Simone
de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen kirjailija ja intellektuelli, joka
vaikutti merkittävällä tavalla feministisen filosofian syntyyn. Yksi hänen
tunnetuimpia teoksiaan on Toinen
sukupuoli (1949), jota pidetään feministisen filosofian merkkiteoksena. Mandariinit on Beauvoirin tunnetuimpia
romaaneja ja voitti ilmestyessään Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Prix Goncourtin. Mandariinien keskeisimpien
henkilöhahmojen on nähty edustavan Beauvoiria itseään, hänen pitkäaikaista
elämänkumppaniaan filosofi Jean-Paul Sartrea sekä
heidän ystäväänsä kirjailija Albert
Camus’ta. Suomentaja tuo kuitenkin esipuheessaan esiin, että Beauvoirin
itsensä mielestä Mandariinien lukeminen
avainromaanina olisi virhe, ja niille, jotka haluavat lukea hänen elämänsä
todellisista henkilöistä, hän on kirjoittanut omat elämäkerralliset romaaninsa
. Kirjayhtymä on jakanut Mandariinien suomennoksen
kahteen osaan, mikä on lukijan kannalta armollinen ratkaisu ensimmäisen osa
ollessa jo yli 400-sivuinen. Huomautuksena vielä, että tämä blogikirjoitus
käsittelee siis vain tuota ensimmäistä osaa Mandariinien
suomennetusta laitoksesta.
Mandariinit I sijoittuu
Pariisiin. Toinen maailmansota on juuri loppunut ja henkilöhahmot yrittävät
palata elämäänsä ennen sotaa mutta huomaavatkin, ettei se ole mahdollista.
Romaanin keskiössä on pariisilainen vasemmistointellektuellien piiri, joiden
keskuudessa on noussut uusi vasemmistoliike SRL. Kirja on kerrottu erityisesti
kahden henkilöhahmon näkökulmasta: Henri Perronin ja Anne Dubreuilh’in. Henri
on kirjailija ja toimittaja, joka on omistanut elämänsä omalle L’Espoir -nimiselle
lehdelleen. Romaanin alussa SRL:n johtaja Robert Dubreuilh yrittää saada
L’Espoirin edustamaan SRL:ää. Romaanin yksi keskeisimpiä henkilöhahmoja on myös
Henrin elämänkumppani Paula, jonka omistautuvasta rakkaudesta Henri yrittää
kiemurrella irti. Anne on puolestaan Robert Dubreuilhin vaimo ja ammatiltaan
psykoanalyytikko. Hän on moderni urasuuntautunut nainen, joka on lopulta
kuitenkin päätynyt huolehtimaan poliittista uraa luovasta aviomiehestä ja sodan
kyynistyttämästä nuoresta tyttärestään Nadinesta.
Mandariinit I sisältää
virkistyttävän paljon sujuvasti kirjoitettua dialogia. Romaani etenee hyvin.
Siirtymät ovat nopeita ja saattavat harpata pitkänkin pätkän ajassa eteenpäin. Mandariinit I on selkeästi toisen
maailmansodan jälkeisen ajan ja sen ihmisten kuva, mutta Beauvoirin kertomana
tuo aika näyttäytyi ainakin minulle yllättävällä tavalla. Romaanissa
käsitellään paljon ajan politiikkaa ja eri puolueiden välisiä skismoja ja
välienselvittelyjä. Samalla kuitenkin yhteiskunnalliset asiat kietoutuvat
henkilöhahmojen henkilökohtaisiin tunteisiin, haluihin ja moraalikäsityksiin ja
saattavat asettua jopa ristiriitaan näiden kanssa. Beauvoirin kirja saattaa
päällisin puolin vaikuttaa hyvin puuduttavalta ja kylmän intellektuellilta
romaanilta, mutta hahmot välittyvätkin sivuilta hämmästyttävän aidolla ja
koskettavalla tavalla. Koin mielenkiintoisiksi esimerkiksi hahmojen modernin
elämäntavan ja liberaalit käsitykset rakkaudesta sekä miesten ja naisten
asemasta. Romaanissa kuvatut parisuhteet ovat sopimuksesta avoimia ja sallivia,
mutta tunnetasolla ne ajautuvat kuin väkisin totunnaisempiin muotoihinsa.
Vaikka Henri pystyy suoraan kertomaan elämänkumppanilleen syrjähypyistään, eron
ottaminen tuntuukin ylitsepääsemättömän vaikealta. Hahmot rakentavat kuin väkisin
vapaaseen ja rajattomaan maailmaansa omia esteitään. Anne ja Paula ovat
molemmat moderneja uranaisia, mutta päätyvät silti omasta päätöksestään
totuttuun ja turvallisen oloiseen konservatiiviseen asemaansa, jossa he
ensisijaisesti tukevat omia puolisoitaan.
Beauvoirin maineesta huolimatta en kokenut Mandariineja mitenkään erityisen
feministisenä teoksena. Beauvoir kyllä käsittelee myös naisen asemaan ja
identiteettiin liittyviä teemoja Annen, Paulan ja Nadinen hahmojen kautta,
mutta naisasiasta ei muodostu koko romaanin kantavinta teemaa. Beuavoirin
feminismi ei ole myöskään sillä tavalla pinnallista, että kaikki naishahmot
esitettäisiin vahvoina ja miehet heitä väkisin alistavina ääliöinä. Mandariineissa Beauvoir ei niinkään
aseta miehiä naisten vapauden tielle vaan naiset itse sekä henkilökohtaisesti
että kollektiivina toimivat oman vapautensa ja todellisten halujensa ja
toiveidensa esteinä.
Beauvoir tavoittaa hyvin myös ihmisten hämmennyksen heidän
yrittäessään elää toisen maailmansodan jälkeisessä todellisuudessa. Maailma on
muuttunut. Ihmisen pahuudesta on tullut kammottavalla tavalla julkista. Samalla
tarvitaan joku syyllinen, joka kantaa vastuun kaikesta kauheasta ja
ahdistavasta. Anne pohtii romaanin sivuilla, miten syyllisiä voidaan rankaista
sortumatta itse samaan pahuuteen kuin natsit. Henkilöhahmot miettivätkin
karmivan kyynisesti, ettei maailmassa ehkä olekaan mitään hyvää.
”Hän muisti erään
toisen, sumuisen yön; silloin hän oli aavistanut että politiikka tulisi
nielemään hänet kokonaan. Nyt se oli tapahtunut; hänet oli nielty. Mutta miksi
hän ei ollut puolustautunut tehokkaammin? Mistä johtui tämä lamauttava sisäinen
näivettyminen? Miksi se nuorukainen, jonka käsikirjoitus oli äsken hänen
hallussaan, oli löytänyt sanottavaa eikä hän? Hänkin oli ollut
kahdenkymmenenkahden ikäinen, hänelläkin oli ollut sanottavaa, näillä samoilla
kaduilla kävellessään hän oli haaveillut kirjastaan. Kirjasta…”
Mandariineja
lukiessa tuntui kuin romaanin kuvaamien poliittisen todellisuuden ja
henkilökohtaisen todellisuuden välillä olisi aukko, jonka yli henkilöhahmot
eivät pysty tekemään siltaa. Heillä on ideaalit ajatuksensa yhteiskunnallisesta
järjestymisestä ja oikeanlaisesta maailmasta, mutta kun he yrittävät ajaa niitä
läpi, he joutuvat tinkimään aina jostain, tekemään hieman kompromisseja ja
lopulta luopumaan siitä, mikä ennen merkitsi kaikkein eniten. Poliittiset
päämäärät eivät meritsekään samaa kuin oma henkilökohtainen onni ja sodan
voitto ei ehkä ollutkaan moraalinen voitto. Yksittäiset ihmiset, oikeus ja
ystävyys hukkuvat käytännön politikoinnin alle.
"Valon kaupunki oli
sammunut. Jos se jonain päivänä loistaisi uudelleen, Pariisissa olisi enää vain
vallasta syöstyjen kaupunkien hohtoa. Venetsian, Prahan, kuolleen Bruggen…
Kadut eivät olleet samat, kaupunki ei ollut sama, ei maailmakaan. Henri oli
luvannut jouluyönä ilmaista sanoin rauhan koko ihanuuden. Mutta tässä rauhassa
ei ollut ihanuutta. Kadut olivat tympeitä, Nadinen ruumis ynseä; keväällä ei
ollut mitään hänelle antaa, silmut seurasivat vuodenaikojen rutiinia, ne olivat
lupauksia vailla. ’Kertoa, miltä elämä maistuu.’ Elämä ei maistunut, sillä
asioilla ei ollut merkitystä. Siksi kirjoittaminenkaan ei enää merkinnyt
mitään. Siinäkin Nadine oli ollut oikeassa: ei voi tyytyä kuvailemaan Tajon
rannoilla välkkyviä valoja, kun tietää niiden valaisevan nälkään kuolevaa
kaupunkia.”
-
Simone de
Beauvoir: Mandariinit I (Kirjayhtymä, 1982)
Alkuteos: Les Mandarins
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954
Suomentaja: Mirja Bolgar
Sivumäärä: 445
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti on aina iso ilo.