Päivällisen jälkeen, matkalla yläkertaan, kuulin äänen televisiosta: –
Nyt asetumme puolilootukseen ja ajattelemme selkärankaamme.
Sinä yönä, muutamia sekunteja nukahtamisen
jälkeen, minä tunsin putoavani itseni lävitse sydäntäkouristavassa
pintasyöksyssä. Vavahdin hereille, tuijotin pimeyttä ja tajusin kokeneeni enemmän
tai vähemmän tavallisen lihassupistuksen joka tunnetaan myoklonisena
nytkähdyksenä. Tällaistako se on, äkillistä, ankaraa? Minusta kuoleman piti
olla joutsenen sukellus, sulava, valkosiipinen ja tyyni, joka ei jätä pintaan
värettäkään.
Farmarihousut
temmelsivät kuivausrummussa.
Törmäsimme
Murray Jay Siskindiin supermarketissa.
Don DeLillon Valkoinen kohina tuli lähelle. Kyse ei ollut edes samaistumisesta
vaan jostain paljon syvemmästä samankaltaisuuden tuntemisesta päähenkilön
ajattelutavan kanssa. Valkoinen kohina
kertoo samanlaisista peloista, joissa itse elän. Se kuvaa samanlaista
epävarmuutta, samanlaista ahdistavaa kokemusta arjen ja ikuisuuden
kietoutumisesta kammottavan banaalilla tavalla toisiinsa. On vaikea sanoa,
pidinkö Valkoisesta kohinasta.
Välillä, varsinkin iltaisin, välttelin sen lukemista, koska se toi
epämiellyttäviä tunteita mukanaan. Toisaalta se teki hyvää, auttoi hahmottamaan,
mistä omissakin ajatuksissa on kyse. Valkoinen
kohina oli minulle terapeuttinen kirja. Tosin hyvin paljon armottomammalla
tavalla kuin Sheldon B. Koppin kirja, mistä
kirjoitin aiemmin.
Valkoista kohinaa pidetään usein amerikkalaisen Don DeLillon
läpimurtoromaanina, joka teki kirjailijan tunnetuksi myös laajemmalle
yleisölle. 80-luvulla kirjoitettu romaani on myös edellä aikaansa tai sitten se
on hyvin ajaton. Nykyajan maailmanloppukeskusteluihin ja ympäristökriiseihin se
kuitenkin sopii oivallisesti. Jack Gladney, yliopiston Hitler-tutkija, elää
perusamerikkalaista keskiluokkaista uusperhe-elämää kolmannen vaimonsa kanssa.
Vaikka Gladneyn elämä on melko tapahtumaköyhä päivälliskeskusteluineen ja
supermarketreissuineen, hänen arkeaan värittää jatkuva kuolemanpelko. Sitten
taivaalle ilmestyy valtava myrkyllinen kaasupilvi ja koko kaupunki on
evakuoitava.
Viimeiseen kolmannekseensa asti Valkoinen kohina on älykäs, ironinen,
yhteiskunnallinen, jopa koskettava, mutta sitten sille tapahtuu kummia. Tarina
jotenkin karkaa käsistä. Todennäköisesti se on tarkoituskin, tavallaan se sopii
teoksen tunnelmaan, mutta silti se karkaa käsistä tylsällä tavalla.
Omintakeinen kertomus saa absurdin loppuratkaisun, mutta ärsyttävän tutun
absurdin loppuratkaisun. Jos tarina on tarkoitus vetää täysin leikiksi, sen
voisi tehdä huolella. Koska teos pureutui tajuntaani henkilökohtaisella tasolla
niin voimakkaasti, sen loppuratkaisu oli karvas pettymys. Olisi ollut hienoa,
jos teoksesta olisi tullut elämäni kirja. Ehkä siitä ajan kanssa tuleekin,
mutta tällä hetkellä loppuratkaisu tuntuu vielä hieman liian epämiellyttävänä
makuna suussa. DeLillon muihin teoksiin on kuitenkin tartuttava. Vaikuttavaa
hänen työnsä on silti, kaikesta huolimatta.
Kuitenkin on hetkeksi
keskityttävä romaanin ansioihin. Kirjan kaksi ensimmäistä kolmannesta ovat
hienoa yhteiskunnallista kritiikkiä ja samalla tavoittavat kuolemanpelon ytimen
hämmästyttävän aidosti. Gladneyn elämä on omalla tavallaan nykyajan länsimaisen
kuluttamisen, median ja mukavuuden täyteinen farssi. Kuolema on siitä hyvin
kaukana, ja samalla se on läsnä Gladneyn elämässä jatkuvasti. Arjen banaaliuden
ja kuoleman universaaliuden välinen kuilu on valtava ja kammottava. Siirtymät
kuoleman ja ikuisuuden ajatuksista arkisiin tilanteisiin ovat äkillisiä,
absurdeja ja niin todellisia.
Kuolemaa on tarkoitus välttää
viimeiseen asti. Tämän hetken median tapa käsitellä shokeeraavasti asioita,
jotka voivat johtaa tai voivat olla johtamatta kuolemaan, on oireellista. Se ei
kerro terveestä suhtautumisesta kuolemaan. Kuolema ei ole luonnollinen tila; se
on virhetoiminto, aina yhtä traaginen ja turha, koska sen olisi voinut estää. Ehkäisypillerit
voivat aiheuttaa keuhkoveritulpan, alumiinitölkistä juominen johtaa alzheimeriin ja jokaisen kansalaisen on toki syytä selvittää itselleen
aivoinfarktin oireet, koska kun on tosi kyseessä, aikaa saattaa olla vain
muutamia tunteja. Valkoisessa kohinassa Gladneyn
vaimo Babette ja hänen tyttärensä Denise käyvät väittelyä siitä, saako Babette
syödä purukumia tupakan korvikkeena vai ei. Sokerisessa purukumissa on liikaa
väriaineita kun taas sokeriton aiheuttaa syöpää. Kuoleman välttely on arkista,
kuolema itsessään ei. Oikeanlaisen purukumin syöminen, veden keittäminen ja
katastrofeihin valmistautuminen pitää kuoleman poissa niin, ettei sitä tarvitse enää ajatella.
Valkoinen kohina ironisoi ihmisten, median ja viranomaisten
käyttäytymisen, tekee ihmisten tavasta käsitellä kuolemaa koomista. Romaanin
kuvaamasta katastrofista ja kuoleman läheisyydestä tulee eräänlainen spektaakkeli,
”ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma”, joka estää ihmisiä kokemasta aidosti sen,
mitä heidän ympärillään tapahtuu.
– Te tuotatte suuria lukuja, mies sanoi ruutua tuijottaen.
– Minä olin ulkona vain kaksi ja puoli minuuttia. Kuinka monta sekuntia
se tekee?
– Ei ole vain kysymys siitä että olitte ulkona niin ja niin monta
sekuntia. Kysymys on teidän koko tietoprofiilistanne. Syötin tietonne
koneeseen. Saan vastauksesi sykkivin tähdin varustettuja numerosarjoja.
– Mitä se tarkoittaa?
– Parempi että ette tiedä.
[…]
– Kuolenko minä?
– Ette sinänsä, hän sanoi.
– Mitä te tarkoitatte?
– Ei nyt niin monisanaisesti.
– Montako sanaa siihen sitten menee?
– Ei tässä ole kysymys sanoista. Kysymys on vuosista. Viidentoista
vuoden kuluttua tiedämme jo enemmän. Sitä odotellessamme meillä on epäilyksettä
hankala tilanne.
Valkoisessa kohinassa tuodaan esiin länsimaisen elämäntavan
keinotekoisuus. Se on kuin suojaisa kupla, jossa asioiden ja tapahtumien
merkitykset ja niistä aiheutuvat tunteet ovat tuottamalla tuotettuja. Mikään ei
tunnu aidolta, mutta samalla kaikki on turvallista, koska mitään ei tapahdu
ihan oikeasti. Jos kupla rakoilee, viranomaiset korjaavat tilanteen. Ihminen
voi jatkaa suojattua elämäänsä rauhassa. Pelkoa ei tarvitse. Paitsi sitten
joskus tapahtuu onnettomuuksia ja taivaalle nousee myrkyllinen kaasupilvi eikä
viranomaisten toiminnastakaan voi olla ihan varma. Kuolemanpelon kannalta
hankalaa keinotekoisessa todellisuudessa on se, ettei voi tietää, milloin pelko
on todellista ja milloin tuottamalla tuotettua (kuten uutisointi sokerittoman
purukumin syöpävaikutuksista). Milloin on ok pelätä ihan tosissaan? Milloin on
kyse aidosti oikeista tapahtumista; missä vaiheessa kuolema muuttuu
spektaakkelista todellisuudeksi?
-
Don DeLillo: Valkoinen kohina
(Tammi 2010)
Alkuteos: White Noise
Ilmestynyt ensimmäisen kerran:
1985
Suomentaja: Helene Kortekallio
Sivumäärä: 358
Hyvä kirjoitus. Putoava mies ei liikuttanut, mutta nyt pitää varmaan urakoida tämä kirja.
VastaaPoistaKiitos. Kannattaa urakoida, on ajatuksia herättävä teos. Putoavasta miehestä olen kuullut aikaisemminkin hieman huonoa palautetta. Toisaalta sen aihe kyllä kiinnostaisi allekirjoittanutta.
Poista