sunnuntai 21. elokuuta 2016

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki & Unohdettu vartti

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Unohdettu vartti)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Sivumäärä: 141

Rosa Liksom: Unohdettu vartti (WSOY 2012, yhteisniteessä myös Yhden yön pysäkki)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1986
Sivumäärä: 144
-

WSOY:n julkaisemassa pokkaripainoksessani on samoissa kansissa Rosa Liksomin kaksi ensimmäistä, 80-luvulla julkaisemaa novellikokoelmaa Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. Niistä on helposti tunnistettavissa Liksomin omintakeinen tyyli. Hän kirjoittaa elämän ja yhteiskunnan syrjältä. Sieltä missä elämä on loputonta yksinäisyyttä, häpeää ja sukupolvelta toiselle kiertäviä traumoja. Ihminen esitetään sellaisenaan kaikissa synneissään, totuudenmukaisesti mutta tuomitsematta. Vaikka Liksomin novelleja yhdistävät samankaltaiset henkilöhahmot ja teemat, ne eivät kuitenkaan toista itseään. Tarinat muodostavat ympärilleen yhtenäisen maailman, ne versovat samasta todellisuudesta, mutta jokainen on tunnelmaltaan yksilöllinen. Kantavana voimana novelleissa ovat henkilöhahmot, jotka nousevat kirjan sivuilta esiin yhtä sattumanvaraisesti kuin ohikulkevat ihmiset kadulla. 

Liksomin novelleissa vaihtelevat tiuhaan niin miljööt kuin ihmisetkin. Yhden yön pysäkki alkaa Helsinki-novelleilla, joissa teini-ikäiset tytöt raportoivat katuslangillaan ryyppyreissuista, putkakeikoista ja satunnaisista seksikumppaneista. Helsingistä novellien miljöö siirtyy jonnekin Euroopan nimeämättömiin kaupunkeihin. Henkilöhahmot ja heidän ongelmansa säilyvät samana, mutta miljöö on vieraampi. Ilmassa on jatkuva lähdön tunne ja elämä on arvaamattomampaa. Ulkomailta sukelletaan suoraan jumalan selän taakse pohjoiseen. Sinne missä elämä on yhtä karua kuin ympäröivä luonto. Maaseudulla yksinäisyys on pohjatonta ja kylmää kuin pihakaivon kivinen kuilu. Unohdetussa vartissa pysyttäydytään pääasiassa maaseudulla. Kun Helsinki-tarinoita hallitsivat nuoret teinitytöt, maaseudulla äänessä ovat miehet, elämän kovuuteen juurtuneet perheenisät, kyynistyneet työmiehet ja kaipuuseensa hukkuneet peräkammarinpojat. Ajoittain Liksom siirtää näkökulmansa myös tuvan perukoilla lymyävään lapseen, joka toiveikkuudestaan huolimatta ymmärtää tuskallisen paljon ja tyytyy hirvittävän vähään.

Liksomin novellit pureutuvat syvälle kuvaamiensa henkilöhahmojen todellisuuteen, joka jättää jälkensä myös kieleen murteellisuuksina ja puhekielisyyksinä. Paradoksaalisella tavalla Liksomin novelleissa puhuvat usein ne, joilla ei ole ääntä; ne jotka harvoin käyttävät sanoja vaan mieluummin vaikenevat. Siten novellien tilanteet ovat lähes hypoteettisia. Ne näyttävät sen, mitä nämä ihmiset kertoisivat, jos heillä olisi ääni ja joku kuuntelisi. Väkevimmillään puhunnan hypoteettista luonnetta alleviivaa Yhden yön pysäkissä nuoren itsemurhan tehneen pojan kertomus viimeisistä hetkistään. Puhumisen mahdottomuus tekee henkilöhahmojen ilmaisemasta yksinäisyydestä ja elämän ankaruudesta entistä raastavampaa. Tuntuu kuin heidän äänensä tulisi jostain hyvin kaukaa ja syvältä, minne kukaan ei oikeasti kuule.

Liksomin henkilöhahmojen vallitsevin tunne on usein yksinäisyys, joka on läsnä silloinkin, kun he ovat muiden ihmisten seurassa. Oma taakka on aina kannettava yksin. Kykenemättömyys elämän ja vaikeuksien jakamiseen vääristää todellisuutta ja ihmissuhteita. Se muuttaa kauniin rumaksi, vilpittömyyden häpeäksi ja rakkauden väkivallaksi. Miesten suhtautuminen naisiin on usein kömpelöä, alistavaa tai väkivaltaista. Rakastamisen malli on sitoutunut sovinistiseen ja patriarkaaliseen kulttuuriin. Läheisyys merkitsee kömpelöä ja hätäistä seksiä, jonka jälkeen yksinäisyys palaa entistä raskaampana. Halu on syntistä ja likaista, joten miehet purkavat sen synnyttämän häpeänsä sen aiheuttajaan, naiseen. Mieshahmojen tuska ja hämmennys tuo usein mieleen rap-muusikko Paperi T:n oivaltavan säeparin: ”Miks kaikki kaunis on niin naiivia / itseinhoon naisia vai itse inhoon naisia?”.

Poikamiesten kaipuuta kuvaa koskettavimmin Yhden yön pysäkin novelli ”Mie tulin mettätöistä puoli neljältä”, jossa ronskissa ja maskuliinisessa ympäristössä kasvanut nuori mieskertoja hautaa häpeissään oman herkkyytensä sisälleen. Aito rakkaus tuntuu karussa maassa mahdottomalta:

Elämä mulle on täälä opettanu sen asian, ettei unelmille ole tillaa. Ei sitä jaksa unelmoija aina ko mithään sinne päinkhään ei tapahdu.
    Mie tunsin itteni vanhaksi mieheksi ko mie tanssin sen tyttären kanss, kuluhneeksi ukoksi. Minua puistatutti.
    Yölä mie sammuin Askon kamahriin. Ilman semmosta humalaa mie en olis saanu unta. Ko se tyär lähti pois sieltä tanssipaikalta se sano mulle, että pysyttele maisemissa, että kesälä nähhään. Se halasi minua. Minua itketti ja hävetti. Mie en päästäny kyynehleitä silhmiin. Se lähti etehlään ja minusta tuntu siinä lattialla, että se jätti minut tänne kuolehmaan.


Novelli novellilta Liksomin henkilöhahmot alkaa näkemään helposti sosiaalipoliittisen keskustelun herättelijöinä, syrjäytyneinä yksilöinä, jotka tuottavat vetoavan ja kouriintuntuvan esimerkin siitä, mikä yhteiskunnassa ja suomalaisessa kulttuurissa on epäonnistunutta. Pohjimmiltaan tällainen pelkistäminen tuntuu kuitenkin väärältä. Liksom ei moralisoi tai puhu henkilöhahmojensa puolesta, hän antaa heidän puhua itse eikä aseta heidän sanojaan itsetarkoitukselliseen kontekstiin. Juuri sitä tarkoittaa kaikkein väkevimmillään hänen kykynsä kirjoittaa henkilöhahmojensa omasta todellisuudesta käsin. He eivät ole ratkaistavissa olevia ongelmia, sivistyneen yhteiskunnan kääntöpuolia tai ymmärrystä kaipaavia laitapuolen kulkijoita. Rumasta ei tehdä kaunista eikä vääryydellä oteta kantaa.

tiistai 9. elokuuta 2016

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

Jani Saxell: Sotilasrajan unet (WSOY 2014)
Sivumäärä: 589
-

Sotilasrajan unet jatkaa Unenpäästäjä Florianin aloittamaa trilogiaa, jonka keskiössä on unista tyhjentynyt Eurooppa. Unenpäästäjä Florianissa elettiin vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Siunauskirouksensa ansiosta Romanian romani Florian kykenee sukeltamaan ihmisten alitajuntaan ja avaamaan lukot, joiden taakse unet ovat kätkeytyneet. Sotilasrajan unissa vaihtoehtotodellisuus on loikannut vuoteen 2016. Florian on perustanut Räksylän vanhaan ja eristäytyneeseen koulurakennukseen puolisonsa Ann-Stinen kanssa siunauskirottujen turvapaikan, johon vaeltaa nyt nuoria ja vanhoja kummajaisia ympäri maailmaa. Jokaisella on jokin yliluonnollinen kyky, joka tekee heistä uhan yhteiskunnalle mutta houkuttelee myös tieteellisille kokeiluille.

Unenpäästäjä Florianissa koin teemojen, ideoiden ja henkilöhahmojen moninaisuuden vievän tarinalta kaivattua napakkuutta. Samankaltaiset ongelmat vaivaavat myös Sotilasrajan unia. Edeltäjäänsä verrattuna Sotilasrajan unet on huomattavasti laajempi ja eeppisempi teos. Tarinan konteksti laajenee sekä ajallisesti että maantieteellisesti nykyajan Suomesta ja lähimenneisyyden Romaniasta koko Itä-Eurooppaan ja sen historialliseen kehitykseen aina 1500-luvulta asti. Vaikka teemat pysyvät trilogian toisessa osassa huomattavasti paremmin kurissa, varsinainen tarina punaisine lankoineen hukkuu historialliseen perspektiiviin. Vaikka kyseessä on trilogian toinen osa, Sotilasrajan unet toimii kuitenkin mainiosti myös itsenäisenä teoksena, ja ensimmäisen osan tapahtumat referoidaan tekstissä siltä osin kuin on tarpeellista.

Unenpäästäjä Florianissa fokuksessa oli Romania, mutta nyt tarkastelun kohteena on koko Balkan ja erityisesti sotilasrajaksi kutsuttu alue. Sillä viitataan Habsburgien Itävallan ja Ottomaani-imperiumin historialliseen ja jatkuvasti muutoksen kohteena olleeseen rajalinjaan. Romaaniin liitetyn kartan perusteella voi hahmottaa, että sotilasraja kulki suunnilleen nykyisten Sarajevon ja Belgradin kaupunkien välistä. Sotilasrajan unissa käydään läpi sekä Sarajevon että sotilasrajan sotaisa historia 1500-luvulta 2000-luvulle saakka. Alueella on läpi historiansa eläneet rinnan eri kulttuurit ja uskonnot, jotka ovat saaneet kärsiä erilaisista yhteenotoista, miehityksistä, diktatuureista ja puhdistuksista. Eri kieltä puhuvat ja eri uskontoa noudattavat naapurit opettelevat elämään keskenään tullakseen kerta toisensa jälkeen revityiksi vastakkaisille puolille. Saxellin perehtyneisyys aiheeseensa on vaikuttavaa, mutta romaanin edetessä historian vyörytys alkaa uuvuttamaan.

Saxell luo romaaniinsa toinen toistaan mielenkiintoisempia henkilöhahmoja, jotka kaikki kytkeytyvät jollain tavoin Balkanin sotaisaan ja traumaattiseen menneisyyteen. Romaanin edetessä ja henkilöhahmojen lisääntyessä juoni ei kuitenkaan tiivisty vaan yhä useamman henkilöhahmon tarina jää yksinäiseksi saarekkeekseen saman aihepiirin ympärillä. Varsinaisena keskusjuonilinjana on kuitenkin Florianin ja hänen henkivartijansa Ruben Holkin matka Sarajevoon. Euroopan tasapainoa on horjuttanut mystinen terroristi Flavius, joka kykenee vaikuttamaan ihmisten mieliin. Hän on Bosnian sodan kasvatti ja kerää ympärilleen Osattomien armeijaa, jonka tavoitteena on kostaa ja jakaa oikeutta siellä, missä sotatuomioistuimet ovat osoittautuneet tehottomiksi. Florian lähtee Sarajevoon selvittämään Flaviuksen henkilöllisyyttä ja motiiveja. Mutta mihin jäivät Räksylä, Ann-Stine ja siunauskirotut? Saxell pyörittelee käsissään liian monta hyvää henkilöhahmoa ja ideaa kyetäkseen käyttämään luontevalla tavalla niitä kaikkia. Räksylä unohdetaan pian tyystin ja lukijalle syötetään sen sijaan historian oppituntien välissä kahden renttumiehen sekavaa ja houreista Sarajevon matkaa.

Siinä missä historian kertaus alkaa puuduttamaan, Saxellin henkilökuvauksissa romaani herää aina hetkellisesti eloon.  Esimerkiksi päähenkilönsä esikoisen syntymää Saxell kerii esiin kielen ja mielikuvien kauniin lumoavana virtana:

Yhden kipulääkkeen Ann-Stine salli: miehensä kosketuksen kämmenselässä ja sormienvälisissä kanjoneissa, lempeän kieppuvat valveunet lentämisestä. Piperin potkurikoneesta vilistävien järvi- ja metsäkaistaleiden yllä, sukkulan tiestä ilmakehän kerrosten läpi. Sinne, missä ei ole painoa ja suuntia, missä Maa loistaa hauraan kirkkaana jumalansilmänä loputtomuuden keskellä.
    Ja vielä hetkeä aiemmin miehelleen ja synnytyssaliin poikenneelle päivystävälle lääkärille sähissyt Ann-Stine rentoutui ilman epiduraalipuudutusta. Niin, että heidän tyttärensä mahtui tulemaan maailmaan, kiipeämään kipeään valoon.


Toisaalta Saxelilla on myös taito irrottautua yksilöiden tasolta kohtalon ääneksi, maalailla lopun ajan kuvia ja julistaa satiirista todellisuuskuvaa:

Siellä missä maailmoja kudottiin, missä tämä- ja huomispäivät olivat toisilleen huomentuttuja, oli useita vaihtoehtoisia todellisuuksia. Yhdessä niistä illyrianismi ja jugoslavismi vielä kerran kukkisi. Toisessa mikään ei kukkisi, poltetussa maassa.
    Ja vastuu oli – jälleen kerran – ihmisellä. Vihoviimeisellä tyypillä, jolle sellaista kannatti luvata.


Sotilasrajan unet tiputtelee lukijalle elämänkohtaloita, historiaa, menneisyyden takaumia, traumoja ja vaihtoehtotodellisuutta, mutta kudelma ei lähde muodostumaan. Historian laaja perspektiivi ei kohtaa yksittäisiä ihmiskohtaloita, joten sen ainoaksi funktioksi tuntuu jäävän tarinan hyvin höllä kontekstualisointi. Saxell kyllä hallitsee vahvasti sekä laajat maailman ja yhteiskunnan kuvitukset että sukellukset yksittäisten henkilöiden kipeimpiin tai suloisimpiin kokemuksiin, mutta kaikki ne ovat vain hajalleen ripoteltuja helmiä paljouden meressä. Kokonaisuus jää auttamattomasti levälleen. Romaanin teemat kurkottelevat isoja kysymyksiä: kapitalistisen kulttuurin ja individualismin aiheuttama pohjaton välinpitämättömyys, kulttuurisen moninaisuuden tuho nationalismin ja vallanhimon jaloissa, toiseuden ja muukalaisuuden pelko, ihmisen julmuus, epäoikeudenmukaisuus ja kosto… Teemat eivät kuitenkaan herää kunnolla henkiin henkilöhahmoissa, laajempi historiallinen perspektiivi on liian hallitseva. Sotilasrajan unien potentiaali on siinä, millä tavalla nyky-yhteiskunta hahmottuisi historiallisen menneisyyden ja vaihtoehtotodellisuuden ristivalotuksessa. Nyt teoksen ytimekkäämpi sanoma hukkuu kuitenkin kaikkeen siihen vapaasti vellovaan ainekseen, josta romaani on kerätty kokoon.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Sivumäärä: 209
-

Unenpäästäjä Florianissa eletään vaihtoehtotodellisuutta vuonna 2010. Kun tulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat maalaavat kauhukuvia siitä, minkälaiseksi yhteiskuntamme voi nykyisellä kehityskululla muuttua, vaihtoehtotodellisuus näyttää, mitä me elämme juuri nyt. Saxellin vaihtoehtotodellisuus on reaalitodellisuutemme peili. Sen poikkeavuus on vain näennäistä, ja sekin mikä on vierasta tai yliluonnollista, on vain väline, jonka avulla pääsemme tarpeeksi kauas nähdäksemme sen, mikä on tässä, silmiemme edessä.

Romaani alkaa näin:
Eurooppa valui hiljalleen tyhjäksi unista. Toisin kuin muita selittämättömyyksiä, mehiläiskatoa, sammakoiden ja perhosten lajikuolemia, sitä oli hankala edes myöntää todeksi. Kuka nyt unia laski ja tilastoi? Kuka ryhyisi poikkitieteelliseen, mantereenlaajuiseen projektiin, jonka peruslähtökohta oli silkkaa X-filesia ja Kolmannen asteen yhteyttä?

Eurooppaa vaivaa unikato. Ihmiset eivät saa enää yhteyttä alitajuntaansa vaan nukkuvat tyhjää, houretilan kaltaista unta. Florianilla, menneisyyden traumojaan Suomeen paenneella Romanian romanilla, on siunauskirous. Hän kykenee avaamaan ihmisten alitajunnan lukot ja päästämään heidän jälleen yhteyteen sisimpänsä kanssa. Florianin laittomalla praktiikalla kohtaa koko yhteiskunnan kirjo menestyneestä yritysvalmentajasta – oman elämänsä Jari Sarasvuosta – talonmiehen rouvaan ja orpokodin kautta elämänsä alhoon syöstyyn romanimieheen. On hyväosaisten perhetraumoja ja muukalaisvihaksi kääntyvää katkeruutta sekä huono-osaisten menetettyä lapsuutta, rakkauden puutetta ja rakenteellista syrjimistä. Kaiken keskellä on vielä Florian, jolla on oma menneisyytensä. Sen kautta aukenee vielä yksi juonne, johon liittyy Romanian lähihistoria, kommunismi ja totalitaristinen hallinto, romanien vaino ja diaspora. Florian saa osansa ulkomaalaisiin ja näiden kykyihin kohdistuvasta epäluulosta, kun rikosylikonstaapeli Nuortama kiinnostuu hänen ammattinharjoittamisestaan ja aikoo Florianin kautta paljastaa Suomeen saapuneiden romanikerjäläisten järjestäytyneen salaliikkeen.


Saxellin romaanissa riittää historiantuntemusta ja kiehtovia ideoita, mutta siihen mahtuu myös aivan liian monta temaattista uomaa, joiden keskinäiset yhteydet jäävät paikoin turhan hennoiksi. Jäin kaipaamaan polttopistettä, jonka kautta voisin suhteuttaa eri ihmiskohtaloita sekä laajempia historiallisia ja yhteiskunnallisia juonia keskenään. Fokuksen puute heijastuu myös siihen, että Unenpäästäjä Florianin esittelemät visiot lupaavat enemmän kuin lukijalle lopulta tarjotaan. Florianin unenpäästäjäkyky vaikuttaa paikoin temaattisesti ohuelta, kerronnalliselta ratkaisulta, jonka avulla romaanissa voidaan referoida eri henkilöhahmojen elämäntarinoita. Ne ilmeisesti heijastelevat henkilöhahmojen muistoja ja torjuttuja traumoja mutta ovat samalla muodoltaan epäuskottavan koherentteja ja tarinallisia. Ihmisen mielen sisään ei siis varsinaisesti päästä kuin kerran, kun Florian sukeltaa psykoottisen teinitytön tajuntaan. Tuloksena on harmillisen irrallinen mutta vaikuttava kohtaus, jonka luomissa maisemissa mangadystopia kohtaa Nolanin Inceptionin.

Kokonaisuuden hajanaisuudesta huolimatta Saxellin romaanissa on kuitenkin mielenkiintoisia hetkiä ja ideoita, joiden kautta kommentoidaan nyky-yhteiskuntaa hyvinkin terävästi ja oivaltavasti. Kritiikin kohteena on erityisesti Suomen nouseva muukalaisviha, joka aiheuttaa sokeutta todellisille ongelmille ja huolenaiheille. Saxellin tarkkasilmäisyydessä on kirjan ilmestymisvuonna ollut lähes profetaalisia mittasuhteita, sillä kuusi vuotta sitten hän kirjoitti:

Hotelli Vallin aulabaarin ainoalla asiakkaalla oli edessään iltapäivälehdet ja puolipäiväkalja. Yleisönosastot olivat sitä itseään: keskiolutoikeiston tuhertamia lopullisia ratkaisuja. Pistettäisiin suomalaisaktivistien romanikerjäläisiä varten valtaaman talon ovi säppiin ja polttopullo ikkunasta. Ei kuluja valtiolle, paitsi mitä karrelle palaneen varastorakennuksen jyräämisestä tuli.

Unenpäästäjä Florianin lähtökohta, Euroopan unikato, on voimakas metafora länsimaiden henkiselle ja kulttuuriselle tyhjyydelle. Kuluttamiselle ja henkilökohtaiselle menestymiselle omistautunut ihminen ei vaella maailmassa tietoisuuden puutteessa, kuin unessa, vaan päinvastoin, hän on menettänyt kykynsä uneksia, luoda mielikuvituksellaan uusia maailmoja, olla joku toinen, asettua toisen asemaan, tuntea empatiaa. Toisin sanoen hän alkaa menettää otteen ihmisyydestään. Lieneekö siis kohtalon ivaa, että pelastus löytyy juuri sieltä, minkä tuo napaansa tuijottava länsimainen on koittanut epätoivoisesti sysätä pois? Että pelastus on sitä, kun avaa mielensä sille marginaaliin työnnetylle unenpäästäjälle, hyljeksitylle ja vieraalle muukalaiselle.

Unenpäästäjä Florianista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Suketus ja Marjis.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Mark Z. Danielewski: House of Leaves



Mark Z. Danielewski: House Of Leaves: A Novel (Pantheon Books 2000)
Sivumäärä: 709
-

Amerikkalaisen Mark Z. Danielewskin House of Leaves on erikoinen romaani, jonka ympärille rakentuu kiehtova mystiikan aura niin kirjallisessa kuin ulkokirjallisessa mielessä. Romaani on Danielewskin esikoisteos ja ilmestyi alun perin käsikirjoitusnippuna, joka kiersi kädestä käteen, ennen kuin se julkaistiin varsinaiseksi kirjaksi. Teos nauttii laajaa kulttimainetta ja sen arvoituksia ja eriskummallisuuksia spekuloidaan laajalti esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla. Tyyliltään romaani on kokeellinen ja hyödyntää muun muassa monikerroksellisia kertomusrakenteita sekä epäkonventionaalisia typografioita ja paratekstejä.

Perustaltaan House of Leavesissa on kyse kauhuromaanista, joka genrelleen tyypillisesti pyrkii rikkomaan todellisuuden ja fiktion rajoja. Romaanin paratekstit, eli tarinaan kuulumattomat osiot kuten nimiösivu, johdanto, hakemisto, liitteet, osittain jopa kustantajatiedot, ovat osa teoksen fiktiivistä todellisuutta. ”House of Leaves” viittaa siis fiktion sisäiseen teokseen, jonka on kirjoittanut Zampanoksi kutsuttu sokea mies. Hänen käsikirjoituksensa on kaivanut esiin ja koostanut teokseksi huumeille altis Johnny Truant, joka on kirjoittanut myös teoksen esipuheen ja lukuisia sen alaviitteitä. Näiden kertojaäänien lisäksi romaanissa esiintyy muutamia alaviitteissä tehtyjä kommentteja teoksen ulkopuolisilta toimittajilta. Romaanin varsinaisen tarinan kertojana on siis Zampano, mutta yhtä merkittäväksi nousee myös epävakaan Truantin polveilevat vuodatukset omasta elämästään ja ”House of Leavesin” vaikutuksesta hänen psyykeeseensä ja todellisuudentajuunsa. Truantin kielellinen tyyli tuo maanisuudessaan ja ryöpsähtelevässä rikkaudessaan mieleen Jack Kerouacin yhtä pakonomaisen verbaalisen ilotulittelun romaanissa On the Road (1957) ja muodostaa vastakohdan Zampanon rauhallisen analysoivalle kerronnalle.

Zampanon käsikirjoitus ”House of Leaves” on tieteellisen tekstin konventioita imitoiva analyysi fiktiivisen pulitzer-palkitun kuvajournalistin Will Navidsonin dokumenttielokuvasta Navidson Record. Elokuvan alkuperäinen tarkoitus on dokumentoida Navidsonin perheen asettumista uuteen taloonsa Ash Tree Lanella, mutta lopulta siitä kehkeytyykin dokumentaatio talon painajaismaisesta, fysiikan lakeja uhmaavasta rakentumisesta mittasuhteiltaan äärettömäksi tilaksi. Todellinen seikkailu alkaa siitä, kun olohuoneen ulkoseinään ilmestyy ovi, joka järjenvastaisesti johtaa uuteen tilaan, alati muutoksen alla olevaan labyrintiin. Toisin sanoen talo paljastuu sisältä laajemmaksi tilaksi kuin mitä se on ulkoa käsin tarkasteltuna.

House of Leaves on ajattelun totuttuja ratoja auki kampeavaa kirjallisuutta, joka tekee lukukokemuksesta niin hämmentävää ja epämukavaa, että lukijana on irrottauduttava omasta ulkopuolisesta ja näkymättömästä tarkkailijan roolistaan ja määriteltävä oma suhtautuminen käsillä olevaan tekstiin. Romaanin eriskumallisuudet ja epäkonventionaalisuudet pakottavat ja haastavat kohtaamaan sen, mistä fiktiivinen ja faktuaalinen, romaani, lukijuus tai tieteellinen teksti rakentuvat. Navidsonin talon käsityskyvyn rajoja koetteleva olemus on osoitus ajattelusta, joka on lumoavalla tavalla vapaampaa kuin omani ja jonka rajattomuus ikuistettuna fyysiseksi kirjaksi tuntuu epäilyttävältä, suorastaan pelottavalta. Missä vaiheessa kirja ylittää fyysiset rajansa niin kuin sen kuvaama talo? Esipuheessaan Johnny Truant varoittaa lukijaa Zampanon tekstin vaikutuksista todellisuudentajuun, ja on hetkiä, jolloin otan nuo viettelevän kauniiseen kielen rytmiikkaan puetut sanat tosissani:

You might try then, as I did, to find a sky so full of stars it will blind you again. Only no sky can blind you now. Even with all that iridescent magic up there, your eye will no longer linger on the light, it will no longer trace constellations. You’ll care only about darkness, and you’ll watch it for hours, for days, maybe even for years, trying in vain to believe you’re some kind of indispensable, universe-appointed sentinel, as if just by looking you could actually keep it all bay. It will get so bad you’ll be afraid to look away, you’ll be afraid to sleep.

House of Leaves pyrkii useilla eri tavoilla luomaan voimakkaamman siteen todellisuuteen kuin tavanominen fiktio. Teoksen rakentuminen niin kuin kyse olisi todella kuolleen sokean miehen jäämistöstä löydetystä käsikirjoituksesta kutsuu lukijan mukaan leikkiin, jossa fiktio voi muuttua todelliseksi ja tapahtumien synnyttämä pelko aiheelliseksi. Elokuvien kohdalla puhutaan found footage -genrestä, jota hyödynnetään erityisesti juuri kauhussa ja jonka tunnetuimpia edustajia lienee 1999 ilmestynyt The Blairwitch Project. House of Leavesissa tämä efekti jatkuu vielä toisen tason kertomuksessa, sillä Zampano käsittelee myös Navidson Recordia todellisena dokumentaarisena teoksena viitaten olemassaoleviin lähdeteoksiin ja todellisten julkisuudenhenkilöiden kommentteihin elokuvasta.

Kauhugenressä found footage -efektin tarkoituksena on vahvistaa jännitystä ja kauhun tunnetta, mutta House of Leavesissa kerrotun suhde todellisuuteen muodostuu lopulta ambivalentiksi. Todellisuusilluusion rinnalle romaani tuottaa myös toista diskurssia, jossa illuusio hajotetaan tahallisesti todistamalla kerrottu fiktioksi. Johnny Truant muun muassa paljastaa jo esipuheessaan Navidson Recordin fiktiivisyyden, vaikka alkaa romaanin edetessä selvästi uskomaan dokumentin olemassaoloon. Kauhun rakentaminen lukuisissa viihde-elokuvissa kulutetulla efektillä olisi kaiketi synnyttänytkin kokonaisuudeltaan hengettömän teoksen. House of Leavesin kauhu perustuukin pikemminkin romaanin kaikki ulottuuvuudet läpäisevälle vieraudelle ja epäloogisuudelle, tunteelle siitä, että faktan ja fiktion rajojen sijaan nyt ollaan rikkomassa rajoja, joiden olemassaolosta ei ole aikaisemmin ollut tietoakaan. Siis tunteelle siitä, että romaanin lukeminen on yhtä suuri askel kohti tuntematonta kuin Navidsonin astuminen talonsa painjaismaiseen labyrinttiin.

Kun puhun kauhua synnyttävästä vieraudesta, en halua missään nimessä tarkoittaa vieraannuttamista. Kokeelliselle kirjallisuudelle epäluonteenomaisesti House of Leavesin typografiset kokeilut ja epätavallinen muoto ei vieraannuta lukijaa kerrotusta ja tee tietoiseksi kaiken tekstuaalisesta luonteesta. Lopussa pohdin kyllä kielen ja merkitysten rajattomuutta, mutta sitä ennen House of Leaves on vienyt minut konkreettisesti tuohon pimeään kuiluun, jossa ihminen ei ole turvassa miltään, kaikkein vähiten itseltään. Romaanin kokeellinen muoto heijastaa sisältöä ja vahvistaa sen vaikutusta. Teoksen muodon ja sisällön välillä vallitsee siis rakenteellinen vastavuussuhde. Kuten Navidsonin talo, myös teksti ja kerronta muuntuvat ja pysyvät jatkuvassa liikkeessä. Navidsonin talon eläminen heijastuu tekstin typografiaan. Sanat kulkevat omiin suuntiinsa, asettuva vinoihin ja vertikaalisiin jonoihin tai muodostavat omia ikkunoitaan toisten sanojen lomaan. Kaikki taloon viittaavat sanat on painettu sinisellä. Navidsonin talo on hallitsematon tila samalla tavalla kuin House of Leavesin lukeminen on hallitsematon prosessi. Teksti on täynnä viittauksia, arvoituksia ja salaisia polkuja, jotka tuottavat kertomukseen erityisiä merkityksiä. Lukija ajelehtii sattumanvaraisesti kerronnan käytäviltä toiselle, sillä kaikkiin tarjottuihin oviin on mahdotonta tarttua.

Pohjimmiltaan Zampanon teksti ja sen sisältö nojautuvat ainoastaan romaanin ulkopuolella oleviin toisiin teksteihin. Navidson Record tai lukuisat siiheen viittaavat tutkimukset ja artikkelit eivät ole House of Leavesissa sellaisenaan läsnä. House of Leaves sisältää vain niiden kuvauksia, tiivistelmiä tai siteerauksia. Ja kuitenkin koska kyse on fiktiivisistä mielikuvituksen tuotteista, House of Leaves sisältää ainoan materiaalin mitä noista teksteistä on ylipäänsä olemassa. Romaani luo siis vain hyvin onnistuneen illuusion siitä, että yksittäisten lainausten tai referoitujen kohtien taustalla olisi toinen kokonainen teos. Siten, omalla tavallaan, kuten Navidsonin talo myös House of Leaves avautuu omia fyysisiä rajojaan laajemmaksi ja suuremmaksi teokseksi.

Danielewskin House of Leaves ja erityisesti tuo hyytävä talo kaikessa käsittämättömyydessään ovat huikeita ja unohtumattomia lukukokemuksia. Lopussa en jää kuitenkaan pohtimaan fiktion ja faktuaalisen rajoja tai ihmispsyykeen syövereitä vaan kielen ja sen kautta rakennettujen merkitysten rajattomuutta. Weird FictionReview -sivuston arviossa Deborah Biancotti mainitsee Danielewskin verranneen joskus house-sanan sinistä kirjoitusasua elokuvissa käytettyyn ”blue screeniin”.* Nykyelokuvissa käytössä on yleisimmin ”green screen”, mutta toimintaperiaate on sama. Kyseessä on siis kohtausten kuvausvaiheessa käytetty tausta, johon voidaan jälkikäteen heijastaa mikä tahansa haluttu miljöö. Biancottin tulkinnan mukaan talon vertaus blue screeniin merkitsee siis Navidsonin talon muodostavan ”taustakankaan omille sisäisille psykologisille projektioillemme” (käännös omani). Se heijastaa epäonnistumisemme ja pelkomme, ottaa sisäisten kauhujemme muodon ja pakottaa meidät vastakkain niiden kanssa.

Biancottin tulkinta on kiehtova juuri siksi, että se tuntuu viittaa pohjimmiltaan mielen sisäisen maailman ja mielikuvituksen rajattomiin mahdollisuuksiin. Samalla en voi kuitenkaan olla kytkemättä tähän tulkintaan myös toista blue screen -rinnastusta. Siinä house -sanan sininen painoasu viittaa kieleen ja kielijärjestelmään taustakankaana, jolle voi projisoida rajattoman määrän merkityksiä. Muutaman kirjaimen jono sinisellä painettuna voi kätkeä taakseen loputtoman pimeyden, joka voi saada millä hetkellä tahansa minkä tahansa merkityksen. Kuten Navidsonin talo, kieli on tietyin säännöin rajattu järjestelmä, joka voi kuitenkin luoda äärettömän määrän merkityksiä, todellisuuksia ja kokonaisia maailmoita, joiden lait eivät vastaa mitään aikaisemmin tuntemaamme. Joten kun palaan Johnny Truantin esipuheeseen, jossa hän varoittaa, ettei House of Leavesin jälkeen katseeni piittaa enää valosta eikä silmäni etsii enää taivaan tähtikuvioita, ajattelen, mitä järkeä olisikaan tuijottaa enää tähtiin, kun mieleni ja kieleni voi avata pimeyden, joka sisältää aivan kaiken.

Tämä hämmentävän hieno lukukokemus ja sen ehkä yhtä hämmentävä tulkinta on hyvä päättää intertekstuaalisella kytkennällä Riston mainioon kappaleeseen, joka heijastaa hyvin House of Leavesin aikaansaamia mielenmaisemiani. 

--
 
House of Leavesista on kirjoittanut myös Lukuisan Laura. Hänen postauksestaan löytyy myös havainnollistavia kuvia House of Leavesin erikoisista typografisista asetteluista.

*Valitettavasti en onnistunut varmistamaan Biancottin tiedon lähdettä, mutta romaanin tulkinnan kannalta ei ole oikeastaan merkitystä, onko Danielewski todella sanonut näin.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Christa Wolf: Erään naisen elämä


Christa Wolf: Erään naisen elämä (Kirjayhtymä 1970)
Alkuteos: Nachdenken über Christa T.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1968
Suomentaja: Keijo Kylävaara
Sivumäärä: 211
-

Christa Wolf oli Itä-Saksan tunnetuimpia kirjailijoita. Hän oli Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen jäsen vuoteen 1989 asti. Kylmän sodan aikana hän kritisoi avoimesti Itä-Saksan valtionjohtoa ja Stasi seurasi hänen toimiaan 30 vuoden ajan. Läpi elämänsä Wolf pysyi kuitenkin uskollisena sosialistisille arvoille ja vastusti Saksojen yhdistymistä. Erään naisen elämä heijastelee Wolfin omia kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja yhteiskunnasta. Wolf kuoli vuonna 2011. Erään naisen elämän ohella häneltä on suomennettu muun muassa romaanit Jaettu taivas (1966) ja Kassandra (1985). 

Erään naisen elämässä kertoja yrittää rekonstruoida 35-vuotiaana kuolleen ystävänsä Christa T:n elämää. Rakennuspalikkoina hänellä on muistin palasia, päiväkirjakatkelmia ja tuttavien kertomuksia, joita hän täydentää tulkinnoillaan, aavistuksillaan ja lopulta jopa mielikuvituksellaan. Yhtä lailla kuin Erään naisen elämä on romaani Christa T:stä, se on myös romaani siitä, kuinka toisen ihmisen sisintä ja olemusta on mahdotonta vangita sanoin. Christa T. pakenee ja välttelee jatkuvasti elämäkertakirjoittajan otetta. Todellinen hahmo on aina jotain muuta kuin se, miten häntä kuvaillaan ja kuolema pitää hänen tavoittamattomissa. 

Romaani alkaa toisen maailmansodan loppuvuosista, kun kertoja ja Christa T. kohtaavat lapsina koulussa. Sodan viimeiset vaiheet vievät heidät eri teille vuosiksi, kunnes he kohtaavat jälleen uudelleen. Christa T:stä tulee opettaja, hän rakastuu ja menee naimisiin eläinlääkärin kanssa, saa lapsen ja rakennuttaa miehensä kanssa talon. Christa T:llä on hyvin tavallinen elämä, jota kuitenkin koettelee hankala ja ristiriitainen suhde yhteiskuntaan. Wolfin tavoin Christa T. kyseenalaistaa uskonsa sosialismiin ja hyvään elämään sosialistisessa yhteiskunnassa. Teemojen tasolla elämäkertakirjoittamisen mahdottomuus laajenee kysymyksiin ihmisen perimmäisestä olemuksesta, identiteetin muodostumisesta ja suhteesta yhteiskuntaan. Christa T:lle elämä on aina eksistentiaalista harhailua, jatkuvaa ”yritystä olla oma itsensä”.

Erään naisen elämä on haastava teos. Muodoltaan se on fragmentaarinen ja vastustaa kokonaiskuvia, teemojen ja ajatusten ykseyttä. New Yorkerin muistokirjoituksessa Wolfista kerrotaan, että hän tavoitti kirjallisuudellaan jotain olennaista juuri oman sukupolvensa kokemuksesta ja elämästä DDR:ssä. Myös Erään naisen elämä kutoutuu kuvaamaansa aikaan ja yhteiskuntaan kiinni niin kokonaisvaltaisesti, että lukija, joka ei ollut siellä, menettää auttamattomasti tunteen ajasta ja paikasta. En tunne romaanin kuvaamaa kontekstia, kylmän sodan Itä-Saksaa, kovin hyvin, joten Christa T:tä ympäröivä tila jää sumuiseksi ja epämääräiseksi.

Huolimatta kontekstin vieraudesta Erään naisen elämä ei suinkaan jää lukukokemuksena tyhjäksi tai merkityksettömäksi. Sen sisältämät ajatukset – silloinkin, kun ne vaikuttavat lähes irrallisilta – ovat muodoltaan ja sisällöltään vangitsevia. Lukukokemus on suorastaan hypnoottinen. Tiettyyn aikaan ja yhteiskuntaan sijoittuva maailma kääntyy universaaliksi kokemukseksi elämästä, ajasta ja minuudesta. Kertojan sanat ryömivät jonnekin tajunnan perukoille ja jättävät sinne arvoituksen:

Mikään ei ollut kauempana meistä kuin ajatus, että jonakin päivänä saavuttaisiin perille. Oltaisiin jotakin. Olimme matkalla, ja aina kävi hieman tuuli, toisinaan takaa, toisinaan vastaan. Me emme sitä ole, mutta me tulemme olemaan, meillä ei sitä ole, mutta meillä on oleva, se oli mallimme. Tulevaisuusko? Se on aivan totta. Kaikki aikanaan. Tulevaisuus, palkkioksi väsymättömästä ahkeruudesta. Silloin me olemme kauneus ja täydellisyys, ne me säästämme johonkin päivään palkkioksi väsymättömästä ahkeruudesta. Silloin me olemme jotain, silloin meillä on jotain.

Mutta koska tulevaisuus aina työntyi eteenpäin, koska näimme, että se on mukanamme katoavan ajan jatkumista eikä sitä voi tavoittaa – silloin heräsi jonakin päivänä kysymys: millaisia meistä tulee? Mitä meillä on oleva?

Vaikka aika ei annakaan ottaa itsestään vaarin, niin kerran ei enää ole aikaa, jos ei nyt pysähdy. Elätkö nyt todella? Tänä hetkenä, aivan kokonaan?

Milloinka siis, jos ei nyt?

Erään naisen elämä on teos, joka tekee mieli lukea saman tien uudestaan. Se on mysteeri, joka epäilemättä avautuu ja sulkeutuu joka lukukerralla uudestaan ja uusilla tavoilla.

--
Suosittelen lukemaan lisää aiheesta Ullan ja Ompun blogeista. 


maanantai 18. tammikuuta 2016

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia


Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava 2012)
Alkuteos: The Marriage Plot
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2011
Suomentaja: Arto Schroderus
Sivumäärä: 599
-

Amerikkalainen kirjailija Jeffrey Eugenides on profiloitunut vuosien varrella kirjoittamaan epätavallisia kasvutarinoita, joissa nuoruuden tavanomaiset ongelmat kietoutuvat epätavanomaiseen tai traumaattiseen identiteettikehitykseen. Eugenides paljastaa amerikkalaisten idyllisten esikaupunkialueiden julkisivun takana muottiin väkisin kasvatetut ahdistuneet nuoret. Eugenidesin esikoinen Virgin Suicides on upea kuvaus seksuaalisuuden ja naiseuden piilottamisesta ydinperheen muodostamaan ahtaaseen vankilaan. Intersukupuolisuutta käsittelevä Middlesex on puolestaan vahva ja viihdyttävä sukupolvitarina, joka toi Eugenidesille myös Pulitzer-palkinnon.

Naimapuuhia on Eugenidesin kolmas romaani ja sijoitettu 80-luvun Yhdysvaltoihin. Sen tulkinnassa keskeisenä lähtökohtana on ajatus avioliittojuonen (englanninkielisen alkuteokseni nimi The Marriage Plot) ja romaanimuodon kuolemasta. Modernissa yhteiskunnassa avioliitolla ei ole enää naiselle toimeentuloon liittyvää merkitystä eikä romaanin juoni rakennu enää luontevasti rahan ja rakkauden välisen jännitteen varaan. Naimapuuhien kirjallisuutta opiskelevan Madeleinen, opettaja julistaa romaanimuodon ahdinkoa:

Saunders oli sitä mieltä, että romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta. Siihen aikaan, kun elämässä menestyminen oli riippunut avioliitosta ja avioliitto rahasta, romaanikirjailijoilla oli ollut aihe josta kirjoittaa. Eepoksissa laulettiin sodasta, romaanissa avioliitosta. Sukupuolten välinen tasa-arvo, naisten kannalta hieno juttu, oli ollut paha juttu romaanille. Ja avioero oli mitätöinyt sen tyystin. Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa? Miten avioehdon olemassaolo olisi vaikuttanut Isabel Archerin ja Gilbert Osmondin avioliittoon? Saunders oli sitä mieltä, ettei avioliitolla ollut enää juuri mitään merkitystä, eikä ollut romaanillakaan. Missä avioliittojuoni oli nykyään? Ei missään.

Saundersin näkemys avioliittojuonen katoamisesta toimii Naimapuuhissa romaanin sisään kirjoitettuna haasteena, johon romaani on itsessään eräänlainen vastaus. Naimapuuhia on moderni avioliittojuoni, jonka keskiössä on kolme collegesta valmistuvaa nuorta aikuista. 1800-luvun perinteisen avioliittojuonen tapaan romaani rakentuu sen ympärille, kenet kilpakosijoistaan nuori kirjallisuudenopiskelija Madeleine valitsee: hyvän ystävänsä Mitchellin vai älykkään ja mielipiteiltään terävän Leonardin.

Kuten 1800-luvun kirjallisuuden sankarittaret, myös Madeleine sukkuloi valinnoissaan sen välillä, mitä häneltä odotetaan ja mitä hän itse haluaa olla. Hyväsydäminen Mitchell edustaa avioliittojuonien oikeaa valintaa. Hän on Madeleinen vanhempien suosikki ja rationaalinen vaihtoehto, jonka mahdollisuudet näyttävät romaanin alussa heikoilta mutta jonka todellisen hurmaavuuden sankaritar oivaltaa vasta lopussa. Leonard edustaa vaarallista intohimoa, hänen välittömän charminsa takana olevan petollisuuden sankarittaren tulisi oivaltaa romaanin kuluessa. Modernissa tarinassa henkilöhahmojen perinteiset roolit kuitenkin murenevat ja vaihtavat paikkaa. Madeleine ei ole ihanteellinen sankaritar, joka osaisi tehdä itsensä kannalta parhaat ratkaisut vaan poukkoilee keskenään ristiriitaisten ratkaisujen välillä arvoliberaalissa todellisuudessaan vailla selkeitä toimintaa ohjaavia normeja ja rakenteita.

Modernissa avioliittojuonessa raha on poistunut avioliittopäätöksen tieltä ja valinnan keskeiseksi määrittäjäksi on tullut ainoastaan rakkaus, joka on kuitenkin marinoitunut tuhansissa romanttisissa kertomuksissa ja muuttunut pikemminkin käsitteelliseksi kuin luontaiseksi. Naimapuuhien henkilöhahmoille heidän oma elämänsä on yksi narratiivi muiden joukossa. He tarkastelevat kokemuksiaan ja minuuttaan kuin ne olisivat tekstuaalisia rakenteita, jotka voidaan eritellä ja joista voidaan tehdä romanttisia ja kiehtovia analyyseja. Madeleine ja Leonard käyvät semiotiikan kurssia, jossa heidän on tarkoitus purkaa kielen ja ilmaisun merkitykset, kunnes ne viittaavat vain itseensä. Rakastuessaan Leonardiin Madeleine löytää tunteilleen selityksen Roland Barthesin esseistisestä teoksesta Rakastuneen kielellä. Barthes pelkistää rakkauden diskursiivisiksi rakenteiksi, jotka syntyvät rakastuneen päässä todellisuuden kuvina riippumatta siitä, ovatko ne totta vai ei. Rakkauden kokemukset tapahtuvat jokaisen ihmisen omassa subjektiivisessa todellisuudessa, mitä havainnollistaa romaanin näkökulmavaihtelut eri henkilöhahmojen välillä sekä niiden ilmentävät poikkeavat kokemukset samoista tilanteista.

Henkilöhahmojen tietoisuus omien tunteidensa ja kokemustensa vaikuttimista muuntuu lukijan tietoisuudeksi romaanin teemojen tekstuaalisesta luonteesta. Rakkaus ja avioliitto ovat kielen kautta tuotettuja ilmiöitä, joiden merkitykset eivät ole luonnollisia vaan kulttuurisesti ja diskursiivisesti synnytettyjä. Naimapuuhien henkilöhahmot etsivät rakkaudesta elämäänsä suurempaa totuutta, mutta siitä kehkeytyykin heidän narsistisen identiteettityönsä väline. Heidän rakkautensa kohde heijastaa heidän omaa persoonaansa heidän toivomallaan tavalla. Madeleine, Mitchell ja Leonard eivät ole niinkään kiinnostuneita rakkauden kohteestaan kuin siitä, millaisen identiteetin rakastuminen tiettyyn ihmiseen heille tuo.

Naimapuuhien henkilöhahmojen naiivi itsekeskeisyys ja pikkumaisuus koettelee lukijan hermoja, mutta samalla heidän narsistisessa identiteettityössään on jotain epämiellyttävän samaistuttavaa. Heidän tapansa peilata omaa elämäänsä kirjallisuuteen tai matkustaa maailmalle oppiakseen elämän tärkeysjärjestykset ja irtaantuakseen teollisuusmaiden tuottamista, keskiluokkaisista harhakäsityksistä koskettaa nolostuttavalla tavalla omaatuntoa. Naimapuuhia banalisoi romanttiset kokemukset, purkaa yhteiskunnalliset jännitteet ja tulee näin synnyttäneeksi samanaikaisesti sekä ahdistavan että kepeän farssin. Vaikka en löydä romaanista lopulta suurempaa sanomaa kuin vahvistuksen avioliittojuonen ja romaanimuodon kuolemalle, en voi olla ihailematta sen ilkikurisuutta ja rohkeutta tuottaa rakkaustarina, joka ei oikeastaan käsittele lainkaan rakkautta. 

Suosittelen lukemaan myös Tea with Anna Karenina -blogista Nooran terävän analyysin Naimapuuhista.


lauantai 21. marraskuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus



Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)
Alkuteos: The Undertaking
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2013
Suomentaja: Heli Naski
Sivumäärä: 332
-


Romaanin alkuasetelma on kutkuttavan romanttinen, kuin suoraan Hollywoodista. Toisessa maailmansodassa taisteleva Peter ja kotirintamalla elävä Katharina menevät naimisiin tapaamatta toisiaan kertaakaan sitä ennen. Vihkiseremoniankin he suorittavat kumpikin tahoillaan, Peter rintamalla ja Katharina kotikaupungissaan. Avioliittosopimus tuo Peterille kaivatun vihkiloman ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos Peter sattuisi kaatumaan sodassa. Kuherruskuukausi alkaa kiusaantuneissa tunnelmissa, likainen täitä sikiävä nälkiintynyt sotilas on kaikkea muuta kuin mitä Katharina kuvitteli aviomiehessä saavansa. Vähitellen he kuitenkin huomaavat kiintyneensä  toisiinsa. Klassinen rakkaustarina, jossa henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa ennakkoluuloistaan ja paremmista aikomuksistaan huolimatta. Paitsi että tämä ei ole se tarina. 


Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus asettaa lukijan vieraannuttavaan tilanteeseen. Romaanin alkuasetelmassa on kaikki edellytykset kertomukselle sodan erottamista rakastavaisista, eikä kertoja anna tekstissä itsessään mitään viitteitä siitä, että se olisi jotain muuta. Lukijalle tarina ei ole kuitenkaan kuin mikä tahansa romanttinen kertomus. En voi samalla tavalla samaistua sen henkilöhahmoihin tai odottaa maltamattomasti saavatko he lopulta toisensa vai asettuuko kohtalo heidän tielleen. Tavallaan minä jo tiedän heidän kohtalonsa. Se on luettavissa jo alussa siitä, mitä he ovat ja mitä he tekevät: Peter taistelee natsien joukossa itärintamalla, kun taas keskiluokkainen Katharina pääsee nauttimaan paremmasta elämästä muuttaessaan vanhempineen kotoaan häädetyn juutalaisperheen taloon. Katharina ja Peter elävät todellisuudessa, jossa yhden onni on aina toiselta pois, jossa on varastettava toiselta, jotta saisi jotain itselleen, tapettava, jotta itse säilyisi hengissä ja käännettävä katse pois toisen ahdingosta, jotta itse voisi olla onnellinen. Heidän rakkautensa on irvokasta, toisten ihmisten kärsimyksessä tahraantunutta. Mietin, miten sellainen voisi mitenkään päättyä hyvin? Onko edes oikein, jos se päättyy hyvin?

Sopimus nostaa mieleen kysymyksen siitä, milloin ihmisen teot ovat olosuhteiden pakottamia ja milloin kyse on vain siitä, ettei näe vaihtoehtoja, koska ei halua nähdä niitä. Vaikka Katharina ja Peter eivät ole itse rikollisia, he ovat rikostovereita, maansa hirmutekojen hiljaisia hyväksyjiä ja auttajia. He ovat kuitenkin myös romaanin päähenkilöitä, joten yritän ymmärtää heidän syitään ja motiivejaan. Sopimus on ilmaisultaan tiivistä ja niukkasanaista eikä juurikaan pureudu henkilöhahmojensa tajuntaan. Yhtäältä se tuntuu jättävän moralisoinnin lukijalle ja toisaalta juuri kerronnan koruttomuus vaikuttaa sisältävän kaikkein ankarimman tuomion. Aivan kuin näiden ihmisten sanat ja teot eivät kaipaisi edes selittelyjä, sillä ne puhuvat jo sellaisinaan puolestaan:

”Minulla on muitakin uutisia”, herra Spinell sanoi.
Hän meni takaisin eteisen ovelle, avasi sen ja toi sisään nuoren naisen vetäen tätä käsivarresta.
”Siivoaminen ei ole enää saksalaisnaisen työtä. Hän tekee sen puolestanne, jotta te rouvat voitte mennä pitämään hauskaa rouva Weinartin kanssa.”
Katharina halasi isäänsä.
”Ihana uutinen. Voiko hän hoitaa joskus Johannesta?”
”Tietysti. Mitä vain tahdot. Hän ei puhu saksaa, joten teidän täytyy opettaa hänelle kaikki kädestä pitäen.”
”Onko hän venäläinen?” kysyi rouva Spinell.
”Kutsukaa häntä Natashaksi”, sanoi herra Spinell. ”Niitä kaikkia kutsutaan Natashaksi.”
Rouva Spinell nousi istumaan.
”Minä en suvaitse venäläistä talossani.”
”Hän on täällä auttamassa. Ja hän nukkuu kellarissa.”

Häiritsevintä Sopimuksessa on, että se vaikuttaa jättävän lukijan täysin yksin moraalisen hämmennyksensä keskelle. On hankala uskoa, että romaanin ainoa tarkoitus ja idea olisi päähenkilöidensä, toisen maailmansodan aikaisten saksalaisten, raukkamaisuuden tuomitseminen, opetus karman laista ja siitä, kuinka sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Romaani ei kuitenkaan tarjoa mitään muutakaan ankkuria, johon tukeutua. Etsin tekstistä viitteitä henkilöhahmojen sisäisestä kamppailusta, epäröinnistä tai hiljaa kalvavasta omatunnosta, mutta Katharina ja Peter näyttävät suhtautuvan täysin välinpitämättömästi muiden kärsimykseen tai takertuvat hanakasti uskoon siitä, että he ovat viimeinkin ansainneet sen mikä muilta otetaan pois. He tuudittautuvat ajatukseen, ettei heidän toiminnalleen ole vaihtoehtoja. Peterin sotatoveri Faustmann kuitenkin sanoo ääneen sen mitä kukaan muu ei uskalla myöntää:

”Pääsi kestää hiukan paremmin, eikö niin, kun sanot että tapat miehen suojellaksesi vaimoasi, häädät lapsen taivasalle, jotta sinun lapsesi saa pitää kotinsa?”

Etsinnöistäni huolimatta en löydä romaanista oikeutusta Peterille tai Katharinalle, ja siksi Sopimuksen sanoma alkaa vaikuttaa kuluneelta ja nihilistiseltä. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja elämä on ankaraa, se viestittää. Aikaa on kuitenkin kulunut tarpeeksi, jotta myös tämän tarinan voisi kertoa toisella tavalla. Se voisi yrittää ymmärtää, mistä kateus ja myötätunnon heikkous syntyy, miksi yksin on vaikea astua vastustamaan muita, ja lopulta se voisi tarjota hiljaiselle hyväksyjälle pakotien syyllisyydestä ja karman laista, osoittaa, kuinka kärsimys ei ole koskaan ansaittua.