tiistai 18. kesäkuuta 2013

Don DeLillo: Valkoinen kohina


Päivällisen jälkeen, matkalla yläkertaan, kuulin äänen televisiosta: – Nyt asetumme puolilootukseen ja ajattelemme selkärankaamme.
Sinä yönä, muutamia sekunteja nukahtamisen jälkeen, minä tunsin putoavani itseni lävitse sydäntäkouristavassa pintasyöksyssä. Vavahdin hereille, tuijotin pimeyttä ja tajusin kokeneeni enemmän tai vähemmän tavallisen lihassupistuksen joka tunnetaan myoklonisena nytkähdyksenä. Tällaistako se on, äkillistä, ankaraa? Minusta kuoleman piti olla joutsenen sukellus, sulava, valkosiipinen ja tyyni, joka ei jätä pintaan värettäkään.
                      Farmarihousut temmelsivät kuivausrummussa.
                      Törmäsimme Murray Jay Siskindiin supermarketissa. 




Don DeLillon Valkoinen kohina tuli lähelle. Kyse ei ollut edes samaistumisesta vaan jostain paljon syvemmästä samankaltaisuuden tuntemisesta päähenkilön ajattelutavan kanssa. Valkoinen kohina kertoo samanlaisista peloista, joissa itse elän. Se kuvaa samanlaista epävarmuutta, samanlaista ahdistavaa kokemusta arjen ja ikuisuuden kietoutumisesta kammottavan banaalilla tavalla toisiinsa. On vaikea sanoa, pidinkö Valkoisesta kohinasta. Välillä, varsinkin iltaisin, välttelin sen lukemista, koska se toi epämiellyttäviä tunteita mukanaan. Toisaalta se teki hyvää, auttoi hahmottamaan, mistä omissakin ajatuksissa on kyse. Valkoinen kohina oli minulle terapeuttinen kirja. Tosin hyvin paljon armottomammalla tavalla kuin Sheldon B. Koppin kirja, mistä kirjoitin aiemmin.

Valkoista kohinaa pidetään usein amerikkalaisen Don DeLillon läpimurtoromaanina, joka teki kirjailijan tunnetuksi myös laajemmalle yleisölle. 80-luvulla kirjoitettu romaani on myös edellä aikaansa tai sitten se on hyvin ajaton. Nykyajan maailmanloppukeskusteluihin ja ympäristökriiseihin se kuitenkin sopii oivallisesti. Jack Gladney, yliopiston Hitler-tutkija, elää perusamerikkalaista keskiluokkaista uusperhe-elämää kolmannen vaimonsa kanssa. Vaikka Gladneyn elämä on melko tapahtumaköyhä päivälliskeskusteluineen ja supermarketreissuineen, hänen arkeaan värittää jatkuva kuolemanpelko. Sitten taivaalle ilmestyy valtava myrkyllinen kaasupilvi ja koko kaupunki on evakuoitava.

Viimeiseen kolmannekseensa asti Valkoinen kohina on älykäs, ironinen, yhteiskunnallinen, jopa koskettava, mutta sitten sille tapahtuu kummia. Tarina jotenkin karkaa käsistä. Todennäköisesti se on tarkoituskin, tavallaan se sopii teoksen tunnelmaan, mutta silti se karkaa käsistä tylsällä tavalla. Omintakeinen kertomus saa absurdin loppuratkaisun, mutta ärsyttävän tutun absurdin loppuratkaisun. Jos tarina on tarkoitus vetää täysin leikiksi, sen voisi tehdä huolella. Koska teos pureutui tajuntaani henkilökohtaisella tasolla niin voimakkaasti, sen loppuratkaisu oli karvas pettymys. Olisi ollut hienoa, jos teoksesta olisi tullut elämäni kirja. Ehkä siitä ajan kanssa tuleekin, mutta tällä hetkellä loppuratkaisu tuntuu vielä hieman liian epämiellyttävänä makuna suussa. DeLillon muihin teoksiin on kuitenkin tartuttava. Vaikuttavaa hänen työnsä on silti, kaikesta huolimatta.

Kuitenkin on hetkeksi keskityttävä romaanin ansioihin. Kirjan kaksi ensimmäistä kolmannesta ovat hienoa yhteiskunnallista kritiikkiä ja samalla tavoittavat kuolemanpelon ytimen hämmästyttävän aidosti. Gladneyn elämä on omalla tavallaan nykyajan länsimaisen kuluttamisen, median ja mukavuuden täyteinen farssi. Kuolema on siitä hyvin kaukana, ja samalla se on läsnä Gladneyn elämässä jatkuvasti. Arjen banaaliuden ja kuoleman universaaliuden välinen kuilu on valtava ja kammottava. Siirtymät kuoleman ja ikuisuuden ajatuksista arkisiin tilanteisiin ovat äkillisiä, absurdeja ja niin todellisia.

Kuolemaa on tarkoitus välttää viimeiseen asti. Tämän hetken median tapa käsitellä shokeeraavasti asioita, jotka voivat johtaa tai voivat olla johtamatta kuolemaan, on oireellista. Se ei kerro terveestä suhtautumisesta kuolemaan. Kuolema ei ole luonnollinen tila; se on virhetoiminto, aina yhtä traaginen ja turha, koska sen olisi voinut estää. Ehkäisypillerit voivat aiheuttaa keuhkoveritulpan, alumiinitölkistä juominen johtaa alzheimeriin ja jokaisen kansalaisen on toki syytä selvittää itselleen aivoinfarktin oireet, koska kun on tosi kyseessä, aikaa saattaa olla vain muutamia tunteja. Valkoisessa kohinassa Gladneyn vaimo Babette ja hänen tyttärensä Denise käyvät väittelyä siitä, saako Babette syödä purukumia tupakan korvikkeena vai ei. Sokerisessa purukumissa on liikaa väriaineita kun taas sokeriton aiheuttaa syöpää. Kuoleman välttely on arkista, kuolema itsessään ei. Oikeanlaisen purukumin syöminen, veden keittäminen ja katastrofeihin valmistautuminen pitää kuoleman poissa niin, ettei sitä  tarvitse enää ajatella.

Valkoinen kohina ironisoi ihmisten, median ja viranomaisten käyttäytymisen, tekee ihmisten tavasta käsitellä kuolemaa koomista. Romaanin kuvaamasta katastrofista ja kuoleman läheisyydestä tulee eräänlainen spektaakkeli, ”ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma”, joka estää ihmisiä kokemasta aidosti sen, mitä heidän ympärillään tapahtuu.

– Te tuotatte suuria lukuja, mies sanoi ruutua tuijottaen.
– Minä olin ulkona vain kaksi ja puoli minuuttia. Kuinka monta sekuntia se tekee?
– Ei ole vain kysymys siitä että olitte ulkona niin ja niin monta sekuntia. Kysymys on teidän koko tietoprofiilistanne. Syötin tietonne koneeseen. Saan vastauksesi sykkivin tähdin varustettuja numerosarjoja.
– Mitä se tarkoittaa?
– Parempi että ette tiedä.
[…]
– Kuolenko minä?
– Ette sinänsä, hän sanoi.
– Mitä te tarkoitatte?
– Ei nyt niin monisanaisesti.
– Montako sanaa siihen sitten menee?
– Ei tässä ole kysymys sanoista. Kysymys on vuosista. Viidentoista vuoden kuluttua tiedämme jo enemmän. Sitä odotellessamme meillä on epäilyksettä hankala tilanne.  

Valkoisessa kohinassa tuodaan esiin länsimaisen elämäntavan keinotekoisuus. Se on kuin suojaisa kupla, jossa asioiden ja tapahtumien merkitykset ja niistä aiheutuvat tunteet ovat tuottamalla tuotettuja. Mikään ei tunnu aidolta, mutta samalla kaikki on turvallista, koska mitään ei tapahdu ihan oikeasti. Jos kupla rakoilee, viranomaiset korjaavat tilanteen. Ihminen voi jatkaa suojattua elämäänsä rauhassa. Pelkoa ei tarvitse. Paitsi sitten joskus tapahtuu onnettomuuksia ja taivaalle nousee myrkyllinen kaasupilvi eikä viranomaisten toiminnastakaan voi olla ihan varma. Kuolemanpelon kannalta hankalaa keinotekoisessa todellisuudessa on se, ettei voi tietää, milloin pelko on todellista ja milloin tuottamalla tuotettua (kuten uutisointi sokerittoman purukumin syöpävaikutuksista). Milloin on ok pelätä ihan tosissaan? Milloin on kyse aidosti oikeista tapahtumista; missä vaiheessa kuolema muuttuu spektaakkelista todellisuudeksi?


-
Don DeLillo: Valkoinen kohina (Tammi 2010)
Alkuteos: White Noise
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Suomentaja: Helene Kortekallio
Sivumäärä: 358

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Marguerite Duras: Rakastaja



Ajattelen usein tätä kuvaa, olen ainoa joka sen vielä näkee enkä koskaan puhunut siitä. Siinä se on, hiljaisuutena keskellä, lumoavana. Se on kaikista kuvistani se josta minä eniten pidän, se josta minä itseni tunnen, se on ilo minun silmilleni.

Ensimmäinen kosketukseni Duras’n teksteihin oli Duras’n käsikirjoittama ja Alan Resnais’n ohjaama elokuva Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima mon amour 1959). Pidän elokuvista, joissa käsikirjoitus on vahvassa roolissa, ja Hiroshimassa kahden päähenkilön välisen dialogin rytmi on upea. Marguerite Duras (1914-1996) oli ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Monet Duras’n romaanit sisältävät omaelämäkerrallisia aineksia, ja myös Rakastajaa voi kuvata omaelämäkerralliseksi romaaniksi. Kuten sen päähenkilö, myös Duras vietti lapsuutensa Ranskan Indokiinassa (nykyinen Vietnam) ja hänellä oli suhde itseään vanhempaan kiinalaiseen mieheen. Duras käsittelee teksteissään muun muassa kiellettyä rakkautta, sotaa, muistoja ja traumaa. Kaikki nämä teemat ovat enemmän tai vähemmän läsnä myös Rakastajassa.

Rakastaja on pieni kokoelma assosiatiivisesti toisiinsa nivoutuvia muistikuvia kertojan eli nimeämättömän tytön elämästä Ranskan Indokiinassa ja myöhemmin Ranskassa. Kehyskertomuksena on kertojan viidentoista ikäisenä kokema suhde vanhempaan kiinalaiseen mieheen. Kerronta poukkoilee kiinalaiseen mieheen liittyvistä muistoista toisenlaisiin muistoihin kertojan perheestä, lapsuudesta ja nuoruudesta. Kertojan perhesuhteet ovat hankalat. Kertojan lisäksi äidistä ja kahdesta veljestä koostuva perhe elää väkivaltaisen ja arvaamattoman isoveljen varjossa. Leskeytynyt äiti yrittää epätoivoisesti pitää köyhää perhettä pystyssä ja suojelee esikoistaan kahden muun lapsen kustannuksella. 




Duras’n kerronta soljuu vapaasti muistoista, mielikuvista ja ajatuksista toiseen. Siirtymät ovat assosiatiivisen sattumanvaraisia mutta romaani on kuitenkin selkeästi ja kauniisti kirjoitettu. Sivuja ei ole paljon, joten tietty juonettomuus ei hankaloita lukemista. Jos romaani olisi pidempi, eri osioiden irrallisuus saattaisi muuttua puuduttavaksi ja asioiden välisiä yhteyksiä olisi vaikeampi rakentaa. Rakastaja on kuitenkin lyhykäisyydessään sopivan yksinkertainen tarina ja käsittelee vain muutamia teemoja ja henkilöhahmoja.

Tytön ja kiinalaisen miehen väline suhde on hämmentävä ja jotenkin kaunis kaikessa karuudessaan. Tytön nuoruus ei synnytä lolitamaisen ahdistavaa hyväksikäytön tunnelmaa. Tyttö onkin harvinaisen kypsä ja hieman pikkuvanha. Hän tuntuu suhtautuvan jopa uteliaalla ja älyllisellä mielenkiinnolla kiinalaiseen mieheen ja tämän jumaloivaan rakkauteen. Tuntuu kuin tytön ajatukset kypsyisivätkin paljon aikaisemmin kuin hänen haparoivat ja hukassa olevat tunteensa.

Minä katsoin mitä hän teki minulle, miten hän käytti minua hyväkseen enkä minä ollut koskaan tullut ajatelleeksi että niin saattoi tehdä, se oli enemmän kun uskalsin toivoa ja sopusoinnussa ruumiini tarkoituksen kanssa. Minusta oli tullut hänen lapsensa. Hänestäkin oli tullut minulle jotain uutta.

Rakastaja tematisoi mielenkiintoisella tavalla myös muiston rakentumista. Se tuo esiin, kuinka muisto ja ajan kuluessa rakentuva elämän kokonaiskuva sekoittuvat toisiinsa ja kuinka muistosta tulee yhdellä kertaa sekä silloisten mielikuvien että myöhemmin syntyneiden käsitysten sulautuma. Kertoja tarkastelee muistojaan usein kuvina, itsensä ulkopuolelta kuin katsoisi elokuvaa. Välillä hän taas on nahkansa sisällä, tarkkailee aistimuksia ja havaintoja silloisilla silmillään ja liittää niihin nykyisen minänsä näkemyksiä menneestä. Tavallisesti tällainen nykyhetkestä menneeseen suuntautuva retrospektiivinen kerronta pyrkii häivyttämään kerrontahetken ja muistetun hetken välisen etäisyyden. Kertoja eläytyy kertomaansa niin kuin hän voisi palata silloisen minänsä nahkoihin ja kertoa, mitä hän silloin näki ja tunsi. Rakastajassa kertojan ja hänen kertomiensa tapahtumien välistä etäisyyttä ei edes yritetä häivyttää, mikä tuo romaanin omanlaisensa tunnelman. Romaanista ei puutu tunteita, mutta kertoja ei eläydy niihin vaan selittää niitä. Hän avaa tunteita ja mielikuvia, silloista minäänsä, ja kääntelee niitä edessään. Toisaalta kerronta ei ole myöskään analyyttisen kylmää, sillä lukija on kuitenkin joka tapauksessa keskellä yksityistä muistoa. Tunteet ovat yhtä vahvoja, ahdistavia ja kauniita; niitä vain tarkastellaan etäältä, turvallisen matkan päästä.

Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kampaan hiukset ja punon letit uudestaan kuten äiti on opettanut. Hiukset on raskaat ja taipuisat, ne tekevät kipeää, kuparinruskea massa valuu ristiselkään saakka. Ihmiset hokevat että se on kauneinta mitä minulla on ja minä ymmärrän ihmisten tarkoittavan etten minä ole kaunis. Leikkautin suurenmoiset hiukseni kaksikymmentäkolmevuotiaana Pariisissa, viisi vuotta äidistä erottuani. Sanoin: leikatkaa. Hän leikkasi. Koko komeus yhdellä sipaisulla, työmaa siistiksi, kylmät sakset vain kaulaa koskettivat. Letit putosivat lattialle. Minulta kysyttiin halusinko ne mukaan, ne luvattiin kääriä pakettiin. En halunnut. Enää minulle ei sanottu että minulla oli kauniit hiukset, tarkoitan ettei koskaan hoettu sillä tavoin kuin ennen leikkaamista. Sanottiin mieluummin: onpa kaunis katse. Eikä hassumpi hymykään.


-
Marguerite Duras: Rakastaja (Otava 1987)
Alkuteos: L’amant
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1984
Suomentaja: Jukka Mannerkorpi
Sivumäärä: 121

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Ian McEwan: Vieraan turva



 

Epäilemättä brittien tämän hetken merkittävimpiin kirjailijoihin lukeutuva Ian McEwan aloitti uransa makaabereilla ja groteskeilla novelleilla. Vieraan turva on hänen toinen romaaninsa ja on selkeää jatkumoa aiemmille teoksille, vaikka sen makaaberius tai raakuus onkin huomattavasti hienovaraisempaa. Vieraan turvaan perustuva elokuva ilmestyi 1990.

McEwanin Sovitus on yksi suosikkikirjoistani, ja McEwanin voisi sanoa olevan nykykirjailijoista se, jonka tuotanto minua tällä hetkellä kiinnostaa eniten. Vieraan turva vain lisäsi kiinnostustani entisestään. Luin romaanin yhdeltä istumalta. Teos on melko ohut, mutta se pitää myös otteessaan. Romaani kertoo englantilaisesta pariskunnasta Marysta ja Colinista, jotka ovat tulleet Venetsiaan lomalle. He tutustuvat paikalliseen pariskuntaan Robertiin ja Carolineen, josta alkaa vähitellen paljastumaan outoja asioita.

Romaania leimaa läpikotaisin hyvin hienovarainen pahaenteisyys, jonka vuoksi kirjaa on vaikea laskea käsistään. Teos on yksityiskohtiaan myöten tarkkaan rakennettu, hallittu kokonaisuus. Juuri erilaisten sattumusten hienovaraisuus luo teokseen jännän tunnelman. Monet tapahtumat ovat päällisin puolin melko tavallisia ja omituisiinkin juttuihin Mary ja Colin suhtautuvat suhteellisen tyynesti. Romaani osoittaa, miten odottamattomiin tapahtumiin on vaikea reagoida välittömästi, kun ne tunkeutuvat keskelle arkista lomamatkaa. Satunnaisista sattumuksista ja merkeistä syntyy kuitenkin koko teoksen läpi suodattuva pahaenteisen ahdistava tunnelma. Colin ja Mary tuntuvat jatkuvasti ajelehtivan vaaran ja tavallisen lomamatkatilanteen välillä.

”Tulisitteko te uudestaan?” Caroline kosketti Colinin käsivartta. ”Lupaatteko tulla uudestaan.”
Colin vastasi kohteliaasti mutta epämääräisesti. ”Kyllä tietenkin.”
Mutta Caroline ei antanut periksi: ”Ei, minä tarkoitan sitä, se on erittäin tärkeätä.” Mary oli tulossa heitä kohti ja Robert nousi myös pystyyn. Caroline alensi ääntään. ”Minä en pääse alas portaita.”
Mary seisoi heidän edessään mutta kuullessaan Carolinen kuiskivan hän jatkoi kulkuaan kohti kirjahyllyä ja poimi sieltä aikakauslehden. ”Meidän pitäisi varmaan lähteä”, hän huhuili.
Kiitollisena Colin nyökkäsi ja oli kohottautumaisillaan kun Caroline tarrasi häntä käsivarresta ja sanoi hiljaisella äänellä: ”Minä en pääse ulos.”

Yksi romaanin teemoista on rakkauden, seksuaalisuuden, alistamisen ja väkivallan kietoutuminen toisiinsa. Caroline selittää Marylle, että rakkaus on sitä, kun antaa toisen tehdä itselleen mitä tahansa. Romaani tuo esiin, kuinka ajatuksen tasolla alistumisessa toisen väkivallalle onkin tietynlaista pyyteetöntä antautumista ja täydellistä luottamusta toiseen. Carolinen ja Robertin suhteesta uhkuva vaarallisuus lähentää myös Colinia ja Marya, mutta suloisella tavalla. Väkivalta ja vaara on heidän välillään vain näennäisesti läsnä, mutta luovat silti keskinäistä kiintymystä, intohimoa ja luottamusta. Kyse ei ole pelkästään seksuaalisesta kiintymyksestä vaan myös henkisestä lähentymisestä. Kuitenkin väkivallan ja rakkauden kietoutumisessa toisiinsa tuntuu olevan romaanin henkilöille myös jotain pelottavan koukuttavaa. Raja näennäisen ja todellisen vaaran välillä on hiuksenhieno.

Vieraan turva on mielestäni taidokkaasti rakennettu tarina. Yksi osa sen viehättävyyttä oli minulle myös se, että Colinin ja Maryn suhde on hyvin kauniisti kuvattu sortumatta kuitenkaan yliromantisointiin. Teos luo myös mielenkiintoisen kuvan matkustamisesta. Se kertoo, kuinka irtautuminen omasta arkitodellisuudesta ja asettuminen vieraaseen paikkaan toisaalta jännittää ja kiihottaa mutta voi tuntua myös vaaralliselta ja ahdistavalta. Yllättävät ja odottamattomat tapahtumat tulevat todennäköisemmiksi, mutta samalla ne ovat jotenkin epätodellisia, koska ne ovat irrotettuja omasta tutusta elinpiiristä. Ian McEwan aloittaakin romaaninsa mielenkiintoisella lainauksella Cesare Pavese -nimiseltä italialaiselta runoilijalta: ”Matkustaminen on brutaalia. Se pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien tutun turvan. Ihminen on lakkaamatta poissa tasapainosta. Mikään ei ole hänen paitsi olennaisuudet – ilma, uni, unet, meri, taivas – kaikki mikä viittaa ikuiseen tai siihen mitä me siitä kuvittelemme”.


-
Ian McEwan: Vieraan turva (Otava 2010)
Alkuteos: The Comfort of Strangers
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1981
Suomentaja: Marja Alopaeus
Sivumäärä: 138

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Jean Rhys: Kvartetti



Jean Rhys syntyi Dominican saarivaltiossa 1890 ja muutti jo kuusitoistavuotiaana opiskelemaan Englantiin. Rhys oli ajalleen melko boheemi nainen ja työskenteli muun muassa tanssityttönä ja taiteilijoiden mallina. Suurimman osan tuotannostaan Rhys kirjoitti jo 20-30 -luvuilla, mutta tuolloin hän ei saanut vielä ansaitsemaansa huomiota kirjallisuuspiireissä. 40-luvulta lähtien hän katosi julkisuudesta pitkäksi ajaksi, kunnes julkaisi 1966 teoksensa Siintää Sargassomeri. Romaani kertoo Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanissa ullakolla asuneen hullun kreolinaisen Bertha Masonin tarinan. Vasta sen myötä Jean Rhys saavutti arvostetun ja kehutun naiskirjailijan aseman.

Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila kuvaa Rhysin naishahmoja: ”Koko tuotannossaan Jean Rhys erittelee feminiinisen psyyken passiivisuutta, itsetuhoisuutta ja depressiivisyyttä, ja hän tekee sen älykkäämmin kuin kukaan sukupolvensa naiskirjailijoista.” Sanat passiivisuus, depressiivisyys ja itsetuhoisuus kuvaavat hyvin myös Kvartetin päähenkilöä Marya Zelliä. Marya on persoonana muistutus siitä, kuinka voimakkaasti ihminen on tunteidensa armoilla, kuinka hauras mieli voi olla ja kuinka ohut on järjen ja hulluuden raja. Marya ei varsinaisesti menetä järkeään, ainakaan yhtä näyttävällä tavalla kuin Bertha Mason, mutta hän tuntuu jotenkin häilyvän järjen ja hulluuden välitilassa. Ainakin itsestäni lukijana tuntui kun Marya saattaisi hetkellä millä hyvänsä tehdä jotain järjetöntä ja peruuttamatonta. 



Kvartetin alussa Pariisissa oleskelevalle englantilaiselle Maryalle selviää, että hänen miehensä on joutunut vankilaan. Englantilainen pariskunta Hugh ja Lois Heidler alkavat auttamaan rahattomaksi jäänyttä Maryaa hyvin avokätisesti ja pian herra Heidlerin ja Maryan välille syntyy suhde. Kvartetin asetelma on siis hyvin perinteinen, mutta harvemmin tällaisen tilanteen sosiaalisiin ja psykologisiin oireisiin on pureuduttu näin syvällisesti. Kvartetti kuvaa ihmisten välisten suhteiden monimutkaisuutta ja arvaamattomuutta, kun jokaisella on omat tulkintansa siitä, mitä tapahtuu ja mistä on todella kyse. Hahmot tuntuvat jatkuvasti puhuvan ja käyttäytyvän kuin muiden ihmisten ajatukset ja toimet olisivat seurapiirien yhteisesti jaettua tietoa. Lopputuloksena tuntuu olevan se, ettei kukaan ole selvillä ihmisten todellisista tunteista tai aikomuksista eikä kukaan siksi pysty luottamaan keneenkään. Maryallekin toisten avunannon hyväksyminen merkitsee antautumista muiden ihmisten juonitteluille ja pahansuopuudelle.

Rhysin kerronta on jotenkin hyvin niukkaa ja kliinistä. Maryan häilyminen hulluuden ja järjen rajalla tuntuu siksikin niin ahdistavalta, että se olisi jotenkin täysin sopimatonta ja epänormaalia niin läpeensä järkevän ja hallitun kerronnan lomassa. Kerronta heijastaa kuvaamansa Pariisin seurapiirien hillittyä ja järkevää käyttäytymistä, jonka alla kuitenkin ihmiset vellovat epävarmoissa ja ahdistavissa tunnetiloissaan. Anna Lassila ilmaisee saatesanoissaan hieman kryptisesti, että ”[r]hysin kirjailijanlaatu on enemmän yksilöpsykologiseen syvyyssuuntaan kuin horisontaaliseen yhteiskuntakritiikkiin viettävä”. Ymmärrän hänen tarkoittavan sitä, että vaikka Maryan onnettoman tilan taustalla on yhteiskunnallinen vääryys, se kertoo kuitenkin jotenkin enemmän Maryasta itsestään persoonana kuin hänen yhteiskunnallisesta asemastaan naisena. Hän on kuin luontaisesti altis yhteiskunnalliselle ja sosiaaliselle uhriutumiselle.  

Kvartetti oli nopealukuinen ja taitavasti kirjoitettu kirja. Kuitenkin kertojan kylmän ja kuivan oloinen suhtautuminen päähenkilöönsä jättää lukijankin melko etäälle tarinasta. Kvartetti oli minulle enemmänkin älyllinen kirja kuin tunteita tai kokemuksia herättävä. Se syventyy tarkkaan naisen psyykeeseen ja siihen, minkälaiseen tilaan epätoivoiset olosuhteet, ympäristön käyttäytyminen ja erilaiset ristiriitaiset tunteet voivat hänet ajaa. Kvartetti on myös aikansa vapaamielisyyden ja kaksinaismoralismin kuva. 


-
Jean Rhys: Kvartetti (Otava, 2000)
Alkuteos: Quartet
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1928
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivumäärä: 229