Marguerite Duras: Rakastaja

Ajattelen usein tätä kuvaa, olen ainoa joka sen vielä näkee enkä koskaan puhunut siitä. Siinä se on, hiljaisuutena keskellä, lumoavana. Se on kaikista kuvistani se josta minä eniten pidän, se josta minä itseni tunnen, se on ilo minun silmilleni.

Ensimmäinen kosketukseni Duras’n teksteihin oli Duras’n käsikirjoittama ja Alan Resnais’n ohjaama elokuva Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima mon amour 1959). Pidän elokuvista, joissa käsikirjoitus on vahvassa roolissa, ja Hiroshimassa kahden päähenkilön välisen dialogin rytmi on upea. Marguerite Duras (1914-1996) oli ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Monet Duras’n romaanit sisältävät omaelämäkerrallisia aineksia, ja myös Rakastajaa voi kuvata omaelämäkerralliseksi romaaniksi. Kuten sen päähenkilö, myös Duras vietti lapsuutensa Ranskan Indokiinassa (nykyinen Vietnam) ja hänellä oli suhde itseään vanhempaan kiinalaiseen mieheen. Duras käsittelee teksteissään muun muassa kiellettyä rakkautta, sotaa, muistoja ja traumaa. Kaikki nämä teemat ovat enemmän tai vähemmän läsnä myös Rakastajassa.

Rakastaja on pieni kokoelma assosiatiivisesti toisiinsa nivoutuvia muistikuvia kertojan eli nimeämättömän tytön elämästä Ranskan Indokiinassa ja myöhemmin Ranskassa. Kehyskertomuksena on kertojan viidentoista ikäisenä kokema suhde vanhempaan kiinalaiseen mieheen. Kerronta poukkoilee kiinalaiseen mieheen liittyvistä muistoista toisenlaisiin muistoihin kertojan perheestä, lapsuudesta ja nuoruudesta. Kertojan perhesuhteet ovat hankalat. Kertojan lisäksi äidistä ja kahdesta veljestä koostuva perhe elää väkivaltaisen ja arvaamattoman isoveljen varjossa. Leskeytynyt äiti yrittää epätoivoisesti pitää köyhää perhettä pystyssä ja suojelee esikoistaan kahden muun lapsen kustannuksella. 

Duras’n kerronta soljuu vapaasti muistoista, mielikuvista ja ajatuksista toiseen. Siirtymät ovat assosiatiivisen sattumanvaraisia mutta romaani on kuitenkin selkeästi ja kauniisti kirjoitettu. Sivuja ei ole paljon, joten tietty juonettomuus ei hankaloita lukemista. Jos romaani olisi pidempi, eri osioiden irrallisuus saattaisi muuttua puuduttavaksi ja asioiden välisiä yhteyksiä olisi vaikeampi rakentaa. Rakastaja on kuitenkin lyhykäisyydessään sopivan yksinkertainen tarina ja käsittelee vain muutamia teemoja ja henkilöhahmoja.

Tytön ja kiinalaisen miehen väline suhde on hämmentävä ja jotenkin kaunis kaikessa karuudessaan. Tytön nuoruus ei synnytä lolitamaisen ahdistavaa hyväksikäytön tunnelmaa. Tyttö onkin harvinaisen kypsä ja hieman pikkuvanha. Hän tuntuu suhtautuvan jopa uteliaalla ja älyllisellä mielenkiinnolla kiinalaiseen mieheen ja tämän jumaloivaan rakkauteen. Tuntuu kuin tytön ajatukset kypsyisivätkin paljon aikaisemmin kuin hänen haparoivat ja hukassa olevat tunteensa.

Minä katsoin mitä hän teki minulle, miten hän käytti minua hyväkseen enkä minä ollut koskaan tullut ajatelleeksi että niin saattoi tehdä, se oli enemmän kun uskalsin toivoa ja sopusoinnussa ruumiini tarkoituksen kanssa. Minusta oli tullut hänen lapsensa. Hänestäkin oli tullut minulle jotain uutta.

Rakastaja tematisoi mielenkiintoisella tavalla myös muiston rakentumista. Se tuo esiin, kuinka muisto ja ajan kuluessa rakentuva elämän kokonaiskuva sekoittuvat toisiinsa ja kuinka muistosta tulee yhdellä kertaa sekä silloisten mielikuvien että myöhemmin syntyneiden käsitysten sulautuma. Kertoja tarkastelee muistojaan usein kuvina, itsensä ulkopuolelta kuin katsoisi elokuvaa. Välillä hän taas on nahkansa sisällä, tarkkailee aistimuksia ja havaintoja silloisilla silmillään ja liittää niihin nykyisen minänsä näkemyksiä menneestä. Tavallisesti tällainen nykyhetkestä menneeseen suuntautuva retrospektiivinen kerronta pyrkii häivyttämään kerrontahetken ja muistetun hetken välisen etäisyyden. Kertoja eläytyy kertomaansa niin kuin hän voisi palata silloisen minänsä nahkoihin ja kertoa, mitä hän silloin näki ja tunsi. Rakastajassa kertojan ja hänen kertomiensa tapahtumien välistä etäisyyttä ei edes yritetä häivyttää, mikä tuo romaanin omanlaisensa tunnelman. Romaanista ei puutu tunteita, mutta kertoja ei eläydy niihin vaan selittää niitä. Hän avaa tunteita ja mielikuvia, silloista minäänsä, ja kääntelee niitä edessään. Toisaalta kerronta ei ole myöskään analyyttisen kylmää, sillä lukija on kuitenkin joka tapauksessa keskellä yksityistä muistoa. Tunteet ovat yhtä vahvoja, ahdistavia ja kauniita; niitä vain tarkastellaan etäältä, turvallisen matkan päästä.

Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kampaan hiukset ja punon letit uudestaan kuten äiti on opettanut. Hiukset on raskaat ja taipuisat, ne tekevät kipeää, kuparinruskea massa valuu ristiselkään saakka. Ihmiset hokevat että se on kauneinta mitä minulla on ja minä ymmärrän ihmisten tarkoittavan etten minä ole kaunis. Leikkautin suurenmoiset hiukseni kaksikymmentäkolmevuotiaana Pariisissa, viisi vuotta äidistä erottuani. Sanoin: leikatkaa. Hän leikkasi. Koko komeus yhdellä sipaisulla, työmaa siistiksi, kylmät sakset vain kaulaa koskettivat. Letit putosivat lattialle. Minulta kysyttiin halusinko ne mukaan, ne luvattiin kääriä pakettiin. En halunnut. Enää minulle ei sanottu että minulla oli kauniit hiukset, tarkoitan ettei koskaan hoettu sillä tavoin kuin ennen leikkaamista. Sanottiin mieluummin: onpa kaunis katse. Eikä hassumpi hymykään.

-

Marguerite Duras: Rakastaja (Otava 1987)

Alkuteos: L’amant

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1984

Suomentaja: Jukka Mannerkorpi

Sivumäärä: 121