Olen kuullut, että Suomessa
tehdään nykyään erittäin hyvää ja laadukasta esseistiikkaa. Minulle laji on
vielä melko tuntematon, mutta kiinnostukseni on herännyt. Otan siis mielelläni
vastaan suositteluja hyvästä esseistiikasta. Mielikuvani Nylénistä oli, että
hän joko ihastuttaa tai vihastuttaa, ja olin melko varma, että minun kohdallani
kyse olisi jälkimmäisestä. Kun lähdin hakemaan Nyléniä kirjaston hyllyltä,
suorastaan janosin provosoitumista. Halusin suuttua oikein kunnolla.
Tarkoitukseni oli lukea Nylénin esikoinen Vihan
ja katkeruuden esseet, koska se kuulosti juuri siltä, kuin joku
kirjoittaisi suuressa suuttumuksen palossa ja syytäisi karmeita tuomioita
lukijan niskaan. Valitettavasti kirjaston hyllyssä oli vain Halun ja epäluulon esseet eli Nylénin
toinen esseekokoelma. En suuttunut – tai
ehkä vähän. Enimmäkseen koin avuttomuutta. Nylén on äärimmäisen taitava
argumentoija ja hurjan varma omista näkemyksistään. Vihani musertui hänen
kynänsä alla surkeaksi märehtiväksi ärsytykseksi.
Halun ja epäluulon esseiden retoriikka on kieltä kirkkaimmillaan ja
vangitsevimpanaan. Nylénin esseet ovat myös todella henkilökohtaisia. Ne eivät
aina tunnu pysyvän täysin aiheessa ja hyppelehtivät eri suuntiin, minne
kirjoittajan ajatus sitten viekään. Monesti tuntui, että juuri silloin, kun
pääsen kärryille asian ytimestä, alaluku loppuu ja Nylén siiryy toiseen
aiheeseen. Koin, että esseissä on jonkinlaista vapaamuotoisuutta, jossa on oma
viehätyksensä mutta joka aiheuttaa myös sen, ettei kaikkia asioita ole esitetty
niin johdonmukaisesti kuin voisi toivoa. Vapaamuotoisuus johtaa siis siihen,
että Nylénin sanoja on välillä tankattava useaan kertaan ja on mietittävä, mitä
hän nyt todella sanoo.
Nylén käsittelee esseissään muun
muassa taidetta, uskontoa, tekniikkaa, nykyaikaa ja länsimaista elämäntapaa.
Hän kaivautuu asioiden ytimiin; siihen, mistä kaikessa on kysymys. Mitä
uskonnoton oikeasti tarkoittaa sanoessaan olevansa uskonnoton? Mitä lihansyöjä
todella tekee syödessään lihaa? Hän pohtii sellaisten asioiden olemusta kuin
halu, kärsimys, usko ja pop-musiikki. Henkilökohtaisuus merkitsee, että Nylénin
esseet ovat myös hyvin tunteikkaita. Hän suhtautuu intohimoisesti Nicoon,
Morisseyn takapuoleen, Pentti Otto Koskisen taiteeseen, Bressonin elokuviin,
kasvissyöntiin, katoliseen uskontoon ja Anna Abreuhun. Kaikesta huolimatta
Nylénin esseistä ei edes puutu pilkettä tai älykästä ironiaa.
Mainitsin kuitenkin sen varman tosiasian, että me olemme kaikki samassa
veneessä, samoissa vaikeuksissa. Elämme samalla planeetalla. Siksi kaikki –
siis kaikki – kärsivät, vieläpä
suurin piirtein samalla tavalla kuin minä. Myös ne, jotka innokkaimmin
yrittävät olla kärsimättä ja nauttia joka hetkestä. He tietysti kärsivät, koska
elävät valheessa. Tiedätte, keitä he ovat. Kaiketi on myös niitä, jotka
väittävät, etteivät välitä. He ovat joko paatuneita, eli käytännössä elleivät
kliinisesti kuolleita: taitamattomia itsemurhaajia, jotka ovat saaneet hengiltä
vain sielunsa – tai, todennäköisemmin, sillä sielua ei noin vain tapeta, hekin
kuuluvat ensiksi mainittuun ryhmään: teeskentelijöihin ja valheessa eläjiin. [Esseestä
”Pelastumisen mahdollisuudesta”]
Kustantamon laatimassa
takakansitekstissä lukee, että Nylénin esseet ”vaativat näkemystä myös
lukijalta”. Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, mietin, mitä tuo lause
oikeastaan tarkoittaa. Onko se haaste lukijalle siitä, että pitää itsekin olla
jollain tavalla maailmaan perehtynyt, jotta ymmärtäisi, mistä Nylén puhuu? Vai
onko se varoitus siitä, ettei pidä provosoitua liikaa, tulkita väärin vaan
lukea avoimin sydämin? Nyt kirjan lukeneena, luulen, että lauseella ei
tarkoiteta kumpaakaan. Nylén on kyllä provosoiva. Ihmistä kohtaan hän on
armoton. Hän tuomitsee elämäntavat, ajatukset ja toimintatavat, jotka useimmat
meistä tunnistavat omakseen. Nylén ei ole kovin mukava. Itseni kohdalla se
näkemys, mitä hänen kirjansa vaati, oli kyky tarkastella itseäni, ajatuksiani
ja toimintojani hyvin kriittisesti. Se tarkoitti sitä, että annoin hänen
argumenteilleen ja näkemyksilleen mahdollisuuden, vaikka aluksi teki mieli
ruveta kiljumaan vastalauseita ja heittää teos seinään. Nylén antoi monille
asioille uuden näkökulman, jota en ollut aikaisemmin ajatellut. Harmikseni hän
myös kertoi sellaisia totuuksia, joita en olisi halunnut kuulla.
Halun ja epäluulon esseissä Antti Nylén kyseenalaistaa
todellisuuttamme tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aikaisemmin. En ole
Nylénin kanssa läheskään aina samaa mieltä, mutta ihailen sitä, että kerrankin
joku uskaltaa sanoa vastaan ja kyseenalaistaa. Siis oikeasti kyseenalaistaa. Jos tähän mennessä kuvittelin, että olen
yhteiskuntaa tiedostava ja kyseenalaistava henkilö, en kuvittele enää.
Turvaudun uuteen vertaukseen. Kuolemanrangaistuksessa varsinainen
rangaistus on tuomion julistuksen ja täytäntöönpanoon välinen aika – se aika, jonka kuluessa tuomittu koko ajan tietää, että kohta on
aika, että hänellä ei ole enää toivoa.
Teloitus sen sijaan on lyhyt armon hetki. Sen jälkeen lähtevät taju ja vielä
henkikin. Sitten pääsee iankaikkisuuteen.
Vertauskuvaa
jatkaakseni on oireellista, että nykyään länsimaissa vallitsevan etiikan mukaan
kuolemanrangaistus on kauhistus nimenomaan tappamisen takia. Ajatellaan, että valtio ei missään tapauksessa saa tappaa
jäseniään, olivatpa he rikollisia tai eivät. Amnesty Internationalin – joka on
tässä asiassa varmasti suurin auktoriteetti – mukaan kuolemanrangaistus on
”peruuttamaton ja ihmisoikeuksia loukkaava rangaistus”. Se ”loukkaa
perustavanlaatuista ihmisoikeutta, oikeutta elää”. Olisiko siis eettisesti
hyväksyttävämpää antaa kuolemantuomioita, joita ei koskaan pantaisi täytäntöön
– mutta niin, että tämä tieto pidettäisiin tarkoin tuomituilta? Amnestyn
tekstistä voi päätellä, että näin todellakin olisi parempi: ihmisoikeusjärjestö
katsoo edistykseksi, että monet maat ovat ”luopuneet teloituksista
käytännössä”, vaikka lainsäädäntö on niissä vielä voimassa. (Esseestä ”Pelastumisen
mahdollisuudesta”)
Lihansyöntiä on vielä
kohtuullisen helppoa käydä vastaan, sillä kaikki tietävät tehotuotannon
moraalittomuuden. Luterilaista uskontoakin voi jo nykyään kritisoida, mutta
Nylén tekee sen heilutellen samalla lippua katolilaisuuden ja perisyntiopin
puolesta. Todellista rohkeutta osoittaa mielestäni kuitenkin sellaisen
moraalissaan järkkymättömän instituution kritisoiminen kuin Amnesty
International. Tähän asti luulin, että ihmisoikeuksista ei juuri voi kiistellä.
Nylén voi. Hänen käsityksensä
esimerkiksi yhteiskunnasta, uskonnosta keskiajasta, erotiikasta ja
pop-kulttuurista, ovat rohkeampia, mitä olen ikinä kuullut. Nylén ei välitä,
mitä hänestä ajatellaan, provosoituvatko ihmiset tai ymmärtävätkö he hänet
väärin. Nylén latelee näkemyksiään kuin maailman totuuksia ja minä kadehdin
häntä kovin, koska minulla ei ole samanlaista uskoa, samanlaista intohimoa ja
samanlaista rohkeutta seisoa näkemysteni takana.
-
Antti Nylén: Halun ja epäluulon
esseet (Savukeidas 2010)
Sivumäärä: 382
Taidokkaasti puettu moralismi on mitä suurin kirjallinen nautinto. Jälkeenpäin Vihan ja katkeruuden esseistä olen miettinyt, miten tukevasti Nylén on jotain mieltä ja missä määrin hän muotoilee sanomisiaan esteettisen tai provosoivan vaikutuksen luomiseksi -- ikään kuin päihtyen omasta tekstistään.
VastaaPoistaOnko esseistiikka kaunokirjallisuutta?
Olen samaa mieltä, että Nylenin tyyli on välillä jotenkin tahallisen provosoivaa. Toisaalta ainakin Halun ja epäluulon esseiden kohdalla se, mikä aluksi vaikutti todella provosoivalta, ei edes ollut sitä niin pahasti, kun Nylenin pointtia miettii tarkemmin. Usein tuntui, että hän vain ymmärtää asiat vähän toisella tavalla, kuin ne yleisesti käsitetään ja siksi hänen ajatuksensa vaikuttavat provosoivilta.
PoistaMinusta esseistiikka on runouteen ja romaaneihin rinnastettavaa sanataidetta ja siten ehdottomasti luettavissa kaunokirjallisuudeksi. Ja onhan Nylenin esseiden alaotsikkokin "proosaa". Kirjastossa tosin näyttävät luokittelevan ainakin Nylenin minun näkökulmastani väärin luokkaan 04.
Taide on ihmisulostuksella peitettyä leipää.
VastaaPoistaP.ok Konya Turkki.