Granta 1: Ruoka

Granta 1: Ruoka. Uuden kirjallisuuden areena (Otava 2013)

Kirjoittajat: Riikka Ala-Harja, Roberto Bolaño, Pirjo Hassinen, Kazuo Ishiguro, Juha Itkonen, Karin Johannisson, Ryszard Kapuśiński, Nicole Krauss, Meri Kuusisto, Doris Lessing, Rosa Liksom, Miki Liukkonen, Mo Yan, Leena Parkkinen, Geroges Perec, Taiye Selasi, Anu Silfverberg, Miina Supinen, Philip Teir, Olga Togarczuk, Antti Tuuri, Merja Virolainen

Sivumäärä: 304

-

Granta on Cambridgen yliopistossa vuonna 1989 perustettu ja muutamien vuosien hiljaiselon jälkeen vuonna 1979 uudelleen henkiin herätetty kirjallinen aikakauslehti, joka on julkaissut Iso-Britanniassa maailman arvostetuimpien kirjailijoiden tekstejä Saul Bellowista Julian Barnesiin. Granta on levinnyt Iso-Britanniasta hiljalleen myös muualle Eurooppaan ja viime vuonna Grantasta ilmestyi ensimmäinen suomalaisversio. Grantaa lukiessa en ole ihan varma, mitä luen. Teos vaikuttaa kaikin tavoin novelliantologialta, mutta määrittää itsensä aikakauslehdeksi. Pääosa Grantan teksteistä on fiktiivisiä novelleja, mutta julkaisusta löytyy myös jonkin verran runoja ja asiaproosaa. Grantoissa on perinteisesti aina jokin teema, ja ensimmäisessä suomalaisversiossa se on ruoka. Maaria Pääjärvi on kirjoittanut Luutii-blogiin Grantasta hillittömän hyvän kritiikin. Se käsittelee alkuperäisen brittiläisen Grantan taustoja ja tarkoitusta sekä suomalaisen version suhdetta niin sanottuun emojulkaisuun. Hän tuo tekstissään esiin myös Grantan määrittelyongelman ja toteaa, että aikakauslehti-muoto vaatisi julkaisulta ajankohtaisuutta, joka Suomen ensimmäisessä Grantassa on kuitenkin melko huteraa. Suosittelen itse Pääjärven kritiikin lisäksi ehdottomasti vilkaisemaan myös tekstin perässä olevia kommentteja.

Grantan tekstit ovat valikoituneet julkaisuun selkeästi markkinointitarkoituksissa, mikä syö julkaisulta tietynlaista uskottavuutta. Sen sijaan, että kokoelmaan olisi valittu oikeasti mielenkiintoisia, ajankohtaisia ja uudenlaisia tekstejä, Grantaan onkin ängetty tekstejä sellaisilta kirjailijoilta, joilta on ilmestynyt tai on ilmestymäisillään lähiaikoina uusi kirja. Taskunovellien ja nyt Grantan myötä olen kokenut, etteivät useamman kirjoittajan novelliantologiat ole erityisen mieleenpainuvia tai hehkeitä lukukokemuksia. Pidän siitä, että novellikokoelmat ovat yleensä (yhden kirjailijan kirjoittamina) omanlaisiaan ehyitä kokoelmia, joissa jokainen novelli on toki oma teoksensa, mutta samalla tarkkaan harkittu osa suurempaa kokonaisuutta. Vaikka Grantassakin on novelleja yhdistävä teema, novellien laatu ja tyyli vaihtelee välttämättäkin runsaasti. Moninaisuus tekee lukukokemuksesta sirpaleisen ja teos jää vaille tietynlaista sidosteisuutta. Granta olikin minulle eräänlainen makupalojen valikoima, jossa on paljon mitäänsanomattomia perusmakuja ja sitten kaksi helmeä. Granta soveltuukin ehkä parhaiten juuri uusien lukututtavuuksien etsintään ja maisteluun pikemminkin kuin kokonaisena ateriana nautiskeluun.

Ne kaksi helmeä, jotka löysin Grantasta ovat ruotsalaisen Karin Johannissonin ”Tapaus Ellen West” (alkuteksti ilmestynyt Ruotsin Grantassa 2013, suom. Maija Kauhanen) ja ranskalaisen Georges Perecin ”Suuntaa antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana” (alkuteksti ilmestynyt teoksessa L’infra-ordinaire 1989, suom. Maija Kauhanen). ”Tapaus Ellen West” on asiaproosan kategoriaan solahtava esseistinen pohdinta 1900-luvun alun psykiatrisista tapauskertomuksista, jotka noudattavat Johannissonin mukaan epäilyttävästi fiktiivisen kertomuksen konventioita. Johannisson pohtii, kuinka psykiatrit saattoivat itse viedä tapauskertomuksiaan sellaiseen suuntaan, että ne muodostaisivat ehyitä narratiiveja ja tukisivat heidän itse kehittelemiään teorioita tai hoitomenetelmiä. Potilaat olivat yleensä naisia ja heidän oireensa epämääräisiä ja vaikeasti määriteltäviä, mikä antoi psykiatrille mahdollisuuden hyvin vapaaseen tulkintaan. Kääntöpuolena oli se, että psykiatrien henkilökohtaiset päämäärät eivät välttämättä palvelleetkaan parhaalla mahdollisella tavalla heidän potilaitaan. Varsinkaan Ellen Westin tarina ei jätä Johannissonia rauhaan:

Hänen ongelmansa on, että hän haluaa olla oma itsensä, mutta toisenlainen itse kuin se, mikä on tarjolla. Lopulta on enää yksi minuus, jota hän kaipaa: ei-enää-olla-olemassa. Lääkärin (samoin kuin puolison) johtopäätös on, että juuri siihen hänelle täytyy antaa lupa: ei-enää-olla-olemassa.

Vaikka Johannissonin teksti on asiaproosaa, sen kieli ja rakenne muistuttavat kaunokirjallisuutta. Teksti on henkilökohtainen minä-muodossa kirjoitettu ja soljuu yhtä sujuvasti tarinan käänteestä toiseen kuin mikä tahansa fiktiivinen kertomus. Hankalasta ja teoreettisesta aiheestaan huolimatta Johannissonin kerronta on ihanan vaivatonta; sellaista, joka houkuttelee lukijan kuin huomaamatta älyllisiin syövereihinsä. Heti lukemisen jälkeen kirjailijasta oli otettava selvää. Atenan sivuilta löytyi 2012 ilmestynyt teos Melankolian huoneet: Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Johannisson on aatehistorian professori, jonka erikoisalana on lääketieteen historia. Kustantajan mukaan Melankolian huoneet on tyyliltään kaunokirjallinen, mutta asiantunteva katsaus käsityksiimme mielenterveydestä ja mielenterveyden ongelmista eri aikoina. Tähän kirjaan haluan ehdottomasti vielä joku päivä tarttua.

Georges Perecin ”Suuntaa antavasta luettelosta” muotoutui suosikkini oikeastaan hyvin yllättäen. Niin yllättäen, että päätin jakaa ajatuksenjuoksuni tekstistä kanssanne. Novelli on juuri sitä, mitä nimi lupaa. Luettelo erilaisista ranskalaisista ruokalajeista ja juomista. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys ja sen jälkeen turhautuneisuus. Kuinka monta sivua tätä jatkuu? Seitsemän. Palaan nimiösivulle ja googletan Georges Perecin. Wikipedian mukaan miehen romaanit ja esseet ovat kokeellisia sanaleikkejä, listoja ja asioiden määritelmiä. Ymmärrän, että hämmennykseni on aiheellista. Jatkan ruokalajilistan lukemista. Minulle ruoat ovat eksoottisia, mutta ounastelen, että ranskalaisille suhteellisen tavallisia. En saa listoista mitään irti, kunnes pääsen kolmannelle sivulle. Toistensa perässä jonossa vilisevät ruokalajit alkavat tehdä rivivaihtoja, ikään kuin ne asettuisivat säkeisiin runojen tapaan. Ja runoihinhan kuuluu merkityksen lisäksi olennaisella tavalla muoto, rytmi, äänteet…

[…]yksi annos kastanjakananpoikaa, yksi annos yrttikananpoikaa, kaksi annosta kananpoikaa hyytelössä.

                      Seitsemän annosta kanaa ja riisiä, yksi ankanrintaa.

                      Yksi annos syöttökanaa ja riisiä.

                      Yksi annos kukkoa rieslingissä, kolme kukkoa viinissä, yksi etikkakukkoa.

Ja sitten:

Viisi annosta kaniinia, kaksi kaniinia gibelotte-padassa, yksi kaniini ja nuudelit, yksi kaniini kermakastikkeessa, kolme sinappikaniinia, yksi kaniini sienikastikkeessa, yksi rakuunakaniini, yksi kaniini à la tourangelle, kolme luumukaniinia.

                      Kaksi kaniininpoikaa kuivattujen luumujen kera.

Saatan nyt vaikuttaa alaansa pikkuisen liikaa höynähtäneeltä kirjallisuudenopiskelijalta, mutta tässä vaiheessa koin suurta riemua. Mikä rytmi ja äänteiden paljous! Ja miten ääntämykseltään kaunis sana onkaan ”kaniini”. Ja miettikää tämä sama ääneen luettuna ranskaksi!

Yhdeksän côtes-du-rhônea, yhdeksän chateauneuf-du-papea, yksi chateaneuf-du-pape 1967, kolme vacqueryrasia.

                      Yhdeksän bordeauxia, yksi bordeaux clairet, yksi lamarzelle 1964, kolme saint-émilionia, yksi sain émilion 1961, seitsemän châteu-la-pelleterieta […]

En lukemiseni hetkellä päässyt valitettavasti käsiksi alkuperäistekstiin, mutta onneksi novellin lopun viinilistassa oli sentään vielä häivähdys siitä. Enhän minä itse edes osaa ranskaa, mutta tässä tapauksessa sillä ei olisi ollut edes mitään väliä. Laitoin ranskan alkeita opiskelleen mieheni lukemaan novellin minulle ääneen, jotta edes loppuosan viinilistasta saisin maistiaisen alkuperäiskielestä. Kielen kaunis rytmi nostaa esiin ruokalajien houkuttelevan runsauden ja ylenpalttisuuden. Samalla ruokalajeissa on kuitenkin myös jotain inhottavan banaalia, jotain hieman irstasta ja äveriästä. Eläinten osat ja sisälmykset vilisevät riveillä herkkutattien, perunoiden ja sinappikastikkeen lomassa. Vaikutelma on kiehtovan ristiriitainen. Kaunis rytmi, kielen (ja ranskan) hienostuneisuus, ruokien ylenpalttisuus ja kuitenkin samalla luotaantyöntävyys. Koin Perecin ”Suuntaa antavan luettelon” palkitsevaksi tekstiksi, kun sain sen yhdestä langanpäästä kiinni. Oikeaa tulkitsemisen nautintoa! Minua viehättää sen yksinkertaisuus ja konstailemattomuus. Kuinka paljon pelkästä listasta ruokalajeja ja juomia voi saada irti vaikutelmia, mielikuvia ja merkityksiä! Itse asiassa nyt novellin seitsemän sivun mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta. Mitä kertojan nielemät ruokalajit kertovat hänestä ihmisenä? Miksi luettelo on ”suuntaa antava”? Mihin suuntaan se lukijaa viitoittaa? Voiko jostain henkilöstä muodostaa kokonaiskuvan vain sen perusteella, mitä hän on pistänyt suuhunsa joka päivä? Kuinka keskeinen asia ruoka onkaan kaikkea elämäämme ja kuinka helposti unohdamme, mitä olemme suuhumme pistäneet!

Grantasta muissa blogeissa: Lumiomena, Tea with Anna Karenina, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakirppu, Taas yksi kirjablogi, Kirjakko ruispellossa