Gillian Flynn: Kiltti tyttö
(WSOY, 2013)
Alkuteos: Gone Girl
Ilmestynyt ensimmäisen kerran:
2012
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Sivumäärä: 447
-
Olen viime aikoina viettänyt
lukuhetkiä mukavuusalueeni ulkopuolella eli rikoskirjallisuuden parissa. Gillian
Flynnin trillerin lisäksi yöpöydälläni on keikkunut Anna Janssonin kahdesta
ensimmäisestä Maria Wern –dekkarista painettu yhteisnide. En pidä juurikaan
rikoskirjallisuudesta, koska se on hyvin leimallisesti viihteellistä, ja useimmiten
haen lukemaltani hieman enemmän. Viihteelle on kuitenkin välillä oma paikkansa
ja siksi yritän toisinaan pienellä uteliaisuudella lukea kirjoja, jotka ovat
keränneet paljon lukijoita. Gillian Flynnin Kiltti
tyttö on ollut näkyvästi esillä eri kirjablogeissa ja patsastellut myös
kirjakauppojen myydyimpien kirjojen listalla.
Kiltti tyttökään ei ole kuitenkaan säästynyt viihdekirjamaisilta
maneereilta. Romaanin heikkoutena ovat monet kielelliset kömpelyydet,
epäilyttävä arvomaailma ja teennäisen tyylitelty kerrontatapa. Osasin kuitenkin
odottaa näitä kaikkia enkä halunnut kirjaa lukiessani takertua niihin liikaa.
Tea with Anna Karenina -blogin Noora on ruotinut hyvin Flynnin romaanin
ongelmia. Suosittelen lukemaan hänen tekstinsä,
jos kaipaa lisää kriittistä näkökulmaa Flynnin bestselleriin. Itse arvioin
romaania lähinnä oman lajinsa eli viihteellisen trillerin kontekstissa enkä
lähde vertaamaan romaania laadukkaampiin teoksiin.
Kiltti tyttö kertoo valovoimaisesta pariskunnasta Amysta ja
Nickistä, joiden suhde on alkuun kuin unelmaa, mutta rupeaa vuosien saatossa
oudolla tavalla vinoutumaan. Nickin ja Amyn viides hääpäivä alkaa pahaenteisen
omituisissa tunnelmissa ja päättyy Amyn katoamiseen. Nickin ja Amyn kodista
löytyvät kamppailun jäljet, mutta Nick vaikuttaa suhtautuvan tilanteeseen
yllättävän rauhallisesti. Kun kaiken lisäksi alkaa vähitellen paljastumaan,
että Nickillä on jotain salailtavaa, median ja poliisin epäilyt alkavat
kohdistua perinteiseen tyyliin aviomieheen. Romaanissa vaihtelevat sekä Nickin
että Amyn näkökulmat, minkä ansiosta lukijallakin on pääsy syvälle
henkilöhahmojen mieleen ja kokemukseen.
Kiltti tyttö on varsin kelpo viihderomaani. Blogeissa on ylistetty
erityisesti sen odottamattomia juonikuvioita ja hyytävää jännittävyyttä. En ole
kovin hyvä ounastelemaan etukäteen rikoskirjallisuuden juonenkäänteitä, joten Kiltti tyttö onnistui vetämään matot
varsin tehokkaasti minunkin jalkojeni alta. Henkilöhahmoihin on tuotu
kiehtovalla tavalla psykologista syvyyttä, kun heidän toimintansa motiiveja
haetaan heidän lapsuuden traumoistaan ja persoonallisuudenpiirteistään sekä
tavasta käsitellä sosiaalisia odotuksia. Toisaalta samalla Nick ja Amy ovat
psykologisilta ominaisuuksiltaan hyvin yksinkertaistettuja ja toimivat usein
näihin nähden hieman epärealistisen suoraviivaisesti ja johdonmukaisesti.
Joskus erityisen suositut
populaarikulttuurin ilmiöt saattavat tuoda esiin mielenkiintoisia,
leimallisesti tähän aikaan kuuluvia piirteitä yhteiskunnastamme. Koen, että
Gillian Flynnin Kiltti tyttö edustaa
uudenlaista älykkäämmän oloista populaarikulttuuria. Perinteisesti viihteelle
on ollut keskeistä samaistumisen kokemuksen tuottaminen lukijalle tai
katsojalle. Nykyään kirjallisuudessa, televisiossa ja elokuvissa näkyy yhä
useimmin läpeensä pahoja tai epämiellyttäviä henkilöhahmoja, joihin ei pysty
millään tavalla samaistumaan. Myös Kiltissä
tytössä tuotetaan lukijalle kokemus siitä, kuinka hän hakee kirjan
henkilöhahmoilta samaistumispintaa turhaan. Lukijalle vilautetaan
mahdollisuutta samaistua romaanin henkilöhahmoihin, mutta se mahdollisuus myös
riistetään odottamattomalla tavalla. Tällaisen populaarikulttuurin tuottama
nautinto onkin pikemminkin älyllistä tarkkailua kuin emotionaalista
identifioitumista. Katsojan ei tarvitse olla kokemuksessaan tunteillaan läsnä
vaan hän voi tarkkailla henkilöhahmoja ja tarinaa objektiivisesti ja
ulkopuolelta. Nick ja Amy ovat näennäisesti hyvin samaistuttavia nykyaikaisen
viihdekirjallisuuden henkilöhahmoja. He ovat New Yorkista, korkeasti
koulutettuja ja trendikkäitä. Toisaalta he eivät halua olla samanlaisia kuin
kaikki muut vaan pyrkivät luomaan elämästään ja parisuhteestaan jotain
erityistä. Amy ja Nick muistuttavat itse asiassa hyvin paljon David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin
Emmaa ja Dexteriä. Alkutilanteen asettamista odotuksista huolimatta Nick ja Amy
osoittautuvat kuitenkin molemmat epämiellyttäviksi henkilöhahmoiksi. Heidän
luonteen vikansa ja traumaattiset kokemuksensa saavat heidät tekemään hyvin
huonoja valintoja. Itse lukijana päädyin jatkuvasti hakemaan Amysta ja Nickistä jotain
tarttumapintaa huomatakseni vain, ettei sellaista ole eikä ole tarkoituskaan
olla.
Eniten ilahduin Kiltin tytön kiehtovalla tavalla
vinoutuneesta maailmankuvasta. Omalla kierolla tavallaan Kiltti tyttö on myös absoluuttinen rakkaustarina, kaikkien
rakkaustarinoiden todellinen rakkaustarina. Se vie parisuhteen ideaalit, kuten
luottamuksen, sitoutumisen ja toisen ihmisen tuntemisen, äärirajoilleen. Se
vastaa kysymykseen, milloin voi olla aivan varma, että toinen ihminen on
sitoutunut parisuhteeseen täysin ja kokonaan eikä koskaan kaipaa enää mitään
muuta. Siinä rakastavaiset todella saavat toisensa kauttaaltaan ja kokonaan,
kunnes kuolema heidät erottaa.
Kiltistä tytöstä on pidetty kovasti ainakin näissä blogeissa: Booking it some more, Kirsin kirjanurkka, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa,
Nenä kirjassa, Aamuvirkku yksisarvinen, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjoihin kadonnut, Järjellä ja tunteella, Kirjasfääri,
Rakkaudesta kirjoihin ja Sonjan lukuhetket.
Kyllä, minä pidin tästä oikein kovasti, sen muistan. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna kovinkaan paljoa muuta ei sitten oikein jäänytkään mieleen. Varsin suoraviivaisesti hyvää viihdettä, joka tuli ainakin minulle ihan tarpeeseen :)
VastaaPoistaSamaa mieltä. En minäkään usko, että tämä pitkäksi aikaa jää kummittelemaan mieleen, mutta oikein näppärä romaani, kun kaipasin jotain nopeaa ja helppoa luettavaa.
PoistaEn ole törmännyt (enkä ole juuri etsinyt) viihteen ja kirjallisuuden erotteluun. Jotenkin olen ajatellut, että viihteessä päähenkilöt eivät käy läpi minkäänlaista muutosta, mutta se taitaa olla enemminkin pulp-kirjallisuuden tapa. Mikä on viihteen ja muun kirjallisuuden ero? Onko se siis viihteen tarjoama helppo samastumisen kohde ja turvallinen tarinan kaari, joita ei-viihde välttää?
VastaaPoistaHieno kirjoitus joka tapauksessa.
Niin nämähän ovat niitä hankalia määrittelykysymyksiä. :) Tästä aiheesta voisi keskustella varmaan loputtomiin. Mielestäni tähän liittyy myös kirjallisuutta laajempi keskustelu ylipäänsä korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin suhteesta. Ja soppa sakenee, jos vielä vedetään taiteen käsite mukaan. En ole tähän keskusteluun niin perehtynyt, että voisin esittää mitään varmoja hyvin perusteltuja näkemyksiä aiheesta, mutta alla hajanaisia pohdintojani. Lähestyn aihetta nyt puhtaasti oman kokemukseni kautta. En siis rupea tekemään mitään filosofisia pohdintoja taiteen tai kulttuurin olemuksesta. :)
PoistaMitään absoluuttisia määritelmiä viihdekirjallisuuden ja ns. laadukkaamman kirjallisuuden välille en edes haluaisi tehdä. Yleisesti koen, että viihdekirjallisuudessa ei ole yhtä usein kielen ja kerronnan tasolle menevää moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä kuin laadukkaammassa kirjallisuudessa. Moniulotteisuus on usein myös haastavaa lukijalle, viihde taas on helppolukuisempaa. Näen viihdekirjallisuudella myös tietynlaisia toistuvia maneereita kuten esimerkiksi juuri tuo mainitsemasi samaistuttavuus ja tuttu tarinankaari. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä voisi käyttää laadukkaammassakin kirjallisuudessa. Ja kuten blogitekstissäni toin esiin, viihdekin toki kehittyy ja saa uudenlaisia piirteitä. Itse rinnastan tässä kontekstissa viihteen ja populaarikulttuurin lähikäsitteiksi ja populaarikulttuurihan elää ihan koko ajan.
Myös tuo käyttämäni viihteen vastatermi "laadukkaampi kirjallisuus" on hieman ongelmallinen. En haluaisi liikaa vähätellä viihdettä tai korostaa, että se nimenomaan on huonompaa kuin muu kirjallisuus. Jos viihdekirjallisuutta verrataan muuhun kirjallisuuteen, sillä on mielestäni heikkoutensa. Viihdekirjallisuus on harmillisen usein hieman yliampuvaa ja kliseistä. Viihderomaani ei kuitenkaan ole yhtä kuin huono kirja. Viihteen tarkoitus ja pyrkimykset ovat minusta erilaiset kuin laadukkaammassa kulttuurissa. Blogitekstissäni sanon, että viihteellä on paikkansa. Tarkoitan sillä sitä, että ainakin itselläni on joskus viihteen tarve. Silloin haluan helpon tarinan, johon voi unohtua ilman jatkuvaa tietoista pohdintaa siitä, minkälaisia erilaisia merkityksiä lukemallani pyritään rakentamaan. Oikeastaan varsin eskapistinen lähestymistapa itselläni siis. Tietenkään kokemukseni kirjallisuudesta eivät ole joka kerta näin mustavalkoisesti jaoteltavissa viihteeseen ja "laadukkaaseen kirjallisuuskokemukseen". Rajatapauksia on monia. Itseäni kiinnostaa viihde ja populaarikulttuuri usein myös siinä mielessä, että minusta ne kertovat yleensä todella paljon, minkälaisia ajattelutavat, ideologiat, ihanteet ja arvot ovat juuri tällä hetkellä.
Olisi kiinnostavaa kuulla myös, mikä oma näkemyksesi on asiasta.
Kirjallisuuden suhteen olen maallikko. En tunne käsitteitä, en osaa tunnistaa tai "lukea ulos" paljoakaan siitä, mistä kriitikot puhuvat tai mitä kokeneemmat saavat kirjoista irti -- paitsi tietysti jälkikäteen. Olen joskus altistunut taidehistorialle ja taiteenfilosofialle, mutta niistä ei ole tavattomasti iloa kirjallisuuden ymmärtämisessä.
PoistaOlen pitänyt viihteenä teoksia, joissa päähenkilöt eivät läpikäy muutosta ja jotka eivät sano maailmasta mitään (tai tekevät siitä turvallisia tulkintoja hieman kitschin tapaan).
Esimerkiksi Lee Childin Jack Reacher -romaanit ovat viihdettä tai peräti pulppia: päähenkilö ratkaisee väkivaltaisesti ongelmia romaanista toiseen ja säilyy konflikteissa muuttumattomana. Chicklit - nyt teen oletuksen lukematta - ei sano maailmasta mitään, ei haasta vallitsevia arvoja eikä tarjoa muuta kuin ennakoitavan tarinan (sama pätee moneen dekkariin). Uudemmat dekkarit tai rikosromaanit maalaavat kulisseihin ihmiskaupan, lapsiprostituution tai jonkin muun vääryyden ja kivittävät sitä turvallisen matkan päästä. James Ellroyn rikosromaanit ovat loistavia mm. siksi, että ne eivät moralisoi: keskiluokkaa ei näy missään, ja kaikki on korruptoitunutta, mustaa ja lohdutonta. Kiltti tyttö tuottaa muutoksen, mutta ei sano maailmasta mitään.
Esittämäni määritelmä on monin tavoin puutteellinen. Se ei ota kantaa kieleen tai kerrontaan. Syy on se, etten ole harjaantunut lukemaan sen erityispiirteitä ulos tekstistä. Määritelmäni ei ota kantaa rakenteeseen samasta syystä. Moniulotteisuuskin jää käsittelemättä, koska se jää tunnistamatta. Niinpä luen klassikoita epäonnistuneena viihteenä. :-)
Tuo muuttumattomuus on mielenkiintoinen pointti. Teos ei haasta omaa todellisuuttaan tai sen henkilöhahmoja. Esimerkiksi toimintaviihde ei problematisoi sankareidensa toimintaa moraalisella tasolla, vaikka sankari tappaisi vastustajiaan melko häikäilemättömästikin. Päähenkilön hyvyys on ikään kuin määritelty valmiiksi asettamalla hänet tarinan sankariksi, eikä teos kyseenalaista sitä mitenkään itsessään. Lukija/katsoja voi toki niin tehdä ja siten lukea teosta vastakarvaan, mutta teos ei itse anna siihen viitteitä.
PoistaToimintaviihteessä on toki konflikteja, jotka johtavat jonkinlaiseen muutokseen. Kesken fundamentalistikapinallisten tekemää itsemurhahyökkäystä aavikolla kasvanut Luke Skywalker kokee sisäisen herätyksen. G. R. R. Martinin fantasiaromaanit ovat alati hiertävää henkilöhahmojen muutosta. En tiedä, ovatko esimerkit varsinaisesti puhdasta toimintaviihdettä mutta viihdettä joka tapauksessa.
PoistaIslantilaissaagoissa ei konflikti johda useinkaan muutokseen, tai jos johtaa, voi sitä epäillä kirjureina toimineiden munkkien päälleliimaamaksi. Päähenkilö onkin traaginen juuri siksi, että hän ei osaa sopia, pelata käräjäpeliä, väistellä ja politikoida, vaan uskoo kunniaan, urheuteen ja suoraan toimintaan. Jumalten retuuttama Odysseus on kohtalaisen neuvokas alusta loppuun, Herakles vahva ja Kullervo vihainen. Ehkä saduissa ja taruissa riittää pyöritellä arkkityyppejä. Ne ovat kai olleet viihdettä alunperinkin, ja suullisessa kerrontaperinteessä vaikeat moniulotteisuudet hioutunevat pois.
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä puuttellisemmaksi tarjoamani määritelmä käy.
Määritelmät ovat aina hankalia. Varsinkin populaarikulttuurin kohdalla tuntuu usein, että se suorastaan pakenee kaikkia määritelmäpyrkimyksiä. Kyse onkin ehkä enemmän erilaisista viihteen piirteistä, jotka saattavat toteutua tai olla toteutumatta...
PoistaHyvä kirjoitus ja kiitos linkityksestä. Itse en osannut pitää Kiltistä tytöstä ja asenteeni varmasti näkyy kirjoituksessani. Mutta kuten myös totesit, teoksessa on (ainakin suomennoksessa) monia kielellisiä ongelmia ja tiettyä maneerimaisuutta.
VastaaPoistaTekstisi laajentaa hienosti teoksesta käytyä keskustelua isompiin sfääreihin.
Kiitos! Perustelusi sille, miksi Kiltti tyttö ei miellyttänyt, olivat minusta todella hyvät ja pystyn allekirjoittamaan ne kaikki itsekin.
PoistaViihdyin tämän parissa todella hyvin ja juonenkäänteet yllättivät, mutta nyt puolen vuoden jälkeen kirja ei enää tunnu kovin säväyttävältä. Tosin olen sellainen lukija, että tarvitsen välillä viihdekirjallisuutta. Sen lukeminen on minulle tapa unohtaa arjen murheet ja saada ajatukset omasta elämästä ihan muualle. Sellaiseen tämä Flynnin kirja toimi loistavasti.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä. Viihdenälkään tämä on oikein oivallinen kirja. Itsellänikin on tuota arjesta pakenemisen tarvetta, mutta katson silloin useammin televisiosarjoja ja elokuvia kuin luen.
Poista