Seita Vuorela: Karikko (sekä uusi Tulenkantajat-palkinto)

Seita Vuorela: Karikko (WSOY 2012)

Kuvitus: Jani Ikonen

Sivumäärä: 357

-

Oletetaan, että olet löytänyt sisäänpääsyn paikkaan jossa kukaan aikuinen ei ole käynyt vuosiin.

Oletetaan, että olet mennyt paikalle ystäväsi kanssa, että olette luikerrelleet sinne aidanraosta ja juosseet sitten vapaina kuin eläimet halkeilleella asfaltilla, olette leikkineet varmalla peltikatolla kymmenen metrin korkeudessa kuulasotaa kuten ennenkin. Kaksi poikaa ikuisina kuin teräsmiehet vaikka te ette kutsu itseänne sellaisiksi, ette enää sillä olette liian vanhoja kutsumaan leikkejä leikeiksi. Ystävyytenne on olemassa niin kuin tähdet ja kaupungit. Te tunsitte toisenne jo silloin kun sodat käytiin hiekkalaatikolla. Te tunsitte toisenne kun ne muuttuivat todellisiksi taisteluiksi ja siirtyivät koulunpihalta kadulle.

Oletetaan, että toinen teistä nyt kuitenkin putoaa katolta ne kymmenen metri alhaalla odottavalle asfaltille eikä häntä enää ole. Tähdet eivät silti sammu eivätkä kaupungit luhistu. Ihmiset jatkavat koneiston tavoin pyörimistä.

Sen yön jälkeen, niin voidaan sanoa, et halua tulla ulos pimeästä.

Sen yön jälkeen sinun täytyy päästäksesi pimeästä kertoa siitä tarina.

Seita Vuorelan (ent. Parkkola) uusin, sekä nuorten että aikuisten kirjaksi luokiteltu Karikko on maagisrealistinen tarina surusta ja luopumisesta. Se kertoo sadunomaisin ja myyttisin keinoin surutyöstä, kuoleman kohtaamisesta ja eteenpäin jatkamisesta. Karikon keskiössä on nimenomaan nuoren ihmisen kuolema, joka on aina jollain tavoin luonnotonta ja kääntää todellisuuden päälaelleen. Nuoren ihmisen ei kuuluisi kuolla, jolloin todellisuudesta tulee hämmentävä ja vaikeasti käsitettävä. Karikossa henkilöhahmot eksyvät välitilaan, jossa heidän on luotava suhteensa maailmaan uudestaan.

Valitsen luettavani usein intuition tai mielialan perusteella, ja joistain kirjoista tulee erityisen vahva tunne, että tässä taitaa olla juuri minun kirjani. Se on sellainen pieni enteilevä kutina tulevasta rakastumisen kokemuksesta. Kun viime helmikuun Elävän kirjallisuuden festivaaleilla esiteltiin uuden Tulenkantajat-palkinnon ehdokkaat, joihin myös Seita Vuorelan Karikko lukeutui, tunsin mielessäni intuitioni hiuksenhienon nytkähdyksen. Vuorelan kirja alkaakin lupaavasti. Hänen rakentamassaan todellisuudessa on kylmää ja kuulasta lumoa, josta pidän kovasti. Kieli soljuu pitkin omaa vuotaan eikä pyri vääntämään liikaan rautalangasta vaan antaa sanojen seistä omillaan. Alun hohto kuitenkin haihtui hieman lukemisen edetessä. Karikko onkin aivan kelpo romaani, mutta ei uusi rakkauteni.

Karikko kertoo nuorista veljeksistä, Mitjasta ja Vladimirista. Mitjan ystävä Noel on kuollut vanhalla Siilolla tapahtuneessa onnettomuudessa, jota molemmat pojat olivat todistamassa. Mitja ei kuitenkaan muista tapahtuneesta mitään, eikä Vladimir halua kertoa, mitä hän on itse nähnyt. Koulujen loputtua veljekset lähtevät äitinsä kanssa kesälomamatkalle asuntoautolla ja päätyvät Land’s End Campingille. Meren rannalla oleva leirintäalue osoittautuu omanlaisekseen välitilaksi ihmisille oman elämänsä taitekohdassa. Mitja löytää rannalta uuden ystäväporukan, joka kutsuu itseään Hylyiksi. Pelkästään pojista koostuva porukka muistuttaa Peter Panin Kadonneita poikia. Hylyt ovat perheestään erilleen ajautuneita rasavillejä, jotka elävät omaa todellisuuttaan omilla ehdoillaan. Kadonneiden poikien tavoin he todella ovat kuin satukirjan hahmoja. Mitjan tutustuessa poikiin tarkemmin alkaa vaikuttaa siltä kuin heillä ei olisi omaa perhetaustaa tai tarinaa lainkaan. Niin kuin he olisivat olleet rannalla aina. Leirintäalueelta löytyy myös salaperäinen valkoiseen mekkoon pukeutunut tyttö, joka väittää tietävänsä, kuka Mitja on. Vähitellen alkaa paljastua, että Mitja ja Vladimir ovat saattaneet päätyä leirintään tarkoituksella eivätkä pelkästään sattumalta. Vuorelan romaanin tunnelmaa tehostaa Jani Ikosen upea mustavalkoinen kuvitus. Kannatan kernaasti kirjallisuuden elävöittämistä visuaalisilla ja graafisilla elementeillä. Ne tekevät kirjasta houkuttelevan ja tuovat esiin, kuinka kirja voi olla myös esineenä kaunis.

Vuorelan romaani alkaa houkuttelevasti, mutta pian tarina tuntuukin jäävän tyhjäkäynnille. Teos ei pääse niin syvälle veljesten ja Hylkyjen kohtaloon kuin toivoisin. Romaani tuntuu käsittelevän myös poikien maailmaa, ystävyyttä ja veljeyttä sekä läheisyyden ja ikävän vaikeaa ilmaisemista. Kerronta ei kuitenkaan tunnu saavan henkilöhahmojen mielenliikkeistä tai tunnetiloista kunnolla kiinni vaan keskittyy lähinnä nuorten poikien väliseen pinnalliseen keskusteluun ja keskenkasvuisiin kahinoihin. Myös teoksen maagiset ainekset jättävät minut lukijana kylmäksi. Vuorelan luoman salaperäisen myyttisen maailman kuvasto ei yllätä eikä kipristyttele mielikuvitusta. Hylätyt talot, kyntteliköt ja morsiuspukuinen tyttö ovat maagisina aineksina hieman väsyneitä ja pakotetun oloisia. Karikon maailma ei herää täysillä eloon. Kokonaisuutena romaani ei siis muodosta harmonisen vangitsevaa lukukokemusta, vaikka siinä on myös upeita elementtejä. Meren läsnäolo ja myyttiset merkitykset on tuotu hienosti esiin. Lähtökohdiltaan Vuorelan luoma maagisrealistinen todellisuus on lumoava, vaikka ontuukin yksityiskohdissaan. Land’s End ei ole todellisuudesta täysin erillään oleva satujen saareke vaan arkitodellisuus ja maagisuus häilyvät ja lomittuvat juuri sopivalla tavalla. Realistiseen todellisuuteen kuuluvat elementit kuten moottoritien läheisyys tai leirintäalueen hieman banaali arki saavat maagisen maailman ilmenemään lähes totena, sumuisen verhon takana lymyilevänä, vieraana ja silti läheisenä.  

                                                                                                               

Tässä kirjallisuuspalkintojen luvatussa maassa Seita Vuorelan Karikko päätyi viime maaliskuussa myös uuden Tulenkantajat-palkinnon voittajaksi. Palkinnon agenda on tuore ja mielenkiintoinen. Se on tarkoitus jakaa teokselle, jolla on palkintoraadin mukaan parhaat mahdollisuudet menestyä käännöksinä ulkomailla. Suomessa on ihan viime vuosina havahduttu kulttuuriviennin mahdollisuuksiin eikä varmaan vähiten sen taloudellisten etujen vuoksi. Kulttuuriministeriö esimerkiksi panosti kulttuuriviennin edistämiseen vuosina 2007-2011 erityisen kehittämishankkeen muodossa. Kirjallisuuden kohdalla kulttuurivienti on tällä hetkellä erittäin iso sana, sillä Suomi on valittu lokakuussa 2014 järjestettävien Frankfurtin kirjamessujen teemamaaksi. Teemamaahanketta koordinoivan Filin sivuilla todetaan, että Frankfurtin kirjamessut ovat maailman tärkein kirja-alan tapahtuma ja Suomen kaltaiselle pienelle maalle kyseessä on ”harvinaislaatuinen ja kertaluontoinen kunnia”. Teemamaahankkeen keskeisin tavoite on kotimaisen kirjallisuuden käännösoikeuksien myynti.

Tulenkantajat-palkinnon on perustanut Aamulehti ja Tulenkantajat-kirjakauppa. Vuonna 2012 ilmestyneistä kirjoista kirjailija, kustantaja Ville Hytösen johtama esiraati valitsi kuusi ehdokasta. Varsinaisen voittajan on valinnut kirjailija Sofi Oksasen johtama raati. Palkintosumman (5000€) lisäksi raadin puheenjohtaja-kirjailija lupautuu voittajan kummiksi tämän kehittyvällä kansainvälisellä uralla. Tulenkantajat-palkinnon kohdalla kyse ei siis näyttäisi olevan pelkästä tunnustuksesta vaan palkinnolla on myös kunnianhimoiset ja konkreettiset tavoitteet.

Kansainvälisen menetyksen saavuttaminen ei varmasti ole helppoa suomalaiselle kirjallisuudelle. Sofi Oksanen painottikin Tulenkantajat-raadilleen, etteivät kansainväliset kirjamarkkinat ole ”armon ja kiltteyden ala”. Käännösoikeuksien myyntiä edistävät parhaiten niin sanotut kovat totuudet kuten isot myyntiluvut ja kallis lanseerauskampanja. Kotimaisista kirjallisuuspalkinnoista painoarvoa kansainvälisesti on ainoastaan Finlandialla. Kansainvälistä menestystä ei siis takaa vain se, että kirja on hyvä vaan siihen vaikuttavat myös tietyt ulkokirjalliset realiteetit. Tulenkantajat-palkinnosta epätavanomaisen tekee mielestäni juuri se, että kirjan sisältöön ja kieleen liittyvien arvojen lisäksi palkinnonjaossa näyttävät vaikuttavan myös teoksen ulkokirjalliset seikat. Sofi Oksasen mukaan ihannetilanteessa palkitulla kirjailijalta on jo käännetty joitain teoksia, hänellä on sopivan pitkä ura jo takanaan ja mahdollisesti jo joitain kansainvälisiä palkintojakin. Näiden kriteereiden valossa Seita Vuorela ei ole lainkaan huono valinta ensimmäisen Tulenkantajat-palkinnon saajaksi. Karikon lisäksi hän on kirjoittanut kaksi omaa romaania sekä lukuisia muita yhdessä Niina Revon kanssa. Seita Vuorelan kirjoja on käännetty ainakin englanniksi, italiaksi, saksaksi ja ranskaksi. Hänellä on kaksi Finlandia Junior-ehdokkuutta ja hän on voittanut ranskalaisen Pépites-palkinnon.

Jos kansainvälisen menestyksen kannalta keskeisiä tekijöitä ovat muun muassa pitkä ura, myyntiluvut ja aikaisempi kansainvälinen menestys, Tulenkantajat-palkinnon ensimmäinen ehdokaslista on kuitenkin jokseenkin yllättävä. Seita Vuorelan Karikon lisäksi ehdolle asetettiin Sami Hilvon Rouva S., J.K. Ihalaisen Tisle, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, Riku Korhosen Nuku lähelläni ja Juha Seppälän Mr. Smith. Ollikainen ja Hilvo ovat vielä aloittelevia kirjailijoita, joiden läpi saaminen kansainvälisillä markkinoilla voi olla vaikeaa, kun vakaata mainetta ei ole syntynyt vielä Suomessakaan. Ihalaisella on pitkä ura takanaan ja hänen runoteoksiaan on ilmestynyt eri kielilläkin vaikuttava määrä, mutta runous on muuten äärimmäisen epäkaupallinen genre. Korhoselta ja Seppälältä kirjoja on käännetty jokseenkin vaatimattomasti. Korhonen on palkittu aikaisemmin Euroopan komission kirjallisuuspalkinnolla. Vaikka kaikilla ehdokaskirjailijoilla on selkeää potentiaalia kansainväliseen uraan, he eivät ole suomalaisellakaan kirjallisuuden kentällä mitään supertähtiä. Sofi Oksanenkin arvosteli esiraatia siitä, että monia ”käännösmagneetteja” oli saatettu ohittaa omien henkilökohtaisten mieltymysten kustannuksella. Oksasen mukaan nosteessa ovat tällä hetkellä eteenkin naiskirjailijat ja pohjoismainen rikoskirjallisuus. Tulenkantajat-palkinnon ehdokaslistalla nämä kuitenkin loistavat poissaolollaan. Seita Vuorela on ainoa listan naiskirjailija.

Toisaalta ehdokaslistalla onkin ehkä haluttu tuoda nostetta sellaisille kansainvälisen profiilin kirjailijoille, joita täällä kotimaassa ei olla osattu huomioida tarpeeksi. On aiheellista pohtia, onko Tulenkantajat-palkinnolla mitään todellista virkaa, jos se annetaan kirjailijalle, joka on jo valmiiksi suomalaisessa mittakaavassa suhteellisen vakaalla kansainvälisen menestyksen tiellä. Esimerkiksi rohkenen epäillä, onko aloittelevalla kirjallisuuspalkinnolla suurtakaan merkitystä Seita Vuorelan kansainväliselle uralle, joka seisoi minusta melko vakaasti jo omillakin jaloillaan. Keskustelun kääntöpuolena on kuitenkin toki sekin, onko Tulenkantajat-palkinnolla uskottavuutta, jos sen palkittu kirjailija saattaisi olla kansainvälisen huomion arvoinen, mutta ei kuitenkaan omaa todellisia mahdollisuuksia menestyä kansainvälisten kirjamarkkinoiden raadollisella kentällä.

Kaiken kaikkiaan pidän kuitenkin virkistävänä uudenlaista kirjallisuuspalkintoa, joka ei vain jakele tyhjiä tunnustuksia tai rahallista tukea vaan pyrkii myös tekemään kirjailijan urasta kestävämmän ja samalla edistämään kotimaisen kirjallisuuden asemaa maailmalla. Jään kuitenkin mielenkiintoisena seuraamaan, minkälaiseen suuntaan palkinnon kriteerit kallistuvat jatkossa ja minkälaisia kirjoja palkinnolla tulevaisuudessa siunataan.

Karikko on huomioitu myös sellaisissa blogeissa kuin Kirsin kirjanurkka, Jokken kirjanurkka, Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Nenä kirjassa ja Opuscolo– kirjasta kirjaan. Tulenkantajat-palkinnosta ja Karikon voitosta on kirjoitettu myös Lastenkirjahyllyssä.

Tulenkantajat-palkintoa koskevien tietojen lähteenä olen käyttänyt pääasiassa Sofi Oksasen verkkosivujen tiedotetta osoitteessa http://www.sofioksanen.fi/seita-vuorelalle-tulenkantaja-palkinto-2013/.