Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

Olen kuullut, että Suomessa tehdään nykyään erittäin hyvää ja laadukasta esseistiikkaa. Minulle laji on vielä melko tuntematon, mutta kiinnostukseni on herännyt. Otan siis mielelläni vastaan suositteluja hyvästä esseistiikasta. Mielikuvani Nylénistä oli, että hän joko ihastuttaa tai vihastuttaa, ja olin melko varma, että minun kohdallani kyse olisi jälkimmäisestä. Kun lähdin hakemaan Nyléniä kirjaston hyllyltä, suorastaan janosin provosoitumista. Halusin suuttua oikein kunnolla. Tarkoitukseni oli lukea Nylénin esikoinen Vihan ja katkeruuden esseet, koska se kuulosti juuri siltä, kuin joku kirjoittaisi suuressa suuttumuksen palossa ja syytäisi karmeita tuomioita lukijan niskaan. Valitettavasti kirjaston hyllyssä oli vain Halun ja epäluulon esseet eli Nylénin toinen esseekokoelma. En suuttunut  – tai ehkä vähän. Enimmäkseen koin avuttomuutta. Nylén on äärimmäisen taitava argumentoija ja hurjan varma omista näkemyksistään. Vihani musertui hänen kynänsä alla surkeaksi märehtiväksi ärsytykseksi.

Halun ja epäluulon esseiden retoriikka on kieltä kirkkaimmillaan ja vangitsevimpanaan. Nylénin esseet ovat myös todella henkilökohtaisia. Ne eivät aina tunnu pysyvän täysin aiheessa ja hyppelehtivät eri suuntiin, minne kirjoittajan ajatus sitten viekään. Monesti tuntui, että juuri silloin, kun pääsen kärryille asian ytimestä, alaluku loppuu ja Nylén siiryy toiseen aiheeseen. Koin, että esseissä on jonkinlaista vapaamuotoisuutta, jossa on oma viehätyksensä mutta joka aiheuttaa myös sen, ettei kaikkia asioita ole esitetty niin johdonmukaisesti kuin voisi toivoa. Vapaamuotoisuus johtaa siis siihen, että Nylénin sanoja on välillä tankattava useaan kertaan ja on mietittävä, mitä hän nyt todella sanoo.

Nylén käsittelee esseissään muun muassa taidetta, uskontoa, tekniikkaa, nykyaikaa ja länsimaista elämäntapaa. Hän kaivautuu asioiden ytimiin; siihen, mistä kaikessa on kysymys. Mitä uskonnoton oikeasti tarkoittaa sanoessaan olevansa uskonnoton? Mitä lihansyöjä todella tekee syödessään lihaa? Hän pohtii sellaisten asioiden olemusta kuin halu, kärsimys, usko ja pop-musiikki. Henkilökohtaisuus merkitsee, että Nylénin esseet ovat myös hyvin tunteikkaita. Hän suhtautuu intohimoisesti Nicoon, Morisseyn takapuoleen, Pentti Otto Koskisen taiteeseen, Bressonin elokuviin, kasvissyöntiin, katoliseen uskontoon ja Anna Abreuhun. Kaikesta huolimatta Nylénin esseistä ei edes puutu pilkettä tai älykästä ironiaa.

Mainitsin kuitenkin sen varman tosiasian, että me olemme kaikki samassa veneessä, samoissa vaikeuksissa. Elämme samalla planeetalla. Siksi kaikki – siis kaikki – kärsivät, vieläpä suurin piirtein samalla tavalla kuin minä. Myös ne, jotka innokkaimmin yrittävät olla kärsimättä ja nauttia joka hetkestä. He tietysti kärsivät, koska elävät valheessa. Tiedätte, keitä he ovat. Kaiketi on myös niitä, jotka väittävät, etteivät välitä. He ovat joko paatuneita, eli käytännössä elleivät kliinisesti kuolleita: taitamattomia itsemurhaajia, jotka ovat saaneet hengiltä vain sielunsa – tai, todennäköisemmin, sillä sielua ei noin vain tapeta, hekin kuuluvat ensiksi mainittuun ryhmään: teeskentelijöihin ja valheessa eläjiin. [Esseestä ”Pelastumisen mahdollisuudesta”]

Kustantamon laatimassa takakansitekstissä lukee, että Nylénin esseet ”vaativat näkemystä myös lukijalta”. Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, mietin, mitä tuo lause oikeastaan tarkoittaa. Onko se haaste lukijalle siitä, että pitää itsekin olla jollain tavalla maailmaan perehtynyt, jotta ymmärtäisi, mistä Nylén puhuu? Vai onko se varoitus siitä, ettei pidä provosoitua liikaa, tulkita väärin vaan lukea avoimin sydämin? Nyt kirjan lukeneena, luulen, että lauseella ei tarkoiteta kumpaakaan. Nylén on kyllä provosoiva. Ihmistä kohtaan hän on armoton. Hän tuomitsee elämäntavat, ajatukset ja toimintatavat, jotka useimmat meistä tunnistavat omakseen. Nylén ei ole kovin mukava. Itseni kohdalla se näkemys, mitä hänen kirjansa vaati, oli kyky tarkastella itseäni, ajatuksiani ja toimintojani hyvin kriittisesti. Se tarkoitti sitä, että annoin hänen argumenteilleen ja näkemyksilleen mahdollisuuden, vaikka aluksi teki mieli ruveta kiljumaan vastalauseita ja heittää teos seinään. Nylén antoi monille asioille uuden näkökulman, jota en ollut aikaisemmin ajatellut. Harmikseni hän myös kertoi sellaisia totuuksia, joita en olisi halunnut kuulla.

Halun ja epäluulon esseissä Antti Nylén kyseenalaistaa todellisuuttamme tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aikaisemmin. En ole Nylénin kanssa läheskään aina samaa mieltä, mutta ihailen sitä, että kerrankin joku uskaltaa sanoa vastaan ja kyseenalaistaa. Siis oikeasti kyseenalaistaa. Jos tähän mennessä kuvittelin, että olen yhteiskuntaa tiedostava ja kyseenalaistava henkilö, en kuvittele enää.

Turvaudun uuteen vertaukseen. Kuolemanrangaistuksessa varsinainen rangaistus on tuomion julistuksen ja täytäntöönpanoon välinen aika – se aika, jonka kuluessa tuomittu koko ajan tietää, että kohta on aika, että hänellä ei ole enää toivoa. Teloitus sen sijaan on lyhyt armon hetki. Sen jälkeen lähtevät taju ja vielä henkikin. Sitten pääsee iankaikkisuuteen.

                      Vertauskuvaa jatkaakseni on oireellista, että nykyään länsimaissa vallitsevan etiikan mukaan kuolemanrangaistus on kauhistus nimenomaan tappamisen takia. Ajatellaan, että valtio ei missään tapauksessa saa tappaa jäseniään, olivatpa he rikollisia tai eivät. Amnesty Internationalin – joka on tässä asiassa varmasti suurin auktoriteetti – mukaan kuolemanrangaistus on ”peruuttamaton ja ihmisoikeuksia loukkaava rangaistus”. Se ”loukkaa perustavanlaatuista ihmisoikeutta, oikeutta elää”. Olisiko siis eettisesti hyväksyttävämpää antaa kuolemantuomioita, joita ei koskaan pantaisi täytäntöön – mutta niin, että tämä tieto pidettäisiin tarkoin tuomituilta? Amnestyn tekstistä voi päätellä, että näin todellakin olisi parempi: ihmisoikeusjärjestö katsoo edistykseksi, että monet maat ovat ”luopuneet teloituksista käytännössä”, vaikka lainsäädäntö on niissä vielä voimassa. (Esseestä ”Pelastumisen mahdollisuudesta”)

Lihansyöntiä on vielä kohtuullisen helppoa käydä vastaan, sillä kaikki tietävät tehotuotannon moraalittomuuden. Luterilaista uskontoakin voi jo nykyään kritisoida, mutta Nylén tekee sen heilutellen samalla lippua katolilaisuuden ja perisyntiopin puolesta. Todellista rohkeutta osoittaa mielestäni kuitenkin sellaisen moraalissaan järkkymättömän instituution kritisoiminen kuin Amnesty International. Tähän asti luulin, että ihmisoikeuksista ei juuri voi kiistellä. Nylén voi. Hänen käsityksensä esimerkiksi yhteiskunnasta, uskonnosta keskiajasta, erotiikasta ja pop-kulttuurista, ovat rohkeampia, mitä olen ikinä kuullut. Nylén ei välitä, mitä hänestä ajatellaan, provosoituvatko ihmiset tai ymmärtävätkö he hänet väärin. Nylén latelee näkemyksiään kuin maailman totuuksia ja minä kadehdin häntä kovin, koska minulla ei ole samanlaista uskoa, samanlaista intohimoa ja samanlaista rohkeutta seisoa näkemysteni takana.  

                         

                                                                                         

-

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010)

Sivumäärä: 382