Englantilainen kirjailija David
Mitchell on kirjoittanut viisi romaania, joista Pilvikartasto on hänen kolmas teoksensa. Romaaniin perustuva elokuva ilmestyi viime
vuonna ja tuntui saavan huomiota vain sen osalta, että Halle Berry näyttelee siinä
valkoista naista. Elokuva ei ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja ole saanut,
vaikka siinä melko vaikuttava roolitus onkin. (Elokuvaa tähdittävät esimerkiksi
Tom Hanks, Jim Broadbent, Hugo Weaving, Halle Berry, Susan Sarandon ja Hugh
Grant.) Sammakko on julkaissut suomeksi Mitchellin kirjoista Pilvikartaston lisäksi romaanin Blck Swan Green. Huhujen mukaan
Mitchellin uusin romaani pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden aikana.
En ole nähnyt elokuvaa, mutta
olen valmis ylistämään kirjaa. Pilvikartasto
on viihdyttävä, monipuolinen ja kutkuttava. Ja kaiken lisäksi siinä on vielä
syvempi temaattinen taso, joka tavoittelee lähes universaaleja mittasuhteita.
Kuvaukseni perusteella kuulostaa, että teos yrittäisi olla liian mahtipontinen.
Näkemättä elokuvaa epäilen, että juuri tuo mahtipontisuus on koitunut sen
kohtaloksi. Kirjassa universaalia tasoa ei korosteta kuitenkaan liikaa vaan se
on tekstin pohjavirtaa, joka näyttäytyy tekstin pinnalla
vain hienoisina välähdyksinä. Kirjan loppupuolella universaali teema alkaa
kuitenkin korostua hieman enemmän kuin olisin itse suonut. Toivoin, että
kirjailija olisi jättänyt teeman vain hyvin hienovaraisten vihjailujen tasolle.
Pilvikartasto on rakenteeltaan erikoinen kirja. Romaanin
takakansitekstissä sanotaan, että sitä on verrattu venäläiseen maatuskanukkeen.
Teos koostuu kuudesta eri tarinasta kuudella eri aikakaudella. Jokainen tarina
on sinänsä itsenäinen, mutta tarinat kytkeytyvät tosiinsa siten, että aina
yhden tarinan sisältä löytyy toinen. Ensimmäinen tarina on 1800-luvulla eläneen
amerikkalaisen notaarin päiväkirja hänen seikkailustaan Tyynellämerellä. Toinen
tarina on kerrottu englantilaisen säveltäjän kirjeinä hänen hyvälle ystävälleen
30-luvulla. Kolmas tarina on 70-luvulle sijoittuva murhamysteeri ja neljäs
tarina on 1900-luvun loppuun sijoittuva tragikoominen veijaritarina. Viides
tarina tapahtuu määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja siinä korealainen klooni
kertoo nousustaan kapinaan totalitaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan.
Kuudes ja viimeinen tarina kertoo maailmantuhosta selvinneiden ihmisten
elämästä Havaijilla. Kuudetta tarinaa lukuun ottamatta kaikki tarinat ovat
jakautuneet kahteen osaan siten, että teos alkaa varhaisimmasta tarinasta eli
1800-luvun meriseikkailusta ja etenee kronologisessa järjestyksessä viimeiseen
eli kuudenteen ”keskustarinaan” ja palaa jälleen ajassa taaksepäin päättyen
1800-lukuun.
Jokainen tarina on aivan erityyppinen kuin toinen. Mitchellillä on ilmiömäinen taito siirtyä tyylistä
toiseen ja hänen käyttämänsä kieli heijastaa kunkin aikakauden tapoja
kirjoittaa ja käyttää tietynlaisia sanoja ja ilmauksia. Kielellisesti
mielenkiintoisia ovat erityisesti kaksi viimeisintä määrittelemättömään
tulevaisuuteen sijoittuvaa tarinaa. Yhteiskunnan muuttuminen kuluttamisen
hallitsemaksi ja totalitaarisesti säädellyksi murtumattomaksi järjestelmäksi
tulee kammottavan konkreettisella tavalla esiin siinä, miten ihmiset käyttävät
kieltä. Koreaan sijoittuvassa tarinassa klooni esimerkiksi viittaa erilaisiin
esineisiin niiden tuotemerkki-nimellä vähän samaan tapaan kuin nykyäänkin
saatamme korvata yleiskielen sanan tuotemerkillä kuten puhuessamme
kivennäisvedestä vichynä. Viimeinen postapokalyptinen tarina puolestaan
sijoittuu maailmaan, jossa sivistys on murentunut ja ihmiset ovat turvautuneet
jälleen viidakon lakeihin. Sivistyksen mukana on rappeutunut myös kieli, ja
tarinan kertojan Zachryn kerronta onkin voimakkaan puhekielistä ja kehittymätöntä.
Kerrontatyyli sekä tarinoiden dokumentaarinen luonne (tarinat edustavat joko
päiväkirjaa, kirjettä, kirjaa tai jonkinlaista tulevaisuuden tallennetta) luovat
romaaniin autenttisuuden tunnelmaa.
Pilvikartastossa ollaan suurien asioiden äärellä. Vaikka tarinat
ovat suhteessa toisiinsa hyvin itsenäisiä ne muodostavat temaattisella tasolla
teokseen hyvin ehjän kokonaisuuden ja antavat sille kiehtovan kosmiset
ulottuvuudet. Toistuvana teemana teoksessa esiintyy muun muassa orjuuden eri
muodot, jotka heijastuvat yhteiskuntajärjestelmiin: kuinka ihmiset pyrkivät
hallitsemaan toisia heikoksi tai vastenmieliseksi kokemiaan yksilöitä
riistämällä näiltä tietoisuuden ja pitämällä heitä pimennossa. Samalla teos
käsittelee myös kapinaa: Kuinka ihmisellä on yhtäkaikki myös pakonomainen tarve
päästä selville totuudesta, olla tietoinen ja vapaa.
Abbedissa ymmärsi. Hän heitti, että tietää plutokratian loppua, kun
kuluttajat ovat elämäänsä tyytyväisiä millä tahansa mielekkäällä tasolla. Juuri
siksi luostarin yhdyskunta loukkaa valtiota niin pahasti. Media vertaa
asukkaita lapamatoihin; se suomii heitä sateen varastamisesta Vesiyhtiöltä,
Vihannesyhtiön patentinhaltijoille kuuluvien rojaltien ryöväämisestä, hapen
rosvoamisesta Ilmayhtiöltä. ”Tulee ehkä vielä päivä”, abbedissa pohdiskeli,
”jona Johtokunta päättää, että me olemme kilpaileva, yhtiövallan ideologiaan
kuulumatonta elämää tarjoava yhteiskuntamalli.”
Pilvikartasto on hyvin yhteiskuntakriittinen teos. Purevimpana sen kritiikki tuntuu
dystooppisessa tarinassa korealaisesta kloonista Sonmi~451:stä, joka on
suunniteltu pikaruokaravintolan tarjoilijaksi. Ravintola on hänen ainoa
todellisuutensa ja yhtiön logo hänen jumalansa. Hänen sanavarastoonsa kuuluu
vain rajoitettu valikoima termejä, jotka liittyvät suoraan siihen, mitä hän
tekee työkseen. Sonmi~451:n tarina oli ehdottomasti suosikkini. Se kuvaa
maailmaa, jossa yhteiskuntajärjestelmän ulkopuolella ei ole enää mitään. Kaikki
– siis aivan kaikki – elämä, ihmiset luonto, kieli ja kulttuuri ovat
valtiovallan säätelemää. Moraalillakaan ei ole enää pohjaa. Ihmisiä ja siten
moraalin alaisia yksilöitä ovat ne, joille valtiovalta sellaisen statuksen
antaa. Sonmi~451:n tarinasta löytyy myös hurjin lihatalouden vertauskuva, jonka
olen ikinä lukenut. Se sai jo tällaisen suhteellisen paatuneenkin lihansyöjän
kakomaan pihvinpalaansa.
Vaikka Pilvikartaston tarina ihmisen kohtalosta on aika lohduton, upeinta
siinä on minusta sen perimmäinen toivoa herättävä filosofia eli se, että olemme
kaikki jollain tavoin yhteydessä toisiimme läpi kulttuurin ja ajan. Tai niin
kuin maailmantuhon Havajilla elävä Zachry sen muotoilee:
Kajakin pohjalla maaten katselin hutjuvia pilviä. Sielut kulkee aikojen
poikki niiku pilvet kulkee taivaitten poikki, ja vaikkei pilven muoto, väri eikä
koko pysy samana ni se on silti pilvi ja sama koskee sielua. Kuka osaa sanoo,
mistä tuuli on tuonu pilven tai kuka sielu on huomenna? Yksin Sonmi jokon itäja
länsi ja kompassija kartasto, kylläjoo, yksin pilvien kartasto.
-
David Mitchell: Pilvikartasto
(Sammakko 2008)
Alkuteos: Cloud Atlas
Ilmestynyt ensimmäisen kerran:
2003
Suomentaja: Vesa Suominen
Sivumäärä: 624
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti on aina iso ilo.