyttämään luontevalla tavalla niitä kaikkia. Räksylä unohdetaan pian tyystin ja lukijalle syötetään sen sijaan historian oppituntien välissä kahden renttumiehen sekavaa ja houreista Sarajevon matkaa.

Siinä missä historian kertaus alkaa puuduttamaan, Saxellin henkilökuvauksissa romaani herää aina hetkellisesti eloon.  Esimerkiksi päähenkilönsä esikoisen syntymää Saxell kerii esiin kielen ja mielikuvien kauniin lumoavana virtana:

Yhden kipulääkkeen Ann-Stine salli: miehensä kosketuksen kämmenselässä ja sormienvälisissä kanjoneissa, lempeän kieppuvat valveunet lentämisestä. Piperin potkurikoneesta vilistävien järvi- ja metsäkaistaleiden yllä, sukkulan tiestä ilmakehän kerrosten läpi. Sinne, missä ei ole painoa ja suuntia, missä Maa loistaa hauraan kirkkaana jumalansilmänä loputtomuuden keskellä.
    Ja vielä hetkeä aiemmin miehelleen ja synnytyssaliin poikenneelle päivystävälle lääkärille sähissyt Ann-Stine rentoutui ilman epiduraalipuudutusta. Niin, että heidän tyttärensä mahtui tulemaan maailmaan, kiipeämään kipeään valoon.


Toisaalta Saxelilla on myös taito irrottautua yksilöiden tasolta kohtalon ääneksi, maalailla lopun ajan kuvia ja julistaa satiirista todellisuuskuvaa:

Siellä missä maailmoja kudottiin, missä tämä- ja huomispäivät olivat toisilleen huomentuttuja, oli useita vaihtoehtoisia todellisuuksia. Yhdessä niistä illyrianismi ja jugoslavismi vielä kerran kukkisi. Toisessa mikään ei kukkisi, poltetussa maassa.
    Ja vastuu oli – jälleen kerran – ihmisellä. Vihoviimeisellä tyypillä, jolle sellaista kannatti luvata.


Sotilasrajan unet tiputtelee lukijalle elämänkohtaloita, historiaa, menneisyyden takaumia, traumoja ja vaihtoehtotodellisuutta, mutta kudelma ei lähde muodostumaan. Historian laaja perspektiivi ei kohtaa yksittäisiä ihmiskohtaloita, joten sen ainoaksi funktioksi tuntuu jäävän tarinan hyvin höllä kontekstualisointi. Saxell kyllä hallitsee vahvasti sekä laajat maailman ja yhteiskunnan kuvitukset että sukellukset yksittäisten henkilöiden kipeimpiin tai suloisimpiin kokemuksiin, mutta kaikki ne ovat vain hajalleen ripoteltuja helmiä paljouden meressä. Kokonaisuus jää auttamattomasti levälleen. Romaanin teemat kurkottelevat isoja kysymyksiä: kapitalistisen kulttuurin ja individualismin aiheuttama pohjaton välinpitämättömyys, kulttuurisen moninaisuuden tuho nationalismin ja vallanhimon jaloissa, toiseuden ja muukalaisuuden pelko, ihmisen julmuus, epäoikeudenmukaisuus ja kosto… Teemat eivät kuitenkaan herää kunnolla henkiin henkilöhahmoissa, laajempi historiallinen perspektiivi on liian hallitseva. Sotilasrajan unien potentiaali on siinä, millä tavalla nyky-yhteiskunta hahmottuisi historiallisen menneisyyden ja vaihtoehtotodellisuuden ristivalotuksessa. Nyt teoksen ytimekkäämpi sanoma hukkuu kuitenkin kaikkeen siihen vapaasti vellovaan ainekseen, josta romaani on kerätty kokoon.