En olisi halunnut tykätä
Ulla-Lena Lundbergin Jäästä.
Finlandia-voittajaksi se oli mielestäni aivan liian perinteinen ja ennalta
arvattava valinta. Aiheiltaan Jää on
tutun oloinen suomenruotsalainen romaani. Se kertoo ulkosaaristossa
sijaitsevasta Luodoista sekä siellä asuvasta yhteisöstä toisen maailmansodan
jälkeen. Nuori pappi Peter Kummel muuttaa perheineen Luodoille ja alkaa
tutustua uuteen seurakuntaansa. Luotojen sääolosuhteiden ja Kummelien perheen
arkitöiden kuvaaminen tuo mieleen Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijan.
Kuten Myrskyluodon Maijassa, myös Jäässä
luotolaisten elämää rytmittää vuodenaikojen ja sääolosuhteiden vaihtelu. Suhde
luontoon on olosuhteiden pakosta läheinen. Luotolaisten toimeentulo ja
päivittäiset askareet ovat armottomasti sään varassa ja elämän arvaamattomuus
ja rankkuus hyväksytään stoalaisella ymmärryksellä. Epävarmoissa olosuhteissa
yhteisö on tärkeä. Vaikka Kummelin perhe on romaanin keskiössä, Jäässä kerrotaan myös monista muista
Luodoilla asuvista henkilöhahmoista. Hyvin yksikertaisella ja henkilöhahmojen
määrään nähden niukallakin kerronnalla kertoja onnistuu tavoittamaan
kuvaamistaan henkilöistä juuri sen olennaisen, heidän pistävimmät
luonteenpiirteensä, kipupisteensä ja inhimillisyytensä ytimen.
Katriina Ranne toteaa Kritiikki -lehteä varten tekemässä
Ulla-Lena Lundbergin haastattelussaan,
että Jäässä hyväksytään
henkilöhahmojen kompleksisuus. He ovat sekä hyviä että pahoja, eivät
mustavalkoisesti jompaa kumpaa. Ulla-Lena Lundberg toteaakin Ranteelle, ettei
hän usko henkilöhahmojen kehittymiseen. Kirjailija näkee hyvin vähän kehitystä
itsessään ja uskoo perusluonteen määräävän hyvin pitkälle sen, miten ihminen
toimii. (Katriina Ranne: Toista puolta tutkimassa – Ulla-Lena Lundbergin
haastattelu. - Kritiikki VI.) Jäässä onkin jotenkin yllättävää ja
samalla helpottavaa, kuinka henkilöhahmoille sallitaan heidän heikkoutensa ja
ilkeytensä. He eivät opi romaanin aikana itsestään mitään erityisen uutta
eivätkä merkittävät kokemukset tee heistä parempia tai vahvempia ihmisiä. He
joko ovat vahvoja valmiiksi tai ihmettelevät toisten vahvuutta. Silti heitä
rakastetaan ja he selviävät tai kärsivät kukin omalla tavallaan. Juuri tällaiset
piirteet tekevät Jäästä poikkeuksellisen
romaanin perinteisen suomenruotsalaistarinan kehyksissä. Se on romaani, joka ei
tavoittele suuria oivalluksia tai opetuksia, vaan hyväksyy elämän.
Jäässä huomionarvoista on myös sen tuttavallisen jutusteleva mutta
samalla hallittu kerronta. Usein kerronta välittyy jonkun
romaanin henkilöhahmon näkökulmasta, mutta silloinkin kun kertojan näkökulman
keskiössä ei ole mikään tietty henkilöhahmo, kerronta tuntuu välittyvän jonkin
persoonallisen mielen kautta. Aivan kuin jonkun luotolaisen ajatukset
suodattuisivat tällöinkin kerronnan läpi. Tällaisen kerronnan taustalla tuntuukin olevan kaikista
luotolaisista koostuva kollektiivinen mieli. Se välittää tarkkoja havaintoja
ihmisistä ja heidän toimistaan, siitä miten pitää toimia ja mikä on Luodoilla
yleisesti pidetty oikeana ja hyväksyttävänä. Luotojen yhteisöstä tulee
kerronnan kautta kuin oma henkilöhahmonsa, joka heijastaa yksittäisten hahmojen
elämää, ajatuksia ja tekoja.
Ainoa, joka saa romaanissa oman
yksilöllisen kertojaäänensä on Lutojen postinkantaja Posti-Anton. Tämän erityisasemansa myötä hän
tuntuu seisovan jotenkin irrallaan muista hahmoista. Posti-Antonin hahmon
asemaa romaanissa olisi mielenkiintoista pohtia pidemmällekin. Hän ei ole
missään nimessä päähenkilö, mutta kuitenkin hyvin tärkeä. Hän on kuin
ulkopuolinen tarkkailija, jonkinlainen tarinan sisällä toimiva kommentoija,
joka näkee kaiken laajemmasta perspektiivistä. Posti-Anton on kuin romaanin
kirjailija olisi piiloutunut omaan kirjaansa, tietää mitä tulee tapahtumaan ja
yrittää hiljaa varoittaa hahmojaan tulevasta. Posti-Antonin tärkeää asemaa
korostaa hänen yliluonnollinen (tai oikeastaan hyvinkin luonnollinen) kykynsä
aistia olosuhteiden muutoksia ja tapahtumien tulevaa kulkua. Maaginen realismi
on yksi suosikki kirjallisuudenlajini ja Jäässä
se ilmenee hyvin eleettömällä ja luonnollisella tavalla. Posti-Antonin
poikkeuksellinen kyky on kuin aisti siinä missä näkö tai kuulo, ja hänen
aistimansa asiat ovat osa ympäristöä ja sen kuvausta. Jään kautta ymmärtää hyvin maagisen realismin lajitermin
ristiriitaisuuden. Kuten Jääkin osoittaa,
maagisuuden realistisuus tarkoittaa juuri sitä, ettei kyse oikeastaan ole
mistään maagisesta vaan jostain hyvinkin luonnollisesta ja keskeisestä osasta
todellisuutta.
Henkilöhahmojensa ja kerrontansa
kautta Jää tavoittaa hienolla tavalla yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välisen tasapainon. Se
kertoo, kuinka kaikki elävät samassa elinpiirissä ja jokaista koskettavat samat
jokavuotiset työt, sään vaihtelut ja kylän tapahtumat ja silti kaikki ovat
yksinään, erillään muista, kantavat omia salaisuuksiaan ja tunteitaan muiden
joukossa. Luodot ovat myös maantieteellisesti jotenkin tämän yksinäisyyden ja
yhteisöllisyyden kuva: ne muodostavat oman yhteisesti toimivan yhdyskunnan,
mutta samalla ne ovat fyysisesti toisistaan erillään, veden ja jään erottamina.
-
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)
Suomentanut käsikirjoituksesta:
Leena Vallisaari
Sivumäärä: 365
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti on aina iso ilo.