Vaalin lasta vaivoikseni. Huolikseni huiskuttelen. Kaihokseni
kasvattelen.
Minne minä poikani keinutan? Kovaan ääneen komennettavaksi,
perässäjuoksettavaksiko? Entä jos hänestä ei kasva kunnollinen ja hyvätapainen?
Minne keinutan tyttäreni? Kotiapulaiseksiko liian varhain? Naisen
koviin kohtaloihin, yökeinujaksiko iäti? Entä jos hänkin on voimiltaan heikko?
Minne itseni keinutan? Haipuneeksi harmaahapseksi, kelopuuksiko norjaan
hongistoon? Enkö minnekään? Enkö minnekään!
Pauliina Rauhalan Taivaslaulua on ylistetty monessa
kirjablogissa, enkä olisi osannut siihen tarttua, ellen olisi lukenut siitä
niin hyviä ja innostavia blogikirjoituksia. Taivaslaulu
on vahva esikoisteos. Sen aihe on rohkea ja taatusti keskustelua herättävä.
Rauhalan kieli on ajoittain suorastaan upeaa ja lumoavaa, mutta kokonaisuutena
teos ei minua aivan täysin hurmannut.
Taivaslaulu on kertomus rakkaudesta ja kärsimyksestä kietoutuneena
julmalla tavalla toisiinsa. Vilja ja Aleksi kuuluvat
vanhoillislestadiolaisyhteisöön, jossa uskotaan, että jokaisen perheen
lapsimäärä on Jumalan ennalta päättämä eikä Jumalan suunnitelmaan ole
puuttuminen. Neljän lapsen jälkeen Vilja kokee menettäneensä kehonsa ja itsensä
Jumalan vaatimalle äitiydelle. Hän tuntee itsensä heikoksi, kun ei jaksa niin
kuin muut äidit jaksavat. Aleksi joutuu ihailemaan vaimoaan usein etäältä, kun
lapset tulevat väliin. He tarvitsevat Viljan huolenpitoa Aleksia enemmän.
Läheisyyden hetket ovat harvassa, ja niitä vähäisiäkin hetkiä varjostaa uuden
raskauden pelko.
Ajattelen kohtuullisuutta, jota kadehdin enemmän kuin mitään muuta, ja
itken. Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot,
jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman
taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä.
Rauhala on tavoittanut Taivaslaulussa hyvin Viljan tuntemusten
ristiriitaisuuden. Äitiys ja minuus sulkevat Viljan maailmassa toisensa pois.
Jos haluaa rakastaa perhettään ja olla äiti, on menetettävä kehonsa ja
minuutensa. Äitiys merkitsee kaiken antamista ja luovuttamista Jumalalta
saadulle tehtävälle. Äitiys ei anna tilaa olla mitään muuta. Viljan
todellisuudessa rakkaus ja kärsimys ovat kuin kolikon kaksi eri puolta. Taivaslaulun vahvuus on Rauhalan
allegorisessa kielessä, joka auttaa ymmärtämään Viljan ristiriitaisia tunteita
ja vaikeasti käsitteellistettävissä olevaa ahdistusta. Vertauskuvien kautta
Viljan kokemus muuttuukin todellisemmaksi ja kouriintuntuvammaksi lukijallekin.
Viljan ja Aleksin näkökulmien
vaihtelu on romaanissa sujuvaa. Kokonaisuuden kuitenkin rikkovat väliin
ujutetut lestadiolaisuutta koskevat blogitekstit. Ne tuntuvat romaaniin
kokonaisuuteen ja tyyliin nähden irrallisilta ja niiden motivointi on hataraa. Lapsen
kielellä kerrotut osiot nukkeleikeistä puolestaan toimivat allegoriana naisen elämälle
lestadiolaisyhteisössä, mutta siitä huolimatta nekin tuntuvat jotenkin
ylimääräisiltä. Kerronnan erilaisia tyyppejä on tiiviissä romaanissa liikaa.
Viljan ja Aleksin näkökulmiin keskittyminen olisi ehkä tehnyt romaanista
tasapainoisemman.
Taivaslaulu tuo esiin, kuinka eri asia usko ja uskonto voivat olla.
Viljan ja Aleksin henkilökohtainen usko on kaunista ja lohdullista. Se
suodattuu heidän jokaisesta arkisestakin hetkestä läpi. Se on kykyä olla
onnellinen pienistäkin hetkistä sekä rakastaa uskomattomalla lämmöllä ja
ymmärryksellä. Uskonto ja seurakunta taas näyttäytyvät romaanissa jatkuvan
arvostelun ja tuomitsemisen tilana, jossa onneksi kuitenkin hetkittäin
pilkahtaa jokin myötätunnon ja ymmärryksen hitunen kuten Viljan avulias ystävä
Maria.
Yllätyin siitä, kuinka
kriittisessä valossa vanhoillislestadiolaisuus romaanissa ilmeni. Kritiikille
tai oikeastaan pikemminkin avoimelle keskustelulle tuntuisi kuitenkin selvästi
olevan tarvetta. Se tulee jo esiin siinä, että Rauhalan Taivaslaulua pidetään tabuja rikkovana tekona, vaikka kyse on
ainoastaan yhteisön sisällä koetun ahdistuksen esiin tuomisesta. Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista
eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden
haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja
uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän
"tapakristittyjen" elämästä. Yksipuoliseen tuomitsemiseen ei minusta ole varaa,
koska samankaltaiset ongelmat tulevat meitä vastaan omassakin ”yhteisössämme”.
Meillä yhteisön vaatimukset eivät ole ehkä yhtä vahvoja ja sitovia, mutta
kokemukset niistä voivat olla lähes yhtä rankkoja kuin Viljalla. Kauhistelen
jatkuvasti, kuinka nuoret äidiksi tulleet tuttavani tuntuvat pyytelevän
anteeksi sitä, etteivät he ole tarpeeksi hyviä äitejä, koska he eivät jaksa
täysimetystä tai eivät saa lastaan nukkumaan päiväunia. Äitiys siinä missä
kaikki muutkin elämäntapamme syömisestä liikkumiseen ja työnteon määrään ovat
jatkuvan arvostelun ja tuomitsemisen alaisina, vaikka meillä ei olisikaan
Raamattua tai muuta pyhää kirjaa kertomassa, miten tulisi elää. Ystäväni ja
tuttavani eivät ehkä uuvu suuren lapsimäärän alla, mutta työelämän ja yhteiskunnan
vaatimusten alla kyllä. Siis yhtä lailla meidän kuin vanhoillislestadiolaistenkin
olisi tärkeä pohtia, mitä ihmisyydessä todella arvostamme ja milloin
tuomitsemme vain tehdäksemme itsemme autuaiksi.
Keskustelua
vanhoillislestadiolaisuudesta käydään muuten Ylen Inhimillisessä tekijässä huomenna perjantaina 13.9. klo 22.00-22.50.
Keskustelijana paikalla on muun muassa Pauliina Rauhala itse. Uusinta tulee
15.9. klo 17.10 ja ohjelma on myös nähtävillä Yle Areenassa vuoden ajan.
Blogikirjoituksia Taivaslaulusta on runsaasti, joten
kannustan googlettamaan, jos teos kiinnostaa enemmänkin.
-
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
(Gummerus 2013)
Sivumäärä: 281
Tuo on muuten niin totta, että äitiys tuntuu kaikissa kulttuureissa olevan jotain sellaista, johon jokaisella on oikeus puuttua ja äidit niitä, joille jokaisella on oikeus esittää vaatimuksia. Eikä se aina todellakaan ole yhteisöllisyyttä tai vastuunkantoa, vaan jotain aivan muuta.
VastaaPoistaNiinpä. Tuossa Rauhalan Taivaslaulussakin tulee esiin se, kuinka äitiyteen liittyy jonkinlainen universaaliuden ajatus. Niin kuin äidin rooli olisi jotenkin sen kantajansa persoonasta riippumaton luontainen olemisen tapa. Minusta on olemassa yhtä paljon erilaisia (ja hyviä) äitejä kun on erilaisia ihmisiäkin.
PoistaNiinhän se on, että suorituspaineita tulee monesta suunnasta, ei pelkästään uskonnon kautta.
VastaaPoistaMinä tallensin tuon Inhimillinen tekijä -ohjelman, mutta en ole vielä ehtinyt katsoa sitä. Kiinnostaa kyllä kovasti Taivaslaulun luettuani.
Ohjelma oli kyllä todella mielenkiintoinen ja syvensi lukukokemusta. Mukava, että pääsit vastavierailulle blogiini :)
Poistasinäpä se osasitkin hyvin pukea sen kytevän ajatuksen, mikä minullakin on, että vl- ihmisiä nyt syytetään tai yhteisön normeja syytetään, kun tuntuu että raamattuun uskominen ja eläminen nähdään niin punaisena vaatteena.
VastaaPoistayhtälailla ihmisillä on vaatimuksensa ja ihanteensa ja epäjumalansakin. milloin se on luonnonsuojelu, milloin eläimet, milloin "täydellinen äitiys tms"
Itse koen vapautta ja rauhaa olla uskovainen(vl) ja tunnen vierautta kun jotkut jopa puhuvat ihmisoikeusasioista meihin liittyen. Miksi emme saa vapaasti uskoa ulkopuolisten taholta.
kirja on varmasti hyvä, aion sen lukea jahka se joskus vapautuu.
media on riepotellut uskomattomia otsikoita viime päivinä meistä. Olemmehan me niin erottautuva joukko tuon lapsiasian vuoksi muista ihmisistä.
järkeillä voi vaikka hamaan loppuun saakka.
emme usko järjen avulla, emmekä ymmärryksen avulla, vaan ymmärrämme uskon kautta. Sitä kautta Jumala on meille luoja ja Isä taivaassa.
Niinhan me jo ensimmäisessä uskonkappaleessa luemme, luetaan se joka pyhä kirkossakin.
ps. ohjelma on harmittava siinä mielessä, kun haastateltavat ovat entisiä uskovaisia, ja nehän haluavat olla äänessä.
Olen samaa mieltä, että tällaisissa riepotteluissa on paljon kysymys myös erilaisten elämäntapojen ymmärtämättömyydestä. Ulkopuolisena pitäisi aina olla varovainen ja muistaa, että täältä käsin on vähän liiankin helppo nähdä asiat mustavalkoisena ja mennä tuomitsemaan. Avoin ja kunnioittava keskustelu on kuitenkin minusta tärkeää ja parhaimmillaan lisää sitä keskinäistä ymmärrystä.
PoistaYlen ohjelman myötä se toinen näkökulma jäi kyllä minuakin kiinnostamaan. Mukava, että tulit kommentoimaan ja kertomaan oman kokemuksesi.
Olipa mielenkiintoista lukea ajatuksiasi essielina. Harvinaisen kypsää pohdintaa kirjan teemoista, erityisesti äitiydestä, mutta myös uskosta. Monelle tuntuu olevan vaikea hyväksyä ihmisten erilaisuutta. Tämän kirjan luettuani tuli sekin ajatus pintaan, että miksi oma erilaisuus pitää salata - miksei siitä voi puhua avoimesti tai ainakin hyväksyä itsensä avoimesti.
VastaaPoistaSellaiseenkin asiaan olen törmännyt usein, että kun joku valtaväestöön kuulumaton toimii toisella tavalla, hänen tekonsa johtuvat siitä yhteisöstä, johon hän kuuluu. Kun taas valtaväestöön kuuluva toimii poikkeavasti, poikkeavaa toimintaa selittää ehkä hänen perheensä tai menneisyytensä. Karkeata yleistämistä!
Itse olen vl-uskovainen, mutta minulta puuttuu tuo mainitsemasi uskonto, siinä merkityksessä, josta ymmärsin kirjoittavasi. Usko tuo elämääni onnellisuuden, lohdun ja toivon - ne Viljan kahleet puuttuvat minulta, vaikka suuri perhekin on siunaantunut matkani varrella.
Äitiyteen paineita tulee eri ihmisillä eri asioista. Joillekin varmasti myös siitä, että lapsia syntyy enemmän kuin itse haluaisi. Joillekin paineet tulee siitä, että omat lapset ovat jollakin tavalla erilaisia, toinen kokee sen paineena, että ei onnistu omasta mielestään kasvatuksessa, kolmas kipuilee pullantuoksuksuisuudesta, neljäs naapurin tädin kommenteista... Näitä vaateita riittää varmasti meille jokaiselle äidille. Tärkeintä olisi olla sinut itsensä kanssa ja hyväksyä toisetkin sellaisena kuin he ovat.
Kirjaa kuvaisin itse sanoilla kielellisesti kaunis, ristiriitainen, pintaraapaisu. En lue yleensä tämän tyyppisiä kirjoja, mutta uteliaisuus sai minut lukemaan kirjan loppuun saakka. Äitiys-teemasta sain irti eniten. Minusta oli kaunista luettavaa se, kuinka Aleksi ja Vilja jaksoivat tukea lastensa kasvua ja kehitystä. Usko-teema näyttäytyi minulla lähinnä kerronnan aitouden arviointina. Koska itselle usko näyttäytyy kovin erilailla kuin Viljalle, se oli ehkä jonkinmoinen raflaava pointti kirjassa. Välillä uskonnollinen viitekehys oli aitoa, väliin iroonista, niin että sai nauraa ja osin sitä en pystynyt tunnistamaan omaksi uskokseni. Osa tekstistä suorastaan loukkasi.
Ristiriitaisinta kirjassa oli kuitenkin loppuratkaisu. Kirjan kantavana teemana näin naisen itsemääräämisoikeuden. Se vietiin Viljalta viimeistään siinä vaiheessa, kun Aleksi päätti yksin, ettei heidän perheeseen synny enää lapsia. Vilja oli tyytyväinen ratkaisuun, mutta itse olisin ollut todella loukkaanut, jos mieheni olisi tehnyt päätöksen yksin yhteisestä asiasta.
Erittäin hyvä pointti tuokin, että jos teos käsittelee naisen itsemääräämisoikeutta, kirjan loppuratkaisussa on siihen nähden ristiriitaisuutta. Itsekin hieman hämmennyin Aleksin ratkaisusta kirjassa. Osittain tuntui siltä kuin Aleksi olisi omapäisellä päätöksellään riistänyt Viljalta lopullisen ratkaisun mahdollisuuden ja sitä kautta eheytymisen.
PoistaMinustakin vanhemmuus oli kuvattu kirjassa kauniisti ja jollain tavalla näin, että tuo Viljan ja Aleksin vanhemmuuden kauneus kumpusi myös juuri heidän henkilökohtaisesta uskostaan. Siitä osasta uskoa, jota he eivät kokeneet kahlehtivaksi. Usko todellakin tuntuu saavan tässä kirjassa runsaasti erilaisia merkityksiä.
Kiitos ajatuksistasi!
Kiitos Pauliina Rauhala kirjastasi. Sain sen joululahjaksi tyttäreltäni. Olen normaali ev-lut. seurakunnan jäsen. Ystäviä on myös VL:stä. Luin kirjan avoimin mielin ja melkein elin mukana Viljan ja Aleksin perheessä. Niin hienosti ja rehelliseen sävyyn toit esille kipeät asiat. Toivon jatkoa kirjailijan urallesi ja Hyvää Uutta vuotta 2014.
VastaaPoistat. Leelia