Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen kolmas romaani Vieras kertoo Maria -nimisestä papista, joka on ajautunut uskon kriisiin. Ihmisten pahuus tulee häntä lähelle, kun hänen uudelle ystävälleen, ulkomaalaistaustaiselle pikkutyttö Yasminalle, sattuu jotain pahaa. Maria lähtee henkisen kriisinsä saattelemana pakoon elämäänsä New Yorkiin. Siellä hän saa uudeksi kämppäkaverikseen tanssia opettavan Mélanien. Tanssin kautta Mélanie neuvoo Mariaa ottamaan elämän vastaan arkisena ja ruumiillisena ilman mitään isompaa tai erityistä henkistä merkitystä. Samalla Marian nykyisyys kietoutuu hänen menneisyyteensä, teinivuosien raskaaseen uskonnolliseen heräämiseen ja syöpään kuolleeseen äitiin.

En ole lukenut Riikka Pulkkisen aiempia teoksia Raja (2006) ja Totta (2010) mutta monet ystäväni ovat kritisoineet niitä liian läpinäkyvästä kikkailusta kerronnan kanssa. Pulkkinen on heidän mukaansa liiankin tietoinen kerronnan erilaisista konventioista ja käyttää niitä sumeilemattomasti hyväkseen. Huomasin saman ilmiön myös lukiessani Vieraasta kirjoitettuja blogitekstejä. Esimerkiksi Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni koki Pulkkisen aikaisemmat teokset pikkusivisteleviksi ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa toteaa ymmärtävänsä, jos Pulkkisen kielen kokee tekotaiteelliseksi. Toisaalta mielenkiintoista oli huomata, että molemmat kehuivat nyt Pulkkisen kirjoitustyyliä Vieraassa ja kokivat kirjailijan kehittyneen ilmaisussaan.

Itsekin tykästyin Vieraassa erityisesti Pulkkisen kieleen. Alkuun ajoittaiset siirtymät  proosakerronnasta runolliseen ilmaisuun aiheuttivat minussa ärsyyntyneen reaktion, mutta lukiessani pidemmälle huomasin muodonvaihdokselle löytyvän teoksen temaattiselta tasolta hyvät perustelut. Runomuotoiset kohdat pyrkivät kuvaamaan kirjan päähenkilön kokemusta, joka on lähtökohtaisesti kielen tavoittamattomissa. Kun Maria antautuu tanssin kautta ruumiillisuudelle ja liikkeelle, hän irtaantuu samalla elämänsä jatkuvasta selittämisestä ja merkityksellistämisestä. Marian liikkeen ja voimakkaan kokemuksen mukana Pulkkisen kieli valahtaa proosamuodosta kuin pakonomaisesti katkonaisempaan, kielen arkimerkityksiä syvempiä ulottuvuuksia kalastelevaan runomuotoon.

”Minä hyppään, hyppään, laahaudun niin kuin Mélanie tahtoo minun tekevän, nyt jos koskaan maailma lakoaa ja railosta kohoaa hetki, seinät lakoavat / minä kokoan / valon miten tahdon / tuota pikaa minusta on tulossa Hän / hänessä t u u l e e / hän antautuu / - -”

Tekstissä syntyy jännittävä ristiriita, kun kielen merkit pyrkivät ilmaisemaan jotain kokemusta, joka on niiden tavoittamattomissa. Teksti osoittaa kipeiden tunteiden ja kokemuksen vahvuuden ja  käsittelemisen vaikeuden juuri sillä, että kielikään ei tunnu kykenevän tavoittamaan siitä kaikkea:

”hän vain katosi / yhtenä hetkenä minä pidin häntä sylissä, hän mahtui siihen kokonaan: (              ) / - -”

Tyhjät sulkeet tuntuvat kuvaavan sitä, kuinka kokemukseen ei ole sanoja. Samalla ne karussa yksinkertaisuudessaan jollan tavoin tavoittavat sitä, miltä tyhjä syli tuntuu, kun siihen oikeasti pitäisi kuulua jotain.

Pulkkinen käsittelee uudessa romaanissaan hurjan määrän erilaisia teemoja: usko, uskonto, ihmisyys, uhrius, anoreksia, ruumiillisuus, henkisyys, pahuus ja toiseus. Siitä huolimatta teos pysyy hienosti koossa. Siitä mistä Pulkkinen kirjoittaa, hän kirjoittaa hyvin. Jopa tapahtumapaikkana oleva New York ei ole vain eksoottinen miljöö taustalla vaan elää kerronnassa mukana nousematta kuitenkaan liikaa tarinan keskiöön. Kerronnasta paistaa huolellisuus, minkä toki voi nähdä myös liian itsetarkoituksellisena. Itse koen, että Pulkkinen ottaa lukijansa huomioon eikä teetä tällä turhaa työtä. Pulkkinen käsittelee teoksessaan kuitenkin niin isoja teemoja, että hän pystyy vain raapaisemaan niistä pienen palasen, vihjailemaan, jättämään ilmaan kuvia ja ajatuksia, hyvin muodostettuja kysymyksiä.

Romaanin lukuisista teemoista ja ajatuksista pidin erityisesti siitä, kuinka toiseus eli tunne jostain vieraasta ja tuntemattomasta voi löytyä meistä itsestämme ja saada monia eri muotoja; kuinka oman ruumiinsa, juurensa, uskontonsa tai kulttuurinsa voi yhtäkkiä tuntea vieraaksi ja pelottavaksi. Pelko vierautta kohtaan on pelkoa omaa kokonaista itseään kohtaan. Kirjapiiri -ohjelmassa Pulkkinen kertoo mielenkiintoisesti myös romaaninsa uhri-teemasta ja uhriksi asettumisen houkuttelevuudesta.

-

Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava, 2012)
Sivumäärä: 299