Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Yksi askarruttavimmista lukuelämyksistäni on ollut Carson McCullersin romaani Yksinäinen sydän (The Heart is a Lonely Hunter), johon viitataan myös Joh Travoltan tähdittämässä vuonna 2004 ilmestyneessä elokuvassa A Love Song for Bobby Long. Siinä Travoltan hahmo Bobby Long toteaa McCullersin teoksesta: ”This is stories of misfits, invisible people. It’s beautiful.” Minua jotenkin kiehtoo ajatus näkymättömistä ihmisistä. Sellaisista, jotka eivät nouse esiin, joita kukaan ei huomaa, jotka saattavat olla äärimmäisen yksinäisiä, mutta samalla upeita, mielenkiintoisia, merkittäviä ajatuksia hautovia ihmisiä. Minusta myös Siilin eleganssi kertoo näkymättömistä ihmisistä, mutta toisin kuin Yksinäisessä sydämessä, Siilin eleganssissa päähenkilöt tekevät itsensä näkymättömiksi omasta tahdostaan. 

Siilin eleganssi on ranskalaisen filosofian professorin toinen romaani ja miljoonia myynyt bestseller. Se on myös kulttuurin, kirjallisuuden ja japanilaisen elokuvaohjaaja Yasujirō Ozun tuotannon ylistys sekä tarkka filosofinen tutkielma ihmisistä ja inhimillisestä läsnäolosta. Se on täynnä hauskoja pieniä oivalluksia ihmisistä ja heidän sosiaalisten manöövereidensä naurettavuudesta. Se on hyvin itseironinen kirja, jossa uskotaan ihmisten perimmäiseen vilpittömyyteen syvällä vakaumuksella. Nykyajan kyynisyyden keskellä se on rohkea veto. 

Siilin eleganssilla on kaksi kertojaa. Toinen heistä on Renée, ovenvartijarouva pariisilaisessa rikkaiden asuttamassa kerrostalossa. Toinen on Paloma, kaksitoistavuotias samaista kerrostaloa asuttavan rikkaan perheen tytär. Renée tekeytyy tyhmäksi ja tylsämieliseksi ovenvartijarouvaksi, vaikka tosiasiassa hän on intohimoinen kulttuurin harrastaja ja intellektuelli. Paloma puolestaan tekeytyy tavalliseksi rikkaan perheen teini-ikää aloittelevaksi tytöksi, vaikka tosiasiassa hän on nero ja omaa ainakin kymmenen vuotta ikäistään kypsemmän ajatukset.  Siilin eleganssin alkuasetelma herättää hirvittävästi kysymyksiä: Miksi Paloma ja Renée kokevat tarvetta tehdä itsensä näkymättömiksi? Miksi ihmiset eivät saisi huomata heitä? Ovatko ihmiset todella niin ajattelemattomia, ilkeitä ja ennakkoluuloisia, että heiltä kannattaa suojella sitä, mikä itsessä on kaikkein upeinta ja kauneinta? Siilin eleganssin alkuasetelma on oikeastaan hyytävän surullinen, mutta romaani on kuitenkin kepeä ja valoisa kirja. Se perustuu ajatukselle, että ainakin useimpiin ihmisiin on hautautuneena jotain erityisen upeaa, viatonta ja kaunista, jonka vain jotkut tarkkaavaisimmat ja herkimmät meistä osaavat aistia ja kohdella sitä sen ansaitsemalla lempeydellä ja kunnioituksella. Siilin eleganssissa Renéen ja Paloman taloon muuttaakin eräs erittäin tarkkasilmäinen herra Ozu.

Siilin eleganssi käsittelee sitä, kuinka me usein tulemme sokeaksi sille, mikä ihmisissä on hienointa ja tärkeintä. Sellaiset helposti havaittavat seikat kuten kauneus, rikkaus tai merkittävä yhteiskunnallinen asema eivät kerro todellisuudessa vielä mitään, vaan ihmispersoonan todellisia aarteita on etsittävä tarkemmin, on nähtävä hieman vaivaa. Siilin eleganssissa tulee esiin myös se pelottavan armoton totuus, että ensin on avattava oma sisimpänsä muille ihmisille ennen kuin voi todella nähdä heidän sisälleen ja tunnistaa, mikä heissä on hyvää.

Minusta on aina ollut hyvin vaikea määritellä tykkäämistäni sellaisten kirjojen kohdalla, joista olen kuullut lähes pelkästään hyvää. Odotusarvot kasvavat niin suuriksi, että pettymyksen välttääkseni luen kirjaa hartaalla epäluulolla. Kun odottaa ihastuvansa johonkin, on vaikea todella aidosti ihastua. Siilin eleganssi on odotusarvojensa mukainen teos, se on hyvä kirja. Mutta on äärimmäisen vaikea sanoa, olenko ihastunut. Tavallaan sen sanoma on jotenkin hirvittävän kliseinen. Toisaalta joskus kliseetkin ovat todella tärkeitä ja ehkä juuri kliseiden kliseemäisyys aiheuttaa sen, että me unohdamme niiden todellisen merkityksen. Siilin eleganssi käsittelee kliseetänsä myös epäkliseemäisellä tavalla. Tarina ei kulje niin kuin sen odottaisi kulkevan. Se yllättää lopussa, koettelee lukijaa siinä, minkälaiseen sanomaan hän haluaa lopulta uskoa. Siilin eleganssi on siis hyvä kirja, mutta luulen, että tiedän ihastuneeni vasta sitten, kun tämä kirja vainoaa minua vielä vuosienkin päästä niin kuin Carson McCullersin Yksinäinen sydän.

-

Muriel Barbery: Siilin Eleganssi (Gummerus 2010)

Alkuteos: L’Élégance du hérisson

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2006

Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Sivumäärä: 370