Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Viime vuoden Tieto-Finlandian voittanut Syötäväksi kasvatetut on tärkeä teos, jonka sisällön tulisi olla osa yleissivistävää koulutustamme. Toimittaja Elina Lappalainen kuvaa siinä tarkasti suomalaisen maito- ja lihatalouden rakenteita ja toimintaa. Hän siis kertoo konkreettisesti sen, mistä ruokapöytämme liha ja maito tulevat. Teos on kirjoitettu selkeästi ja kansantajuisesti. Takakannessa kerrotaan, että kirja kertoo lihan tehotuotannosta ”kaunistelematta mutta myös kauhistelematta”. Setänsä maatilan vieressä kasvaneella Lappalaisella onkin aihettaan kohtaan tietynlainen jalat maassa -asenne, josta pidän.

Kirjassaan Lappalainen kuvaa tarkasti maamme eniten syötyjen eläinten koko elinkaaren syntymästä teurastamolle. Teoksessa on omat lukunsa kanalle, broilerille, sialle ja lehmälle. Teoksessa ei juurikaan pohdita, tulisiko ihmisen syödä lihaa vai ei. Lappalainen on uhrannut kirjastaan yhden luvun lihansyönnin eettisen perustan pohdinnalle, ja käsittely on hyvin pinnallinen ja neutraali. Kyse ei siis ole siitä, tulisiko eläimiä kasvattaa syötäväksi alun perinkään vaan siitä, miten tuo kasvattaminen olisi mahdollisimman eettistä. Lappalainen pohtii eläinten hyvinvointiin liittyviä tekijöitä, arvioi kasvatusolosuhteita ja kärsimystä aiheuttavien toimenpiteiden tarpeellisuutta. Hän tarkastelee myös suomalaisten maatilojen taloudellista tilannetta ja tulevaisuutta. Maatilojen lisäksi Lappalainen  ottaa huomioon koko lihatalouden arvoketjun kuten eri lihantuotannosta vastaavat yritykset ja muut lihatalouteen liittyvät viranomaiset ja toimijat. Lisäksi hän käsittelee myös tuotantoeläimiin liittyvää lainsäädäntöä, maatalouden ympärillä olevia poliittisia asetelmia sekä lihatalouteen liittyvän suojelun ja valvonnan rakenteita. Kirjaansa varten Lappalainen on vieraillut monilla tiloilla ja teurastamoilla. Hän on haastatellut tilojen pitäjiä, teurastamon henkilökuntaa, eläinlääkäreitä, eläinten hyvinvoinnin tutkijoita ja Suomen suurimpien maidon- ja lihantuotantoyritysten edustajia. Tuloksena on siis hyvin perusteellinen katsaus kotimaiseen maidon- ja lihantuotantoon.

Sekasyöjä valistuu

Olen itse sekasyöjä. Muiden sekasyöjien kanssa lihataloudesta keskusteltaessa monesti nousee esiin se, että lihaa syövän on ainakin kestettävä tieto siitä, mistä hänen lihansa tulee. Minulla ei ole ongelmaa tiedostaa, mistä kohtaa eläintä syömäni liha on otettu, mutta on myönnettävä, että ennen Lappalaisen kirjan lukemista en ole täysin hahmottanut, mitä kaikkea syömäni lihan tuottaminen vaatii. Olen kotoisin kaupungista, joten maatilaelämä ei oikeastaan koskaan ole konkretisoitunut minulle kokonaisuudessaan vaan käsitykseni perustuvat erilaisiin, lähinnä median välittämiin mielikuviin. Kanan kasvattamisesta termit häkkikanala ja lattiakanala olivat minulle ennestään tuttuja, ja tiesin suunnilleen, mitä ne tarkoittivat. Vuoden 2009 sikala-videokohun myötä osasin myös odottaa kuvausta ahtaassa häkissä viruvasta likaisesta emakkosiasta. Muistan nähneeni kuvia myös lehmien lypsykoneesta, mutta muuten mielikuvani lehmistä perustuvat autolla ajaessa bongattuihin pellolla laiduntaviin eläimiin. Samaa kuvaahan minulle välitti viime vuonna myös Valionmainos, jossa Heikki Paasonen tepastelee laitumella Irma-lehmän kanssa ja kertoo, kuinka Valion maito syntyy ”puhtaasta luonnosta ja onnellisista lehmistä”. Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa, ensimmäinen reaktioni oli, että mitä tällä mainoksella oikein peitellään.

Lihan- ja maidontuotantoon liittyy paljon erilaisia rakenteita, joista en ole ollut lainkaan tietoinen. Hävettää myöntää, mutta en ole ikinä ymmärtänyt miettiä, että jos muniva kana kerran on naaras, minne kaikki urospuoliset kanat eli kukot menevät. En tiennyt, että kanatilojen lisäksi on olemassa siitoskanaloita, joissa elävät kukot ja kanat, niin sanottu vanhempaispolvi, tuottavat hedelmöittyneitä munia, joista syntyvät ne kanat, joiden munia me syömme. On myös olemassa hautomoita, jonne siitoskanaloista kerätyt hedelmöittyneet munat viedään. Kun untuvikot ovat kuoriutuneet, ne erotellaan kana-untuvikkoihin ja kukko-untuvikkoihin. Munantuotannolle kukot ovat tarpeettomia, joten ne tapetaan hiilidioksidilla. En ole myöskään kunnolla ajatellut sitä, että tuottaakseen maitoa tasaisesti lehmän on synnytettävä yksi vasikka vuodessa. Syntyneet sonnivasikat viedään maitotiloilta kasvattamoihin, joissa ne kasvatetaan mahdollisimman isoiksi ennen teuraalle vientiä. Suomessa myytävä naudanliha on siis lähes pääasiassa maidontuotannon sivutuote, vaikka meillä kasvatetaan myös jonkin verran pelkästään lihaksi tarkoitettua rotukarjaa.

Tehotuotanto ja luomu eivät välttämättä vastaa mielikuvia

Yksi tärkeimpiä Lappalaisen nostamia huomioita on mielestäni läpinäkyvyyden lisääminen lihan- ja maidontuotannossa. Lappalainen käsittelee kirjassaan maatilojen ja lihantuotantoyhtiöiden nihkeää suhtautumista journalisteihin ja heidän päästämistään seuraamaan eläinten olosuhteita ja käsittelyä. Esimerkiksi Atria ei pitänyt Lappalaisen käsikirjoituksessa osista, joissa hän kuvaili näkemäänsä broilereiden lastausta teuraskuljetusautoon omin sanoin. Yhtiön edustajan mielestä ”broilerintuotanto ei ole lastaamista salaillut eikä salaile, mutta kaikki ihmiset ymmärtävät, että kaikkea ei ole tarkoitettu reviteltäväksi julkisuudessa”. Yleinen mielikuva tuntuu olevan, etteivät ihmiset kestä kuvia kuolleiden eläinten ruhoista tai sanallista kuvausta kanan elämästä häkissä, jossa virike tarkoittaa kynnysmaton palasta nurkassa. Olen samaa mieltä ystävieni kanssa, että kuluttajien on kannettava vastuunsa siinä missä tuottajien ja lainsäätäjienkin. Lihansyöjien tulisi pystyä kohtaamaan se todellisuus, jossa hänen ruokansa on tuotettu. Lihatuotantoyhtiöt eivät luota tavallisten kuluttajien arvostelukykyyn ja siksi tuotanto-olosuhteita salaillaan ja peitellään julkisuudelta. Pitkä arvoketju ja lihantuotannon hyssyttely lisää epäluottamusta ja hämärtää kuluttajalle välittyvää kuvaa hänen syömänsä ruoan alkuperästä ja eettisistä lähtökohdista.

Lappalainen kuvaa kirjassaan monia suomalaisia maatiloja, joilla eläimistä välitetään ja niiden hyvinvointia pidetään tärkeänä. Itselleni oli tärkeää ymmärtää, että vaikka puhutaan tehotuotannosta, arvoketjun päässä on yleensä silti yksilö, maatilan pitäjä, jonka henkilökohtainen hyvinvointi ja varallisuus vaikuttavat keskeisellä tavalla siihen, miten hänen pitämänsä eläimet voivat. Vaikka Suomessa yleisellä tasolla eläinten tilanne on huomattavasti paljon parempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Keski-Euroopassa, meillä on myös tiloja, joilla asiat ovat todella huonosti. Lappalainen kuvaa järkyttäviä tilanteita siitä, kuinka nälkiintyneet siat elävät puoliksi mädänneiden yksilöiden joukossa, koska tilanomistaja ei ole pystynyt taloudellisen kriisin ja alkoholiongelmiensa vuoksi pitämään huolta eläimistään. Koska lihatalous on täysin vailla läpinäkyvyyttä, kuluttaja ei voi tietää minkälaiselta tilalta hänen ostamansa liha on peräisin. Kuten Lappalainenkin, haluaisin itsekin palkita rahapussistani niitä, jotka toimivat eettisesti ja vastuuntuntoisesti. Lappalainen toivookin, että lihantuotannossa lisättäisiin luomun kaltaisia merkintöjä, joiden kautta pystyttäisiin säätelemään, minkälaiselta tilalta mikäkin liha on peräisin.

Luomu-nautaa, luomu-kananmunia ja luomumaitoa on saatavilla kaupan tiskiltä, mutta luomu-broileria ja luomu-sikaa Suomessa ei tuoteta. Luomuvaihtoehtojen myynnin ja markkinoinnin ongelmana on myös se, etteivät lihan- ja maidontuotannosta vastaavat suuryritykset halua luoda liian jyrkkää vastakkainasettelua luomutuotteiden ja normaalituotannon välille. Luomu-merkkiä ei myöskään ole suunniteltu suoraan eläinten hyvinvoinnin varmistamista varten, vaikka sen säädökset koskevat osittain myös tuotantoeläinten olosuhteita. Lappalainen tuo myös esiin, että luomunkin kohdalla jälleen kerran tärkeämpää on maatilan pitäjän oma motivaatio kuin ulkopuolinen ohjaus ja säädökset. Luomun minimisäädökset voi täyttää, mutta todelliset vaikutukset lähtevät siitä, että tilanpitäjä on myös itse kiinnostunut tuottamansa ruoan eettisyydestä ja luonnonmukaisuudesta eikä sitoudu säädöksiin ainoastaan taloudellisen hyödyn toivossa. Lappalainen huomauttaakin, että tavallisella tilalla, jossa tilan omistaja välittää eläimistään, tilanne voi olla huomattavasti paremmin kuin minimisäädökset täyttävällä luomutilalla.

Lappalaisen kirjasta nousee esiin, ettei suomalaisella lihantuotannolla mene hyvin. Kotimainen maidon- ja lihantuotanto ei itsessään ole erityisen kannattavaa ja tällä hetkellä se on täysin maataloustukien varassa. Tuleva sukupolvenvaihdos maatiloilla laskee Suomen omavaraisuutta ja lihaa on tuotava yhä enemmän ulkomailta. Tuontilihan eettistä perustaa on puolestaan monta kertaa vaikeampi selvittää kuin kotimaisen. Taloudelliset vaikeudet puolestaan lisäävät tilallisten henkilökohtaisia ongelmia, jolloin eläinten hoidon laiminlyöntikin lisääntyy. Lappalaisen kirjassa tulee esiin, että koska eläinten hyvinvointi parantaa myös lihan ja maidon tuottavuutta, uusia ratkaisuja kehitetään jatkuvasti. Eläinten elinolosuhteiden ja hyvinvoinnin parantaminen uusilla ratkaisuilla vaatii kuitenkin investointeja, joihin tilallisilla ei ole varaa. Tilallisten taloudellisia ongelmia lisää myös heidän heikko asemansa elintarviketuotannon alkupäässä. Lappalainen tuo esiin, että vähittäiskauppa vie yhä vain suurempia siivuja elintarvikkeiden hinnasta. Suomessa vähittäiskauppaa hallitsevilla suuryhtiöillä Keskolla ja S-ryhmällä on myös niin paljon vaikutusvaltaa, että ne pystyvät neuvottelemaan itselleen tuottajien kannalta epäedullisia sopimuksia. Hankinnan ja logistiikan keskittyminen myös heikentää pienten paikallistuottajien asemaa.

Keskustelussa jyrkistä ääripäistä kompromisseihin?

Tuotantoeläinten hyvinvointiin vaikuttaa keskeisellä tavalla myös eläinten pitoa koskeva lainsäädäntö, johon sisältyy niin Suomen eläinsuojelulaki kuin EU:n eläinten suojelua koskevat direktiivit. Lappalaisen kirjasta käy ilmi, että eläinsuojelulain uudistamista koskeva lakiesitys saattaisi arvion mukaan tulla käsittelyyn vuonna 2015. Lainsäädäntöä ajatellen Lappalainen painottaa julkisen keskustelun tärkeyttä ja median vastuuta tutkimustiedon esiin tuomisessa kansalaisille. Hän huomauttaa myös, että eläintensuojelu on aiheena altis populistisille käsittelyille ja poliitikkojen mielipiteet saattavat ajautua helposti ääripäihin.

En vastusta eläinten syöntiä itsessään, mutta eläinten tehotuotanto on minusta iso eettinen ongelma. Lihansyöntiin liittyy myös paljon ekologisia ongelmia, joiden vuoksi koen, että lihansyönnin vähentäminen olisi erityisen tärkeää. Lappalainen ei kuitenkaan käsittele kirjassaan maidon- ja lihantuotannon ekologisia vaikutuksia. Aiheesta olisi ollut todella kiinnostavaa lukea, mutta näen sen myös menevän hieman Lappalaisen näkökulman ohitse. Lappalaisen kirja käsittelee maidon- ja lihantuotantoa myös hyvin leimallisesti Suomen näkökulmasta, kun taas maidon- ja lihantuotantoon liittyvien ekologisten ongelmien käsittely vaatisi mielestäni myös globaalin tason huomioimista. Lappalaisen kirjassa nousee kuitenkin esiin tähän aiheeseen liittyvä keskeinen dilemma: Lappalaisen mukaan eettiseltä kannalta olisi paras suosia naudanlihaa, mutta ympäristön kannalta juuri naudanliha on kaikkein tuhoisinta.

Lappalaisen kirja on mielestäni hyvä teos siinäkin mielessä, että toivoisin sen lievittävän liian usein äärimmäisiin mielipiteisiin hakeutuvaa lihansyönti vs. kasvissyönti -keskustelua. Lappalainen on itse lihansyöjä, mutta peräänkuuluttaa eettistä tuotantoa, eläinten hyvinvointia ja ennen kaikkea lihansyönnin vähentämistä. Olen päässyt kuulemaan monenlaisia kasvissyöntiä puolustavia puheita ja koen, ettei muutosta tapahdu ihmisten syömisen jyrkällä moralisoinnilla ja vaatimalla lihansyönnin totaalista lopettamista. Minulle syöminen ei ole vakaumus vaan jokapäiväinen arkinen toimenpide ja minusta on naiivia väittää, että lihansyönnissä olisi vain ja ainoastaan kyse moraalisesta valinnasta. Monille kyse on ensisijaisesti arjesta ja sen toimivuudesta. Viime vuodenvaihteesta alkaen olen vähitellen yrittänyt vähentää lihansyöntiäni varsinkin arkisilla aterioillani. Tavoitteenani on, että lihasta tulisi minulle vähitellen eräänlainen luksusruoka eli silloin kun sitä syön, olisin myös valmis maksamaan enemmän siitä, että se on eettisesti tuotettua.

Lihan vähentäminen ruokavaliossani ei ole kuitenkaan ollut kovin vaivatonta. Pohjimmiltaan kyse on oikeastaan ollut kokonaan uudenlaisen ajattelutavan opettelemisesta, koska olen kasvanut suunnittelemaan ateriani lihan ympärille. Vähitellen olen yrittänyt eri lähteistä kerätä toimivaa arkisten kasvisruokalajien valikoimaa, josta laitan jokapäiväisen ruokani. Olen ottanut selvää proteiininlähteistä ja monesti kauppareissuni ovat pidentyneet merkittävästi, koska lähikaupastamme ei saa mung-papuja, bataattia tai aina edes selleriä. Monesti koen nämä toimenpiteet ylimääräiseksi vaivaksi, koska en ole erityisen innokas ruoanlaittaja ja usein syöminen on minulle vain jokapäiväinen välttämättömyys. Voin vain kuvitella, kuinka raskaalta syömistapojen muuttaminen olisi työssä käyvälle perheenäidille. Koen, ettei ihmisten syömisiä pitäisi mennä arvostelemaan, koska monesti kyse ei käytännössä edes ole moraalisesta valinnasta vaan tapa selviytyä arjesta. Kun vaaditaan liian paljon ja se tehdään rankalla syyllistämisellä, en ihmettele, että kiireinen ihminen ei jaksa nähdä vaivaa. Kasvisruokapainotteiseen ruokavalioon siirtymisestäni on tullut itselleni kuitenkin pääasiassa positiivinen kokemus, koska yritän olla vaatimatta itseltäni liikaa ja arvostamaan pieniä askelia ja valintoja. Nykyisin koen myös syöväni parempaa ruokaa, koska panostan sen tekemiseen ja raaka-aineisiin enemmän.

-                                                                                                                                                               

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä (Atena 2012)

Sivumäärä: 355