Seita Vuorela: Karikko (WSOY
2012)
Kuvitus: Jani Ikonen
Sivumäärä: 357
-
Oletetaan, että olet löytänyt sisäänpääsyn paikkaan jossa kukaan
aikuinen ei ole käynyt vuosiin.
Oletetaan, että olet mennyt paikalle ystäväsi kanssa, että olette
luikerrelleet sinne aidanraosta ja juosseet sitten vapaina kuin eläimet
halkeilleella asfaltilla, olette leikkineet varmalla peltikatolla kymmenen
metrin korkeudessa kuulasotaa kuten ennenkin. Kaksi poikaa ikuisina kuin
teräsmiehet vaikka te ette kutsu itseänne sellaisiksi, ette enää sillä olette
liian vanhoja kutsumaan leikkejä leikeiksi. Ystävyytenne on olemassa niin kuin
tähdet ja kaupungit. Te tunsitte toisenne jo silloin kun sodat käytiin
hiekkalaatikolla. Te tunsitte toisenne kun ne muuttuivat todellisiksi
taisteluiksi ja siirtyivät koulunpihalta kadulle.
Oletetaan, että toinen teistä nyt kuitenkin putoaa katolta ne kymmenen
metri alhaalla odottavalle asfaltille eikä häntä enää ole. Tähdet eivät silti
sammu eivätkä kaupungit luhistu. Ihmiset jatkavat koneiston tavoin pyörimistä.
Sen yön jälkeen, niin voidaan sanoa, et halua tulla ulos pimeästä.
Sen yön jälkeen sinun täytyy päästäksesi pimeästä kertoa siitä tarina.
Seita Vuorelan (ent. Parkkola)
uusin, sekä nuorten että aikuisten kirjaksi luokiteltu Karikko on maagisrealistinen tarina surusta ja luopumisesta. Se
kertoo sadunomaisin ja myyttisin keinoin surutyöstä, kuoleman kohtaamisesta ja
eteenpäin jatkamisesta. Karikon keskiössä
on nimenomaan nuoren ihmisen kuolema, joka on aina jollain tavoin luonnotonta
ja kääntää todellisuuden päälaelleen. Nuoren ihmisen ei kuuluisi kuolla,
jolloin todellisuudesta tulee hämmentävä ja vaikeasti käsitettävä. Karikossa henkilöhahmot eksyvät
välitilaan, jossa heidän on luotava suhteensa maailmaan uudestaan.
Valitsen luettavani usein
intuition tai mielialan perusteella, ja joistain kirjoista tulee erityisen
vahva tunne, että tässä taitaa olla juuri minun kirjani. Se on sellainen pieni
enteilevä kutina tulevasta rakastumisen kokemuksesta. Kun viime helmikuun Elävän kirjallisuuden festivaaleilla esiteltiin
uuden Tulenkantajat-palkinnon
ehdokkaat, joihin myös Seita Vuorelan Karikko
lukeutui, tunsin mielessäni intuitioni hiuksenhienon nytkähdyksen. Vuorelan
kirja alkaakin lupaavasti. Hänen rakentamassaan todellisuudessa on kylmää ja
kuulasta lumoa, josta pidän kovasti. Kieli soljuu pitkin omaa vuotaan eikä pyri
vääntämään liikaan rautalangasta vaan antaa sanojen seistä omillaan. Alun hohto
kuitenkin haihtui hieman lukemisen edetessä. Karikko onkin aivan kelpo romaani, mutta ei uusi rakkauteni.
Karikko kertoo nuorista veljeksistä, Mitjasta ja Vladimirista.
Mitjan ystävä Noel on kuollut vanhalla Siilolla tapahtuneessa onnettomuudessa,
jota molemmat pojat olivat todistamassa. Mitja ei kuitenkaan muista
tapahtuneesta mitään, eikä Vladimir halua kertoa, mitä hän on itse nähnyt.
Koulujen loputtua veljekset lähtevät äitinsä kanssa kesälomamatkalle
asuntoautolla ja päätyvät Land’s End Campingille. Meren rannalla oleva
leirintäalue osoittautuu omanlaisekseen välitilaksi ihmisille oman elämänsä
taitekohdassa. Mitja löytää rannalta uuden ystäväporukan, joka kutsuu itseään
Hylyiksi. Pelkästään pojista koostuva porukka muistuttaa Peter Panin Kadonneita
poikia. Hylyt ovat perheestään erilleen ajautuneita rasavillejä, jotka elävät
omaa todellisuuttaan omilla ehdoillaan. Kadonneiden poikien tavoin he todella
ovat kuin satukirjan hahmoja. Mitjan tutustuessa poikiin tarkemmin alkaa
vaikuttaa siltä kuin heillä ei olisi omaa perhetaustaa tai tarinaa lainkaan.
Niin kuin he olisivat olleet rannalla aina. Leirintäalueelta löytyy myös
salaperäinen valkoiseen mekkoon pukeutunut tyttö, joka väittää tietävänsä, kuka
Mitja on. Vähitellen alkaa paljastua, että Mitja ja Vladimir ovat saattaneet
päätyä leirintään tarkoituksella eivätkä pelkästään sattumalta. Vuorelan
romaanin tunnelmaa tehostaa Jani Ikosen upea mustavalkoinen kuvitus. Kannatan
kernaasti kirjallisuuden elävöittämistä visuaalisilla ja graafisilla
elementeillä. Ne tekevät kirjasta houkuttelevan ja tuovat esiin, kuinka kirja
voi olla myös esineenä kaunis.
Vuorelan romaani alkaa
houkuttelevasti, mutta pian tarina tuntuukin jäävän tyhjäkäynnille. Teos ei
pääse niin syvälle veljesten ja Hylkyjen kohtaloon kuin toivoisin. Romaani
tuntuu käsittelevän myös poikien maailmaa, ystävyyttä ja veljeyttä sekä
läheisyyden ja ikävän vaikeaa ilmaisemista. Kerronta ei kuitenkaan tunnu saavan
henkilöhahmojen mielenliikkeistä tai tunnetiloista kunnolla kiinni vaan
keskittyy lähinnä nuorten poikien väliseen pinnalliseen keskusteluun ja
keskenkasvuisiin kahinoihin. Myös teoksen maagiset ainekset jättävät minut
lukijana kylmäksi. Vuorelan luoman salaperäisen myyttisen maailman kuvasto ei
yllätä eikä kipristyttele mielikuvitusta. Hylätyt talot, kyntteliköt ja
morsiuspukuinen tyttö ovat maagisina aineksina hieman väsyneitä ja pakotetun
oloisia. Karikon maailma ei herää
täysillä eloon. Kokonaisuutena romaani ei siis muodosta harmonisen vangitsevaa
lukukokemusta, vaikka siinä on myös upeita elementtejä. Meren läsnäolo ja
myyttiset merkitykset on tuotu hienosti esiin. Lähtökohdiltaan Vuorelan luoma
maagisrealistinen todellisuus on lumoava, vaikka ontuukin yksityiskohdissaan.
Land’s End ei ole todellisuudesta täysin erillään oleva satujen saareke vaan
arkitodellisuus ja maagisuus häilyvät ja lomittuvat juuri sopivalla tavalla.
Realistiseen todellisuuteen kuuluvat elementit kuten moottoritien läheisyys tai
leirintäalueen hieman banaali arki saavat maagisen maailman ilmenemään lähes
totena, sumuisen verhon takana lymyilevänä, vieraana ja silti läheisenä.
Tässä kirjallisuuspalkintojen
luvatussa maassa Seita Vuorelan Karikko päätyi
viime maaliskuussa myös uuden Tulenkantajat-palkinnon voittajaksi. Palkinnon agenda
on tuore ja mielenkiintoinen. Se on tarkoitus jakaa teokselle, jolla on
palkintoraadin mukaan parhaat mahdollisuudet menestyä käännöksinä ulkomailla.
Suomessa on ihan viime vuosina havahduttu kulttuuriviennin mahdollisuuksiin
eikä varmaan vähiten sen taloudellisten etujen vuoksi. Kulttuuriministeriö
esimerkiksi panosti kulttuuriviennin edistämiseen vuosina 2007-2011 erityisen kehittämishankkeen
muodossa. Kirjallisuuden kohdalla kulttuurivienti on tällä hetkellä erittäin
iso sana, sillä Suomi on valittu lokakuussa 2014 järjestettävien Frankfurtin
kirjamessujen teemamaaksi. Teemamaahanketta koordinoivan Filin sivuilla todetaan, että Frankfurtin kirjamessut ovat maailman tärkein
kirja-alan tapahtuma ja Suomen kaltaiselle pienelle maalle kyseessä on
”harvinaislaatuinen ja kertaluontoinen kunnia”. Teemamaahankkeen keskeisin
tavoite on kotimaisen kirjallisuuden käännösoikeuksien myynti.
Tulenkantajat-palkinnon on
perustanut Aamulehti ja Tulenkantajat-kirjakauppa. Vuonna 2012 ilmestyneistä
kirjoista kirjailija, kustantaja Ville Hytösen johtama esiraati valitsi kuusi
ehdokasta. Varsinaisen voittajan on valinnut kirjailija Sofi Oksasen johtama
raati. Palkintosumman (5000€) lisäksi raadin puheenjohtaja-kirjailija lupautuu
voittajan kummiksi tämän kehittyvällä kansainvälisellä uralla. Tulenkantajat-palkinnon
kohdalla kyse ei siis näyttäisi olevan pelkästä tunnustuksesta vaan palkinnolla
on myös kunnianhimoiset ja konkreettiset tavoitteet.
Kansainvälisen menetyksen
saavuttaminen ei varmasti ole helppoa suomalaiselle kirjallisuudelle. Sofi Oksanen painottikin Tulenkantajat-raadilleen, etteivät kansainväliset
kirjamarkkinat ole ”armon ja kiltteyden ala”. Käännösoikeuksien myyntiä
edistävät parhaiten niin sanotut kovat totuudet kuten isot myyntiluvut ja
kallis lanseerauskampanja. Kotimaisista kirjallisuuspalkinnoista painoarvoa
kansainvälisesti on ainoastaan Finlandialla. Kansainvälistä menestystä ei siis
takaa vain se, että kirja on hyvä vaan siihen vaikuttavat myös tietyt
ulkokirjalliset realiteetit. Tulenkantajat-palkinnosta epätavanomaisen tekee
mielestäni juuri se, että kirjan sisältöön ja kieleen liittyvien arvojen
lisäksi palkinnonjaossa näyttävät vaikuttavan myös teoksen ulkokirjalliset
seikat. Sofi Oksasen mukaan ihannetilanteessa palkitulla kirjailijalta on jo
käännetty joitain teoksia, hänellä on sopivan pitkä ura jo takanaan ja
mahdollisesti jo joitain kansainvälisiä palkintojakin. Näiden kriteereiden
valossa Seita Vuorela ei ole lainkaan huono valinta ensimmäisen
Tulenkantajat-palkinnon saajaksi. Karikon
lisäksi hän on kirjoittanut kaksi omaa romaania sekä lukuisia muita yhdessä
Niina Revon kanssa. Seita Vuorelan kirjoja on käännetty ainakin englanniksi,
italiaksi, saksaksi ja ranskaksi. Hänellä on kaksi Finlandia Junior-ehdokkuutta
ja hän on voittanut ranskalaisen Pépites-palkinnon.
Jos kansainvälisen menestyksen
kannalta keskeisiä tekijöitä ovat muun muassa pitkä ura, myyntiluvut ja
aikaisempi kansainvälinen menestys, Tulenkantajat-palkinnon ensimmäinen ehdokaslista
on kuitenkin jokseenkin yllättävä. Seita Vuorelan Karikon lisäksi ehdolle asetettiin Sami Hilvon Rouva S., J.K. Ihalaisen Tisle,
Aki Ollikaisen Nälkävuosi, Riku
Korhosen Nuku lähelläni ja Juha
Seppälän Mr. Smith. Ollikainen ja
Hilvo ovat vielä aloittelevia kirjailijoita, joiden läpi saaminen
kansainvälisillä markkinoilla voi olla vaikeaa, kun vakaata mainetta ei ole
syntynyt vielä Suomessakaan. Ihalaisella on pitkä ura takanaan ja hänen
runoteoksiaan on ilmestynyt eri kielilläkin vaikuttava määrä, mutta runous on
muuten äärimmäisen epäkaupallinen genre. Korhoselta ja Seppälältä kirjoja on
käännetty jokseenkin vaatimattomasti. Korhonen on palkittu aikaisemmin Euroopan
komission kirjallisuuspalkinnolla. Vaikka kaikilla ehdokaskirjailijoilla on
selkeää potentiaalia kansainväliseen uraan, he eivät ole suomalaisellakaan
kirjallisuuden kentällä mitään supertähtiä. Sofi Oksanenkin arvosteli esiraatia
siitä, että monia ”käännösmagneetteja” oli saatettu ohittaa omien
henkilökohtaisten mieltymysten kustannuksella. Oksasen mukaan nosteessa ovat
tällä hetkellä eteenkin naiskirjailijat ja pohjoismainen rikoskirjallisuus.
Tulenkantajat-palkinnon ehdokaslistalla nämä kuitenkin loistavat
poissaolollaan. Seita Vuorela on ainoa listan naiskirjailija.
Toisaalta ehdokaslistalla onkin
ehkä haluttu tuoda nostetta sellaisille kansainvälisen profiilin
kirjailijoille, joita täällä kotimaassa ei olla osattu huomioida tarpeeksi. On
aiheellista pohtia, onko Tulenkantajat-palkinnolla mitään todellista virkaa,
jos se annetaan kirjailijalle, joka on jo valmiiksi suomalaisessa mittakaavassa
suhteellisen vakaalla kansainvälisen menestyksen tiellä. Esimerkiksi rohkenen epäillä,
onko aloittelevalla kirjallisuuspalkinnolla suurtakaan merkitystä Seita
Vuorelan kansainväliselle uralle, joka seisoi minusta melko vakaasti jo
omillakin jaloillaan. Keskustelun kääntöpuolena on kuitenkin toki sekin, onko
Tulenkantajat-palkinnolla uskottavuutta, jos sen palkittu kirjailija saattaisi
olla kansainvälisen huomion arvoinen, mutta ei kuitenkaan omaa todellisia
mahdollisuuksia menestyä kansainvälisten kirjamarkkinoiden raadollisella
kentällä.
Kaiken kaikkiaan pidän kuitenkin
virkistävänä uudenlaista kirjallisuuspalkintoa, joka ei vain jakele tyhjiä
tunnustuksia tai rahallista tukea vaan pyrkii myös tekemään kirjailijan urasta
kestävämmän ja samalla edistämään kotimaisen kirjallisuuden asemaa maailmalla.
Jään kuitenkin mielenkiintoisena seuraamaan, minkälaiseen suuntaan palkinnon
kriteerit kallistuvat jatkossa ja minkälaisia kirjoja palkinnolla
tulevaisuudessa siunataan.
Karikko on huomioitu myös sellaisissa blogeissa kuin Kirsin kirjanurkka, Jokken kirjanurkka, Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Nenä kirjassa ja Opuscolo– kirjasta kirjaan. Tulenkantajat-palkinnosta ja Karikon voitosta on kirjoitettu myös Lastenkirjahyllyssä.
Tulenkantajat-palkintoa koskevien tietojen lähteenä olen käyttänyt
pääasiassa Sofi Oksasen verkkosivujen tiedotetta osoitteessa http://www.sofioksanen.fi/seita-vuorelalle-tulenkantaja-palkinto-2013/.
HIenoa, että olet pohtinut tätä (uuden) tulenkantaja-palkintoa. Tämä kirja ei voisi minusta tapahtua ainakaan Suomessa, vaan lämpimämmissä maisemissa, eli kääntämiselle on otolliset edellytykset, tarinaa en myöskään pidä kovinkaan suomalaisena. Laivat ajattelen yleensä "naisiksi", se minua ihmetytti.
VastaaPoistaTotta, miljöö ja aihekin ovat hyvin kansainvälisen oloisia. Eikä henkilöiden nimetkään ole erityisen suomalaisia. Minullakin on mielikuva, että laivat käsitetään usein feminiinisiksi. Toisaalta laivat, jotka kirjassa mainitaan ja joiden mukaan Hylyt on nimetty (esim. Kap Arkona, Mr. Lusitania, Nikolai ja Medusa), ovat kaikki historiallisesti todellisia laivoja ja siis osa ainakin nimetty miespuolisiksi.
PoistaOli mukavaa lukea tämä postauksesi, sillä se muistutti minua taas siitä, että Karikko pitäisi tosiaan lukea. Olen ollut kuulemassa Seita Vuorelan kertovan kirjastaan WSOY:n tilaisuudessa, ja olin paikalla Vihtorin kirjamessuilla, kun Tulenkantaja-palkinto Vuorelalle ojennettiin (Kirjoitin siitä blogiinkin: http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/03/vihtorin-kirjaston-kirjamessut-2013.html ), enkä siltikään ole saanut kirjaa vielä luettua. Karikko kiinnostaa kyllä kovasti!
VastaaPoistaOi, kirjoittamasi perusteella Vihtorin kirjamessut kuulostavat ihanan intiimeiltä pikkufestareilta. Ensi vuonna täytyy ehdottomasti hankkiutua paikalle. Suosittelen Karikkoa lämpimästi. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä olet siitä mieltä.
Poista