keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (ja hieman novelleista yleensä)

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi 2016)
Alkuteos: Onna no inai otokachi
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Juha Mylläri
Sivumäärä: 276
Arvostelukappale
-

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Murakamilla tuntuu toistuvan samat teemat läpi hänen tuotantonsa. Hänen kirjansa tuntuvat usein käsittelevän tietynlaista yksinäisyyden kokemusta, toteutumatonta tosirakkautta, kaipuuta ja ihmisten kykenemättömyyttä aidosti ja oikeasti kohdata toisiaan. Murakamin teemojen toisteisuus ei ole kuitenkaan millään tavalla häiritsevää. Päinvastoin, teos teokselta Murakami tuntuu vain syventävän näkökulmaa rakkauteen ja yksinäisyyteen, siihen, kuinka ne ovat kuin saman kolikon kääntöpuolia. Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia on kuin opaskirja murakamilaisiin teemoihin. Niin voimakkaasti teos pyörii Murakamin ydinkysymysten ympärillä. 

Miehiä ilman naisia kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita miehisestä näkökulmasta. Kuten Murakamin muissakin teoksissa, naisten ja miesten välillä on aina selittämätön etäisyys, jota on mahdotonta kuroa kiinni. Tämä etäisyys näyttäytyy konkreettisesti naisten oikullisuutena, petollisuutena tai arvoituksellisuutena. Murakamin miehille naiset ovat kuin vieras eliölaji: upeita ja kiehtovia eläviä yksilöitä, joiden perimmäisistä ajatuksista ja motiiveista on kuitenkin mahdotonta saada selvyyttä. Miesten suhdetta naisiin leimaa ymmärtämättömyys, toisinaan jopa hämmennys. ”Drive my Car” -novellin iäkäs näyttelijä suhtautuu ennakkoluuloisesti naispuolisiin autonkuljettajiin. Kyse ei ole kuitenkaan puhtaasti sukupuolisyrjinnästä vaan pikemminkin luottamuksen rakentamisesta ihmiseen, jota ei täysin ymmärrä. Beatlesin kevyen rallatuksen kirvoittava novelli kiteytyy kysymykseen, kenen annat ajaa omaa autoasi. Kenen huomaan luotat sen, minne olet menossa ja pääsetkö turvallisesti perille? Päivittäisillä autokyydeillään novellin mies pohtii avioliittoaan, edesmenneen vaimonsa pettämistä ja sitä, kuinka vähän lopulta voimme tuntea niitä ihmisiä, joille luotamme koko elämämme.

Murakamin kokoelman kaikissa novelleissa vallitsee hyvin samankaltainen tunnelma: musertava, pohjattoman epätoivoinen ja alakuloinen yksinäisyys, joka on ajan kanssa tasaantunut elämän vallitsevaksi väriksi, pysyväksi melankoliaksi. Murakamilainen, kiehtova outous syntyy, kun henkilöhahmojen mielenmaisemat karkaavat mentaalisesta säiliöstään ja rakentuvat heidän ympärilleen. Niistä tulee novellien ydinainesta, ja ne alkavat kannatella tarinan rakenteita. Novellissa ”Kino” miespäähenkilön yksinäisyydestä ja mentaalisesta pakopaikasta rakentuu konkreettinen syrjäkadun kapakka ja sen vieraista hänen emootioidensa ilmentymiä.

Murakamin novellien todellisuudessa on olemassa erilaisia parisuhteitasuhteita ja monenlaista rakkautta, mutta on myös erityistä rakkautta, tosirakkautta, joka voi koitua syystä tai toisesta kohtalokkaaksi. Tämän rakkauden kohdanneista henkilöistä on tullut miehiä, jotka ovat ikuisesti vailla jotain, vaikka saisivat kaiken, mitä ovat ikinä tavoitelleet. Heistä on tullut selittämättömällä tavalla vajaita, rampoja tai muotopuolia, joiden on rämmittävä elämänsä läpi kantaen aina musertavaa tyhjyyttä mukanaan:

Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. (novellista ”Miehiä ilman naisia”)

Murakamin miehet eivät ole taipuvaisia yltiömäiseen sentimentaalisuuteen, mutta siitä huolimatta heidän käsityksessään rakkaudesta on eleettömällä tavalla jotain hyvin naiivia ja idealistista. Kun novellissa ”Itsenäinen elin” järjestelmälliselle ja järkevälle elämälle omistautunut rikas plastiikkakirurgi rakastuu ensimmäisen kerran 50-vuotiaana, rakkaus kiteytyy siihen, mitä hänestä jää jäljelle, jos hänet laitettaisiin keskitysleirille. Tosirakkauden vuoksi uhraudutaan ja riudutaan kuoliaaksi eikä siitä ole mahdollista ikinä toipua. Ja mitä suurempi tyhjyys asuu miesten sydämessä, sitä karmeampi on naisen petos. Murakamin kuva miesten rakkaudesta olisi koominen, jos se ei olisi niin pohjattoman alakuloista ja herättäisi niin suurta myötätuntoa.

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti Murakamin luomiin naiskuviin. Hänen mieshahmojensa suhtautuminen naisiin on toisinaan räikeän esineellistävä tai jopa demonisoiva. Miehiä ilman naisia auttoi kuitenkin ymmärtämään sitä paremmin. Koen, että lukijan huomion ei pitäisi niinkään kiinnittyä siihen, minkälaista kuvaa novelleissa välitetään naisista kuin siihen, minkälainen kuva syntyy miehistä, jotka ajattelevat naisista näin. Murakamin mieshenkilöt ovat enemmän ideaaliensa vankeja kuin sovinisteja. Heidän ymmärtämättömyydessään ja hämmennyksessään on jotain vilpitöntä, lapsenomaista ja hitunen säälittävyyttäkin. Ehkä he eivät edes halua tuntea rakkauden kohdettaan täysin, vaan pikemminkin pitää hänet etäisellä jalustallaan säilyttääkseen tosirakkauden puhtauden, kuten novellin ”Yesterday” Kitaru, joka ei kykene harrastamaan seksiä elämänsä rakkauden ja lapsuudenystävänsä kanssa vaan sen sijaan tarjoaa tätä ystävälleen kuin omistamaansa kallista autoa. Rakkaus on puhtainta ja suurinta, kun se on tavoittamatonta ja tuskallista, ja ikuista vasta kun se jättää pysyvät arvet.

Novellit ovat nousseet kirjablogeissa viime aikoina keskustelunaiheeksi Ompun hienon novellihaasteen myötä. Haaste perustelee hyvin paikaansa, sillä kirjablogiteksteissä ja niiden kommenteissa tupsahtelee aika ajoin ”novellikammoisuutta”, joka saattaa hyvinkin heijastella myös suuremman lukevan yleisön lukutottumuksia. Useimmiten perustelua novellistiikan välttelylle haetaan novellien lyhyydestä. Novelliin ei pysty syventymään samalla tavalla kuin romaaniin, tarinalle ja henkilöhahmojen kuvauksille kaivataan enemmän pituutta. Olen tulkinnut, että tällaiset lukijat hakevat kertomukseltaan jatkuvuutta. Novelli ehtii loppua ennen kuin se kunnolla alkaakaan.

Toki romaani on lukukokemuksena jotain tyystin erilaista kuin novelli. Vaikka olen hidas lukija, rakastan mammuttimaisia romaaneja, joissa henkilöhahmot ehtivät kasvaa ja muuttua, osoittaa kaikki moniulotteisuutensa vivahteet ja joissa tarina polveilee läpi vuosien tai vuosikymmenten. Pystyn hyväksymään, että novelli ei lukukokemuksena kaikkia miellytä. En pysty kuitenkaan hyväksymään sitä, että novelleja moitittaisiin jatkuvuuden puutteesta. Itsekin haen lukemaltani jatkuvuutta, siksi luen novellikokoelmia, en yksittäisiä novelleja. Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia on ehkä ehjin novellikokoelma, jonka olen koskaan lukenut, se on täynnä ja läpeensä kyllästetty jatkuvuudella. Novellien jatkuvuutta harvoin kuitenkaan löytää tarinan ja henkilöhahmojen tasolta vaan lukijan on osattava kaivaa hitusen syvemmälle, tematiikan tasolle. Kun tuon kirjallisuuden abstraktimman tason löytää, voin vakuuttaa, että oivallusten hurma vetää vertoja pitkälle ja polveilevalle romaanille. Eikä se novellien kohdalla ole edes kovin vaikeaa: riittää kun kysyy itseltään, mikä novelleja yhdistää. (Hyvänä vinkkinä toimii yleensä myös novellikokoelman nimi.) Ja parhaimmillaan, kuten Murakamin novellikokoelman kohdalla, novellit toimivat oppaina myös romaaneille. Miehiä ilman naisia suorastaan havainnollistaa, mistä Murakamin romaaneissa ja niiden teemoissa on kyse. ”Yesterday” on kuin suora toisinto ja temaattinen kiteytymä Norwegian Woodista! Näin ollen ja hieman kärjistetysti todeten, jos et ole oppinut lukemaan novelleja, saatat joskus menettää jotain olennaista myös romaaneista.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Simone de Beauvoir: Mandariinit

Simone de Beauvoir: Mandariinit 1 & 2 (Kirjayhtymä 1982/1983)
Alkuteos: Les Mandarins
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954
Suomentaja: Mirja Bolgar
Sivumäärä: 445 & 413
-

Simone de Beauvoirin Mandariinit on kuin lasi punaviiniä ja suklaata hyvässä juttuseurassa – siis älykästä, yhteiskunnallista ja nautinnollisen viihdyttävää yhdellä kertaa. Mandariinit on yhtenäinen romaani, jonka Kirjayhtymä on julkaissut suomeksi kahdessa osassa. Olen lukenut Mandariinien ensimmäisen osan aikaisemminkin ja blogannutkin siitä. Toinenkin osa oli tarkoitus lukea heti perään, mutta taisi jäädä silloin opiskelukiireiden jalkoihin. Silloin en ollut aivan varauksettoman innostunut Mandariineista, mutta nyt oli ilmeisesti otollinen aika antautua ja ihastua.


Mandariinien erityisyys on sen henkilöhahmojen kuvauksessa: siinä, miten kunkin henkilöhahmon persoona, odotukset, pyrkimykset ja pelot rakentuvat ja avautuvat vähitellen kirjan sivuilla ja millä tavalla ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäristöön ja ajan henkeen. Beauvoir on henkilöhahmojensa käsittelyssä taitava. Hän ei selittele tai maalaile perusteellisia luonnekuvauksia vaan antaa hahmojensa esiintyä itse ja piirtyä rauhassa rivien väliseen tilaan. Beauvoir on ennen kaikkea osoittamisen mestari: henkilöhahmot rakentuvat vaivihkaa sen kautta, mitä he ajattelevat, tekevät ja puhuvat.

Mandariinien keskiössä on ranskalaisten vasemmistointellektuellien piiri. Romaanin alussa toinen maailmansota on juuri päättynyt ja jokaisella henkilöllä on omat odotuksensa ja toiveensa uudelleen alkavasta elämästä. Kerronta seuraa usean vuoden ajan, miten näihin odotuksiin vastataan. Lienee sanomattakin selvää, ettei elämä kuitenkaan mene aina odotetulla tavalla. Useammin kuin sattuma, syypäänä on kuitenkin pikemminkin inhimilliset heikkoudet: itsepetos, pelko, ylpeys ja sokeus omille haluille ja tarpeille.

Tapahtumat välittyvät kahden eri henkilöhahmon, Henrin ja Annen, näkökulmasta. Vaikka heidän kauttaan päästään tutustumaan myös lukuisiin muihin henkilöihin, he itse kasvavat romaanin psykologisesti mielenkiintoisimmiksi ja läheisimmiksi hahmoiksi. Henri Perron on kirjailija, joka on perustanut sodan aikana menestyneen päivälehden L’Espoirin. Anne Dubreuilh puolestaan on psykoanalyytikko ja naimisissa Henrin hyvän ystävän, kirjailijan ja tunnetun vasemmistoajattelijan Robert Dubreuilh’in kanssa. Mandariinien vasemmistointellektuellien yhteiskunalliset ja poliittiset pyrkimykset sekoittuvat kiehtovalla tavalla heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Rakkaudesta ja politiikasta tulee toistensa lähikäsitteitä.

Kukin henkilöhahmo reagoi sodan päättymiseen omalla tavallaan. Henrille ja Robertille se merkitsee paluuta normaaliin elämään ja poliittiseen toimintaan. Robert johtaa SRL-nimistä uutta vasemmistolaista puoluetta ja yrittää saada romaanin alussa Henrin sitouttamaan päivälehtensä puolueen käyttöön, mikä aiheuttaa jännitettä ystävysten välillä. Henri kuvittelee saavansa rauhan mukana myös nuoruutensa takaisin ja alkaa kyseenalaistaa työnsä ja avioliittonsa mielekkyyttä. Kaivattua jännitystä elämään tuo Robertin ja Annen omapäinen tytär Nadine, joka on menettänyt kihlattunsa sodassa. Suhde Henrin kanssa edustaa uhmakasta ja itsetuhoista käytöstä, jolla tyttö pyrkii hukuttamaan liian varhain koetun menetyksensä. Anne puolestaan jää tahtomattaan kiinni menneisyyteen. Hän ei kykene jättämään kuolleita ja kadonneita taakseen vaan kärsii selviytyneen syyllisyydestä.

Vain tapahtumilla oli merkitystä. Niitä olivat maanpako, paluu kotiin, ilmahälytykset, pommit, jonot, meidän kokouksemme, ensimmäiset L’Espoirin numerot. Paulan kotona ruskea soihtu lennätti ilmaan hiilenhiutaleita; me teimme tulen kahteen vanhaan säilykepurkkiin ja poltimme paperia, savu kirveli silmiä. Ulkona oli verilätäköitä, luodit räiskähtelivät, hyökkäysvaunut ja tykit jylisivät; meissä kaikissa oli sama hiljaisuus, sama nälkä, sama toivo. Joka aamu me heräsimme samaan kysymykseen: vieläkö hakaristilippu liehuu Senaatin katolla? Ja sama juhla oli sydämissä kun me tanssimme Montparnassen risteyksessä ilotulien ympärillä. Ja sitten syksy meni ohi ja äsken, kun me saimme loppuun unohdetuksi omat vainajamme kuusenkynttilöiden valossa, minä tajusin että me aloimme jälleen olla olemassa, jokainen itselleen.

Ensimmäisellä lukukerrallani koin Mandariinien henkilöhahmojen ongelmien heijastavan yksilön ja ympäristön välisiä ristiriitoja. Nyt kuitenkin oivalsin yksilön olevan erottamaton osa ympäristöään. Henkilöhahmojen tunteet, ongelmat ja kokemukset ovat erottamattomasti kytkeytyneitä ympäröivän yhteiskunnan luomiin uhkiin, odotuksiin ja vaatimuksiin. Vallitseva tunne romaanissa on pettymys. Henrin ja Annen sukupolvi toivoo asioiden palavan ennalleen ja ryhtyvät innolla rakentamaan uutta maailmaa. Pian he kuitenkin tajuavat, että sota on lyönyt jotain pysyvästi rikki. Ajan kuva nousee kouriintuntuvasti esiin juuri sen kautta, miten romaanin henkilöhahmot sitä käsittelevät tunteidensa tasolla. Mandariinit kuvaa myös traagisella tavalla sodan aikana kasvanutta nuorta sukupolvea, joilla ei ole mitään, mihin palata sodan jälkeen. Heidän todellisuutensa ja elämänsä on sodan todellisuutta, kuolemaa, väkivaltaa ja menetystä. Heidän koko nuoruutensa on ollut yhtä pettymystä, jolle he nyt alkavat etsiä moraalista sovitusta kukin omalla tavallaan.

Beauvoir tunnetaan erityisesti feministisenä ajattelijana, mutta Mandariineja ei voi luonnehtia ilmeisen feministisenä teoksena. Romaani nostaa kyllä esiin feministisiäkin teemoja, mutta ne ovat pikemminkin kertomuksen syvää pohjavirtaa kuin ensisijaisia aiheita. Naisnäkökulma korostuu kuitenkin mielenkiintoisella tavalla Mandariinien kerrontaratkaisussa. Siinä missä Henrin näkökulma välittyy kolmannen persoonan kerronnan kautta, Annen todellisuus tulee esiin omakohtaisemmassa minä-kerronnassa, mikä tuo Annea huomattavasti lähemmäksi lukijaa verrattuna Henriin. Psykoanalyytikkona Anne on älykäs ja taitava itsereflektoija. Hän on samaistuttava hahmo ja myös tarkkanäköinen ja luotettava ikkuna romaanin muihin henkilöhahmoihin. Kolmannen persoonan kerronta puolestaan tarjoaa lukijalle objektiivista etäisyyttä Henristä, vaikka kerronta murtuukin usein helposti Henrin sisäiseen monologiin. Anneen verrattuna lukijan on kuitenkin helpompi tunnistaa Henrin heikkoudet; ajattelun ja tekojen ristiriitaisuudet, itsepetoksen ja heikon itsetunnon. Tahallisesti tai tahattomasti Beauvoir tulee rakentaneeksi kerrontaratkaisullaan romaanin asetelman, jossa sen naispäähenkilö välittyy persoonaltaan vahvempana ja moniulotteisempana kuin miespäähenkilö. Toisaalta ehkä juuri Henrin läsnäolon ansiosta lukija pääsee ajoittain eroon myös Annen sisäisestä maailmasta ja tunnistamaan tässä ne persoonallisuuden piirteet, joita tämä ei itse pysty eksplisiittisesti kielellistämään. 

Beauvoirin kyky rakentaa moniulotteisen aitoja ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja on ainutlaatuista ja saa aikaan koukuttavan lukukokemuksen. Mandariinien lukuisissa henkilöhahmoissa voi olla hieman sisäistettävää, mutta vaivannäkö palkitaan moninkertaisesti. Pitkän romaanin aikana henkilöhahmot kasvavat tutuiksi, vetävät mukaansa intohimon ja poliittisen kähminnän täyteiseen todellisuuteensa ja muuntuvat lopulta universaalin ihmisyyden peileiksi.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)
Sivumäärä: 197
Arvostelukappale
-

Huh, en muista milloin olisi viimeksi ollut näin polttava tarve päästä välittömästi keskustelemaan juuri luetusta kirjasta ja sen tulkinnoista. Sinikka Vuolan Replika kietoutuu sadunomaisuuden ja symboliikan arvoitukselliseen verhoon ja jää kihelmöimään jännittävällä tavalla mieleen. Romaanin tapahtumat eivät ole vaikeaselkoisia, mutta niiden taakse tuntuu kätkeytyvän lukemattomasti merkityksiä, symboliikkaa ja tekstien välisiä viitteitä. Sen luettuaan kihisee halusta udella kanssalukijalta, miten Sinä tämän koit, minkälaisia maisemia näit, minkälaisia ihmisiä kohtasit.

Replika on kasvutarina. Tai oikeastaan rikkinäinen kasvutarina, sillä sana tuo mieleen eheyttävän kertomuksen, jolla on selkeä alku ja loppu. Replikassa nimeämättömän minä-kertojan kasvutarina murtuu ja hajoaa traumaattisten kokemusten myötä. Alkuja on monia ja loppukin jää tulkinnanvaraiseksi. Kasvuprosessin epäonnistuminen rikkoo todellisuuden ja identiteetin herkän kudelman.

Romaanin kerronta on vahvasti kiinni minä-kertojan henkilökohtaisessa kokemuksessa, mutta samalla tuo lapsen silmin kuvattu kokemusmaailma kasvaa omaksi myyttiseksi todellisuudekseen. Kertoja asuu paikassa nimeltä laakso, maassa, jota halkoo elämän rata. Kaukana radan päässä sijaitsee pääkaupunki sähkövaloineen, sairaaloineen ja kasinoineen. Elämän radan toisella puolella laaksosta asuvat rikkaat ja kaukana taivaanrannassa siintävät paholaisvuoret. Elämä laaksossa on ankaraa, ja naapurusto pitää huolta omistaan sen minkä pystyy. Kyläyhteisöön kuuluu omia karikatyyrejään: Leipuri, Leipurin vaimo sekä heidän poikansa Kaniininaama, Opettajar, Kerjäläistyttö, suruun pukeutunut nainen ja tappelukukkojen kasvattajan nuori leski. Oma identiteetti ja asema on juurtunut siihen paikkaan ja olotilaan, johon on syntynyt. Köyhien ja rikkaiden välinen raja, elämän rata, on kaikessa konkreettisuudessaankin ehdoton.

Aluksi on vain kertoja ja hänen äitinsä, jotka elävät symbioosissa niin kuin äidin ja vauvan kuuluukin. Omaa itseä ei ole ilman toisen läsnäoloa, he ovat yksi ja sama ihminen, toistensa peilikuvat:

Hiuksesi hohtivat niin hämärässä kuin kirkkaassa, tämän maan ainoa vaalea, maailman ainoa keltainen. Rakastin sitä keltaista ainokaista, tuntikausia, vuosikausia, aika katosi kun rakastin, aika muuttui koska rakastin, rakastin pienenä kun lepäsin rintakehäsi päällä, miekkalisäke miekkalisäkettä vasten ikuisessa ja muuttumattomassa hetkessä. Jos siirsin vasenta kättäni, sinä siirsit oikeaasi, jos liikutin oikeaani, sinä liikutit vasentasi, minun itäni sinun länttäsi vasten. Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe, kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.

Kun kertojan minuudesta alkaa tulla erillinen, alkavat myös asiat mennä yhä huonommin. Ilmenee vaiettuja tahroja kynnyksellä, kylän kaivos puhuu kertojalle pelottavia asioita ja toisinaan äidistä tulee Äitimuukalainen, jonka kasvot repeävät mustaksi öljyksi. Naapurit käyvät vierailulla pudistelemassa päätään ja pörröttämässä päälakea. Lopulta todellisuus murtuu ja muuttuu entisen rujoksi toisinnoksi, vääristyy ja muuttaa muotoaan hallitsemattomasti.

Replika on Sinikka Vuolan esikoisromaani. Vuola on aikaisemmin julkaissut kolme runoteosta ja kuuluu proosailmaisun keinoja tutkivaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan, kuten viime vuonna Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt. Replikassa on kokeellisuutta, mutta se ei ole vieraannuttavaa vaan solahtaa saumattomasti kerrontaan, kasvaa tarinan omista tarpeista luontevalla tavalla. Romaanin maalaamat miljööt ovat lumoavia ja sadunomaisia. Viittauksia satuihin löytyykin useita, mutta nyt nämä tutut ja lapsenomaiset kuvastot voivatkin silmänräpäyksessä muuttaa muotoaan, saada varjoja ja muuttua uhkaaviksi. Miltä tuntuisi muuttua itse Pinokkioksi, jähmettyä hitaasti puu-ukoksi, tai matkustaa sydämettömän peltisen miehen kanssa turkoosina hohtavaan ihmemaahan, jossa kaikki kuvat heijastavat vain sinut itsesi.

Vuolan runoilijatausta heijastuu voimakkaasti Replikan kieleen. Sanat ovat merkityksistä rikkaita ja painavia, mutta soljuvat samalla eteenpäin nautittavan vaivattomalla rytmillä. Tekstiä on kuiskittava hiljaa, kuunneltava sen voimakasta poljentoa. Sanojen vuolaan (!) virran mukana olisi helppo lipua, mutta minä vain huopaan taaksepäin ja maistelen sanat uudestaan, jotta en jäisi paitsi yhdestäkään vivahteesta. Replikassa on paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa. Sanat kertautuvat, muuntuvat hieman ja ilmaantuvat uudestaan, kunnes niistä muodostuu voimakkaita mantroja. Ne tuntuvat vaikuttavan suoraan keskushermostoon, pesiytyvät jonnekin tajunnan syövereihin ja ryhtyvät siellä ties mihin tihutöihinsä. Replikassa on arvoituksellisuutta, mutta kuitenkaan se ei edellytä purkamista, symboliensa ja vertauskuvallisten maailmojensa pähkimistä auki. Romaani on myös mielen intuitiivisiin kerroksiin vetoavaa kirjallisuutta. Siitä voi nauttia täysin siemauksin ymmärtämättä mitään ja kuitenkin tuntea tietävänsä täysin mistä on kyse.

Aluksi näkökulman voimakas subjektiivisuus pistää etsimään jotain objektiivisempaa tai todellisempaa todellisuutta lapsen näkökulman takaa. Tuttua ja järjellistä maailmaa etsivälle lukijalle Replika on kuitenkin periksiantamaton. Vaikuttavinta romaanissa on lopulta, että se mikä aluksi tuntuu arkitodellisuudelta verhottuna lapsen vaillinaiseen ja taianomaiseen näkökulmaan, kasvaa omaksi itsenäiseksi ja satumaiseksi maailmakseen. Replikan maailman riippumattomuus pakottaa lukijankin hyväksymään, että mitään toista tai tutumpaa todellisuutta ei ole. Samalla se kiinnittää huomion siihen, kuinka harhainen käsitys objektiivinen todellisuus on alun perinkin. Sukeltaessaan traumatisoituneen mielen sisään se osoittaa, kuinka todellisuus ihan oikeasti ja konkreettisestikin menee rikki mielen ja identiteetin mukana.

Minussa oli talvi joka ei koskaan purkautuisi kukiksi ja lehdiksi: pysyvä talvi. Maailma oli katkonainen ja minä näin sen pieninä palasina, maailma oli katkonainen ja äkillinen ja pelottava, kuka tahansa saattoi tulla odottamatta esiin Ei mistään ja kävellä suoraan Ei mihinkään. Esineet ja ihmiset katosivat ilmaan ja ilmestyivät jälleen tyhjästä, kuin piiloleikissä.


 
Replikasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta, joka koki romaanin ”ihanan kunnianhimoiseksi”.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)
Alkuteos: All the Light We Cannot See
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivumäärä: 543
-

Kaikki se valo jota emme näe alkaa Ranskan Saint-Malon saaren tuhoisista pommituksista vuonna 1944. Koko kaupunki on evakuoitu siviileistä lukuun ottamatta Marie-Laurea, ranskalaista sokeaa tyttöä, joka on piiloutunut setänsä talon kuudenteen kerrokseen. Samaan aikaan samassa kaupungissa saksalainen sotilas Werner hakee toveriensa kanssa suojaa ranskalaisen hotellin kellarista. Sitten kerronta loikkaa vuosia takaperin 1930-luvun puoliväliin. Marie-Lauren isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä, ja sokeutuvan Marie-Lauren lempipaikka on museon nilviäislaboratorio, jossa hän pääsee tutkimaan sormillaan lukuisia erilaisia kotiloita. Samaan aikaan Saksassa Essenin laitamilla sijaitsevan kaivoskaupungin orpokodissa elää Werner sisarensa Jutan kanssa. Jo nuorena poikana Werner kiinnostuu fysiikan ja tekniikan ilmiöistä ja kuuntelee öisin sisarensa kanssa radiosta ranskankielistä lapsille suunnattua tiedeohjelmaa. Werneristä kehkeytyy taitava radioiden korjaaja ja siten hän oppii tuntemaan lähes kaikki kotikaupungissaan sijaitsevat radiovastaanottimet. Vuoden 1944 pommituksissa Marie-Lauren ja Wernerin on aika kohdata.

Amerikkalaisen Anthony Doerrin Pulizer-palkitussa läpimurtoromaanissa toisen maailmansodan realismi yhdistyy lähes sadunomaiseen tarinaan kahdesta sodan vastakkaisilla puolilla kasvavasta nuoresta ja heidän vääjäämättömästä kohtaamisestaan. Romaanin alusta saakka Marie-Lauren ja Wernerin tarinat ovat tiiviisti rinnastettuja toisiinsa, vaikka näennäisesti heidän elämillään ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä. Lyhyin luvuin kerrotut episodit heidän kasvuvuosistaan vuorottelevat tiuhaan tahtiin rakentaen odotusta heidän kohtaamiselleen tulevaisuudessa. Kohtalonomaisuutta tarinaan lisää Liekkien meri -niminen jalokivi, joka katoaa Pariisin luonnontieteellisestä museosta sodan syttyessä. Legendan mukaan jalokivi varjelee kantajaansa kuolemalta, mutta tuhoaa tämän ympäriltä kaikki ne, joita hän rakastaa.

Doerrin romaani on tyylikkään hienovaraisesti rakennettua maagista realismia. Yliluonnolliset ja satumaiset ainekset ovat läsnä, mutta niiden olemassaoloa ei pyritä todistamaan. Lukija voi uskoa tai olla uskomatta. Satu ja kohtalo punovat kuitenkin kuin oman maailmansa Marie-Lauren ja Wernerin ympärille. Sodan keskelläkin heidän elämänsä kulkevat omia määrättyjä polkujaan. Ihmisluonnon raakuus, kuolema ja menetys ei milloinkaan murra sadun tuntua. Maaginen aines on kuin suodatin, joka saa värit hehkumaan voimakkaammin mutta toisaalta saattaa riistää myös romaanilta sen moraalisen sanoman terävimmän kärjen.

Kaikki se valo jota emme näe, romaanin nimen suora suomennos – olkoonkin puistattavan räikeä anglismi! – johdattaa pohtimaan näkemisen ja sokeuden merkityksiä. Romaanin sokea päähenkilö Marie-Laure ei ehkä näe sanan arkisimmassa merkityksessä, mutta omalla tavallaan hän on myös tarinan tarkkanäköisin henkilö. Usein sanotaan, että yhden aistin puuttuessa muut aistit tarkentuvat. Marie-Lauren kohdalla kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kuulosta tai tuntoaistista vaan jostain laajemmasta ja abstraktimmasta kyvystä havaita, ymmärtää ja lukea sekä ympäristöä että ihmisiä: 

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajoavat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon; hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle […]

Koska Marie-Laure ei näe sitä, mikä on välittömästi hänen silmiensä ulottuvissa, hän näkeekin pidemmälle, kaiken näennäisen taakse ja sisälle. Hän lukee pelkästä ihmisten läsnäolosta heidän tunteensa ja aikomuksensa.

Siinä missä Marie-Laure osoittautuu erityisellä tavalla näkeväksi, normaalisti näkevä Werner taas osoittautuu joidenkin asioiden suhteen sokeaksi. Wernerin kiinnostuksen kohteena olevat fysikaaliset ilmiöt ovatkin pohjimmiltaan näkymättömiä ja sellaisenaan auttamattomasti Wernerin tavoittamattomissa:

Kentät, virtapiirit, johdinvirta ja induktio. Tila, aika, massa. Ilmassa parveilee niin paljon kaikkea näkymätöntä. Voi kun hänellä olisi silmät, joilla näkisi ultavioletin, infrapunan ja pimenevällä taivaalla tungeksivat ja talojen seinien läpi syöksähtelevät radioaallot. 

Tekisi mieli jopa tulkita, että sokeuden myötä Marie-Laurelle olisikin avautunut juuri tuo fysikaalisten näkymättömien ilmiöiden maailma, johon Wernerillä ei ole sisäänpääsyä. Marie-Laure ei kuitenkaan osaa mielessään nimetä niitä radioaalloiksi tai infrapunasäteiksi vaan hän kokee ne vaihtuvina väreinä, valoina ja abstrakteina aistimuksina. Vaikka Werner ei suoraan pysty aistimaan kaikkia fysikaalisia ilmiöitä, teknologia on hänen välineensä päästä tulkitsemaan ja lukemaan niitä. Wernerin ja Marie-Lauren kokemusmaailmat kääntyvät kiehtovalla tavalla toistensa peilikuviksi. Wernerin tyyli etsiä ja korjata radiovastaanottimien vikoja rinnastuu sokean tapaan lukea pistekirjoitusta sormillaan:

Uusimpienkin radioiden vikoihin Werner keksii yleensä ratkaisun. Hän purkaa laitteen, tuijottaa virtapiirien kytkentöjä ja antaa sormiensa seurata elektronien reittejä.

Kaikki se valo jota emme näe käsittelee myös toisenlaista sokeutta. Sodan keskellä ihmisten toiminta kulminoituu kyvyttömyyteen havaita ja tunnistaa ihmisyys, myötätunto ja viattomuus. Werneriä ympäröivä Saksa on tullut sokeaksi omalle julmuudelleen ja epäoikeudenmukaisuudelleen. Vaihtoehtoisen todellisuuden aistiminen ja ymmärtäminen kasvaa metaforaksi kyvylle erottaa hyvä ja paha toisistaan silloinkin, kun koko kansakunta tuntuu olevan väärässä. Varsinkin Wernerille kyvystä havaita julmuus ja pahuus ympärillään kehkeytyy moraalinen kamppailu, jonka viimeinen testi on Marie-Lauren kohtaaminen.

Avatkaa silmänne, sanoi ranskalaismies radiossa, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.

Herkullisista teemoistaan ja metaforisista viittauksistaan huolimatta koin Doerrin romaanin moraalisilta asetelmiltaan mustavalkoiseksi ja naiiviksi tarinaksi. Sadunomaisuus tuo kertomukseen jännittävän maagisen vireen, mutta tekee sen henkilöhahmoista karikatyyrimaisen yksinkertaistettuja. Kuten saduissa Marie-Laure ja Werner ovat kyseenalaistamattoman oikeamielisiä ja viattomia, pahuus on aina jossain heidän ulkopuolellaan. Romaanin aikana he eivät myöskään tunnu oikeasti kasvavan aikuisiksi vaan säilyvät lapsenomaisina jopa Saint-Malon pommituksia koskevissa osioissa, joissa he ovat jo 16- ja 18-vuotiaita. Siten Wernerin moraalinen kamppailukaan ei avaudu tarpeeksi voimakkaana, sillä viattomuudessaan Werner välittyy pikemminkin olosuhteidensa uhrina kuin moraalisten valintojen tekijänä. Myös lukujen lyhyys tuntuu pitävän henkilöhahmot etäällä ja leikkaa kerta toisensa perään lukijan kehittymäisillään olevan syvällisemmän yhteyden ja ymmärryksen Marie-Lauren ja Wernerin kokemusmaailmaan.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika

Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika. (Tammi 2015)
Sivumäärä: 553
-

Otavan aika on Hannu Mäkelän omaelämäkerrallisen Muistan -sarjan neljäs osa ja kertoo nimensä mukaisesti Mäkelän työurasta Kustannusosakeyhtiö Otavan palveluksessa. En ole aikaisemmin tutustunut Mäkelän kirjoihin, vaikka hän hurjan tuottelias kirjailija onkin. Otavan ajassa kiinnostukseni kohdentuikin pikemminkin kustannusmaailmaan kuin Mäkelään henkilönä. Myöskään Muistan -sarjan aiempiin osiin en ole siis tutustunut. Näihin lähtökohtiin Otavan aika sopii kuitenkin mainiosti. Mäkelä on kirjassaan ennen kaikkea tarkkailijan roolissa, ja ennemmin kuin itsestään hän kertoo työnsä parissa kohtaamistaan kirjailijoista ja muista kustannusalan ammattilaisista.

Mäkelä saapuu töihin Otavaan, kun kustantamo on vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa ja runoilija Paavo Haavikko on juuri palkattu kustannuspäälliköksi tilannetta korjaamaan. Mäkelästä tulee tunnollinen työntekijä, joka paiskii parhaimmillaan yksin neljän ihmisen työt. Koska eletään 70-lukua, asiasta huomauttaa hänelle taistolaisten perustama työhuonekuntakin. Aluksi Mäkelän pääasiallinen tehtävä on toimia kustantamoon lähetettyjen käsikirjoitusten ensilukijana ja hylkäyskirjeiden kirjoittajana. Siitä hän etenee vuosien varrella haastavampiin tehtäviin aina kaunokirjallisuuden ostastopäälliköksi, kunnes irtisanoutuu Otavasta vuonna 1987 joutuessaan erimielisyyksiin kustantamon uuden johdon kanssa.

Yksi teoksen tärkeimmistä hahmoista on Haavikko, jonka Mäkelä kuvaa eräänlaisena suurmiehenä, jämäkkänä johtajana, ylivertaisena runoilijana ja vaistoiltaan taitavana kustantajana. Mäkelä havainnoi ympärillään olevia ihmisiä tarkkasilmäisesti mutta myös kaunistelematta. Hänen tarkoissa luonnehdinnoissaan nousee esiin monen suomalaisen kirjailijan persoona niin hyvässä kuin pahassa. Haavikon lisäksi kirjassa vilahtelevat muun muassa Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Laila Hirvisaari, Tuomas Anhava, Antti Hyry, Antti Tuuri, Arto Melleri ja Erno Paasilinna. Ajoittain nimekkäiden kirjailijoiden läsnäolo osoittautuu pelkäksi name droppailuksi, mutta useimmiten Mäkelä tarjoaa kuitenkin perusteellisia ja kiertelemättömän subjektiivisia vaikutelmia kirjailijoiden luonteesta ja elämästä. Myös useiden hahmojen henkilökohtaiset ongelmat ja perhetragediat tulevat lukijalle Mäkelän kautta tutuiksi.

Kustannusmaailma tuntuu Mäkelän aikana inhimillisemmältä kuin nykyään. Kustantaja ei vain pitänyt huolta kirjoista vaan myös kirjailijoista itsestään. Mäkelä kertoo, kuinka Paavo Haavikko takaa Antti Tuurin asuntolainan ja keksii Pentti Saarikoskelle käännöstöitä pitääkseen suuren runoilijan leivässä (ja juomissa). Mäkelälle syntyy monen kirjailijan kanssa lämmin ystävyys, jota pidetään yllä vierailuilla ja kirjeillä aina kuolemaan asti. Monen ystävän kohtalo on myös traaginen heidän kamppaillessaan luomisen tuskan, toimeentulon ja yksinäisyyden kanssa. Kirjailijuus on kutsumusammatti, joka vaatii ankaran veronsa.

Mäkelällä on kustannustoimittajana monta roolia. Toisinaan hän on kriitikko, toisinaan kannustaja, joskus on vain oltava läsnä. Kangasniemeläisen Hannu Salakan tarina on tulvillaan samaa köyhyyttä, surua ja yksinäisyyttä, joka tuntuu toistuvan läpi suomalaisen kirjallisuushistorian aina Kivestä alkaen. Hän on Mäkelän mukaan ”aito suuri runoilija”, mutta yleisön mieltymyksiä on hankala ohjata ja kirjojen vastaanotto jää vaisuksi. 2000-luvulle tultaessa julkaisut ja apurahat alkavat hiipua. Otavasta lähtenyt ja vapaaksi kirjailijaksi ryhtynyt Mäkelä pitää kuitenkin perheensä menettäneeseen erakoituvaan kirjailijaan yhteyttä kirjeitse ja käy ajoittain tapaamassakin tätä:
 
Me puhumme kuitenkin myös runoudesta, toki, hän sanoo kirjoittavansa, mutta hieman turhaan, takaisin tulee se, minkä hän lähettää. Eletään jo vuosituhannen vaihdetta. Yksi kokoelma ilmestyy pitkän väännön jälkeen: Tauko ennen laulua (2000), se jää hänen viimeisekseen. Hän lupaa lähettää kirjan ja lähettääkin. Yritän innostaa häntä, mutta kaima hymyilee vain vähän vinoa ja väsynyttä hymyä. Mitäpä se auttaa, hän voisi taas sanoa, jos enää jaksaisi. Rahaa on ja ei ole, ja minä lainaan hänelle aina kun voin. Myös kaima maksaa Seilosen tavoin aina kaiken takaisin, vaikka juuri silloin minulla menee paremmin ja pyydän häntä unohtamaan asian. Ei, velkaa Hannukaan ei halua jäädä. Kaksi köyhintä runoilijaa – ja juuri he hoitavat aina lainansa. Rikkaammat unohtavat helpommin, mitäpä pienistä. Se on kuin koko Suomenmaamme ikuinen ja surullinen tarina.  

Mäkelän kustannusmaailmasta puuttuu myös se glamour, jonka voisi aluksi kuvitella siihen kuuluvan. Otavan kirjailijat ja kustannustoimittajat eivät tapaile toisiaan seurapiiri-illoissa vaan kutsuvat toisiaan kotiinsa ihan tavalliselle päivälliselle, joskus talkoohommiin ja käyvät korkeintaan miesten kesken Lapissa vaeltamassa. Vaikka kustannustoimittajan toimeentulo on vakaampi kuin kirjailijan, Mäkelän tulot eivät ainakaan alussa juuri päätä huimaa, ja työmäärään nähden korvaus tuntuu olevan vaatimaton. Kustannustoimittaminenkin vaatii kutsumusta. Mäkelä edustaa vanhan koulukunnan kustantajaa, työn motiivina on oltava ennen kaikkea rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Vaikka Mäkelänkin aikana taloudelliset ajat ovat kovat, Otavassa tehtiin kuitenkin kirjoja tinkimättömästi kulttuurisista näkökulmista. Nykyajan kustantajia – tai oikeammin myyntimiehiä! – hän kritisoi kovin sanoin:

Tuntuu, että hänelle on samantekevää, mitä hän virkansa velvoittamana yrittää myydä. Kirja on pakettiin käärittyä saippuaa ja sen sisällöllä pitäisi olla viihteellinen merkitys. Tämä ihmislaji tuntuu suurissa kustantamoissa olevan vain kasvamaan päin, jos kasvu sillä alalla voi enää edes olla mahdollista. Kirjan menestyksen ja arvon ainoana mittana on nykyään myynti, raadollinen raha. 

Otavan ajassa esiintyy harmillisen paljon kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka pistävät vielä erityisellä tavalla silmään teoksen sivutessa myös huolellisen kustannustoimittamisen merkitystä. Omalla ironisella tavallaan sekin tulee alleviivanneeksi Mäkelän toteamaa kustannusmaailman kehittymistä kaupallisempaan ja piittaamattomampaan suuntaan. Kulttuuristen ja laadullisten arvojen on väistyttävä taloudellisten ehtojen tieltä.

Otavan aikanaan Mäkelä kirjoittaa ja julkaisee myös itse runoja sekä lasten kirjoja mutta ei tunnu pitävän itseään ympäröivien kirjailijoiden veroisena. Kirjailijana saamiinsa huomionosoituksiin hän tuntuu suhtautuvan hämmästellen. Otavan ajasta välittyvä Mäkelä onkin kuin sielunsa pohjia myöten kustannustoimittaja: arvokas mutta nimetön taustatoimija, uskollinen tuki, sivussa seisova tarkkailija. Loppujen lopuksi Mäkelä kertoo muistelmissaan hyvin niukasti itsestään ja varsinkaan yksityiselämästään lukuunottamatta muutamia itseironisia heittoja lukuisista avioeroista ja tiuhaan vaihtuvista vaimoista.

Rehellisyydessään Mäkelä ei jätä myöskään kertomatta suurten kirjailijoiden vääjäämättömästä vajoamisesta. Kirjan alkupuoliskolla esiintyneet henkilöt voivat esiintyä tyystin toisin sen loppupuolella. Haavikkoakaan Mäkelä ei jätä nostalgiseen suurmiehen hehkuunsa, vaan kertoo viimeisissä luvuissa tämän iän myötä lisääntyvästä egoismista ja lopulta kutistumisesta eksyneen oloiseksi vanhukseksi. Vahva kontrasti sen välillä, miten Mäkelä muistaa samat henkilöt eri aikoina, nostattaa teokseen lopulta alakuloisen tunnelman. Toisinaan jään pohtimaan, onko Mäkelä muistelijan tunnollisuudessaan turhankin armoton. Monien salasuhteet, ryyppyillat ja hairahdukset tulevat paljastettua, mutta esimerkiksi Mäkelän omille avioeroille ei selviä syytä. Vaikka Mäkelä jää monilta osin muistelmissaan vain tarkkailijan rooliin, tekee hän suorasanaisuudessaan ja tarkkanäköisyydessään itsestään myös näkyvän ja ohittamattoman hahmon.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki & Unohdettu vartti

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Unohdettu vartti)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Sivumäärä: 141

Rosa Liksom: Unohdettu vartti (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Yhden yön pysäkki)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1986
Sivumäärä: 144
-

WSOY:n julkaisemassa pokkaripainoksessani on samoissa kansissa Rosa Liksomin kaksi ensimmäistä, 80-luvulla julkaisemaa novellikokoelmaa Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. Niistä on helposti tunnistettavissa Liksomin omintakeinen tyyli. Hän kirjoittaa elämän ja yhteiskunnan syrjältä. Sieltä missä elämä on loputonta yksinäisyyttä, häpeää ja sukupolvelta toiselle kiertäviä traumoja. Ihminen esitetään sellaisenaan kaikissa synneissään, totuudenmukaisesti mutta tuomitsematta. Vaikka Liksomin novelleja yhdistävät samankaltaiset henkilöhahmot ja teemat, ne eivät kuitenkaan toista itseään. Tarinat muodostavat ympärilleen yhtenäisen maailman, ne versovat samasta todellisuudesta, mutta jokainen on tunnelmaltaan yksilöllinen. Kantavana voimana novelleissa ovat henkilöhahmot, jotka nousevat kirjan sivuilta esiin yhtä sattumanvaraisesti kuin ohikulkevat ihmiset kadulla. 

Liksomin novelleissa vaihtelevat tiuhaan niin miljööt kuin ihmisetkin. Yhden yön pysäkki alkaa Helsinki-novelleilla, joissa teini-ikäiset tytöt raportoivat katuslangillaan ryyppyreissuista, putkakeikoista ja satunnaisista seksikumppaneista. Helsingistä novellien miljöö siirtyy jonnekin Euroopan nimeämättömiin kaupunkeihin. Henkilöhahmot ja heidän ongelmansa säilyvät samana, mutta miljöö on vieraampi. Ilmassa on jatkuva lähdön tunne ja elämä on arvaamattomampaa. Ulkomailta sukelletaan suoraan jumalan selän taakse pohjoiseen. Sinne missä elämä on yhtä karua kuin ympäröivä luonto. Maaseudulla yksinäisyys on pohjatonta ja kylmää kuin pihakaivon kivinen kuilu. Unohdetussa vartissa pysyttäydytään pääasiassa maaseudulla. Kun Helsinki-tarinoita hallitsivat nuoret teinitytöt, maaseudulla äänessä ovat miehet, elämän kovuuteen juurtuneet perheenisät, kyynistyneet työmiehet ja kaipuuseensa hukkuneet peräkammarinpojat. Ajoittain Liksom siirtää näkökulmansa myös tuvan perukoilla lymyävään lapseen, joka toiveikkuudestaan huolimatta ymmärtää tuskallisen paljon ja tyytyy hirvittävän vähään.

Liksomin novellit pureutuvat syvälle kuvaamiensa henkilöhahmojen todellisuuteen, joka jättää jälkensä myös kieleen murteellisuuksina ja puhekielisyyksinä. Paradoksaalisella tavalla Liksomin novelleissa puhuvat usein ne, joilla ei ole ääntä; ne jotka harvoin käyttävät sanoja vaan mieluummin vaikenevat. Siten novellien tilanteet ovat lähes hypoteettisia. Ne näyttävät sen, mitä nämä ihmiset kertoisivat, jos heillä olisi ääni ja joku kuuntelisi. Väkevimmillään puhunnan hypoteettista luonnetta alleviivaa Yhden yön pysäkissä nuoren itsemurhan tehneen pojan kertomus viimeisistä hetkistään. Puhumisen mahdottomuus tekee henkilöhahmojen ilmaisemasta yksinäisyydestä ja elämän ankaruudesta entistä raastavampaa. Tuntuu kuin heidän äänensä tulisi jostain hyvin kaukaa ja syvältä, minne kukaan ei oikeasti kuule.

Liksomin henkilöhahmojen vallitsevin tunne on usein yksinäisyys, joka on läsnä silloinkin, kun he ovat muiden ihmisten seurassa. Oma taakka on aina kannettava yksin. Kykenemättömyys elämän ja vaikeuksien jakamiseen vääristää todellisuutta ja ihmissuhteita. Se muuttaa kauniin rumaksi, vilpittömyyden häpeäksi ja rakkauden väkivallaksi. Miesten suhtautuminen naisiin on usein kömpelöä, alistavaa tai väkivaltaista. Rakastamisen malli on sitoutunut sovinistiseen ja patriarkaaliseen kulttuuriin. Läheisyys merkitsee kömpelöä ja hätäistä seksiä, jonka jälkeen yksinäisyys palaa entistä raskaampana. Halu on syntistä ja likaista, joten miehet purkavat sen synnyttämän häpeänsä sen aiheuttajaan, naiseen. Mieshahmojen tuska ja hämmennys tuo usein mieleen rap-muusikko Paperi T:n oivaltavan säeparin: ”Miks kaikki kaunis on niin naiivia / itseinhoon naisia vai itse inhoon naisia?”.

Poikamiesten kaipuuta kuvaa koskettavimmin Yhden yön pysäkin novelli ”Mie tulin mettätöistä puoli neljältä”, jossa ronskissa ja maskuliinisessa ympäristössä kasvanut nuori mieskertoja hautaa häpeissään oman herkkyytensä sisälleen. Aito rakkaus tuntuu karussa maassa mahdottomalta:

Elämä mulle on täälä opettanu sen asian, ettei unelmille ole tillaa. Ei sitä jaksa unelmoija aina ko mithään sinne päinkhään ei tapahdu.
    Mie tunsin itteni vanhaksi mieheksi ko mie tanssin sen tyttären kanss, kuluhneeksi ukoksi. Minua puistatutti.
    Yölä mie sammuin Askon kamahriin. Ilman semmosta humalaa mie en olis saanu unta. Ko se tyär lähti pois sieltä tanssipaikalta se sano mulle, että pysyttele maisemissa, että kesälä nähhään. Se halasi minua. Minua itketti ja hävetti. Mie en päästäny kyynehleitä silhmiin. Se lähti etehlään ja minusta tuntu siinä lattialla, että se jätti minut tänne kuolehmaan.


Novelli novellilta Liksomin henkilöhahmot alkaa näkemään helposti sosiaalipoliittisen keskustelun herättelijöinä, syrjäytyneinä yksilöinä, jotka tuottavat vetoavan ja kouriintuntuvan esimerkin siitä, mikä yhteiskunnassa ja suomalaisessa kulttuurissa on epäonnistunutta. Pohjimmiltaan tällainen pelkistäminen tuntuu kuitenkin väärältä. Liksom ei moralisoi tai puhu henkilöhahmojensa puolesta, hän antaa heidän puhua itse eikä aseta heidän sanojaan itsetarkoitukselliseen kontekstiin. Juuri sitä tarkoittaa kaikkein väkevimmillään hänen kykynsä kirjoittaa henkilöhahmojensa omasta todellisuudesta käsin. He eivät ole ratkaistavissa olevia ongelmia, sivistyneen yhteiskunnan kääntöpuolia tai ymmärrystä kaipaavia laitapuolen kulkijoita. Rumasta ei tehdä kaunista eikä vääryydellä oteta kantaa.

tiistai 9. elokuuta 2016

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

Jani Saxell: Sotilasrajan unet (WSOY 2014)
Sivumäärä: 589
-

Sotilasrajan unet jatkaa Unenpäästäjä Florianin aloittamaa trilogiaa, jonka keskiössä on unista tyhjentynyt Eurooppa. Unenpäästäjä Florianissa elettiin vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Siunauskirouksensa ansiosta Romanian romani Florian kykenee sukeltamaan ihmisten alitajuntaan ja avaamaan lukot, joiden taakse unet ovat kätkeytyneet. Sotilasrajan unissa vaihtoehtotodellisuus on loikannut vuoteen 2016. Florian on perustanut Räksylän vanhaan ja eristäytyneeseen koulurakennukseen puolisonsa Ann-Stinen kanssa siunauskirottujen turvapaikan, johon vaeltaa nyt nuoria ja vanhoja kummajaisia ympäri maailmaa. Jokaisella on jokin yliluonnollinen kyky, joka tekee heistä uhan yhteiskunnalle mutta houkuttelee myös tieteellisille kokeiluille.

Unenpäästäjä Florianissa koin teemojen, ideoiden ja henkilöhahmojen moninaisuuden vievän tarinalta kaivattua napakkuutta. Samankaltaiset ongelmat vaivaavat myös Sotilasrajan unia. Edeltäjäänsä verrattuna Sotilasrajan unet on huomattavasti laajempi ja eeppisempi teos. Tarinan konteksti laajenee sekä ajallisesti että maantieteellisesti nykyajan Suomesta ja lähimenneisyyden Romaniasta koko Itä-Eurooppaan ja sen historialliseen kehitykseen aina 1500-luvulta asti. Vaikka teemat pysyvät trilogian toisessa osassa huomattavasti paremmin kurissa, varsinainen tarina punaisine lankoineen hukkuu historialliseen perspektiiviin. Vaikka kyseessä on trilogian toinen osa, Sotilasrajan unet toimii kuitenkin mainiosti myös itsenäisenä teoksena, ja ensimmäisen osan tapahtumat referoidaan tekstissä siltä osin kuin on tarpeellista.

Unenpäästäjä Florianissa fokuksessa oli Romania, mutta nyt tarkastelun kohteena on koko Balkan ja erityisesti sotilasrajaksi kutsuttu alue. Sillä viitataan Habsburgien Itävallan ja Ottomaani-imperiumin historialliseen ja jatkuvasti muutoksen kohteena olleeseen rajalinjaan. Romaaniin liitetyn kartan perusteella voi hahmottaa, että sotilasraja kulki suunnilleen nykyisten Sarajevon ja Belgradin kaupunkien välistä. Sotilasrajan unissa käydään läpi sekä Sarajevon että sotilasrajan sotaisa historia 1500-luvulta 2000-luvulle saakka. Alueella on läpi historiansa eläneet rinnan eri kulttuurit ja uskonnot, jotka ovat saaneet kärsiä erilaisista yhteenotoista, miehityksistä, diktatuureista ja puhdistuksista. Eri kieltä puhuvat ja eri uskontoa noudattavat naapurit opettelevat elämään keskenään tullakseen kerta toisensa jälkeen revityiksi vastakkaisille puolille. Saxellin perehtyneisyys aiheeseensa on vaikuttavaa, mutta romaanin edetessä historian vyörytys alkaa uuvuttamaan.

Saxell luo romaaniinsa toinen toistaan mielenkiintoisempia henkilöhahmoja, jotka kaikki kytkeytyvät jollain tavoin Balkanin sotaisaan ja traumaattiseen menneisyyteen. Romaanin edetessä ja henkilöhahmojen lisääntyessä juoni ei kuitenkaan tiivisty vaan yhä useamman henkilöhahmon tarina jää yksinäiseksi saarekkeekseen saman aihepiirin ympärillä. Varsinaisena keskusjuonilinjana on kuitenkin Florianin ja hänen henkivartijansa Ruben Holkin matka Sarajevoon. Euroopan tasapainoa on horjuttanut mystinen terroristi Flavius, joka kykenee vaikuttamaan ihmisten mieliin. Hän on Bosnian sodan kasvatti ja kerää ympärilleen Osattomien armeijaa, jonka tavoitteena on kostaa ja jakaa oikeutta siellä, missä sotatuomioistuimet ovat osoittautuneet tehottomiksi. Florian lähtee Sarajevoon selvittämään Flaviuksen henkilöllisyyttä ja motiiveja. Mutta mihin jäivät Räksylä, Ann-Stine ja siunauskirotut? Saxell pyörittelee käsissään liian monta hyvää henkilöhahmoa ja ideaa kyetäkseen käyttämään luontevalla tavalla niitä kaikkia. Räksylä unohdetaan pian tyystin ja lukijalle syötetään sen sijaan historian oppituntien välissä kahden renttumiehen sekavaa ja houreista Sarajevon matkaa.

Siinä missä historian kertaus alkaa puuduttamaan, Saxellin henkilökuvauksissa romaani herää aina hetkellisesti eloon.  Esimerkiksi päähenkilönsä esikoisen syntymää Saxell kerii esiin kielen ja mielikuvien kauniin lumoavana virtana:

Yhden kipulääkkeen Ann-Stine salli: miehensä kosketuksen kämmenselässä ja sormienvälisissä kanjoneissa, lempeän kieppuvat valveunet lentämisestä. Piperin potkurikoneesta vilistävien järvi- ja metsäkaistaleiden yllä, sukkulan tiestä ilmakehän kerrosten läpi. Sinne, missä ei ole painoa ja suuntia, missä Maa loistaa hauraan kirkkaana jumalansilmänä loputtomuuden keskellä.
    Ja vielä hetkeä aiemmin miehelleen ja synnytyssaliin poikenneelle päivystävälle lääkärille sähissyt Ann-Stine rentoutui ilman epiduraalipuudutusta. Niin, että heidän tyttärensä mahtui tulemaan maailmaan, kiipeämään kipeään valoon.


Toisaalta Saxelilla on myös taito irrottautua yksilöiden tasolta kohtalon ääneksi, maalailla lopun ajan kuvia ja julistaa satiirista todellisuuskuvaa:

Siellä missä maailmoja kudottiin, missä tämä- ja huomispäivät olivat toisilleen huomentuttuja, oli useita vaihtoehtoisia todellisuuksia. Yhdessä niistä illyrianismi ja jugoslavismi vielä kerran kukkisi. Toisessa mikään ei kukkisi, poltetussa maassa.
    Ja vastuu oli – jälleen kerran – ihmisellä. Vihoviimeisellä tyypillä, jolle sellaista kannatti luvata.


Sotilasrajan unet tiputtelee lukijalle elämänkohtaloita, historiaa, menneisyyden takaumia, traumoja ja vaihtoehtotodellisuutta, mutta kudelma ei lähde muodostumaan. Historian laaja perspektiivi ei kohtaa yksittäisiä ihmiskohtaloita, joten sen ainoaksi funktioksi tuntuu jäävän tarinan hyvin höllä kontekstualisointi. Saxell kyllä hallitsee vahvasti sekä laajat maailman ja yhteiskunnan kuvitukset että sukellukset yksittäisten henkilöiden kipeimpiin tai suloisimpiin kokemuksiin, mutta kaikki ne ovat vain hajalleen ripoteltuja helmiä paljouden meressä. Kokonaisuus jää auttamattomasti levälleen. Romaanin teemat kurkottelevat isoja kysymyksiä: kapitalistisen kulttuurin ja individualismin aiheuttama pohjaton välinpitämättömyys, kulttuurisen moninaisuuden tuho nationalismin ja vallanhimon jaloissa, toiseuden ja muukalaisuuden pelko, ihmisen julmuus, epäoikeudenmukaisuus ja kosto… Teemat eivät kuitenkaan herää kunnolla henkiin henkilöhahmoissa, laajempi historiallinen perspektiivi on liian hallitseva. Sotilasrajan unien potentiaali on siinä, millä tavalla nyky-yhteiskunta hahmottuisi historiallisen menneisyyden ja vaihtoehtotodellisuuden ristivalotuksessa. Nyt teoksen ytimekkäämpi sanoma hukkuu kuitenkin kaikkeen siihen vapaasti vellovaan ainekseen, josta romaani on kerätty kokoon.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Sivumäärä: 209
-

Unenpäästäjä Florianissa eletään vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Kun tulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat maalaavat kauhukuvia siitä, minkälaiseksi yhteiskuntamme voi nykyisellä kehityskululla muuttua, vaihtoehtotodellisuus näyttää, mitä me elämme juuri nyt. Saxellin vaihtoehtotodellisuus on reaalitodellisuutemme peili. Sen poikkeavuus on vain näennäistä, ja sekin mikä on vierasta tai yliluonnollista, on vain väline, jonka avulla pääsemme tarpeeksi kauas nähdäksemme sen, mikä on tässä, silmiemme edessä.

Romaani alkaa näin:
Eurooppa valui hiljalleen tyhjäksi unista. Toisin kuin muita selittämättömyyksiä, mehiläiskatoa, sammakoiden ja perhosten lajikuolemia, sitä oli hankala edes myöntää todeksi. Kuka nyt unia laski ja tilastoi? Kuka ryhyisi poikkitieteelliseen, mantereenlaajuiseen projektiin, jonka peruslähtökohta oli silkkaa X-filesia ja Kolmannen asteen yhteyttä?

Eurooppaa vaivaa unikato. Ihmiset eivät saa enää yhteyttä alitajuntaansa vaan nukkuvat tyhjää, houretilan kaltaista unta. Florianilla, menneisyyden traumojaan Suomeen paenneella Romanian romanilla, on siunauskirous. Hän kykenee avaamaan ihmisten alitajunnan lukot ja päästämään heidän jälleen yhteyteen sisimpänsä kanssa. Florianin laittomalla praktiikalla kohtaa koko yhteiskunnan kirjo menestyneestä yritysvalmentajasta – oman elämänsä Jari Sarasvuosta – talonmiehen rouvaan ja orpokodin kautta elämänsä alhoon syöstyyn romanimieheen. On hyväosaisten perhetraumoja ja muukalaisvihaksi kääntyvää katkeruutta sekä huono-osaisten menetettyä lapsuutta, rakkauden puutetta ja rakenteellista syrjimistä. Kaiken keskellä on vielä Florian, jolla on oma menneisyytensä. Sen kautta aukenee vielä yksi juonne, johon liittyy Romanian lähihistoria, kommunismi ja totalitaristinen hallinto, romanien vaino ja diaspora. Florian saa osansa ulkomaalaisiin ja näiden kykyihin kohdistuvasta epäluulosta, kun rikosylikonstaapeli Nuortama kiinnostuu hänen ammattinharjoittamisestaan ja aikoo Florianin kautta paljastaa Suomeen saapuneiden romanikerjäläisten järjestäytyneen salaliikkeen.


Saxellin romaanissa riittää historiantuntemusta ja kiehtovia ideoita, mutta siihen mahtuu myös aivan liian monta temaattista uomaa, joiden keskinäiset yhteydet jäävät paikoin turhan hennoiksi. Jäin kaipaamaan polttopistettä, jonka kautta voisin suhteuttaa eri ihmiskohtaloita sekä laajempia historiallisia ja yhteiskunnallisia juonia keskenään. Fokuksen puute heijastuu myös siihen, että Unenpäästäjä Florianin esittelemät visiot lupaavat enemmän kuin lukijalle lopulta tarjotaan. Florianin unenpäästäjäkyky vaikuttaa paikoin temaattisesti ohuelta, kerronnalliselta ratkaisulta, jonka avulla romaanissa voidaan referoida eri henkilöhahmojen elämäntarinoita. Ne ilmeisesti heijastelevat henkilöhahmojen muistoja ja torjuttuja traumoja mutta ovat samalla muodoltaan epäuskottavan koherentteja ja tarinallisia. Ihmisen mielen sisään ei siis varsinaisesti päästä kuin kerran, kun Florian sukeltaa psykoottisen teinitytön tajuntaan. Tuloksena on harmillisen irrallinen mutta vaikuttava kohtaus, jonka luomissa maisemissa mangadystopia kohtaa Nolanin Inceptionin.

Kokonaisuuden hajanaisuudesta huolimatta Saxellin romaanissa on kuitenkin mielenkiintoisia hetkiä ja ideoita, joiden kautta kommentoidaan nyky-yhteiskuntaa hyvinkin terävästi ja oivaltavasti. Kritiikin kohteena on erityisesti Suomen nouseva muukalaisviha, joka aiheuttaa sokeutta todellisille ongelmille ja huolenaiheille. Saxellin tarkkasilmäisyydessä on kirjan ilmestymisvuonna ollut lähes profetaalisia mittasuhteita, sillä kuusi vuotta sitten hän kirjoitti:

Hotelli Vallin aulabaarin ainoalla asiakkaalla oli edessään iltapäivälehdet ja puolipäiväkalja. Yleisönosastot olivat sitä itseään: keskiolutoikeiston tuhertamia lopullisia ratkaisuja. Pistettäisiin suomalaisaktivistien romanikerjäläisiä varten valtaaman talon ovi säppiin ja polttopullo ikkunasta. Ei kuluja valtiolle, paitsi mitä karrelle palaneen varastorakennuksen jyräämisestä tuli.

Unenpäästäjä Florianin lähtökohta, Euroopan unikato, on voimakas metafora länsimaiden henkiselle ja kulttuuriselle tyhjyydelle. Kuluttamiselle ja henkilökohtaiselle menestymiselle omistautunut ihminen ei vaella maailmassa tietoisuuden puutteessa, kuin unessa, vaan päinvastoin, hän on menettänyt kykynsä uneksia, luoda mielikuvituksellaan uusia maailmoja, olla joku toinen, asettua toisen asemaan, tuntea empatiaa. Toisin sanoen hän alkaa menettää otteen ihmisyydestään. Lieneekö siis kohtalon ivaa, että pelastus löytyy juuri sieltä, minkä tuo napaansa tuijottava länsimainen on koittanut epätoivoisesti sysätä pois? Että pelastus on sitä, kun avaa mielensä sille marginaaliin työnnetylle unenpäästäjälle, hyljeksitylle ja vieraalle muukalaiselle.

Unenpäästäjä Florianista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Suketus ja Marjis.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Mark Z. Danielewski: House of Leaves



Mark Z. Danielewski: House Of Leaves: A Novel (Pantheon Books 2000)
Sivumäärä: 709
-

Amerikkalaisen Mark Z. Danielewskin House of Leaves on erikoinen romaani, jonka ympärille rakentuu kiehtova mystiikan aura niin kirjallisessa kuin ulkokirjallisessa mielessä. Romaani on Danielewskin esikoisteos ja ilmestyi alun perin käsikirjoitusnippuna, joka kiersi kädestä käteen, ennen kuin se julkaistiin varsinaiseksi kirjaksi. Teos nauttii laajaa kulttimainetta ja sen arvoituksia ja eriskummallisuuksia spekuloidaan laajalti esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla. Tyyliltään romaani on kokeellinen ja hyödyntää muun muassa monikerroksellisia kertomusrakenteita sekä epäkonventionaalisia typografioita ja paratekstejä.

Perustaltaan House of Leavesissa on kyse kauhuromaanista, joka genrelleen tyypillisesti pyrkii rikkomaan todellisuuden ja fiktion rajoja. Romaanin paratekstit, eli tarinaan kuulumattomat osiot kuten nimiösivu, johdanto, hakemisto, liitteet, osittain jopa kustantajatiedot, ovat osa teoksen fiktiivistä todellisuutta. ”House of Leaves” viittaa siis fiktion sisäiseen teokseen, jonka on kirjoittanut Zampanoksi kutsuttu sokea mies. Hänen käsikirjoituksensa on kaivanut esiin ja koostanut teokseksi huumeille altis Johnny Truant, joka on kirjoittanut myös teoksen esipuheen ja lukuisia sen alaviitteitä. Näiden kertojaäänien lisäksi romaanissa esiintyy muutamia alaviitteissä tehtyjä kommentteja teoksen ulkopuolisilta toimittajilta. Romaanin varsinaisen tarinan kertojana on siis Zampano, mutta yhtä merkittäväksi nousee myös epävakaan Truantin polveilevat vuodatukset omasta elämästään ja ”House of Leavesin” vaikutuksesta hänen psyykeeseensä ja todellisuudentajuunsa. Truantin kielellinen tyyli tuo maanisuudessaan ja ryöpsähtelevässä rikkaudessaan mieleen Jack Kerouacin yhtä pakonomaisen verbaalisen ilotulittelun romaanissa On the Road (1957) ja muodostaa vastakohdan Zampanon rauhallisen analysoivalle kerronnalle.

Zampanon käsikirjoitus ”House of Leaves” on tieteellisen tekstin konventioita imitoiva analyysi fiktiivisen pulitzer-palkitun kuvajournalistin Will Navidsonin dokumenttielokuvasta Navidson Record. Elokuvan alkuperäinen tarkoitus on dokumentoida Navidsonin perheen asettumista uuteen taloonsa Ash Tree Lanella, mutta lopulta siitä kehkeytyykin dokumentaatio talon painajaismaisesta, fysiikan lakeja uhmaavasta rakentumisesta mittasuhteiltaan äärettömäksi tilaksi. Todellinen seikkailu alkaa siitä, kun olohuoneen ulkoseinään ilmestyy ovi, joka järjenvastaisesti johtaa uuteen tilaan, alati muutoksen alla olevaan labyrintiin. Toisin sanoen talo paljastuu sisältä laajemmaksi tilaksi kuin mitä se on ulkoa käsin tarkasteltuna.

House of Leaves on ajattelun totuttuja ratoja auki kampeavaa kirjallisuutta, joka tekee lukukokemuksesta niin hämmentävää ja epämukavaa, että lukijana on irrottauduttava omasta ulkopuolisesta ja näkymättömästä tarkkailijan roolistaan ja määriteltävä oma suhtautuminen käsillä olevaan tekstiin. Romaanin eriskumallisuudet ja epäkonventionaalisuudet pakottavat ja haastavat kohtaamaan sen, mistä fiktiivinen ja faktuaalinen, romaani, lukijuus tai tieteellinen teksti rakentuvat. Navidsonin talon käsityskyvyn rajoja koetteleva olemus on osoitus ajattelusta, joka on lumoavalla tavalla vapaampaa kuin omani ja jonka rajattomuus ikuistettuna fyysiseksi kirjaksi tuntuu epäilyttävältä, suorastaan pelottavalta. Missä vaiheessa kirja ylittää fyysiset rajansa niin kuin sen kuvaama talo? Esipuheessaan Johnny Truant varoittaa lukijaa Zampanon tekstin vaikutuksista todellisuudentajuun, ja on hetkiä, jolloin otan nuo viettelevän kauniiseen kielen rytmiikkaan puetut sanat tosissani:

You might try then, as I did, to find a sky so full of stars it will blind you again. Only no sky can blind you now. Even with all that iridescent magic up there, your eye will no longer linger on the light, it will no longer trace constellations. You’ll care only about darkness, and you’ll watch it for hours, for days, maybe even for years, trying in vain to believe you’re some kind of indispensable, universe-appointed sentinel, as if just by looking you could actually keep it all bay. It will get so bad you’ll be afraid to look away, you’ll be afraid to sleep.

House of Leaves pyrkii useilla eri tavoilla luomaan voimakkaamman siteen todellisuuteen kuin tavanominen fiktio. Teoksen rakentuminen niin kuin kyse olisi todella kuolleen sokean miehen jäämistöstä löydetystä käsikirjoituksesta kutsuu lukijan mukaan leikkiin, jossa fiktio voi muuttua todelliseksi ja tapahtumien synnyttämä pelko aiheelliseksi. Elokuvien kohdalla puhutaan found footage -genrestä, jota hyödynnetään erityisesti juuri kauhussa ja jonka tunnetuimpia edustajia lienee 1999 ilmestynyt The Blairwitch Project. House of Leavesissa tämä efekti jatkuu vielä toisen tason kertomuksessa, sillä Zampano käsittelee myös Navidson Recordia todellisena dokumentaarisena teoksena viitaten olemassaoleviin lähdeteoksiin ja todellisten julkisuudenhenkilöiden kommentteihin elokuvasta.

Kauhugenressä found footage -efektin tarkoituksena on vahvistaa jännitystä ja kauhun tunnetta, mutta House of Leavesissa kerrotun suhde todellisuuteen muodostuu lopulta ambivalentiksi. Todellisuusilluusion rinnalle romaani tuottaa myös toista diskurssia, jossa illuusio hajotetaan tahallisesti todistamalla kerrottu fiktioksi. Johnny Truant muun muassa paljastaa jo esipuheessaan Navidson Recordin fiktiivisyyden, vaikka alkaa romaanin edetessä selvästi uskomaan dokumentin olemassaoloon. Kauhun rakentaminen lukuisissa viihde-elokuvissa kulutetulla efektillä olisi kaiketi synnyttänytkin kokonaisuudeltaan hengettömän teoksen. House of Leavesin kauhu perustuukin pikemminkin romaanin kaikki ulottuuvuudet läpäisevälle vieraudelle ja epäloogisuudelle, tunteelle siitä, että faktan ja fiktion rajojen sijaan nyt ollaan rikkomassa rajoja, joiden olemassaolosta ei ole aikaisemmin ollut tietoakaan. Siis tunteelle siitä, että romaanin lukeminen on yhtä suuri askel kohti tuntematonta kuin Navidsonin astuminen talonsa painjaismaiseen labyrinttiin.

Kun puhun kauhua synnyttävästä vieraudesta, en halua missään nimessä tarkoittaa vieraannuttamista. Kokeelliselle kirjallisuudelle epäluonteenomaisesti House of Leavesin typografiset kokeilut ja epätavallinen muoto ei vieraannuta lukijaa kerrotusta ja tee tietoiseksi kaiken tekstuaalisesta luonteesta. Lopussa pohdin kyllä kielen ja merkitysten rajattomuutta, mutta sitä ennen House of Leaves on vienyt minut konkreettisesti tuohon pimeään kuiluun, jossa ihminen ei ole turvassa miltään, kaikkein vähiten itseltään. Romaanin kokeellinen muoto heijastaa sisältöä ja vahvistaa sen vaikutusta. Teoksen muodon ja sisällön välillä vallitsee siis rakenteellinen vastavuussuhde. Kuten Navidsonin talo, myös teksti ja kerronta muuntuvat ja pysyvät jatkuvassa liikkeessä. Navidsonin talon eläminen heijastuu tekstin typografiaan. Sanat kulkevat omiin suuntiinsa, asettuva vinoihin ja vertikaalisiin jonoihin tai muodostavat omia ikkunoitaan toisten sanojen lomaan. Kaikki taloon viittaavat sanat on painettu sinisellä. Navidsonin talo on hallitsematon tila samalla tavalla kuin House of Leavesin lukeminen on hallitsematon prosessi. Teksti on täynnä viittauksia, arvoituksia ja salaisia polkuja, jotka tuottavat kertomukseen erityisiä merkityksiä. Lukija ajelehtii sattumanvaraisesti kerronnan käytäviltä toiselle, sillä kaikkiin tarjottuihin oviin on mahdotonta tarttua.

Pohjimmiltaan Zampanon teksti ja sen sisältö nojautuvat ainoastaan romaanin ulkopuolella oleviin toisiin teksteihin. Navidson Record tai lukuisat siiheen viittaavat tutkimukset ja artikkelit eivät ole House of Leavesissa sellaisenaan läsnä. House of Leaves sisältää vain niiden kuvauksia, tiivistelmiä tai siteerauksia. Ja kuitenkin koska kyse on fiktiivisistä mielikuvituksen tuotteista, House of Leaves sisältää ainoan materiaalin mitä noista teksteistä on ylipäänsä olemassa. Romaani luo siis vain hyvin onnistuneen illuusion siitä, että yksittäisten lainausten tai referoitujen kohtien taustalla olisi toinen kokonainen teos. Siten, omalla tavallaan, kuten Navidsonin talo myös House of Leaves avautuu omia fyysisiä rajojaan laajemmaksi ja suuremmaksi teokseksi.

Danielewskin House of Leaves ja erityisesti tuo hyytävä talo kaikessa käsittämättömyydessään ovat huikeita ja unohtumattomia lukukokemuksia. Lopussa en jää kuitenkaan pohtimaan fiktion ja faktuaalisen rajoja tai ihmispsyykeen syövereitä vaan kielen ja sen kautta rakennettujen merkitysten rajattomuutta. Weird FictionReview -sivuston arviossa Deborah Biancotti mainitsee Danielewskin verranneen joskus house-sanan sinistä kirjoitusasua elokuvissa käytettyyn ”blue screeniin”.* Nykyelokuvissa käytössä on yleisimmin ”green screen”, mutta toimintaperiaate on sama. Kyseessä on siis kohtausten kuvausvaiheessa käytetty tausta, johon voidaan jälkikäteen heijastaa mikä tahansa haluttu miljöö. Biancottin tulkinnan mukaan talon vertaus blue screeniin merkitsee siis Navidsonin talon muodostavan ”taustakankaan omille sisäisille psykologisille projektioillemme” (käännös omani). Se heijastaa epäonnistumisemme ja pelkomme, ottaa sisäisten kauhujemme muodon ja pakottaa meidät vastakkain niiden kanssa.

Biancottin tulkinta on kiehtova juuri siksi, että se tuntuu viittaa pohjimmiltaan mielen sisäisen maailman ja mielikuvituksen rajattomiin mahdollisuuksiin. Samalla en voi kuitenkaan olla kytkemättä tähän tulkintaan myös toista blue screen -rinnastusta. Siinä house -sanan sininen painoasu viittaa kieleen ja kielijärjestelmään taustakankaana, jolle voi projisoida rajattoman määrän merkityksiä. Muutaman kirjaimen jono sinisellä painettuna voi kätkeä taakseen loputtoman pimeyden, joka voi saada millä hetkellä tahansa minkä tahansa merkityksen. Kuten Navidsonin talo, kieli on tietyin säännöin rajattu järjestelmä, joka voi kuitenkin luoda äärettömän määrän merkityksiä, todellisuuksia ja kokonaisia maailmoita, joiden lait eivät vastaa mitään aikaisemmin tuntemaamme. Joten kun palaan Johnny Truantin esipuheeseen, jossa hän varoittaa, ettei House of Leavesin jälkeen katseeni piittaa enää valosta eikä silmäni etsii enää taivaan tähtikuvioita, ajattelen, mitä järkeä olisikaan tuijottaa enää tähtiin, kun mieleni ja kieleni voi avata pimeyden, joka sisältää aivan kaiken.

Tämä hämmentävän hieno lukukokemus ja sen ehkä yhtä hämmentävä tulkinta on hyvä päättää intertekstuaalisella kytkennällä Riston mainioon kappaleeseen, joka heijastaa hyvin House of Leavesin aikaansaamia mielenmaisemiani. 

--
 
House of Leavesista on kirjoittanut myös Lukuisan Laura. Hänen postauksestaan löytyy myös havainnollistavia kuvia House of Leavesin erikoisista typografisista asetteluista.

*Valitettavasti en onnistunut varmistamaan Biancottin tiedon lähdettä, mutta romaanin tulkinnan kannalta ei ole oikeastaan merkitystä, onko Danielewski todella sanonut näin.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Christa Wolf: Erään naisen elämä


Christa Wolf: Erään naisen elämä (Kirjayhtymä 1970)
Alkuteos: Nachdenken über Christa T.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1968
Suomentaja: Keijo Kylävaara
Sivumäärä: 211
-

Christa Wolf oli Itä-Saksan tunnetuimpia kirjailijoita. Hän oli Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen jäsen vuoteen 1989 asti. Kylmän sodan aikana hän kritisoi avoimesti Itä-Saksan valtionjohtoa ja Stasi seurasi hänen toimiaan 30 vuoden ajan. Läpi elämänsä Wolf pysyi kuitenkin uskollisena sosialistisille arvoille ja vastusti Saksojen yhdistymistä. Erään naisen elämä heijastelee Wolfin omia kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja yhteiskunnasta. Wolf kuoli vuonna 2011. Erään naisen elämän ohella häneltä on suomennettu muun muassa romaanit Jaettu taivas (1966) ja Kassandra (1985). 

Erään naisen elämässä kertoja yrittää rekonstruoida 35-vuotiaana kuolleen ystävänsä Christa T:n elämää. Rakennuspalikkoina hänellä on muistin palasia, päiväkirjakatkelmia ja tuttavien kertomuksia, joita hän täydentää tulkinnoillaan, aavistuksillaan ja lopulta jopa mielikuvituksellaan. Yhtä lailla kuin Erään naisen elämä on romaani Christa T:stä, se on myös romaani siitä, kuinka toisen ihmisen sisintä ja olemusta on mahdotonta vangita sanoin. Christa T. pakenee ja välttelee jatkuvasti elämäkertakirjoittajan otetta. Todellinen hahmo on aina jotain muuta kuin se, miten häntä kuvaillaan ja kuolema pitää hänen tavoittamattomissa. 

Romaani alkaa toisen maailmansodan loppuvuosista, kun kertoja ja Christa T. kohtaavat lapsina koulussa. Sodan viimeiset vaiheet vievät heidät eri teille vuosiksi, kunnes he kohtaavat jälleen uudelleen. Christa T:stä tulee opettaja, hän rakastuu ja menee naimisiin eläinlääkärin kanssa, saa lapsen ja rakennuttaa miehensä kanssa talon. Christa T:llä on hyvin tavallinen elämä, jota kuitenkin koettelee hankala ja ristiriitainen suhde yhteiskuntaan. Wolfin tavoin Christa T. kyseenalaistaa uskonsa sosialismiin ja hyvään elämään sosialistisessa yhteiskunnassa. Teemojen tasolla elämäkertakirjoittamisen mahdottomuus laajenee kysymyksiin ihmisen perimmäisestä olemuksesta, identiteetin muodostumisesta ja suhteesta yhteiskuntaan. Christa T:lle elämä on aina eksistentiaalista harhailua, jatkuvaa ”yritystä olla oma itsensä”.

Erään naisen elämä on haastava teos. Muodoltaan se on fragmentaarinen ja vastustaa kokonaiskuvia, teemojen ja ajatusten ykseyttä. New Yorkerin muistokirjoituksessa Wolfista kerrotaan, että hän tavoitti kirjallisuudellaan jotain olennaista juuri oman sukupolvensa kokemuksesta ja elämästä DDR:ssä. Myös Erään naisen elämä kutoutuu kuvaamaansa aikaan ja yhteiskuntaan kiinni niin kokonaisvaltaisesti, että lukija, joka ei ollut siellä, menettää auttamattomasti tunteen ajasta ja paikasta. En tunne romaanin kuvaamaa kontekstia, kylmän sodan Itä-Saksaa, kovin hyvin, joten Christa T:tä ympäröivä tila jää sumuiseksi ja epämääräiseksi.

Huolimatta kontekstin vieraudesta Erään naisen elämä ei suinkaan jää lukukokemuksena tyhjäksi tai merkityksettömäksi. Sen sisältämät ajatukset – silloinkin, kun ne vaikuttavat lähes irrallisilta – ovat muodoltaan ja sisällöltään vangitsevia. Lukukokemus on suorastaan hypnoottinen. Tiettyyn aikaan ja yhteiskuntaan sijoittuva maailma kääntyy universaaliksi kokemukseksi elämästä, ajasta ja minuudesta. Kertojan sanat ryömivät jonnekin tajunnan perukoille ja jättävät sinne arvoituksen:

Mikään ei ollut kauempana meistä kuin ajatus, että jonakin päivänä saavuttaisiin perille. Oltaisiin jotakin. Olimme matkalla, ja aina kävi hieman tuuli, toisinaan takaa, toisinaan vastaan. Me emme sitä ole, mutta me tulemme olemaan, meillä ei sitä ole, mutta meillä on oleva, se oli mallimme. Tulevaisuusko? Se on aivan totta. Kaikki aikanaan. Tulevaisuus, palkkioksi väsymättömästä ahkeruudesta. Silloin me olemme kauneus ja täydellisyys, ne me säästämme johonkin päivään palkkioksi väsymättömästä ahkeruudesta. Silloin me olemme jotain, silloin meillä on jotain.

Mutta koska tulevaisuus aina työntyi eteenpäin, koska näimme, että se on mukanamme katoavan ajan jatkumista eikä sitä voi tavoittaa – silloin heräsi jonakin päivänä kysymys: millaisia meistä tulee? Mitä meillä on oleva?

Vaikka aika ei annakaan ottaa itsestään vaarin, niin kerran ei enää ole aikaa, jos ei nyt pysähdy. Elätkö nyt todella? Tänä hetkenä, aivan kokonaan?

Milloinka siis, jos ei nyt?

Erään naisen elämä on teos, joka tekee mieli lukea saman tien uudestaan. Se on mysteeri, joka epäilemättä avautuu ja sulkeutuu joka lukukerralla uudestaan ja uusilla tavoilla.

--
Suosittelen lukemaan lisää aiheesta Ullan ja Ompun blogeista.