Hän vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen surunsa oli niin vilpittömän
teeskentelemätön, ettei minkäänlainen arvokkuus olisi voinut tehdä sitä
kunnioitettavammaksi Emman silmissä. Hän kuunteli Harrietin sanoja ja koetti
lohduttaa häntä koko sydämestään ja ymmärryksestään – tänä hetkenä todella
vakuuttuneena siitä, että Harriet oli heistä kahdesta ylevämpi olento ja että
Harrietin kaltaiseksi tuleminen edesauttaisi hänen omaa menestystään ja onneaan
enemmän kuin kaikki nerous ja äly.
Jane Austenin teoksista on
vähitellen tullut minulle niin sanottua takuuvarmaa kirjallisuutta. Tiedän
täsmälleen, mitä odottaa enkä ole pettynyt kertaakaan. Austenin romaanien idea
on jokaisessa kirjassa samanlainen: vähitellen tanssiaisten, teenjuonnin,
kävelyretkien sekä erinäisten väärinkäsitysten kautta lukijalle viimein selviää,
kuka saa kenetkin. Tosin Austenin tyylin tunteva lukija voi tehdä jo matkan
varrella valistuneita arvauksia lopputuloksesta. Austenin vahvuus on
verrattoman tarkassa ja brittiläisen hienostuneesti esitetyssä
henkilökuvauksessa. Rakastan hänen koukeroisen asiallisia lauseitaan ja
hykertelen mielessäni hänen napakalle ironialleen. Jane Austenia lukiessa
tuntuu siltä kuin kirjailijan ja lukijan välille syntyisi salaliitto oman
arvonsa tuntevien henkilöhahmojen selän takana. Austenin ironia on kuin
silmänisku, yhdessä kirjailijan kanssa jaettu hyväntahtoinen nauru.
Emma on Austenin neljäs romaani ja viimeinen, joka julkaistiin
vielä hänen elinaikanaan. Sen jälkeen ilmestyneet Viisasteleva sydän ja Northanger
Abbey julkaistiin postuumisti. Se kertoo pienen englantilaiskylän rikkaasta
ja älykkäästä aatelistytöstä Emmasta, joka suunnittelee avioliittoja ystäviensä
päänmenoksi. Tapahtuu kuitenkin järkyttäviä väärinkäsityksiä ja Emman omatkin
tunteet sotkeutuvat hänen itse punomiin juoniinsa. Austenin aikaisempiin
sankarittariin verrattuna Emma ei ole yhtä täydellisen virheetön ja
rakastettava henkilöhahmo. Hän on rikas ja hemmoteltu ja näyttää kuvittelevan
aivan liikaa omasta havainnointikyvystään mitä tulee ihmisten tunteisiin ja
aikomuksiin. Emma on erehtyväinen ja ajattelematon siinä, missä Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth
Bennet on aina kypsä ja järkevä. Austenin yksi upeimmista tyylipiirteistä on
hänen tapansa luoda monitasoisia vaikutelmia omista henkilöhahmoistaan. Vaikka
hän esittää Emman luonteen virheet ironian ja huumorin kautta, hän tekee sen
sellaisella hyväntahtoisuudella, ettei lukija voi olla pitämättä Emmasta hänen
virheistään huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Kirjailija sallii Emman myös
kasvaa ja oppia virheistään romaanin aikana.
Emmassa vilahtelee myös ihanan runsas valikoima ihastuttavan
huvittavia henkilöhahmoja kuten Emman luulosairas isä herra Woodhouse tai umpimielinen
lanko herra John Knightely. Pienen kylän elämä on viehättävää kaikella
englantilaisella teennäisyydellään. Pienissä seurapiireissä ystävien suhteen ei
ole juuri valinnan varaa, ja henkilöhahmot sietävät toisiaan ihailtavalla
kärsivällisyydellä. Pikkusievät illalliset ja huviretket sekä tietenkin niiden
huolellinen suunnittelu saavat nekin osansa Austenin ironiasta.
Valmistautuminen kylään ja lähteminen ulos tällaisen sään vallitessa
uhraten vielä lasten seurankin päivällisen jälkeen olivat onnettomuuksia tai
ainakin epämiellyttäviä asioita, joista herra John Knightley ei lainkaan
pitänyt. Hän ei tästä vierailusta odottanut mitään, mikä osoittautuisi tämän
vaivan arvoiseksi, ja koko matka pappilaan kului hänen tuodessaan julki
tyytymättömyyttään.
”Miehellä”, hän virkkoi, ”täytyy olla hyvin suuret ajatukset itsestään,
ennenkuin hän pyytää ihmisiä lähtemään oman takkansa äärestä ja taistelemaan
tällaista säätä vastaan tullakseen tervehtimään häntä. Hän mahtaa pitää itseään
mahdottoman hauskana miehenä; minä vain en ikinä voisi tehdä sellaista. Se on
mitä suurinta hulluutta – nythän suorastaan tulee lunta! On hullua, ettei
ihmisten anneta kaikessa rauhassa pysyä kotona – ja ihmiset ovat hulluja, kun
eivät pysy kotona vaikka voisivat! - -”
Emma poikkeaa Austenin aikaisemmista romaaneista myös siten, että kahden
päähenkilön välillä ei korostu yhtä selkeästi pienet rakkaudeksi syvenevät
kiintymyksenosoitukset, vaan heidän suhdettaan värittää enemmänkin lämmin
ystävyys. Toisin kuin Austenin sankarittaret yleensä, Emma ei etsikään
tarkoituksellisesti itselleen aviomiestä vaan on päättänyt olla koskaan
menemättä naimisiin. Emmassa koinkin
päähenkilöiden suhdetta kiinnostavammaksi Emman ystävyyden nöyrään ja ujoon
Harriet Smithiin, jonka yhteiskunnallinen asema on vanhempien puuttuessa
epävarma. Jos joku Austenin romaanissa häiritsi, se oli juuri romaanin kuvaamalle ajalle ominaisen ihmisten eriarvoisuuden korostaminen. Emma pitää itseään selvästi Harrietia, kuten myös
monia muita kyläläisiä, parempana, ja Harrietia kuvataan mieleltään
yksinkertaiseksi. Emma on kuitenkin kiintynyt ystävättäreensä ja yrittää
järjestää tämän hyvään avioliittoon onnistuen vain nöyryyttämään ystäväänsä
entisestään. Vaikka Emman omanarvontunto kyseenalaistuukin romaanissa ja hän
usein saa huomata Harrietin luonteen olevan monella tapaa hänen omansa yläpuolella,
Emman ja Harrietin muodolliset asemat säilyvät ennallaan. Lopulta heidän
ystävyytensä jopa katkeaa Harrietin mennessä naimisiin miehen kanssa, jonka
luona Emman ei ole mahdollista vierailla, koska tämän aseman alhaisuus
alentaisi myös Emmaa. Aivan suosikkini Ylpeyden
ja ennakkoluulon veroiseksi Emma ei
siis yltänyt, mutta päänhenkilön itsetutkiskelu ja rehellinen
kaunistelemattomuus oli uusi positiivinen piirre Austenin romaanissa.
-
Jane Austen: Emma (WSOY 1996)
Alkuteos: Emma
Ilmestynyt ensimmäisen kerran:
1816
Suomentaja: Aune Brotherus
Sivumäärä: 461
Olen samaa mieltä: Emma on ihana, mutta Ylpeys ja ennakkoluulo (ja kenties muutama muukin Austenin romaani, niitä on kyllä aika mahdoton arvottaa toisiinsa nähden) on vielä ihanampi. Hienosti kuvaat Austenin ironiaa, se on tosiaan kuin silmänisku lukijalle.
VastaaPoistaEmma-romaanissa kerronnan hienous kyllä korostuu vähän laimeamman juonen kustannuksella.
Totta, juonessa oli sellaista laimeutta, että nautin ehkä enemmän niistä kirjailijan silmäniskuista. Austen tosiaan on sellaista takuukamaa, että kirjoja on vaikea vertailla toisiinsa, mutta minulle ei ole Ylpeyttä ja ennakkoluuloa voittanutta! Tosin Viisasteleva sydän ja Northanger Abbey ovat vielä lukematta, joten eihän tässä vielä voi mitään varmaksi sanoa. Olen kyllä joskus kuullut jonkun ylistäneen juuri tuota Viisastelevaa sydäntä suosikikseen.
PoistaEmman äidin kuolema tämän ollessa pieni värittää koko perheen elämää myöhemmin. Isä muuttuu äärettömän turvallisuushakuiseksi neljän seinän sisällä kyhjöttäväksi ja tyttäriinsä sekä lähimpiin ihmisiin takertuen. Emma puolestaan reagoi äitinsä menetykseen ja isänsä pelkoon asettumalla itse sivuun ihmissuhteista osoittaen mielenkiintoa vain muiden suhteita kohtaan omansa unohtaen. Emma elää elämäänsä pysyen itse suojassa rakkaudelta ja sen pettymyksiltä. Kunnes huomaamattaan rakastuu ja toteaa ettei ihminen voi tunteilleen mitään. Pelko väistyy ja rakkaus voittaa. Matkalla äidin menetyksestä ja isän peloista toipumiseen Emma ehtii tehdä paljon virheitä suhtautuessaan lähimpiinsä kuin pelinappuloihin. Emma siirtyy virheidensä kautta pois sivustakatsojan roolista omaan itseensä tutun ja turvallisen Mr. Knightleyn avulla. Samalla Emmalle paljastuu, että hän rakastaa Knightley:ä ja tämä häntä.
VastaaPoista