torstai 6. huhtikuuta 2017

Goliarda Sapienza: Elämän ilo

Goliarda Sapienza: Elämän ilo (Gummerus 2014)
Alkuteos: L'arte della gioia
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1998
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivumäärä: 722
-

Goliarda Sapienza (1924–1996) oli italialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti Luchino Viscontin elokuvista. Elämän ilo, jonka kirjoittamiseen kirjailija kulutti kaksikymmentä vuotta, julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, koska sitä pidettiin valmistumisvuonnaan 1978 liian uskaliaana. Goliardan elämänkumppani Angelo Pellegrino julkaisi lopulta romaanin omalla kustannuksellaan vuonna 1998.
 
Romaanin saamat lukuisat hylkäykset eivät ole yllättäviä. Elämän ilo pursuaa ylevää anarkiaa, seksuaalista rohkeutta ja piittamattomuutta yhteiskunnan säännöistä. Se on tarina poikkeuksellisesta yksilöstä, jolla on kyky keskittyä estottomasti ja yhteisönsä ajatuksista piittaamatta niihin nautintoihin, joita elämällä on tarjota. Hän syntyy tasan vuosisadan alussa 1900 ja saa nimen Modesta, joka osoittautuu täysin sopimattomaksi kantajalleen. Modesta ei pohjimmiltaan koskaan opi hyväksymään kaikkia niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia sääntöjä, jotka tukahduttavat mahdollisuuden iloon ja nautintoon. ”Elämän ilosta” tulee hänen ainoa ohjenuoransa ja läpi romaanin suodattuva ideologia.

Modestan elämäntarina on vallaton läpileikkaus 1900-luvun alkupuoliskosta. Se kertoo elämästä, joka saa temmeltää vapaasti, seurata viettejään ja päähänpistojaan. Modesta on häpemättömästi oma itsensä, mutta osaa myös käyttää hyväkseen ihmisten häneen kohdistamia vaatimuksia saavuttaakseen aseman, jossa voi määrätä itse kohtalostaan. Hän vaihtaa saumattomasti hurskaasta nunnakokelaasta ankaraksi aristokraatiksi, rakastajattaresta äidiksi, rikkaasta rahattomaksi sosialistiksi ja vastarintaliikkeen taistelijasta kirjakauppiaaksi.

Modesta tuntuu henkilöhahmona olevan täysin irrallaan ajasta ja kulttuurista. Paitsi että häntä eivät sido yhteiskunnan säännöt, hän on vapaa myös vakaan identiteetin määrittelystä. Elämän ilo on vahvimmillaan hänen seksuaalisuudessaan, jolle hän ei tunne tarvetta antaa määrittelyjä tai nimiä. Jokainen suudelma, akti ja kosketus on yhtä luonnollinen kuin edeltävä sukupuolesta, iästä tai persoonasta riippumatta. Identiteetin häilyvyys ja kapina jämähtäneitä rakenteita vastaan heijastuu myös kerrontaan, joka vaikuttaa poukkoilevan täysin sattumanvaraisesti minä-muotoisesta muistelusta kolmanteen persoonaan. Modesta on henkilöhahmona samanaikaisesti luonnollinen ja luonnoton. Luonnollinen sikäli, että hänen periksiantamaton halunsa elää ja nauttia on kuin luonnonvoima, joka uhkaa kaikkia pysyväksi tehtyjä rakenteita. Luonnoton siksi, että hän on kuin tyhjiössä syntynyt ja kasvanut, tyystin vailla kulttuuriin tai yhteiskuntaan sidoksissa olevia tarpeita, arvoja tai käsityksiä.

Elämän ilo ei ole Modestalle kuitenkaan pelkää fyysistä nautintoa vaan myös kyltymätöntä tiedonjanoa ja totuuden etsintää. Modesta on kiistatta myös intellektuelli, filosofi ja opettaja. Romaanin henkilöt, jotka tiukimmin takertuvat tapakulttuurin ja uskonnon sääntöihin, sulkevat silmänsä myös sellaiselta, joka on aivan heidän edessään: omalta seksuaalisuudeltaan, vammaiselta tai rammalta lapseltaan tai petolliselta miniältä. Modesta puolestaan ei paheksu tai kavahda mitään sellaista mikä on totta. Se tekee hänestä yhtä lailla romaanin suvaitsevaisimman ja kylmimmän henkilön. Vaikka Modesta on salliva inhimilliselle nautinnolle ja vapaudelle, hän sallii myös yhtä lailla ihmisen itsekkyyden ja moraalittomuuden. Vaikka Modestan kartanossa eletään näennäisen sivistynyttä elämää, kaiken säännöttömyydessä on aina jotain uhkaavaa ja ahdistavaa.

Hänen oli työnnettävä ulos tuo vieras, jonka halu omaan elämään oli jo vahva. Hän tunsi, että se oli päättänyt elää, vaikka samalla tappaisi toisen. Viimeisellä työnnöllä, joka eteni alas hartioista ja tuntui leikkaavan alavatsan ja reidet yhdellä iskulla, hän tunsi sen putoavan kumeasti jysähtäen tyhjyyteen.
    Ei. Joku oli saanut siitä otteen. Kädet nostivat sitä, kohottivat sen vasten ikkunan kirkasta, maidonhimmeää lasia. Oli varmaan aamu, linnut kirkuivat. Linnut kirkuivat aina siihen aikaan. Ja sisälläkin, kädet läpsivät, kunnes kirkaisu purkautui hänen ruumiistaan irronneesta osasta.
    Miksi se huusi noin? Itkikö se saamaansa elämää vai senkö vuoksi, että tunsi tekonsa lihallisen salaisuuden ja tiesi melkein tappaneensa oman elämänsä vuoksi? Vain minun ruumiini ja hänen tiesivät tuon ilman vihamielisyyttä käydyn taistelun salaisen merkityksen: kukin oman elämänsä puolesta.


Pohjimmiltaan Modestan elämän ilolla ei ole muuta sääntöä kuin elämän jatkuminen hinnalla millä hyvänsä. Syntyminen ja synnyttäminen on läpi romaanin toistuva motiivi. Se on konkreettista ja fyysistä syntymistä, uusien ihmisten alkuja, mutta myös taiteellista ja tieteellistä synnyttämistä, maailmaa eteenpäin vieviä uusia ajatuksia ja teorioita. Ihminen voi synnyttää myös itsensä uudelleen ja uudelleen, kuten Modesta tekee vaihtaessaan identiteettiään, ammattiaan ja rakastettuaan. Elämän ilolla, pohjautui se seksuaaliseen nautintoon tai kyltymättömään lukemisen- ja tiedonjanoon, on kuitenkin kaikessa itsekkäässä hedonismissaan aina yksilöstä riippumaton seuraus: uuden elämän, idean, keksinnön tai aatteen syntyminen, maailman kulkeminen eteenpäin ja vanhan jättäminen taakse.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava 2017)
Alkuteos: We Should All Be Feminists
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012, 2014
Suomentaja: Sari Karhulahti
Sivumäärä: 45
Arvostelukappale
-

Varoitus: Seuraava teksti sisältää kärkkäitä, tuohtuneen feministin ajatuksia ja voivat ideologisella propagandallaan vahingoittaa niitä, jotka eivät osaa ajatella kriittisesti lukemastaan.

Taas yksi kupla poksahti täällä sivistyneeseen ja tasa-arvoiseen Suomeen uskovan tamperelaisen päässä, kun hän aamupuuronsa äärellä luki Adichien esseeteoksen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä herättämiä reaktioita. Otava (tukijoinaan myös opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu) lahjoitti teoksen ilmaiseksi kaikille maamme yhdeksäsluokkalaisille. Eräs historian- ja yhteiskuntaopin lehtori ennätti kauhistelemaan tätä ”kiistanalaisen ideologian propagandaa” ja Sanna Ukkola niin ikään kirjoittaa ideologian ”pakkotuputtamisesta” lapsille. Ei ole kovin kummoinenkaan kyseisten lehtorin ja toimittajan usko 15-vuotiaiden itsenäiseen ajattelukykyyn, jos he kuvittelevat, että pelkästään kirjan lahjoittaminen merkitsee varteenotettavaa uhkaa siitä, että meillä on kohta maa täynnä feministeiksi kääntyneitä yhdeksäsluokkalaisia. Siis että ylipäänsä kenenkään olisi mahdollista tuputtaa yhdeksäsluokkalaiselle yhtään mitään ainoastaan laittamalla kirja hänen käteensä!

Jos ei oteta huomioon sitä järkyttävää tietämättömyyttä, jota nämä kommentit edustavat, ehkä kauhistuttavinta niissä on se, että tämä toimittaja ja tämä kasvatusalan ammattilainen pitävät ihan järkevänä kasvatusmetodina sitä, että lapsia suojellaan mahdollisimman paljon kaikenlaisilta ideologisilta vaikutteilta, kunnes he ovat täysi-ikäisiä eivätkä ole oppineet mitään itsenäisestä ja kriittisestä ajattelusta. (On kyllä totta, että sillä tavalla saadaan aikaan helposti ohjailtavissa olevia kansalaisia, jos se sattuu olemaan tavoite.) Ja ehkä vielä kauhistuttavinta on se, että tällä historian- ja yhteiskunnan lehtorilla ei käynyt mielessäkään käyttää tätä kaikille jaettua kirjaa oppitunnillaan esimerkkinä ja keskustelun avaajana kriittisestä suhtautumisesta tarjottuihin ideologioihin ja omien mielipiteiden muodostamisesta saatavilla olevan tiedon pohjalta.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on ilmeisesti kirjan nimenä provosoiva. Kirjoitan ”ilmeisesti”, sillä itselleni tuo väite on jo vuosia ollut täysi itsestäänselvyys, samassa sarjassa väitteiden ”meidän kaikkien pitäisi kannattaa tasa-arvoa” ja ”meidän kaikkien pitäisi suojella lapsia väkivallalta ja pakkotyöltä” kanssa. Kyllä, nämä ovat kaikki ideologisia ja arvolatautuneita väittämiä, mutta kuvittelin, että ainakin suurin osa tähän pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvista ovat sitoutuneet näihin arvoihin tai että ainakaan heille ei tule yllätyksenä, että valtiovalta on virallisesti niin tehnyt. Toisaalta varmasti kirjan tekijäkin on tiedostanut väitteensä kiistanalaisuuden, sillä hän on sen kirjansa otsikoksi valinnut. Tekeehän se kirjasta kiinnostavan ja houkuttelevan.

Monien Adichien esseeseen kriittisesti suhtautuvien kommenttien taustalla tuntui kuitenkin ennen kaikkea piilevän ymmärtämättömyys siitä, mitä feminismi oikeastaan pohjimmiltaan tarkoittaa. Ja ironisesti Adichien kirja käsittelee juuri sitä. Se perustuu nigerialaisen Adichien pitämään puheeseen Afrikka-teemaisessa konferenssissa, TEDxEustonissa vuonna 2012. Adichie käsittelee muun muassa feminismiin liittyviä mielikuvia ja ennakkoluuloja. Hän kertoo, ettei feminismi aja naisten ylivaltaa, rintaliivien polttamista tai ihokarvojen rehottamista eikä kaikki feministit ole äkäisiä naisia. Hän myös painottaa, että sukupuolten epätasa-arvoon perustuvat ongelmat juontuvat pohjimmiltaan kulttuurisista rakenteista, sellaisista tavoista ja ajattelumalleista, joihin on totuttu ja joihin ei osata edes kiinnittää huomiota. Palkkaeroja ja lasikattoja ei siis poisteta ennen kuin pääsemme käsiksi siihen, minkälaisesta ajattelusta ne pohjimmiltaan kumpuavat.

Lukijalle, jolle feminismi on aatesuuntana tuttu juttu, Adichien essee ei tarjoa uusia teoreettisia ideoita tai keskustelunavauksia. Pikemminkin se on johdatus siihen, mitä feminismi tarkoittaa ja mitä se voisi ihmisille heidän välittömässä arkitodellisuudessaan merkitä. Adichien näkökulma nigerialaisena yhdysvalloissa asuneena naiskirjailijana on kuitenkin mielenkiintoinen. Siinä missä Sanna Ukkola poimi Adichien luettelemista ongelmista vain ne, jotka eivät koske suomalaista yhteiskuntaamme ja suvereenilla länsimaisella ylemmyydentunnollaan julisti Adichien pointit turhiksi 2000-luvun Suomessa, itse nolostuneena hämmästelin, kuinka monet nigerialaisnaisen (ja -miehen!) ongelmat ovat aivan samat kuin täällä länsimaissakin. Tunsin liikutukseen asti sielunsisaruutta Adichien kanssa, kun hän kuvaili tilannetta, jossa nainen yrittää tuoda miesporukassa mielipiteensä esiin jäädäkseen täysin vaille huomiota ja kuinka sitten hetkeä myöhemmin miehen tuodessa esiin saman näkökulman se saakin innostuneen vastaanoton. Olen ollut tässä tilanteessa lukuisia kertoja. Samaistun myös siihen tilanteeseen, jossa naista pidetään äkäisenä ilonpilaajana ja turhana valittajana, jos hän huomauttaa epätasa-arvoisesta kohtelusta. Itseasiassa nämä päänsä pensaaseen työntävät henkilöt ovat juuri niitä sanna ukkoloita, jotka tuudittautuvat siihen, että meillä Suomessa naisilla on kaikki hyvin, vain koska he itse todennäköisesti ovat niin mutkattomasti solahtaneet patriarkaalisten odotusten mukaiseen naismalliin, etteivät edes huomaa tulleensa kaltoinkohdelluiksi.

Eniten kuitenkin ilahduin siitä, että Adichie tuo esseessään esiin liian harvoin mainitun miesnäkökulman. Siis että myös miehet kärsivät jämähtäneistä sukupuolikäsityksistä. Adichie summaa hyvin 2000-luvun feminismin ydinidean:

Sukupuolessa on se ongelma, että se määrää, millaisia meidän pitäisi olla, sen sijaan että antaisi meidän olla sellaisia kuin olemme. Kuvitelkaa, miten paljon nykyistä onnellisempi jokainen meistä olisi – miten paljon vapaampi olemaan itsensä – ellemme joutuisi kantamaan sukupuoleen liittyvien odotusten taakkaa. (Lihavointi lisätty.)

Myös naiset sortuvat jatkuvasti toistamaan vahingollisia sukupuolikäsityksiä. Sitä tapahtuu silloin, kun odotamme miehen tekevän aloitteen tai maksamaan ravintolalaskun, kun oletamme hänen ”hoitavan homman” sängyssä tai suojelevan meitä häiritsevältä kadunkulkijalta. Ahtaista sukupuolikäsityksistä kärsivät myös ne pojat, jotka leimataan ylivilkkaiksi ja joilta odotetaan koulussa siksi vähemmän, tai ne herkkyytensä tukahduttaneet nuoret miehet, joilla ei ole kunnon otetta sisäisestä minästään, koska ovat oppineet häpeämään tunteitaan.

Kun olin 12-vuotias ja Tarja Halosesta tuli Suomen ensimmäinen naispresidentti, äitini opetti äänestämään kaikissa vaaleissa aina naista. Se oli hyvä neuvo, sillä se kiinnitti huomioni naisten osuuteen päätöstentekijöinä ja valtainstituutioissa. Myöhemmin feminismi kuitenkin opetti minulle, että on parempi äänestää feministimiestä kuin naista, joka ei ole feministi. Kaikki omia etujaan ajavat naiset eivät välttämättä aja feminismin asiaa, koska feminismi ei ole sama asia kuin naisten etu. Feminismi ajaa kaikkien sukupuolten asiaa tasa-arvoisesti ja siten se kuuluu kaikille. Ei myöskään kannata takertua liikaa siihen naissukupuoleen viittaavaan etuliitteeseen. Itse näen sen olevan siinä ihan puhtaasti historiallisista syistä, kun taas varsinainen aate termin takana on kehittynyt vastaamaan paremmin nykypäivän tarpeita. Emme me puristeistakaan puhuessa viittaa enää ensisijaisesti uskonnollisesti puhdasoppisiin.

-------------------------
Edit: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjan lahjoituskampanja on osa valtakunnallista yhdeksäsluokkalaisille kohdistettua Itsenä olemisen tärkeydestä (ISOT) -hanketta, jonka tavoitteena on edistää tasa-arvokeskustelua kouluissa ja opetuksessa. Hanketta koordinoi Kulttuurikeskus PiiPoo. Lisätietoja hankkeesta osoitteesta http://wowfinland.fi/fi/isot-hanke/.

Useammissa blogeissa on Adichien esseen tiimoilta pohdittu, onko opettajille saatavilla myös tukevaa oppimateriaalia kirjan käsittelyyn oppitunneilla. ISOT-hankkeen sivuilta juuri tällainen oppimateriaali on ladattavissa ja katseltavissa. 

lauantai 25. helmikuuta 2017

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (Teos 2014)
Sivumäärä: 486
-

Nyljetyt ajatukset on jotain muuta kuin romaani. Se on enemmän kuin romaani, ja toisaalta se ei ole romaani laisinkaan. Se ei nojaa syviin henkilöhahmoihin tai nokkelaan juonenkuljetukseen, se ei ole edes postmodernisti sirpaleinen epäromaani. Se nojaa ajatuksiin. Se on kirkkaasti ilmaistuja mietintöjä, luennointia, esitelmöintiä ja paasausta. Sillä ei ole allegorioihin tai abstraktimman tason teemoihin verhottua sanomaa vaan täysin selkeä viesti: Lue, tulkitse, opi, ajattele kriittisesti.

Juha Hurme tunnetaan erityisestä näytelmäohjaajana ja -käsikirjoittajana. Nyljetyt ajatukset on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo Aimosta ja Köpistä, jotka soutavat 200 kilometriä Kustavista Hailuotoon kahdessakymmenessä vuorokaudessa. Mutta vielä enemmän se kertoo taiteesta, kulttuurista, kielestä ja niiden suhteesta yhteiskuntaan. Siitä, mikä on kaikkein olennaisinta.

Soutuveneessään Aimo ja Köpi keskustelevat kirjallisuudesta ja musiikista, he määrittelevät taiteen ja teatterin, ihastelevat modernia taidetta ja pitävät puheen nuorelle naiselle. He kertaavat koko Volter Kilven tuotannon, pohtivat uskontoa, iskevät hauskoja kansantarinoita ja käyvät brechtiläisen dialogin. Ja kaikkea tätä ajatusten tulvaa rytmittää soutu, ohitse lipuva Suomen länsirannikko ja merta halkova veneen kokka. Vaikka Volter Kilven ja Bob Dylanin tuotantoa analysoitaisiin sivukaupalla, Aimon ja Köpin todellisuus, välitön nykyhetki, on aina läsnä vaihtelevine sääolosuhteineen ja uuppumuksesta muistuttaen. Se pelastaa lukijan aina oikealla hetkellä keskittymisen herpaantumiselta ja varmistaa sekä kerronnan että veneen jouhevan etenemisen.

Aimo ja Köpi ovat sympaattisia hahmoja, mutta ennen kaikkea he ovat näppäriä kavereita, kun halutaan välittää lukijalle, mitkä kirjat kannattaa lukea tai mikä elämässä on olennaisinta. Kun halutaan lainata jotain viisasta ajattelijaa, parhaat sitaatit Aimo ja Köpi tietenkin osaavat ulkoa. Ja kun keskustelu ajautuu sopivaan kohtaan, voi sukanvarresta tai lippalakin alta löytyä kuin taikaiskusta juuri tilanteeseen sopiva runonpätkä tai ote romaanista. Kun luentoa on jatkunut pitkään, ei aina muista edes, kumpi on äänessä: Aimo vai Köpi? Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä, sillä selvästi tärkeämpää on se mitä sanotaan kuin kuka sanoo. Aimo ja Köpi ovat niin räikeästi kerronnan välineitä, että sen täytyy olla tietoista ja tarkoituksellista. Toisin sanoen Nyljetyissä ajatuksissa ei edes yritetä häivyttää sitä tosiasiaa, etteivät filosofiset pohdinnat taiteen ja elämän tarkoituksesta ole vain keino tappaa aikaa pitkällä soudulla vaan Aimo ja Köpi on ihan tarkoituksellisesti lykätty vesille, jotta nämä asiat tulisivat sanotuiksi.

Mutta miksi näin räikeä läpinäkyvyys? Hurmeen teatteritausta näkyy Nyljetyissä ajatuksissa. Tilanteissa on lavastuksen makua, mutta juuri siihen romaani taitaa pyrkiäkin. Teatterikeskusteluissaan Aimo ja Köpi luonnehtivat näytelmää tilanteeksi, jossa näyttelijä on olevinaan joku toinen ja katsoja on uskovinaan sen todeksi. Painotus juuri verbien päätteillä. Näyttelijä ei oikeasti ole eikä katsoja oikeasti usko. Illuusio on jaettu, ja kumpikin antautuvat sille vapaaehtoisesti. Samalla tavalla käy myös Nyljetyissä ajatuksissa. Lukija hyväksyy Köpin ja Aimon keskusteluiden performatiivisuuden ja valitsee olla takertumatta tilanteiden keinotekoisuuteen. Ajoittain ja varsin veikeällä tavalla tuntuu, että jopa Köpi ja Aimo hyväksyvät tietoisesti oman välineellisyytensä. Heidän puheensa ei ole yksityistä, se on tarkoitettu yleisölle.

Nyljettyjen ajatusten kehystarina Aimosta ja Köpistä on kuin teatteria, mutta se on hyvin tarpeellista teatteria. Se ei vie huomiota oleelliselta, siis paasaamiselta, mutta se asettaa sen tärkeään kontekstiin. Kaiken sen sateen ja tuulen keskellä kaksi hikistä, viinapullosta naukkailevaa miestä ovat osa samaa todellisuutta, jossa maailman parhaat taideteokset ja ideat syntyvät. Se tekee taiteesta lähestyttävämpää ja inhimillisempää. Tässä kontekstissa taidetta kuuluukin käsitellä, osana epäjärjestyksellistä, arvaamatonta ja ryvettynyttä todellisuutta.

Huikeinta Nyljetyissä ajatuksissa on kuitenkin ennen kaikkea se, että se avaa kulttuurista auki maailman, jonka olemassaoloa et aikaisemmin edes tiennyt. Aimo ja Köpi nostavat taiteen paljouden merestä aarteita, jotka ovat unohtuneet tai joita ei arvostettu aikanaan sen enempää kuin nytkään. Jopa suomalainen kirjallisuus, teatteri, elokuva ja musiikki ovat täynnä mitä uskomattomampia tapauksia. Suomalaisena saisikin olla ylpeä omasta kulttuuri-ilmapiiristään. Aimo ja Köpi nostavat kotimaiset tekijät maailman kovimpien viereen. Rinnakkain asettuvat taiteellisessa suuruudessaan Otto Donner ja Bob Dylan sekä Aleksis Kivi ja Bertolt Brecht, ja Woody Guthrien ja J.J. Calen musiikkia luonnehditaan ”pentti haanpääläiseksi rockiksi”. Nyljetyt ajatukset on siis harvinaista herkkua: kyltymätöntä kulttuuri-intoa, subjektiivisten taidekokemusten reflektointia, tulkintaa ja hauskoja letkautuksia, kuten tämä:

Jos Aimolta erehtyisi kysymään maailman turhimman ja tungettelevimman kysymyksen ”mitä mietit”, niin vastaus paukahtaisi välittömästi: ”Seksuaalisia kuvitelmia ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaista horjuttamista.” Paras siis jättää Aimo rauhaan.

Nyljetyt ajatukset ei voittanut vuonna 2014 Finlandia-palkintoa, se ei ollut edes ehdolla. Mikä tämän maan kulttuurieliittiä oikein vaivaa?

torstai 9. helmikuuta 2017

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti (Koko kansan kirjakerho 1987)
Alkuteos: L’enfant de sable
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Suomentaja: Annikki Suni
Sivumäärä: 186
-

Tahar Ben Jelloun on marokkolainen kirjailija, joka asuu nykyisin Ranskassa. Vaikka hänen äidinkielensä on arabia, hän on kirjoittanut koko tuotantonsa ranskan kielellä. Kirjoituskielellä on Ben Jellounille erityistä, henkilökohtaista merkitystä. Hän on sanonut tuntevansa itsensä vapaammaksi kirjoittaessaan ranskaksi ja että ”arabia on hänen vaimonsa ja ranska hänen rakastajattarensa, joita kumpaakin hän on pettänyt” (Owen, Amy 2012).

Seitsemättä porttia pidetään Tahan Ben Jellounin läpimurtoromaanina. Se ei ole kuitenkaan helppo romaani vaan monella tavalla hämmentävä, vaikeaselkoinen ja vieraannuttava. Sen yhtenä yleisesti tunnustettuna teemana on marokkolaisen yhteiskunnan ja islamilaisten tapojen, eritoten naisten aseman, kritisointi. Romaanissa on kuitenkin runsaasti muitakin teemoja ja ulottuvuuksia, joiden tavoittaminen tuottaa länsimaalaiselle lukijalle haasteen.
 
Romaani kertoo Ahmedista, perheensä kahdeksannesta tyttärestä, joka kasvatetaan pojaksi. Salaisuudesta tietävät ainoastaan hänen vanhempansa ja lahjottu kätilö. Näin seitsemän tyttöä siittänyt isä säästyy julkiseta häpeältä ja perheen omaisuus on viimeinkin turvattu. Ahmed itse kuitenkin maksaa kalliin hinnan perheensä kunniasta ja perinnöstä. Hänelle syntyy kahtiajakutunut ja ratkaisematon identiteetti, minuus, jolla ei ole mitään tunnustettua paikkaa tai tilaa yhteiskunnassa. Ulkoisesti Ahmedista kasvaa vaikutusvaltainen ja kylmä mies, joka oikean patriarkan tavoin oppii halveksimaan äitiään ja sisariaan sekä heidän naisellista heikkouttaan. Sisältä Ahmed on kuitenkin piinattu eikä löydä yhteyttä mielensä ja ruumiinsa väliltä.

Seitsemäs portti voisi olla ainoastaan kertomus sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välisestä erosta. Sosiaaliselta asemaltaan, ajatuksiltaan ja tavoiltaan Ahmed on mies niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, mutta hänen kehonsa, seksuaalisuutensa ja fyysinen nautintonsa kuuluu naiselle. Tämä kahtijakautuneisuus aiheuttaa hänessä ristiriidan, jolla on mieltä murtavia, surrealistisia vaikutuksia. Seitsemäs portti ei ole kuitenkaan kiteytettävissä tarinaksi Ahmedin identiteetistä ja sisäisestä kamppailusta vaan on samaan aikaan myös jotain tyystin muuta. Ohittamaton mutta samalla hämmentävä tekijä romaanissa on myös sen kerronnan rakenne. Ahmedin tarinalla on myös eräänlainen kehystarina, jossa kaislamatolla istuva tarinankertoja kertoo ympärillään olevalle väkijoukolle tarinaa Ahmedista siten, kun hän on sen itse oppinut käsiinsä päätyneestä kirjasta. Aluksi tilanne etenee normaalin kehystarinan tavoin. Se alkaa saada kuitenkin absurdeja piirteitä, kun uusi kertoja toisensa jälkeen syrjäyttää edellisen kertojan väittäen tuntevansa Ahmedin elämänvaiheet paremmin. Lopulta itse yleisölläkin on omat tulkintansa Ahmedin tarinasta ja se hajoaa useiksi eri versioiksi.

Loppua kohden Ahmedin tarinan eri versiot alkavat yhä enemmän heijastamaan ennen kaikkea kertojansa toiveita, haluja ja pelkoja. Koherentti kuva Ahmedista, hänen ykseytensä ja asemansa elävänä henkilönä hiipuu ja pelkistyy jonkinlaiseksi tarinalliseksi funktioksi. Ahmedista tulee enigmaattinen säiliö, johon ihmiset heijastavat kukin omat merkityksensä. Kertojien tiedot varsinkin Ahmedin myöhemmistä elämänvaiheista osoittautuvat epätarkoiksi ja epämääräisiksi, salatuiksi. Koko Ahmedin olemassaolo on yhteisössään eräänlainen tabu, josta ei ole mitään virallista tietoa, vain suusta suuhun kiertäviä huhupuheita ja todistuksia. Kulttuurisia tapoja ja instituutioita uhmaava Ahmed kuitenkin kiehtoo ihmisiä, hän on mysteeri, vaiettu salaisuus, vaarallinen ja houkutteleva. Jokainen haluaa hänestä osansa, jokainen haluaa tietää hänestä jotain.

Tajusin silloin, että minulla oli hallussani harvinainen kirja, salaisuuksien kirja: se kattoi lyhyen ja kiihkeän elämän, oli kirjoittettu pitkän koettelemuksen yössä, säilytetty suurten kivien alla, ja suojelijana sillä oli ollut pahan onnen enkeli. Ystävät hyvät, tätä kirjaa ei voi panna kiertämään eikä antaa muille. Tätä eivät viattomat ihmiset voi lukea. Tästä loistava valo häikäisee ja sokaisee silmät, jotka tähän vahingossa valmistautumattomana katsovat.

Haastavinta Seitsemännessä portissa on kulttuurisen kontekstin vieraus. Romaani rakentuu marokkolaisen ja islamilaisen kulttuurin perustalle, kommentoi sitä, esittää siitä kritiikkiä ja luo merkityksiä viittaamalla siinä yleisesti tunnettuihin asioihin. Suullinen kertomusperinne, perheinstituutio ja uskonto, eritoten Koraani, ovat keskeisiä käsittelyn kohteita. Koska marokkolaisen ja islamilaisen kulttuurin tuntemus on itselläni täysin alkeellisella tasolla, Seitsemännen portin lukeminen tuntuu ajoittain kuin hapuilulta pimeässä. Välillä pystyn erottamaan teeman tai merkityksen siellä, toisen täällä, mutta kokonaisuus ei kuroudu. Seitsemäs portti on siitä huolimatta mielenkiintoinen ja tarpeellinen lukukokemus, sillä tie kohti tämänkin maankolkan ja sen kulttuurin tuntemusta alkanee ensin haparoiden.

torstai 26. tammikuuta 2017

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwan: Rannalla (Otava 2011)
Alkuteos: On Chesil Beach
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2007
Suomentaja: Juhani Lindholm
Sivumäärä: 183
-

Ian McEwanin Rannalla on kirjailijan tyylille uskollisesti jälleen äärimmilleen hallittua, kirurgisen tarkkaa kerrontaa. Pienintä yksityiskohtaansa myöten hiottu pienoisromaani toimii kuin novelli: kaikki kerronnan palaset, jokainen tiedonmurunen, miljöön tai henkilöhahmon ominaisuus tuntuu palvelevan tarkoin harkittua kokonaisuutta. 

Rannalla havainnoillistaa voimallisesti nuoren parisuhteen ehkä tavallisinta kompastuskiveä: kumpikin osapuoli luo päässään yhteisestä elämästä ja suhteesta omanlaisensa kuvan ja harhautuu ajattelemaan, että toinen osapuoli tietenkin näkee asiat täsmälleen samalla tavalla. Yhdessä jaettu rakkauden tunne houkuttelee kuvittelemaan, että tunteiden samuus merkitsee myös ajatusten, unelmien ja käsitysten samuutta. Useimmiten illuusiot ehtivät murentua, kun kumppaniin tutustutaan paremmin, mutta Rannalla -romaanin päähenkilöt ehtivät epäonnekseen naimisiin ennen kuin heidän suurin väärinkäsityksensä ennättää paljastua.

Florence ja Edward ovat viettämässä hääyötään hotellissa Dorsetin rannikolla. Tilanne on sosiaalisen epämukavuuden huipentuma. Kumpikin ovat seksuaalisesti täysin kokemattomia ja käyttäytymisessään ja puheissaan juuri niin tuskallisen sovinnaisia ja jäykkiä kuin mitä brittiläiseltä yliopistokoulutetulta yläluokalta voi odottaa. Ja kummallakin on tyystin erilaiset odotukset illan kulusta. Edward odottaa malttamattomasti pääsyä sänkyyn Florencen kanssa. Hänen näkökulmastaan koko heidän suhteensa on kulkenut juuri tätä täyttymystä kohti. Florence puolestaan on silkassa paniikissa. Hän oivaltaa nyt, hääyönsä kynnyksellä, että olisi ollut ehkä aiheellista mainita jo aikaisemmin Edwardille, että henkilökohtaisesti hän pitää pelkkää ajatustakin seksistä kuvottavana.

Pienoisromaanin kertoja pitää lukijan auliisti tilanteen tasalla. Lukija on tietoinen Florencen ja Edwardin odotusten kammottavista ristiriidoista ennen kuin he ovat niistä tietoisia itse, ja joutuu seuraamaan sivusta latautuneen tilanteen etenemistä kohti vääjäämätöntä konfliktiaan. Jokainen ääni ja ele tuntuvat alleviivaavan tapahtumien jännitettä ja ennakoivan tulevaa: illallisastiat kalisevat toisiaan vasten, tarjoilijapojat säheltävät kömpelösti kuin kiusaantuen pelkästä huoneen tunnelmasta ja ikkunan takana meren pauhu ja laineiden vyöry kiihtyy malttamattomasti.

Lukija saa myös kuulla vuoron perään Edwardin ja Florencen näkemyksiä suhteen kehittymisestä. Siitä, miten Edward koki tietyt Florencen eleet flirttailevina, vaikka todellisuudessa Florence saattoi suorastaan jäykistyä pelosta, kun heidän läheisyytensä kävi liian seksuaaliseksi. Väärin tulkitut sanat ja eleet kerrostuvat toistensa päälle ja muodostavat uusia odotuksia ja käsityksiä, kunnes ollaan tässä, ratkaisun hetkessä, hääyössä.

Kertoja ei kuitenkaan tyydy vain käsillä olevaan hetkeen vaan menee vielä astetta pidemmälle ja asettuu tarkastelemaan Edwardin ja Florencen tilannetta vieläkin laajemmasta kontekstista. Tarinaan tulee aivan oma traaginen sävynsä, kun kertoja nostaa esiin, kuinka toisenlainen nuoren avioparin tilanne voisi olla vain muutamaa vuotta myöhemmin. Florence ja Edward elävät 1960-luvun alkua, siis henkisen, kulttuurisen ja seksuaalisen vapautumisen kynnyksellä. Lähellä, ja kuitenkin saavuttamattomissa, olisi ollut huomattavasti huolettomampi ja vapautuneempi elämä:

Teoriassa he olisivat aivan hyvin voineet jättää lautasensa siihen, napata viinipullon käteensä, juosta rantaan, potkaista kengät jalasta ja riemuita vapaudestaan. Kukaan hotellissa ei olisi halunnut ruveta heitä estelemään. He olivat lopultakin aikuisia, lomalla ja vapaita tekemään juuri niin kuin itse halusivat. Muutaman vuoden kuluttua sellainen olisi ollut aivan normaalia. Nyt ajan kahleet kuitenkin rajoittivat heitä. Vaikka Edward ja Florence olivat kahden, heitä sitoivat tuhannet kirjoittamattomat säännöt. Juuri siksi, että he olivat aikuisia, he eivät voineet tehdä mitään niin lapsellista kuin jättää syömättä ateriaa, jonka toiset olivat suurella vaivalla valmistaneet. Ja olihan nyt ruoka-aikakin. Lapsellisuus ei ollut vielä kunniallista. Se ei ollut muodissa.  
Kertoja antaa ymmärtää, että Florence ja Edward ovat ennen kaikkea aikansa hengen vankeja. Seksuaalinen pidättyneisyys, tiukat tapakulttuurisäännöt ja kunniantunto ovat johtaneet tilanteeseen, josta he eivät voi irrottautua, mutta josta he eivät myöskään kykene keskustelemaan avoimesti. Kummallakaan ei ole juurikaan valmiuksia ymmärtää edes omaa, saati sitten toisen ihmisen, halua tai haluttomuutta Mutta vain muutaman vuoden päästä tämäkin tarina olisi ollut aivan toisenlainen, kertoja tuntuu huomauttavan lukijalle. Ja kuitenkin Florencen estyneisyys vaikuttaisi olevan paljon vakavampaa laatua kuin vain nuoren ja viattoman naisen tietämättömyyttä ja pelkoa. Olisiko Florence sittenkään voinut sopeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka he olisivat voineet puhua siitä avoimesti? Tai olisiko Edward koskaan oikeasti kyennyt ymmärtämään Florencen estyneisyyttä?

Sijoittamalla tarinansa historialliselle jatkumolle, uuden ajan ”rannalle”, McEwan luo myös etäisyyttä lukijan ja henkilöhahmojensa välille. Lukija voi hahmottaa tapahtumien laajemman perspektiivin, Florence ja Edward eivät. Monelta osin romaani houkutteleekin lukijaa nousemaan kertojan lintuperspektiiviin ja lukemaan Florencen ja Edwardin tarinan surullisena tragediana aikaansa ja sen tapakulttuuriin vangituista rakastavaisista. Ja kuitenkin Florencen ja Edwardin tunteet välittyvät kirjan sivuilta niin hyvin ja samaistuttavasti, että ne vetävät lukijaa samanaikaisesti myös kohti tarinan nykyhetkeä, Edwardin ja Florencen järkyttävää konfliktia, josta heillä ei ole poispääsyä tai parempaa ymmärrystä toi tulevaisuus sitten mitä tahansa. Edwardin suuttumuksen ja epätoivon välittömyys ja Florencen traumasta kielivä hätä viestittävät myös, ettei mikään ole niin yksinkertaista, että se palautuisi vain ihmisiin aikansa ja kulttuurinsa tuotteina. Siten ehkä hämmästyttävintä onkin, että McEwanin romaani tuntuu tarjoavan tarinaansa samanaikaisesti kaksi hyvin erilaista perspektiiviä ja jättää suorastaan häikäilemättömällä tavalla lukijan viivyttelemään niiden rajapinnalle, lopullisen tulkinnan rannalle.

--
Psst! Rannalla -romaanista on muuten ilmeisesti jo tänä vuonna tulossa elokuva-adaptaatio, jossa Florencena nähdään ihana Saoirse Ronan.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Oman bloggaamisen lähtökohdat ja vinkkejä aloittelevalle kirjabloggaajalle

Sain Kirja vieköön! –blogin Riitalta haasteen kertoa bloggaamiseni lähtökohdista ja antaa vinkkejä aloittelevalle kirjabloggaajalle. Riitan haaste tuli otolliseen aikaan. Näin vuoden vaihteessa on aina hyvä tehdä pientä itsereflektiota ja mietiskellä, miksi asioita tehdään ja mitä pitää omassa tekemisessään tärkeänä. Elän elämässäni muutenkin jonkinlaista taitekohtaa, sillä valmistuin opinnoistani syksyllä. Alkava vuosi lupaa siis ainakin työnhakua ja muutenkin tulevaisuuden puntarointia.

Innostukseni kirjabloggaamiseen alkoi ensin aktiivisena kirjablogien lukemisena. Halusin pysyä kärryillä vuosittain ilmestyvästä kotimaisesta ja käännetystä kaunokirjallisuudesta, joten alun perin seurailin aktiivisesti Helsingin Sanomien kirjallisuuskritiikkejä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin kirjallisuuskritiikkien tympeyteen. Varsinkin Helsingin Sanomien kritiikeistä paistoi, kuinka kirjoittajan on täytynyt ilmaista asiansa mahdollisimman tiiviisti. Itse kirjaa, sen sisältöä ja muotoa käsitellään vain pintapuolisesti ja lukijan lukukokemus tiivistetään tylyyn ja näennäisen objektiiviseen toteamukseen. Tiedän tekeväni karkean yleistyksen, mutta teenpä silti: suomalaiset kirjallisuuskriitikot ovat harmillisen harvoin haltioissaan mistään. Aivan kuin heidän uskottavuutensa kärsisi siitä, että he pitävät kirjallisuudesta.



 
Kun kritiikit alkoivat tylsistyttää havahduin siihen, kuinka oivallinen kanava bloggaus on kirjallisuudesta kirjoittamiseen. Kirjablogien teksteissä korostui tulkinnat, lukukokemuksen omakohtaisuus, sen jakaminen ja siitä keskusteleminen. Kirjabloggaajan mielipide ei ole tyly toteamus vaan vivahteikas ja monipuolinen. Parhaimmillaan sitä tarkastellaan monelta kantilta ja eri konteksteista käsin. Bloggaajan lukeminen on myös tunteikasta: kirjabloggaaja uskaltaa olla haltioissaan ja hullaantunut tai tuntea karvasta pettymystä, jopa inhoa. Lukukokemus ja mielipiteet eivät ole jähmeitä vaan jatkavat elämäänsä kommenttiosioiden keskustelussa. Erimielisyyttä ei vain sallita, sitä vaalitaan linkittämällä omaan tekstiin tyystiin toinen mielipide.

Innostuin koluamaan kirjablogeja, metsästin itselleni ”luottobloggaajia”, jotka kirjoittivat kirjoista innostavasti ja vakuuttavasti ja joiden makuun aloin luottaa. Vähitellen liu’uin itsekin mukaan. Loin bloggeriin tunnuksen. Aloin kommentoida ja lopulta kirjoittaa itsekin. Ajattelin, että minullakin saattaisi olla tähän paljouden mereen jotain annettavaa. Voisin hyödyntää teksteissäni kirjallisuudenopinnoistani saamiani oppeja, korostaa teksteissäni kirjallisuuden analyysia ja tulkintaa ja ujuttaa niiden lomaan henkilökohtaisia kokemuksiani ja näkemyksiäni luetusta.

Henkilökohtaisella tasolla kirjabloggaaminen on myös lukuprosessin syventämistä. Kirjat muistaa paremmin ja niitä on pohdittava huolellisemmin, koska niistä on oltava myös jotain sanottavaa. Bloggaaminen tekee lukukokemuksesta rikkaampaa. Samalla bloggaaminen on myös tehnyt minusta hitaistakin hitaamman lukijan. Perfektionistisena luonteena suunnittelen, pohdin ja hion tekstejäni pitkään ja bloggausjono vain kasvaa. Jossain vaiheessa tilanne äityi siihen, että kirjoitushetkellä kirjan lukemisesta saattoi olla jo useita kuukausia. Muistikuvat luetusta alkoivat siinä vaiheessa olla melko hatarat, joten aloin kirjoittaa pientä lukupäiväkirjaa, johon kirjasin välillä lukemisen aikana mieleen heränneitä ajatuksia ja vaikutelmia. Lukemani kirjat ovat täynnä myös post-it lapun riekaleita, jotka merkkaavat hienoja tai merkityksellisiä kohtia, loistavaa kieltä ja siiteerattavia kappaleita. Nykyään en voisi kuvitellakaan lukemista ilman muistiinpanokirjastani ja käden ulottuvilla olevaa post-it-lappupinoa. 


Bloggausjono

Aloittelevalle kirjabloggaajalle voisin antaa vinkkejä kahdestakin näkökulmasta: kanssabloggaajan vinkkelistä sekä aktiivisen kirjablogilukijan kannalta. Kollegana ja kanssakulkijana voisin neuvoa seuraavaa:
  1. Opi sietämään omaa keskeneräisyyttäsi. Bloggaaminen kehittää kirjoitustaitoasi. Vuosien varrella joudut kuitenkin kohtaamaan sen, että joskus olet todellakin kirjoittanut kehnommin kuin nykyään, mitä taas saattaa seurata vainoharhaisuus siitä, että nytkin saatat kirjoittaa tekstejä, jotka nolostuttavat sinua parin vuoden päästä. Se sattaa olla totta, mutta huoli pois! Kehittyminen on kaunista.
  2. Jos janoat kommentteja, kommentoi muita.  Kirjablogimaailma on ennen kaikkea yhteisö ja se toimii tavallisten sosiaalisten sääntöjen mukaan: kun annat jotain, sinulle annetaan takaisin. Suurin osa kommentoijista ovat bloggaajia itsekin. Kommentoimalla teet itsesi tiedettäväksi ja luot vuorovaikutussuhteita.
  3. Teknisissä pulmissa blogikonsultti auttaa. Miten liität kuvan sivupalkkiin ilman otsikkoa? Miten saat blogikuvistasi kehykset pois? Miten tehdään Facebook-tykkäysnappi? Tässä ainakin kaksi apuria (googlella löytyy varmasti lisää!): Blogikonsultti, Kivempi blogi.
Kirjablogien lukijana puolestaan voisin antaa neuvoja, joita noudattamalla voi saada ainakin minusta aktiivisen ja uskollisen seuraajan. Näihin ohjeisiin ei tarvitse suhtautua turhan ryppyotsaisesti, mutta ne voi olla hyvä pitää kirjoittaessa mielessä. Näitä ohjenuoria pyrin parhaani mukaan noudattamaan myös omassa kirjoittamisessani. Olennaisin ohjeeni on itsestäänselvyys, mutta tärkeä sellainen: jos haluat blogillesi lukijoita, ajattele heitä, kun kirjoitat. Vaikka kirjoittaisitkin blogiasi lähtökohtaisesti ja ennen kaikkea itsellesi, totuus on se, että blogisi on julkinen ja joku viaton sielu voi käydä sitä lukemassa. Ajattele siis myös heitä.
  1. Mieti, mitä annettavaa sinulla on blogosfääriin. Kirjablogeja on valtavasti, joten jos et halua hukkua joukkoon, mieti mitä sellaista sinun blogisi voisi tarjota, mitä joka toinen blogi ei jo tarjoa. Sen ei tarvitse välttämättä olla edes mitään erityisen suurta ja merkittävää. Anna vaikkapa persoonallisuutesi näkyä ja loistaa kirjoittaessasi (kuten Omppu tai Leena Lumi tekevät), erikoistu suosikkigenreesi (niin kuin blogissa Sivullinen tai Luetaanko tämä?) tai rakenna blogiisi ulkoasulla ja pienillä toistuvilla konsepteilla persoonallinen teema ja tunnelma (hyvänä esimerkkinä Kirjavarkaan tunnustuksia).
  2. Perustele mielipiteesi. Jos toteat, että kirja on varmasti laadukas, mutta ei kuitenkaan oikein sinun juttusi, lukija ei saa tekstistäsi mitään tolkullista sanomaa irti. Kerro mieluummin, mikä on juuri sinun juttusi kirjallisuudessa ja perustele, miksi kyseinen kirja ei ole makusi mukainen. Uskalla olla myös kriittinen. Se ei tarkoita, että sinun pitäisi lytätä kirja tai tuhota kirjailijan elämä ja unelmat. Jos kirjassa on jotain, mistä et pidä, sinulla on oikeus (ja lukijan kannalta lähes velvollisuus!) se ilmaista. Joku voi loukkaantua, mutta jos olit vilpitön etkä liioitellut, hän pääsee tunteidensa yli ja saattaa jopa arvostaa rehellisyyttäsi. Vaikka koko blogosfääri ylistää kirjaa, josta itse et pitänyt, se ei tarkoita, että olisit hölmö tai et ymmärrä kirjallisuudesta mitään. Itse koen teilaukset virkistävinä (mallia näyttää esimerkillisesti Noora).
  3. Älä kirjoita väkisin, jos sinulla ei ole kirjasta mitään sanottavaa. Kirjablogien lukijalle mikään ei ole turhauttavampaa kuin lukea bloggaajan pohtivaa, aavistuksen jahkaavaa tekstiä, jonka lopputulema onkin, että lukuhetki oli huono, elämä kiireistä ja nyt bloggaaja onkin täysin jäävi sanomaan kirjasta yhtään mitään. Kiitos tästä ajanhukasta!
En tällä kertaa siirrä haastetta suoraan eteenpäin, mutta jos takataskustasi löytyy hyviä vinkkejä, ota tästä haasteesta koppi!

Opettelin muuten itsekin vasta ihan taannoin sen Facebook-tykkäysnapin tekemisen ja perustin blogilleni Facebook-sivut. Jos haluatte Sabinan knallia myös somefeediinne, niin käykäähän tykkäämässä. Linkitän Facebook-sivuilleni omien postausten lisäksi myös muita mielenkiintoisia kirjamaailman uutisia ja tekstejä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (ja hieman novelleista yleensä)

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi 2016)
Alkuteos: Onna no inai otokachi
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Juha Mylläri
Sivumäärä: 276
Arvostelukappale
-

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Murakamilla tuntuu toistuvan samat teemat läpi hänen tuotantonsa. Hänen kirjansa tuntuvat usein käsittelevän tietynlaista yksinäisyyden kokemusta, toteutumatonta tosirakkautta, kaipuuta ja ihmisten kykenemättömyyttä aidosti ja oikeasti kohdata toisiaan. Murakamin teemojen toisteisuus ei ole kuitenkaan millään tavalla häiritsevää. Päinvastoin, teos teokselta Murakami tuntuu vain syventävän näkökulmaa rakkauteen ja yksinäisyyteen, siihen, kuinka ne ovat kuin saman kolikon kääntöpuolia. Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia on kuin opaskirja murakamilaisiin teemoihin. Niin voimakkaasti teos pyörii Murakamin ydinkysymysten ympärillä. 

Miehiä ilman naisia kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita miehisestä näkökulmasta. Kuten Murakamin muissakin teoksissa, naisten ja miesten välillä on aina selittämätön etäisyys, jota on mahdotonta kuroa kiinni. Tämä etäisyys näyttäytyy konkreettisesti naisten oikullisuutena, petollisuutena tai arvoituksellisuutena. Murakamin miehille naiset ovat kuin vieras eliölaji: upeita ja kiehtovia eläviä yksilöitä, joiden perimmäisistä ajatuksista ja motiiveista on kuitenkin mahdotonta saada selvyyttä. Miesten suhdetta naisiin leimaa ymmärtämättömyys, toisinaan jopa hämmennys. ”Drive my Car” -novellin iäkäs näyttelijä suhtautuu ennakkoluuloisesti naispuolisiin autonkuljettajiin. Kyse ei ole kuitenkaan puhtaasti sukupuolisyrjinnästä vaan pikemminkin luottamuksen rakentamisesta ihmiseen, jota ei täysin ymmärrä. Beatlesin kevyen rallatuksen kirvoittava novelli kiteytyy kysymykseen, kenen annat ajaa omaa autoasi. Kenen huomaan luotat sen, minne olet menossa ja pääsetkö turvallisesti perille? Päivittäisillä autokyydeillään novellin mies pohtii avioliittoaan, edesmenneen vaimonsa pettämistä ja sitä, kuinka vähän lopulta voimme tuntea niitä ihmisiä, joille luotamme koko elämämme.

Murakamin kokoelman kaikissa novelleissa vallitsee hyvin samankaltainen tunnelma: musertava, pohjattoman epätoivoinen ja alakuloinen yksinäisyys, joka on ajan kanssa tasaantunut elämän vallitsevaksi väriksi, pysyväksi melankoliaksi. Murakamilainen, kiehtova outous syntyy, kun henkilöhahmojen mielenmaisemat karkaavat mentaalisesta säiliöstään ja rakentuvat heidän ympärilleen. Niistä tulee novellien ydinainesta, ja ne alkavat kannatella tarinan rakenteita. Novellissa ”Kino” miespäähenkilön yksinäisyydestä ja mentaalisesta pakopaikasta rakentuu konkreettinen syrjäkadun kapakka ja sen vieraista hänen emootioidensa ilmentymiä.

Murakamin novellien todellisuudessa on olemassa erilaisia parisuhteitasuhteita ja monenlaista rakkautta, mutta on myös erityistä rakkautta, tosirakkautta, joka voi koitua syystä tai toisesta kohtalokkaaksi. Tämän rakkauden kohdanneista henkilöistä on tullut miehiä, jotka ovat ikuisesti vailla jotain, vaikka saisivat kaiken, mitä ovat ikinä tavoitelleet. Heistä on tullut selittämättömällä tavalla vajaita, rampoja tai muotopuolia, joiden on rämmittävä elämänsä läpi kantaen aina musertavaa tyhjyyttä mukanaan:

Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. (novellista ”Miehiä ilman naisia”)

Murakamin miehet eivät ole taipuvaisia yltiömäiseen sentimentaalisuuteen, mutta siitä huolimatta heidän käsityksessään rakkaudesta on eleettömällä tavalla jotain hyvin naiivia ja idealistista. Kun novellissa ”Itsenäinen elin” järjestelmälliselle ja järkevälle elämälle omistautunut rikas plastiikkakirurgi rakastuu ensimmäisen kerran 50-vuotiaana, rakkaus kiteytyy siihen, mitä hänestä jää jäljelle, jos hänet laitettaisiin keskitysleirille. Tosirakkauden vuoksi uhraudutaan ja riudutaan kuoliaaksi eikä siitä ole mahdollista ikinä toipua. Ja mitä suurempi tyhjyys asuu miesten sydämessä, sitä karmeampi on naisen petos. Murakamin kuva miesten rakkaudesta olisi koominen, jos se ei olisi niin pohjattoman alakuloista ja herättäisi niin suurta myötätuntoa.

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti Murakamin luomiin naiskuviin. Hänen mieshahmojensa suhtautuminen naisiin on toisinaan räikeän esineellistävä tai jopa demonisoiva. Miehiä ilman naisia auttoi kuitenkin ymmärtämään sitä paremmin. Koen, että lukijan huomion ei pitäisi niinkään kiinnittyä siihen, minkälaista kuvaa novelleissa välitetään naisista kuin siihen, minkälainen kuva syntyy miehistä, jotka ajattelevat naisista näin. Murakamin mieshenkilöt ovat enemmän ideaaliensa vankeja kuin sovinisteja. Heidän ymmärtämättömyydessään ja hämmennyksessään on jotain vilpitöntä, lapsenomaista ja hitunen säälittävyyttäkin. Ehkä he eivät edes halua tuntea rakkauden kohdettaan täysin, vaan pikemminkin pitää hänet etäisellä jalustallaan säilyttääkseen tosirakkauden puhtauden, kuten novellin ”Yesterday” Kitaru, joka ei kykene harrastamaan seksiä elämänsä rakkauden ja lapsuudenystävänsä kanssa vaan sen sijaan tarjoaa tätä ystävälleen kuin omistamaansa kallista autoa. Rakkaus on puhtainta ja suurinta, kun se on tavoittamatonta ja tuskallista, ja ikuista vasta kun se jättää pysyvät arvet.

Novellit ovat nousseet kirjablogeissa viime aikoina keskustelunaiheeksi Ompun hienon novellihaasteen myötä. Haaste perustelee hyvin paikaansa, sillä kirjablogiteksteissä ja niiden kommenteissa tupsahtelee aika ajoin ”novellikammoisuutta”, joka saattaa hyvinkin heijastella myös suuremman lukevan yleisön lukutottumuksia. Useimmiten perustelua novellistiikan välttelylle haetaan novellien lyhyydestä. Novelliin ei pysty syventymään samalla tavalla kuin romaaniin, tarinalle ja henkilöhahmojen kuvauksille kaivataan enemmän pituutta. Olen tulkinnut, että tällaiset lukijat hakevat kertomukseltaan jatkuvuutta. Novelli ehtii loppua ennen kuin se kunnolla alkaakaan.

Toki romaani on lukukokemuksena jotain tyystin erilaista kuin novelli. Vaikka olen hidas lukija, rakastan mammuttimaisia romaaneja, joissa henkilöhahmot ehtivät kasvaa ja muuttua, osoittaa kaikki moniulotteisuutensa vivahteet ja joissa tarina polveilee läpi vuosien tai vuosikymmenten. Pystyn hyväksymään, että novelli ei lukukokemuksena kaikkia miellytä. En pysty kuitenkaan hyväksymään sitä, että novelleja moitittaisiin jatkuvuuden puutteesta. Itsekin haen lukemaltani jatkuvuutta, siksi luen novellikokoelmia, en yksittäisiä novelleja. Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia on ehkä ehjin novellikokoelma, jonka olen koskaan lukenut, se on täynnä ja läpeensä kyllästetty jatkuvuudella. Novellien jatkuvuutta harvoin kuitenkaan löytää tarinan ja henkilöhahmojen tasolta vaan lukijan on osattava kaivaa hitusen syvemmälle, tematiikan tasolle. Kun tuon kirjallisuuden abstraktimman tason löytää, voin vakuuttaa, että oivallusten hurma vetää vertoja pitkälle ja polveilevalle romaanille. Eikä se novellien kohdalla ole edes kovin vaikeaa: riittää kun kysyy itseltään, mikä novelleja yhdistää. (Hyvänä vinkkinä toimii yleensä myös novellikokoelman nimi.) Ja parhaimmillaan, kuten Murakamin novellikokoelman kohdalla, novellit toimivat oppaina myös romaaneille. Miehiä ilman naisia suorastaan havainnollistaa, mistä Murakamin romaaneissa ja niiden teemoissa on kyse. ”Yesterday” on kuin suora toisinto ja temaattinen kiteytymä Norwegian Woodista! Näin ollen ja hieman kärjistetysti todeten, jos et ole oppinut lukemaan novelleja, saatat joskus menettää jotain olennaista myös romaaneista.