Simone de Beauvoir: Mandariinit I

Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen kirjailija ja intellektuelli, joka vaikutti merkittävällä tavalla feministisen filosofian syntyyn. Yksi hänen tunnetuimpia teoksiaan on Toinen sukupuoli (1949), jota pidetään feministisen filosofian merkkiteoksena. Mandariinit on Beauvoirin tunnetuimpia romaaneja ja voitti ilmestyessään Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Prix Goncourtin. Mandariinien keskeisimpien henkilöhahmojen on nähty edustavan Beauvoiria itseään, hänen pitkäaikaista elämänkumppaniaan filosofi Jean-Paul Sartrea sekä heidän ystäväänsä kirjailija Albert Camus’ta. Suomentaja tuo kuitenkin esipuheessaan esiin, että Beauvoirin itsensä mielestä Mandariinien lukeminen avainromaanina olisi virhe, ja niille, jotka haluavat lukea hänen elämänsä todellisista henkilöistä, hän on kirjoittanut omat elämäkerralliset romaaninsa . Kirjayhtymä on jakanut Mandariinien suomennoksen kahteen osaan, mikä on lukijan kannalta armollinen ratkaisu ensimmäisen osa ollessa jo yli 400-sivuinen. Huomautuksena vielä, että tämä blogikirjoitus käsittelee siis vain tuota ensimmäistä osaa Mandariinien suomennetusta laitoksesta.

Mandariinit I sijoittuu Pariisiin. Toinen maailmansota on juuri loppunut ja henkilöhahmot yrittävät palata elämäänsä ennen sotaa mutta huomaavatkin, ettei se ole mahdollista. Romaanin keskiössä on pariisilainen vasemmistointellektuellien piiri, joiden keskuudessa on noussut uusi vasemmistoliike SRL. Kirja on kerrottu erityisesti kahden henkilöhahmon näkökulmasta: Henri Perronin ja Anne Dubreuilh’in. Henri on kirjailija ja toimittaja, joka on omistanut elämänsä omalle L’Espoir -nimiselle lehdelleen. Romaanin alussa SRL:n johtaja Robert Dubreuilh yrittää saada L’Espoirin edustamaan SRL:ää. Romaanin yksi keskeisimpiä henkilöhahmoja on myös Henrin elämänkumppani Paula, jonka omistautuvasta rakkaudesta Henri yrittää kiemurrella irti. Anne on puolestaan Robert Dubreuilhin vaimo ja ammatiltaan psykoanalyytikko. Hän on moderni urasuuntautunut nainen, joka on lopulta kuitenkin päätynyt huolehtimaan poliittista uraa luovasta aviomiehestä ja sodan kyynistyttämästä nuoresta tyttärestään Nadinesta. 

Mandariinit I sisältää virkistyttävän paljon sujuvasti kirjoitettua dialogia. Romaani etenee hyvin. Siirtymät ovat nopeita ja saattavat harpata pitkänkin pätkän ajassa eteenpäin. Mandariinit I on selkeästi toisen maailmansodan jälkeisen ajan ja sen ihmisten kuva, mutta Beauvoirin kertomana tuo aika näyttäytyi ainakin minulle yllättävällä tavalla. Romaanissa käsitellään paljon ajan politiikkaa ja eri puolueiden välisiä skismoja ja välienselvittelyjä. Samalla kuitenkin yhteiskunnalliset asiat kietoutuvat henkilöhahmojen henkilökohtaisiin tunteisiin, haluihin ja moraalikäsityksiin ja saattavat asettua jopa ristiriitaan näiden kanssa. Beauvoirin kirja saattaa päällisin puolin vaikuttaa hyvin puuduttavalta ja kylmän intellektuellilta romaanilta, mutta hahmot välittyvätkin sivuilta hämmästyttävän aidolla ja koskettavalla tavalla. Koin mielenkiintoisiksi esimerkiksi hahmojen modernin elämäntavan ja liberaalit käsitykset rakkaudesta sekä miesten ja naisten asemasta. Romaanissa kuvatut parisuhteet ovat sopimuksesta avoimia ja sallivia, mutta tunnetasolla ne ajautuvat kuin väkisin totunnaisempiin muotoihinsa. Vaikka Henri pystyy suoraan kertomaan elämänkumppanilleen syrjähypyistään, eron ottaminen tuntuukin ylitsepääsemättömän vaikealta. Hahmot rakentavat kuin väkisin vapaaseen ja rajattomaan maailmaansa omia esteitään. Anne ja Paula ovat molemmat moderneja uranaisia, mutta päätyvät silti omasta päätöksestään totuttuun ja turvallisen oloiseen konservatiiviseen asemaansa, jossa he ensisijaisesti tukevat omia puolisoitaan.

Beauvoirin maineesta huolimatta en kokenut Mandariineja mitenkään erityisen feministisenä teoksena. Beauvoir kyllä käsittelee myös naisen asemaan ja identiteettiin liittyviä teemoja Annen, Paulan ja Nadinen hahmojen kautta, mutta naisasiasta ei muodostu koko romaanin kantavinta teemaa. Beuavoirin feminismi ei ole myöskään sillä tavalla pinnallista, että kaikki naishahmot esitettäisiin vahvoina ja miehet heitä väkisin alistavina ääliöinä. Mandariineissa Beauvoir ei niinkään aseta miehiä naisten vapauden tielle vaan naiset itse sekä henkilökohtaisesti että kollektiivina toimivat oman vapautensa ja todellisten halujensa ja toiveidensa esteinä.

Beauvoir tavoittaa hyvin myös ihmisten hämmennyksen heidän yrittäessään elää toisen maailmansodan jälkeisessä todellisuudessa. Maailma on muuttunut. Ihmisen pahuudesta on tullut kammottavalla tavalla julkista. Samalla tarvitaan joku syyllinen, joka kantaa vastuun kaikesta kauheasta ja ahdistavasta. Anne pohtii romaanin sivuilla, miten syyllisiä voidaan rankaista sortumatta itse samaan pahuuteen kuin natsit. Henkilöhahmot miettivätkin karmivan kyynisesti, ettei maailmassa ehkä olekaan mitään hyvää.

”Hän muisti erään toisen, sumuisen yön; silloin hän oli aavistanut että politiikka tulisi nielemään hänet kokonaan. Nyt se oli tapahtunut; hänet oli nielty. Mutta miksi hän ei ollut puolustautunut tehokkaammin? Mistä johtui tämä lamauttava sisäinen näivettyminen? Miksi se nuorukainen, jonka käsikirjoitus oli äsken hänen hallussaan, oli löytänyt sanottavaa eikä hän? Hänkin oli ollut kahdenkymmenenkahden ikäinen, hänelläkin oli ollut sanottavaa, näillä samoilla kaduilla kävellessään hän oli haaveillut kirjastaan. Kirjasta…”

Mandariineja lukiessa tuntui kuin romaanin kuvaamien poliittisen todellisuuden ja henkilökohtaisen todellisuuden välillä olisi aukko, jonka yli henkilöhahmot eivät pysty tekemään siltaa. Heillä on ideaalit ajatuksensa yhteiskunnallisesta järjestymisestä ja oikeanlaisesta maailmasta, mutta kun he yrittävät ajaa niitä läpi, he joutuvat tinkimään aina jostain, tekemään hieman kompromisseja ja lopulta luopumaan siitä, mikä ennen merkitsi kaikkein eniten. Poliittiset päämäärät eivät meritsekään samaa kuin oma henkilökohtainen onni ja sodan voitto ei ehkä ollutkaan moraalinen voitto. Yksittäiset ihmiset, oikeus ja ystävyys hukkuvat käytännön politikoinnin alle.

"Valon kaupunki oli sammunut. Jos se jonain päivänä loistaisi uudelleen, Pariisissa olisi enää vain vallasta syöstyjen kaupunkien hohtoa. Venetsian, Prahan, kuolleen Bruggen… Kadut eivät olleet samat, kaupunki ei ollut sama, ei maailmakaan. Henri oli luvannut jouluyönä ilmaista sanoin rauhan koko ihanuuden. Mutta tässä rauhassa ei ollut ihanuutta. Kadut olivat tympeitä, Nadinen ruumis ynseä; keväällä ei ollut mitään hänelle antaa, silmut seurasivat vuodenaikojen rutiinia, ne olivat lupauksia vailla. ’Kertoa, miltä elämä maistuu.’ Elämä ei maistunut, sillä asioilla ei ollut merkitystä. Siksi kirjoittaminenkaan ei enää merkinnyt mitään. Siinäkin Nadine oli ollut oikeassa: ei voi tyytyä kuvailemaan Tajon rannoilla välkkyviä valoja, kun tietää niiden valaisevan nälkään kuolevaa kaupunkia.”

-

Simone de Beauvoir: Mandariinit I (Kirjayhtymä, 1982)

Alkuteos: Les Mandarins

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954

Suomentaja: Mirja Bolgar

Sivumäärä: 445