Lidia Tšukovskaja:
Vajoaminen (Into 2012)
Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod
vodu.
Ilmestynyt
ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja:
Kirsti Era
Sivumäärä:
274
-
Venäläiskirjailija
Lidia Tšukovskaja (1907-1996) oli Neuvostoliiton tunnetuimpia
toisinajattelijoita ja sai kokea Stalinin vainot henkilökohtaisesti joutuessaan
pidätetyksi kahteen kertaan neuvostonvastaisesta toiminnasta. Hän oli Anna
Ahmatovan hyvä ystävä ja tunsi myös monia muita maineikkaita kirjailijoita ja
taiteilijoita. Vajoaminen sisältää
kaksi Tšukovskajan pienoisromaania, joissa hän kuvaa Stalinin vainojen aikaansaamaa
pelon, vainoharhaisuuden ja kaksinaamaisuuden ilmapiiriä Neuvostoliitossa. Kokoelman
nimikkoromaani ”Vajoaminen” on kirjoitettu vuosina 1947-1957 ja ”Sofia
Petrovna” 1939-1940. Romaanit julkaistiin kuitenkin lännessä vasta 1960- ja
1970 -luvuilla ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvuilla.
Tšukovskajan
pienoisromaanien tapahtumien keskiössä ovat Stalinin 1930-luvulla alkaneet
vainot ja vangittujen omaisten epätietoisuus läheistensä kohtalosta. Romaanit
kuvaavat Neuvostoliiton harjoittaman systemaattisen poliittisen terrorin
nujertamia yksilöitä ja heidän traumaansa todellisuuden hajoamisesta
yhteiskunnan valheellisuuden ja järjettömän toiminnan vaikutuksesta.
Pienoisromaanissa ”Vajoaminen” päähenkilö Nina Sergejevna matkustaa
kirjailijoiden parantolaan, jossa hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun
kirjailijaan Bilibiniin. Heidän välilleen syntyykin ainutlaatuinen ystävyys. Nina
Sergejevna ei tiedä edelleenkään, mitä on tapahtunut hänen aviomiehelleen, joka
vangittiin kaksitoista vuotta aiemmin, joten Bilibin auttaa häntä hahmottamaan
viranomaisten antamien tiedonpalasten alle kätkeytyneen totuuden.
”Vajoaminen”
oli upea lukukokemus. Kerronnan kauneus ja ajatusten kirkkaus nostavat tyynesti
esiin romaanin henkilöiden pelon ja epätoivon, absurdissa yhteiskunnassa
elämisen taakan. Kirjailijoiden elämä parantolassa on verhoutunut näennäiseen
huolettomuuteen. Ympäröivä maaseutu kärsii kuitenkin musertavasta köyhyydestä.
Leikkisän sanailun taakse kätkeytyvät vainoharhainen pelko ja menneiden
kärsimysten traumat. Nina Sergejevna ei pysty sietämään ympäröivän elämän valheellisuutta
ja kaksinaamaisuutta. Joka päivä hänen toiveenaan on saavuttaa mielessään
”vajoaminen” pinnan alle, josta hän löytää kirjoittamisen ja sen mukanaan
tuoman totuuden.
”Vajoamisessa”
kirjallisuudella on aivan erityinen merkityksensä toivon ja totuuden kantajana.
Varisinkin runous rinnastuu ilmaisun tapana poliittisen kielen jähmettyneisiin
merkityksiin, ideologisesti latautuneiden sanojen yhdistelmiin, jotka toistuvat
niin monta kertaa, että ne voidaan pikakirjoituksessa tiivistää lyhenteiksi. Ne
ovat tyhjiä ja keinotekoisia ilmauksia, joilla pelotellaan, luodaan epäilyksiä,
velvoitetaan ja tuomitaan:
Artikkelin sanat kuitenkin pistelivät
aivojani kuin sinne kauan sitten juuttuneet tikut, jotka nyt painautuivat yhä
syvemmälle ja syvemmälle. ”Aatepahanen”, ”koulukunnantapainen” – olin jo
lukenut tuon kaiken. Samoin ”korkeammalle lippu”, tosin silloin se oli
”valppauden lippu”. ”Parantumaton” oli silloin yleensä ”teeskentelijä” tai
”vihollinen” (vakiintuneet pikakirjoitusmerkit ”Ylemmäs bolševistien valppauden
lippu” ja ”parantumaton teeskentelijä”). Tuo kammottavasti joka paikassa
vilkkuva yhdysviiva ilmauksessa aatteellis-virheellinen – jopa tuo yhdysviiva
tulee sieltä. Vakiintuneita merkkejä, jotka kieppuvat tyhjyydessä.
Poliittisilla
sanoilla on valtaa, vaikka niillä ei ole todellista sisältöä eikä todellista
viittauskohdetta. Runous taas on Nina Sergejevnalle jotain muuta kuin sanoja.
Se on totuutta itsessään, pelkkää viittauskohdettaan, todellisuutta, joka ei
käänny millekään kielelle:
Ei mistään muusta kuin käännöksen
avuttomuudesta näe niin selvästi, että runo ei muodostu pelkästään tai edes
pääasiassa sanoista, ajatuksista, runomitoista ja runokuvista vaan säästä,
hermostuneisuudesta, hiljaisuudesta, erosta…
”Vajoamisessa”
upeinta on kerronnan hienovarainen eleettömyys. Pahuus, epätoivo ja pelko ovat
hiljaa läsnä. Niihin ei kuulu huutoa, verta, äkkinäisiä liikkeitä tai silmille
hyppivää traumaa ja kauhua. Ne ovat hiljaisuutta ja hitaita liikkeitä. Ne ovat
lamaannus ja mykkä huuto. Kokoelman toinen pienoisromaani ”Sofia Petrovna” on
kantaaottavuudessaan osoittelevampi ja ankarampi kuin ”Vajoaminen”. Se kuvaa
yhteiskuntakäsityksen ja ideologisen uskon totaalista romahtamista. Sofia
Petrovna ja hänen poikansa ovat kommunismin sankareita. Ahkeralla työllään ja
ideologisella uskollisuudellaan he ovat raivanneet tiensä arvostettuun asemaan
ja sen mukana kasvaa myös Sofia Petrovnan itsetietoinen ylpeys itsestään ja
pojastaan. Stalinin vainojen yltyessä pidätykset yhyttävät myös Sofia Petrovnan
lähipiirin. Kun pidätettyjen joukossa on viimein hänen poikansa, Sofia
Petrovnan maailma alkaa luhistumaan pala palalta. Joka päivä hän hakeutuu
muiden läheistensä menettäneiden omaisten kanssa eri virastojen loputtomiin
jonoihin saadakseen selville, mistä poika on syytettynä ja mikä on hänen
kohtalonsa.
Johtajan rouva mittaili häntä katseellaan
päästä jalkoihin.
-
Kukas teiltä istuu? Mieskö? Ai poika? hän kysyi niin kiihkeää raivoa äänessään,
että Sofia Petrovna siirtyi vaistomaisesti lähemmäs Alikia. – Siispä, kunhan teidän poikanne lähetetään,
niin osoittakaa silloin sitkeyttä, ottakaa selville hänen osoitteensa.
-
Minun poikaani ei lähetetä, Sofia Petrovna sanoi anteeksipyytävällä
äänellä. – Asia on niin, että hän on
syytön. Hänet vangittiin erehdyksessä.
- Hah-hah-hah! Johtajan rouva purskahti nauruun
erotellen huolella tavut. – Hah-hah-hah! Erehdyksessä! Äkkiä hänen silmistään
alkoi valua kyyneleitä.
-
Tiedättekö, kaikkihan täällä ovat erehdyksessä…
Sofia
Petrovnalle usko kommunistiseen ideologiaan ja yhteiskuntaan on niin vahva,
että sen romahtaminen aiheuttaa käsityskyvyn ulkopuolelle ulottuvan
traumaattisen kokemuksen. Hän takertuu niin epätoivoisella vimmalla kuvaansa
oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnastaan, että hän uskoo poikansa
pidätyksen olevan pelkkä kaamea erehdys. Sofia Petrovna vetoaa omiin
oikeuksiinsa yksilönä vain huomatakseen, ettei hänen yhteiskunnassaan ole sijaa
yksilöille. Erehdyksiä ei ole olemassa, on vain saumattomasti toimiva
poliittinen järjestelmä. Omien yksilöllisten oikeuksiensa puolesta taisteleminen
onkin itsessään merkki syyllistymisestä ideologian vastaiseen toimintaan. Kuten
”Vajoamisessa” myös ”Sofia Petrovnassa” terrorin vaikutus on lamaannuttava ja
mykistävä. Taistelulle ja sinnikkyydelle ei ole sijaa.
”Sofia
Petrovna” ei ollut lukukokemuksena aivan niin pitkälle kypsynyt ja kaunis kuin
”Vajoaminen”. Romaanit ovat kuitenkin selkeitä sisarteoksia, joista nousee
kirkkaimmin esiin kokemuksen aitous ja omakohtaisuus. Tšukosvskajan kyky rakentaa
voimakkaat henkilökohtaiset kokemukset hyvin hienovaraisiksi ja hillityiksi
romaaneiksi heikentämättä hitustakaan niiden vaikuttavuutta on ihailtavaa.
Minustakin tämä Tšukovskajan teos on eleettömyydessään kaunis kuin lumikide. Ja just etenkin Vajoaminen eli nimitarina on helmi.Se on niin tyylikkään kuulas, että luen sen vielä monasti uudelleen.
VastaaPoistaToivon itsekin, että juuri Vajoaminen vielä osuisi kohdalleni toistekin. Tyylikäs tosiaan, silkka nautinto lukea.
PoistaEn muista tästä teoksesta paljoakaan, paitsi että pidin. Vajoamisessa oli muistaakseni hieno loppukäänne. Nostan hattua Into-kustannukselle tämän teoksen suomentamisesta. Lisää venäläistä proosaa ja lyriikkaa, kiitos. Myös blogeihin, eli kiitän sinua postauksestasi. :)
VastaaPoistaKyllä, lopussa todellakin on käänne, joka jäi ainakin minua vielä pohdituttamaan. Novellin tunnelma muuttui aivan viimeisillä sivuilla aikalailla. Tällaiset käännökset ovat tosiaan kulttuuritekoja. Tämän jälkeen tulee kyllä seurattua Intoa vielä vähän tarkemmin.
Poista