Middlesex on Jeffrey Eugenidesin toinen romaani ja ilmestyi
kymmenen vuotta hänen esikoisensa Virgin
Suicidesin jälkeen. Teos voitti Pulizer-palkinnon vuonna 2003. Middlesex on tragikoominen ja eeppinen
tarina yhdestä geenistä kolmessa eri sukupolvessa. Tarina alkaa Bursasta
Kreikasta ja siirtyy sodan runteleman Smyrnan kautta Yhdysvaltojen Detroitiin
ja lopulta Grosse Pointin hienostolähiöön. Kertojana on intersukupuolinen Cal,
joka syntyi tytöksi mutta kasvoi mieheksi. Hänellä on geenimutaatio viidennessä
kromosomissa, minkä vuoksi hänessä on sekä naisen että miehen fyysisiä
piirteitä. Middlesex syntyi, kun Eugenides inspiroitui
1800-luvulla eläneen intersukupuolisen Herculine
Barbinin muistelmista. Ne eivät hänen mukaansa syventyneet tarpeeksi
intersukupuolisen henkilön subjektiiviseen kokemukseen, joten hän päätti
kirjoittaa itse aiheesta kirjan.
Middlesex on suurromaani niin sivumääränsä kuin tarinansakin
puolesta. Itse en kuitenkaan edes huomannut sivujen runsaslukuisuutta; niin
kiehtovan, hauskan ja traagisen tarinan Eugenides on kertonut. Middlesex ei kerro ainoastaan
intersukupuolisuudesta vaan myös siirtolaisuudesta, amerikkalaisesta unelmasta
ja perhesuhteista. Calin intersukupuolisuudesta tulee eräänlainen temaattinen
sateenvarjo, jonka alla teos käsittelee useita hyvin universaaleja aiheita
kuten seksuaalisen identiteetin kehittymistä; paikan, kulttuurin ja
identiteetin kietoutumista toisiinsa; rakkauden rajattomuutta sekä normaaliuden
määritteiden kyseenalaistamista.
Kirjallisuudenopiskelijalle Middlesex on kerronnallisesti melkoinen aarreaitta.
Kerronta on hyvin visualisoivaa ja leikittelevän itsetietoista. Itse koin
kerronnan jotenkin hyvin elokuvalliseksi. Cal lavastaa tilanteet, hetket,
paikat ja hahmot niin kuin ne tapahtuisivat suoraan hänen silmiensä edessä. Hän
myös poukkoilee tapahtumasta ja henkilöstä toiseen. Toisinaan hän jopa ”jättää”
henkilöhahmon paikalleen kesken liikkeen kertoakseen sillä välin toisista
tapahtumista jossain toisaalla. Tyyli tuo mieleen vastaavia kerrontakikkoja
käyttävän Sternen Tristam
Shandyn.
Middlesex on myös hyvin itsensä tiedostava romaani, sillä siinä
viitataan useita kertoja Calin nykyhetkeen eli tarinan kirjoittamishetkeen.
Siten romaaniin muodostuu kaksi eri aikatasoa: Calin nykyisyys sekä menneet
tapahtumat, joihin hänen kirjoittamansa varsinainen tarina sijoittuu. Välillä
Cal kuitenkin hämärtää näiden eri tasojen välistä erottelua:
”He ajavat Packardilla ohi Electric Parkin huvipuiston. Ulkona on sumua
ja kello on paljon – vähän yli kolme aamulla. Totta puhuen huvipuiston pitäisi
siihen aikaan olla suljettu, mutta minun tarkoituksiini sopii paremmin, että se
on juuri tänä yönä auki koko yön ja sumu hälvenee äkkiä, niin että isoisä voi
katsoa ulos auton ikkunasta ja nähdä vuoristoradan vaunun pyyhältävän
radallaan. Vain tuokio huokeaa symbolismia, ja sitten joudun taas kumartamaan
todenmukaisuuden tiukoille vaatimuksille, joiden mukaan he eivät näe mitään.”
Edellä oleva sitaatti on
mielestäni hieno esimerkki Middlesexin leikittelevyydestä.
Vuoristorata on perinteisesti toiminut ainakin elämän symbolina ja itsekin
hahmotan sen viittaavan juuri elämään. Calin symbolisen lisäyksen ansiosta
hänen isoisänsä tuntuu hetkeksi tulevan jotenkin tietoiseksi omasta elämästään
ja sen vääjäämättömästä kulusta kohti jotain kohtaloa. Jostain syystä minua
kiehtovat tarinat, joissa sukupolvet ovat jotenkin kohtalonomaisesti sidottuja
toisiinsa. Calin vanhempien ja isovanhempien teot, pelot ja toiveet vaikuttavat
keskeisellä tavalla siihen, millainen Calista on kasvanut ja millaiseksi hänen
elämänsä on osoittautunut. Monet elementit myös tuntuvat toistuvan uudelleen ja
uudelleen eri sukupolvien elämässä. Välillä tapahtumat tuntuvat linkittyvän
toisiinsa niin taianomaisesti, että aloin lukijana epäilemään Calin kertomuksen
”todenmukaisuutta”. Mietin, voisiko tapahtumien kohtalonomaisuudessa olla
pikemminkin kyse Calin identiteettityöstä ja tarpeesta nähdä oma elämä jonkin
suuremman kohtalon sanelemana kuin siitä, että hänen sukulaistensa elämä
todella olisi jollain tavoin ennalta määrättyä. Näin ollen Middlesexissä tärkeäksi ei niinkään muodostuisi se, mitä on
tapahtunut, vaan se, miten Cal sen kertoo. Miten hän hahmottaa oman elämänsä
sekä menneitten sukupolvien elämän eräänlaisena kohtalonomaisena jatkumona,
jonka tuloksena on myös hän. Ikään kuin kaiken merkityksellistäminen ja
hahmottaminen kohtalona auttaa häntä paremmin hyväksymään itsensä.
(Middlesexin luettuani minua jäi suuresti vaivaamaan, miksi Cal
kutsui veljeään ainoastaan nimellä Chapter Eleven. Romaani ei tuntunut antavan
tälle kummalle nimelle missään vaiheessa mitään selkeää selitystä. Löysin
vastauksen sitten lopulta Oprahin kirjaklubin
kysymykset ja vastaukset –osiosta. Eugenides selventää hieman nimen
alkuperää ja myöntää, että Yhdysvaltojen ulkopuolelta tulevalle lukijalle nimi
saattaa jäädä kulttuurisista syistä hieman kryptiseksi.)
-
Jeffrey Eugenides: Middlesex (Otava,
2012)
Alkuteos: Middlesex
Ilmestynyt ensimmäisen kerran:
2002
Suomentaja: Juhani Lindholm
Sivumäärä: 773
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti on aina iso ilo.