Jeffrey Eugenides: Middlesex

Middlesex on Jeffrey Eugenidesin toinen romaani ja ilmestyi kymmenen vuotta hänen esikoisensa Virgin Suicidesin jälkeen. Teos voitti Pulizer-palkinnon vuonna 2003. Middlesex on tragikoominen ja eeppinen tarina yhdestä geenistä kolmessa eri sukupolvessa. Tarina alkaa Bursasta Kreikasta ja siirtyy sodan runteleman Smyrnan kautta Yhdysvaltojen Detroitiin ja lopulta Grosse Pointin hienostolähiöön. Kertojana on intersukupuolinen Cal, joka syntyi tytöksi mutta kasvoi mieheksi. Hänellä on geenimutaatio viidennessä kromosomissa, minkä vuoksi hänessä on sekä naisen että miehen fyysisiä piirteitä. Middlesex syntyi, kun Eugenides inspiroitui 1800-luvulla eläneen intersukupuolisen Herculine Barbinin muistelmista. Ne eivät hänen mukaansa syventyneet tarpeeksi intersukupuolisen henkilön subjektiiviseen kokemukseen, joten hän päätti kirjoittaa itse aiheesta kirjan.

Middlesex on suurromaani niin sivumääränsä kuin tarinansakin puolesta. Itse en kuitenkaan edes huomannut sivujen runsaslukuisuutta; niin kiehtovan, hauskan ja traagisen tarinan Eugenides on kertonut. Middlesex ei kerro ainoastaan intersukupuolisuudesta vaan myös siirtolaisuudesta, amerikkalaisesta unelmasta ja perhesuhteista. Calin intersukupuolisuudesta tulee eräänlainen temaattinen sateenvarjo, jonka alla teos käsittelee useita hyvin universaaleja aiheita kuten seksuaalisen identiteetin kehittymistä; paikan, kulttuurin ja identiteetin kietoutumista toisiinsa; rakkauden rajattomuutta sekä normaaliuden määritteiden kyseenalaistamista.

Kirjallisuudenopiskelijalle Middlesex on kerronnallisesti melkoinen aarreaitta. Kerronta on hyvin visualisoivaa ja leikittelevän itsetietoista. Itse koin kerronnan jotenkin hyvin elokuvalliseksi. Cal lavastaa tilanteet, hetket, paikat ja hahmot niin kuin ne tapahtuisivat suoraan hänen silmiensä edessä. Hän myös poukkoilee tapahtumasta ja henkilöstä toiseen. Toisinaan hän jopa ”jättää” henkilöhahmon paikalleen kesken liikkeen kertoakseen sillä välin toisista tapahtumista jossain toisaalla. Tyyli tuo mieleen vastaavia kerrontakikkoja käyttävän Sternen Tristam Shandyn.

Middlesex on myös hyvin itsensä tiedostava romaani, sillä siinä viitataan useita kertoja Calin nykyhetkeen eli tarinan kirjoittamishetkeen. Siten romaaniin muodostuu kaksi eri aikatasoa: Calin nykyisyys sekä menneet tapahtumat, joihin hänen kirjoittamansa varsinainen tarina sijoittuu. Välillä Cal kuitenkin hämärtää näiden eri tasojen välistä erottelua:

”He ajavat Packardilla ohi Electric Parkin huvipuiston. Ulkona on sumua ja kello on paljon – vähän yli kolme aamulla. Totta puhuen huvipuiston pitäisi siihen aikaan olla suljettu, mutta minun tarkoituksiini sopii paremmin, että se on juuri tänä yönä auki koko yön ja sumu hälvenee äkkiä, niin että isoisä voi katsoa ulos auton ikkunasta ja nähdä vuoristoradan vaunun pyyhältävän radallaan. Vain tuokio huokeaa symbolismia, ja sitten joudun taas kumartamaan todenmukaisuuden tiukoille vaatimuksille, joiden mukaan he eivät näe mitään.”

Edellä oleva sitaatti on mielestäni hieno esimerkki Middlesexin leikittelevyydestä. Vuoristorata on perinteisesti toiminut ainakin elämän symbolina ja itsekin hahmotan sen viittaavan juuri elämään. Calin symbolisen lisäyksen ansiosta hänen isoisänsä tuntuu hetkeksi tulevan jotenkin tietoiseksi omasta elämästään ja sen vääjäämättömästä kulusta kohti jotain kohtaloa. Jostain syystä minua kiehtovat tarinat, joissa sukupolvet ovat jotenkin kohtalonomaisesti sidottuja toisiinsa. Calin vanhempien ja isovanhempien teot, pelot ja toiveet vaikuttavat keskeisellä tavalla siihen, millainen Calista on kasvanut ja millaiseksi hänen elämänsä on osoittautunut. Monet elementit myös tuntuvat toistuvan uudelleen ja uudelleen eri sukupolvien elämässä. Välillä tapahtumat tuntuvat linkittyvän toisiinsa niin taianomaisesti, että aloin lukijana epäilemään Calin kertomuksen ”todenmukaisuutta”. Mietin, voisiko tapahtumien kohtalonomaisuudessa olla pikemminkin kyse Calin identiteettityöstä ja tarpeesta nähdä oma elämä jonkin suuremman kohtalon sanelemana kuin siitä, että hänen sukulaistensa elämä todella olisi jollain tavoin ennalta määrättyä. Näin ollen Middlesexissä tärkeäksi ei niinkään muodostuisi se, mitä on tapahtunut, vaan se, miten Cal sen kertoo. Miten hän hahmottaa oman elämänsä sekä menneitten sukupolvien elämän eräänlaisena kohtalonomaisena jatkumona, jonka tuloksena on myös hän. Ikään kuin kaiken merkityksellistäminen ja hahmottaminen kohtalona auttaa häntä paremmin hyväksymään itsensä.  

(Middlesexin luettuani minua jäi suuresti vaivaamaan, miksi Cal kutsui veljeään ainoastaan nimellä Chapter Eleven. Romaani ei tuntunut antavan tälle kummalle nimelle missään vaiheessa mitään selkeää selitystä. Löysin vastauksen sitten lopulta Oprahin kirjaklubin kysymykset ja vastaukset –osiosta. Eugenides selventää hieman nimen alkuperää ja myöntää, että Yhdysvaltojen ulkopuolelta tulevalle lukijalle nimi saattaa jäädä kulttuurisista syistä hieman kryptiseksi.)

-

Jeffrey Eugenides: Middlesex (Otava, 2012)

Alkuteos: Middlesex

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2002

Suomentaja: Juhani Lindholm

Sivumäärä: 773