torstai 9. helmikuuta 2017

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti (Koko kansan kirjakerho 1987)
Alkuteos: L’enfant de sable
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1985
Suomentaja: Annikki Suni
Sivumäärä: 186
-

Tahar Ben Jelloun on marokkolainen kirjailija, joka asuu nykyisin Ranskassa. Vaikka hänen äidinkielensä on arabia, hän on kirjoittanut koko tuotantonsa ranskan kielellä. Kirjoituskielellä on Ben Jellounille erityistä, henkilökohtaista merkitystä. Hän on sanonut tuntevansa itsensä vapaammaksi kirjoittaessaan ranskaksi ja että ”arabia on hänen vaimonsa ja ranska hänen rakastajattarensa, joita kumpaakin hän on pettänyt” (Owen, Amy 2012).

Seitsemättä porttia pidetään Tahan Ben Jellounin läpimurtoromaanina. Se ei ole kuitenkaan helppo romaani vaan monella tavalla hämmentävä, vaikeaselkoinen ja vieraannuttava. Sen yhtenä yleisesti tunnustettuna teemana on marokkolaisen yhteiskunnan ja islamilaisten tapojen, eritoten naisten aseman, kritisointi. Romaanissa on kuitenkin runsaasti muitakin teemoja ja ulottuvuuksia, joiden tavoittaminen tuottaa länsimaalaiselle lukijalle haasteen.
 
Romaani kertoo Ahmedista, perheensä kahdeksannesta tyttärestä, joka kasvatetaan pojaksi. Salaisuudesta tietävät ainoastaan hänen vanhempansa ja lahjottu kätilö. Näin seitsemän tyttöä siittänyt isä säästyy julkiseta häpeältä ja perheen omaisuus on viimeinkin turvattu. Ahmed itse kuitenkin maksaa kalliin hinnan perheensä kunniasta ja perinnöstä. Hänelle syntyy kahtiajakutunut ja ratkaisematon identiteetti, minuus, jolla ei ole mitään tunnustettua paikkaa tai tilaa yhteiskunnassa. Ulkoisesti Ahmedista kasvaa vaikutusvaltainen ja kylmä mies, joka oikean patriarkan tavoin oppii halveksimaan äitiään ja sisariaan sekä heidän naisellista heikkouttaan. Sisältä Ahmed on kuitenkin piinattu eikä löydä yhteyttä mielensä ja ruumiinsa väliltä.

Seitsemäs portti voisi olla ainoastaan kertomus sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välisestä erosta. Sosiaaliselta asemaltaan, ajatuksiltaan ja tavoiltaan Ahmed on mies niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, mutta hänen kehonsa, seksuaalisuutensa ja fyysinen nautintonsa kuuluu naiselle. Tämä kahtijakautuneisuus aiheuttaa hänessä ristiriidan, jolla on mieltä murtavia, surrealistisia vaikutuksia. Seitsemäs portti ei ole kuitenkaan kiteytettävissä tarinaksi Ahmedin identiteetistä ja sisäisestä kamppailusta vaan on samaan aikaan myös jotain tyystin muuta. Ohittamaton mutta samalla hämmentävä tekijä romaanissa on myös sen kerronnan rakenne. Ahmedin tarinalla on myös eräänlainen kehystarina, jossa kaislamatolla istuva tarinankertoja kertoo ympärillään olevalle väkijoukolle tarinaa Ahmedista siten, kun hän on sen itse oppinut käsiinsä päätyneestä kirjasta. Aluksi tilanne etenee normaalin kehystarinan tavoin. Se alkaa saada kuitenkin absurdeja piirteitä, kun uusi kertoja toisensa jälkeen syrjäyttää edellisen kertojan väittäen tuntevansa Ahmedin elämänvaiheet paremmin. Lopulta itse yleisölläkin on omat tulkintansa Ahmedin tarinasta ja se hajoaa useiksi eri versioiksi.

Loppua kohden Ahmedin tarinan eri versiot alkavat yhä enemmän heijastamaan ennen kaikkea kertojansa toiveita, haluja ja pelkoja. Koherentti kuva Ahmedista, hänen ykseytensä ja asemansa elävänä henkilönä hiipuu ja pelkistyy jonkinlaiseksi tarinalliseksi funktioksi. Ahmedista tulee enigmaattinen säiliö, johon ihmiset heijastavat kukin omat merkityksensä. Kertojien tiedot varsinkin Ahmedin myöhemmistä elämänvaiheista osoittautuvat epätarkoiksi ja epämääräisiksi, salatuiksi. Koko Ahmedin olemassaolo on yhteisössään eräänlainen tabu, josta ei ole mitään virallista tietoa, vain suusta suuhun kiertäviä huhupuheita ja todistuksia. Kulttuurisia tapoja ja instituutioita uhmaava Ahmed kuitenkin kiehtoo ihmisiä, hän on mysteeri, vaiettu salaisuus, vaarallinen ja houkutteleva. Jokainen haluaa hänestä osansa, jokainen haluaa tietää hänestä jotain.

Tajusin silloin, että minulla oli hallussani harvinainen kirja, salaisuuksien kirja: se kattoi lyhyen ja kiihkeän elämän, oli kirjoittettu pitkän koettelemuksen yössä, säilytetty suurten kivien alla, ja suojelijana sillä oli ollut pahan onnen enkeli. Ystävät hyvät, tätä kirjaa ei voi panna kiertämään eikä antaa muille. Tätä eivät viattomat ihmiset voi lukea. Tästä loistava valo häikäisee ja sokaisee silmät, jotka tähän vahingossa valmistautumattomana katsovat.

Haastavinta Seitsemännessä portissa on kulttuurisen kontekstin vieraus. Romaani rakentuu marokkolaisen ja islamilaisen kulttuurin perustalle, kommentoi sitä, esittää siitä kritiikkiä ja luo merkityksiä viittaamalla siinä yleisesti tunnettuihin asioihin. Suullinen kertomusperinne, perheinstituutio ja uskonto, eritoten Koraani, ovat keskeisiä käsittelyn kohteita. Koska marokkolaisen ja islamilaisen kulttuurin tuntemus on itselläni täysin alkeellisella tasolla, Seitsemännen portin lukeminen tuntuu ajoittain kuin hapuilulta pimeässä. Välillä pystyn erottamaan teeman tai merkityksen siellä, toisen täällä, mutta kokonaisuus ei kuroudu. Seitsemäs portti on siitä huolimatta mielenkiintoinen ja tarpeellinen lukukokemus, sillä tie kohti tämänkin maankolkan ja sen kulttuurin tuntemusta alkanee ensin haparoiden.

torstai 26. tammikuuta 2017

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwan: Rannalla (Otava 2011)
Alkuteos: On Chesil Beach
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2007
Suomentaja: Juhani Lindholm
Sivumäärä: 183
-

Ian McEwanin Rannalla on kirjailijan tyylille uskollisesti jälleen äärimmilleen hallittua, kirurgisen tarkkaa kerrontaa. Pienintä yksityiskohtaansa myöten hiottu pienoisromaani toimii kuin novelli: kaikki kerronnan palaset, jokainen tiedonmurunen, miljöön tai henkilöhahmon ominaisuus tuntuu palvelevan tarkoin harkittua kokonaisuutta. 

Rannalla havainnoillistaa voimallisesti nuoren parisuhteen ehkä tavallisinta kompastuskiveä: kumpikin osapuoli luo päässään yhteisestä elämästä ja suhteesta omanlaisensa kuvan ja harhautuu ajattelemaan, että toinen osapuoli tietenkin näkee asiat täsmälleen samalla tavalla. Yhdessä jaettu rakkauden tunne houkuttelee kuvittelemaan, että tunteiden samuus merkitsee myös ajatusten, unelmien ja käsitysten samuutta. Useimmiten illuusiot ehtivät murentua, kun kumppaniin tutustutaan paremmin, mutta Rannalla -romaanin päähenkilöt ehtivät epäonnekseen naimisiin ennen kuin heidän suurin väärinkäsityksensä ennättää paljastua.

Florence ja Edward ovat viettämässä hääyötään hotellissa Dorsetin rannikolla. Tilanne on sosiaalisen epämukavuuden huipentuma. Kumpikin ovat seksuaalisesti täysin kokemattomia ja käyttäytymisessään ja puheissaan juuri niin tuskallisen sovinnaisia ja jäykkiä kuin mitä brittiläiseltä yliopistokoulutetulta yläluokalta voi odottaa. Ja kummallakin on tyystin erilaiset odotukset illan kulusta. Edward odottaa malttamattomasti pääsyä sänkyyn Florencen kanssa. Hänen näkökulmastaan koko heidän suhteensa on kulkenut juuri tätä täyttymystä kohti. Florence puolestaan on silkassa paniikissa. Hän oivaltaa nyt, hääyönsä kynnyksellä, että olisi ollut ehkä aiheellista mainita jo aikaisemmin Edwardille, että henkilökohtaisesti hän pitää pelkkää ajatustakin seksistä kuvottavana.

Pienoisromaanin kertoja pitää lukijan auliisti tilanteen tasalla. Lukija on tietoinen Florencen ja Edwardin odotusten kammottavista ristiriidoista ennen kuin he ovat niistä tietoisia itse, ja joutuu seuraamaan sivusta latautuneen tilanteen etenemistä kohti vääjäämätöntä konfliktiaan. Jokainen ääni ja ele tuntuvat alleviivaavan tapahtumien jännitettä ja ennakoivan tulevaa: illallisastiat kalisevat toisiaan vasten, tarjoilijapojat säheltävät kömpelösti kuin kiusaantuen pelkästä huoneen tunnelmasta ja ikkunan takana meren pauhu ja laineiden vyöry kiihtyy malttamattomasti.

Lukija saa myös kuulla vuoron perään Edwardin ja Florencen näkemyksiä suhteen kehittymisestä. Siitä, miten Edward koki tietyt Florencen eleet flirttailevina, vaikka todellisuudessa Florence saattoi suorastaan jäykistyä pelosta, kun heidän läheisyytensä kävi liian seksuaaliseksi. Väärin tulkitut sanat ja eleet kerrostuvat toistensa päälle ja muodostavat uusia odotuksia ja käsityksiä, kunnes ollaan tässä, ratkaisun hetkessä, hääyössä.

Kertoja ei kuitenkaan tyydy vain käsillä olevaan hetkeen vaan menee vielä astetta pidemmälle ja asettuu tarkastelemaan Edwardin ja Florencen tilannetta vieläkin laajemmasta kontekstista. Tarinaan tulee aivan oma traaginen sävynsä, kun kertoja nostaa esiin, kuinka toisenlainen nuoren avioparin tilanne voisi olla vain muutamaa vuotta myöhemmin. Florence ja Edward elävät 1960-luvun alkua, siis henkisen, kulttuurisen ja seksuaalisen vapautumisen kynnyksellä. Lähellä, ja kuitenkin saavuttamattomissa, olisi ollut huomattavasti huolettomampi ja vapautuneempi elämä:

Teoriassa he olisivat aivan hyvin voineet jättää lautasensa siihen, napata viinipullon käteensä, juosta rantaan, potkaista kengät jalasta ja riemuita vapaudestaan. Kukaan hotellissa ei olisi halunnut ruveta heitä estelemään. He olivat lopultakin aikuisia, lomalla ja vapaita tekemään juuri niin kuin itse halusivat. Muutaman vuoden kuluttua sellainen olisi ollut aivan normaalia. Nyt ajan kahleet kuitenkin rajoittivat heitä. Vaikka Edward ja Florence olivat kahden, heitä sitoivat tuhannet kirjoittamattomat säännöt. Juuri siksi, että he olivat aikuisia, he eivät voineet tehdä mitään niin lapsellista kuin jättää syömättä ateriaa, jonka toiset olivat suurella vaivalla valmistaneet. Ja olihan nyt ruoka-aikakin. Lapsellisuus ei ollut vielä kunniallista. Se ei ollut muodissa.  
Kertoja antaa ymmärtää, että Florence ja Edward ovat ennen kaikkea aikansa hengen vankeja. Seksuaalinen pidättyneisyys, tiukat tapakulttuurisäännöt ja kunniantunto ovat johtaneet tilanteeseen, josta he eivät voi irrottautua, mutta josta he eivät myöskään kykene keskustelemaan avoimesti. Kummallakaan ei ole juurikaan valmiuksia ymmärtää edes omaa, saati sitten toisen ihmisen, halua tai haluttomuutta Mutta vain muutaman vuoden päästä tämäkin tarina olisi ollut aivan toisenlainen, kertoja tuntuu huomauttavan lukijalle. Ja kuitenkin Florencen estyneisyys vaikuttaisi olevan paljon vakavampaa laatua kuin vain nuoren ja viattoman naisen tietämättömyyttä ja pelkoa. Olisiko Florence sittenkään voinut sopeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka he olisivat voineet puhua siitä avoimesti? Tai olisiko Edward koskaan oikeasti kyennyt ymmärtämään Florencen estyneisyyttä?

Sijoittamalla tarinansa historialliselle jatkumolle, uuden ajan ”rannalle”, McEwan luo myös etäisyyttä lukijan ja henkilöhahmojensa välille. Lukija voi hahmottaa tapahtumien laajemman perspektiivin, Florence ja Edward eivät. Monelta osin romaani houkutteleekin lukijaa nousemaan kertojan lintuperspektiiviin ja lukemaan Florencen ja Edwardin tarinan surullisena tragediana aikaansa ja sen tapakulttuuriin vangituista rakastavaisista. Ja kuitenkin Florencen ja Edwardin tunteet välittyvät kirjan sivuilta niin hyvin ja samaistuttavasti, että ne vetävät lukijaa samanaikaisesti myös kohti tarinan nykyhetkeä, Edwardin ja Florencen järkyttävää konfliktia, josta heillä ei ole poispääsyä tai parempaa ymmärrystä toi tulevaisuus sitten mitä tahansa. Edwardin suuttumuksen ja epätoivon välittömyys ja Florencen traumasta kielivä hätä viestittävät myös, ettei mikään ole niin yksinkertaista, että se palautuisi vain ihmisiin aikansa ja kulttuurinsa tuotteina. Siten ehkä hämmästyttävintä onkin, että McEwanin romaani tuntuu tarjoavan tarinaansa samanaikaisesti kaksi hyvin erilaista perspektiiviä ja jättää suorastaan häikäilemättömällä tavalla lukijan viivyttelemään niiden rajapinnalle, lopullisen tulkinnan rannalle.

--
Psst! Rannalla -romaanista on muuten ilmeisesti jo tänä vuonna tulossa elokuva-adaptaatio, jossa Florencena nähdään ihana Saoirse Ronan.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Oman bloggaamisen lähtökohdat ja vinkkejä aloittelevalle kirjabloggaajalle

Sain Kirja vieköön! –blogin Riitalta haasteen kertoa bloggaamiseni lähtökohdista ja antaa vinkkejä aloittelevalle kirjabloggaajalle. Riitan haaste tuli otolliseen aikaan. Näin vuoden vaihteessa on aina hyvä tehdä pientä itsereflektiota ja mietiskellä, miksi asioita tehdään ja mitä pitää omassa tekemisessään tärkeänä. Elän elämässäni muutenkin jonkinlaista taitekohtaa, sillä valmistuin opinnoistani syksyllä. Alkava vuosi lupaa siis ainakin työnhakua ja muutenkin tulevaisuuden puntarointia.

Innostukseni kirjabloggaamiseen alkoi ensin aktiivisena kirjablogien lukemisena. Halusin pysyä kärryillä vuosittain ilmestyvästä kotimaisesta ja käännetystä kaunokirjallisuudesta, joten alun perin seurailin aktiivisesti Helsingin Sanomien kirjallisuuskritiikkejä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin kirjallisuuskritiikkien tympeyteen. Varsinkin Helsingin Sanomien kritiikeistä paistoi, kuinka kirjoittajan on täytynyt ilmaista asiansa mahdollisimman tiiviisti. Itse kirjaa, sen sisältöä ja muotoa käsitellään vain pintapuolisesti ja lukijan lukukokemus tiivistetään tylyyn ja näennäisen objektiiviseen toteamukseen. Tiedän tekeväni karkean yleistyksen, mutta teenpä silti: suomalaiset kirjallisuuskriitikot ovat harmillisen harvoin haltioissaan mistään. Aivan kuin heidän uskottavuutensa kärsisi siitä, että he pitävät kirjallisuudesta.



 
Kun kritiikit alkoivat tylsistyttää havahduin siihen, kuinka oivallinen kanava bloggaus on kirjallisuudesta kirjoittamiseen. Kirjablogien teksteissä korostui tulkinnat, lukukokemuksen omakohtaisuus, sen jakaminen ja siitä keskusteleminen. Kirjabloggaajan mielipide ei ole tyly toteamus vaan vivahteikas ja monipuolinen. Parhaimmillaan sitä tarkastellaan monelta kantilta ja eri konteksteista käsin. Bloggaajan lukeminen on myös tunteikasta: kirjabloggaaja uskaltaa olla haltioissaan ja hullaantunut tai tuntea karvasta pettymystä, jopa inhoa. Lukukokemus ja mielipiteet eivät ole jähmeitä vaan jatkavat elämäänsä kommenttiosioiden keskustelussa. Erimielisyyttä ei vain sallita, sitä vaalitaan linkittämällä omaan tekstiin tyystiin toinen mielipide.

Innostuin koluamaan kirjablogeja, metsästin itselleni ”luottobloggaajia”, jotka kirjoittivat kirjoista innostavasti ja vakuuttavasti ja joiden makuun aloin luottaa. Vähitellen liu’uin itsekin mukaan. Loin bloggeriin tunnuksen. Aloin kommentoida ja lopulta kirjoittaa itsekin. Ajattelin, että minullakin saattaisi olla tähän paljouden mereen jotain annettavaa. Voisin hyödyntää teksteissäni kirjallisuudenopinnoistani saamiani oppeja, korostaa teksteissäni kirjallisuuden analyysia ja tulkintaa ja ujuttaa niiden lomaan henkilökohtaisia kokemuksiani ja näkemyksiäni luetusta.

Henkilökohtaisella tasolla kirjabloggaaminen on myös lukuprosessin syventämistä. Kirjat muistaa paremmin ja niitä on pohdittava huolellisemmin, koska niistä on oltava myös jotain sanottavaa. Bloggaaminen tekee lukukokemuksesta rikkaampaa. Samalla bloggaaminen on myös tehnyt minusta hitaistakin hitaamman lukijan. Perfektionistisena luonteena suunnittelen, pohdin ja hion tekstejäni pitkään ja bloggausjono vain kasvaa. Jossain vaiheessa tilanne äityi siihen, että kirjoitushetkellä kirjan lukemisesta saattoi olla jo useita kuukausia. Muistikuvat luetusta alkoivat siinä vaiheessa olla melko hatarat, joten aloin kirjoittaa pientä lukupäiväkirjaa, johon kirjasin välillä lukemisen aikana mieleen heränneitä ajatuksia ja vaikutelmia. Lukemani kirjat ovat täynnä myös post-it lapun riekaleita, jotka merkkaavat hienoja tai merkityksellisiä kohtia, loistavaa kieltä ja siiteerattavia kappaleita. Nykyään en voisi kuvitellakaan lukemista ilman muistiinpanokirjastani ja käden ulottuvilla olevaa post-it-lappupinoa. 


Bloggausjono

Aloittelevalle kirjabloggaajalle voisin antaa vinkkejä kahdestakin näkökulmasta: kanssabloggaajan vinkkelistä sekä aktiivisen kirjablogilukijan kannalta. Kollegana ja kanssakulkijana voisin neuvoa seuraavaa:
  1. Opi sietämään omaa keskeneräisyyttäsi. Bloggaaminen kehittää kirjoitustaitoasi. Vuosien varrella joudut kuitenkin kohtaamaan sen, että joskus olet todellakin kirjoittanut kehnommin kuin nykyään, mitä taas saattaa seurata vainoharhaisuus siitä, että nytkin saatat kirjoittaa tekstejä, jotka nolostuttavat sinua parin vuoden päästä. Se sattaa olla totta, mutta huoli pois! Kehittyminen on kaunista.
  2. Jos janoat kommentteja, kommentoi muita.  Kirjablogimaailma on ennen kaikkea yhteisö ja se toimii tavallisten sosiaalisten sääntöjen mukaan: kun annat jotain, sinulle annetaan takaisin. Suurin osa kommentoijista ovat bloggaajia itsekin. Kommentoimalla teet itsesi tiedettäväksi ja luot vuorovaikutussuhteita.
  3. Teknisissä pulmissa blogikonsultti auttaa. Miten liität kuvan sivupalkkiin ilman otsikkoa? Miten saat blogikuvistasi kehykset pois? Miten tehdään Facebook-tykkäysnappi? Tässä ainakin kaksi apuria (googlella löytyy varmasti lisää!): Blogikonsultti, Kivempi blogi.
Kirjablogien lukijana puolestaan voisin antaa neuvoja, joita noudattamalla voi saada ainakin minusta aktiivisen ja uskollisen seuraajan. Näihin ohjeisiin ei tarvitse suhtautua turhan ryppyotsaisesti, mutta ne voi olla hyvä pitää kirjoittaessa mielessä. Näitä ohjenuoria pyrin parhaani mukaan noudattamaan myös omassa kirjoittamisessani. Olennaisin ohjeeni on itsestäänselvyys, mutta tärkeä sellainen: jos haluat blogillesi lukijoita, ajattele heitä, kun kirjoitat. Vaikka kirjoittaisitkin blogiasi lähtökohtaisesti ja ennen kaikkea itsellesi, totuus on se, että blogisi on julkinen ja joku viaton sielu voi käydä sitä lukemassa. Ajattele siis myös heitä.
  1. Mieti, mitä annettavaa sinulla on blogosfääriin. Kirjablogeja on valtavasti, joten jos et halua hukkua joukkoon, mieti mitä sellaista sinun blogisi voisi tarjota, mitä joka toinen blogi ei jo tarjoa. Sen ei tarvitse välttämättä olla edes mitään erityisen suurta ja merkittävää. Anna vaikkapa persoonallisuutesi näkyä ja loistaa kirjoittaessasi (kuten Omppu tai Leena Lumi tekevät), erikoistu suosikkigenreesi (niin kuin blogissa Sivullinen tai Luetaanko tämä?) tai rakenna blogiisi ulkoasulla ja pienillä toistuvilla konsepteilla persoonallinen teema ja tunnelma (hyvänä esimerkkinä Kirjavarkaan tunnustuksia).
  2. Perustele mielipiteesi. Jos toteat, että kirja on varmasti laadukas, mutta ei kuitenkaan oikein sinun juttusi, lukija ei saa tekstistäsi mitään tolkullista sanomaa irti. Kerro mieluummin, mikä on juuri sinun juttusi kirjallisuudessa ja perustele, miksi kyseinen kirja ei ole makusi mukainen. Uskalla olla myös kriittinen. Se ei tarkoita, että sinun pitäisi lytätä kirja tai tuhota kirjailijan elämä ja unelmat. Jos kirjassa on jotain, mistä et pidä, sinulla on oikeus (ja lukijan kannalta lähes velvollisuus!) se ilmaista. Joku voi loukkaantua, mutta jos olit vilpitön etkä liioitellut, hän pääsee tunteidensa yli ja saattaa jopa arvostaa rehellisyyttäsi. Vaikka koko blogosfääri ylistää kirjaa, josta itse et pitänyt, se ei tarkoita, että olisit hölmö tai et ymmärrä kirjallisuudesta mitään. Itse koen teilaukset virkistävinä (mallia näyttää esimerkillisesti Noora).
  3. Älä kirjoita väkisin, jos sinulla ei ole kirjasta mitään sanottavaa. Kirjablogien lukijalle mikään ei ole turhauttavampaa kuin lukea bloggaajan pohtivaa, aavistuksen jahkaavaa tekstiä, jonka lopputulema onkin, että lukuhetki oli huono, elämä kiireistä ja nyt bloggaaja onkin täysin jäävi sanomaan kirjasta yhtään mitään. Kiitos tästä ajanhukasta!
En tällä kertaa siirrä haastetta suoraan eteenpäin, mutta jos takataskustasi löytyy hyviä vinkkejä, ota tästä haasteesta koppi!

Opettelin muuten itsekin vasta ihan taannoin sen Facebook-tykkäysnapin tekemisen ja perustin blogilleni Facebook-sivut. Jos haluatte Sabinan knallia myös somefeediinne, niin käykäähän tykkäämässä. Linkitän Facebook-sivuilleni omien postausten lisäksi myös muita mielenkiintoisia kirjamaailman uutisia ja tekstejä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (ja hieman novelleista yleensä)

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi 2016)
Alkuteos: Onna no inai otokachi
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Juha Mylläri
Sivumäärä: 276
Arvostelukappale
-

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Murakamilla tuntuu toistuvan samat teemat läpi hänen tuotantonsa. Hänen kirjansa tuntuvat usein käsittelevän tietynlaista yksinäisyyden kokemusta, toteutumatonta tosirakkautta, kaipuuta ja ihmisten kykenemättömyyttä aidosti ja oikeasti kohdata toisiaan. Murakamin teemojen toisteisuus ei ole kuitenkaan millään tavalla häiritsevää. Päinvastoin, teos teokselta Murakami tuntuu vain syventävän näkökulmaa rakkauteen ja yksinäisyyteen, siihen, kuinka ne ovat kuin saman kolikon kääntöpuolia. Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia on kuin opaskirja murakamilaisiin teemoihin. Niin voimakkaasti teos pyörii Murakamin ydinkysymysten ympärillä. 

Miehiä ilman naisia kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita miehisestä näkökulmasta. Kuten Murakamin muissakin teoksissa, naisten ja miesten välillä on aina selittämätön etäisyys, jota on mahdotonta kuroa kiinni. Tämä etäisyys näyttäytyy konkreettisesti naisten oikullisuutena, petollisuutena tai arvoituksellisuutena. Murakamin miehille naiset ovat kuin vieras eliölaji: upeita ja kiehtovia eläviä yksilöitä, joiden perimmäisistä ajatuksista ja motiiveista on kuitenkin mahdotonta saada selvyyttä. Miesten suhdetta naisiin leimaa ymmärtämättömyys, toisinaan jopa hämmennys. ”Drive my Car” -novellin iäkäs näyttelijä suhtautuu ennakkoluuloisesti naispuolisiin autonkuljettajiin. Kyse ei ole kuitenkaan puhtaasti sukupuolisyrjinnästä vaan pikemminkin luottamuksen rakentamisesta ihmiseen, jota ei täysin ymmärrä. Beatlesin kevyen rallatuksen kirvoittava novelli kiteytyy kysymykseen, kenen annat ajaa omaa autoasi. Kenen huomaan luotat sen, minne olet menossa ja pääsetkö turvallisesti perille? Päivittäisillä autokyydeillään novellin mies pohtii avioliittoaan, edesmenneen vaimonsa pettämistä ja sitä, kuinka vähän lopulta voimme tuntea niitä ihmisiä, joille luotamme koko elämämme.

Murakamin kokoelman kaikissa novelleissa vallitsee hyvin samankaltainen tunnelma: musertava, pohjattoman epätoivoinen ja alakuloinen yksinäisyys, joka on ajan kanssa tasaantunut elämän vallitsevaksi väriksi, pysyväksi melankoliaksi. Murakamilainen, kiehtova outous syntyy, kun henkilöhahmojen mielenmaisemat karkaavat mentaalisesta säiliöstään ja rakentuvat heidän ympärilleen. Niistä tulee novellien ydinainesta, ja ne alkavat kannatella tarinan rakenteita. Novellissa ”Kino” miespäähenkilön yksinäisyydestä ja mentaalisesta pakopaikasta rakentuu konkreettinen syrjäkadun kapakka ja sen vieraista hänen emootioidensa ilmentymiä.

Murakamin novellien todellisuudessa on olemassa erilaisia parisuhteitasuhteita ja monenlaista rakkautta, mutta on myös erityistä rakkautta, tosirakkautta, joka voi koitua syystä tai toisesta kohtalokkaaksi. Tämän rakkauden kohdanneista henkilöistä on tullut miehiä, jotka ovat ikuisesti vailla jotain, vaikka saisivat kaiken, mitä ovat ikinä tavoitelleet. Heistä on tullut selittämättömällä tavalla vajaita, rampoja tai muotopuolia, joiden on rämmittävä elämänsä läpi kantaen aina musertavaa tyhjyyttä mukanaan:

Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. (novellista ”Miehiä ilman naisia”)

Murakamin miehet eivät ole taipuvaisia yltiömäiseen sentimentaalisuuteen, mutta siitä huolimatta heidän käsityksessään rakkaudesta on eleettömällä tavalla jotain hyvin naiivia ja idealistista. Kun novellissa ”Itsenäinen elin” järjestelmälliselle ja järkevälle elämälle omistautunut rikas plastiikkakirurgi rakastuu ensimmäisen kerran 50-vuotiaana, rakkaus kiteytyy siihen, mitä hänestä jää jäljelle, jos hänet laitettaisiin keskitysleirille. Tosirakkauden vuoksi uhraudutaan ja riudutaan kuoliaaksi eikä siitä ole mahdollista ikinä toipua. Ja mitä suurempi tyhjyys asuu miesten sydämessä, sitä karmeampi on naisen petos. Murakamin kuva miesten rakkaudesta olisi koominen, jos se ei olisi niin pohjattoman alakuloista ja herättäisi niin suurta myötätuntoa.

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti Murakamin luomiin naiskuviin. Hänen mieshahmojensa suhtautuminen naisiin on toisinaan räikeän esineellistävä tai jopa demonisoiva. Miehiä ilman naisia auttoi kuitenkin ymmärtämään sitä paremmin. Koen, että lukijan huomion ei pitäisi niinkään kiinnittyä siihen, minkälaista kuvaa novelleissa välitetään naisista kuin siihen, minkälainen kuva syntyy miehistä, jotka ajattelevat naisista näin. Murakamin mieshenkilöt ovat enemmän ideaaliensa vankeja kuin sovinisteja. Heidän ymmärtämättömyydessään ja hämmennyksessään on jotain vilpitöntä, lapsenomaista ja hitunen säälittävyyttäkin. Ehkä he eivät edes halua tuntea rakkauden kohdettaan täysin, vaan pikemminkin pitää hänet etäisellä jalustallaan säilyttääkseen tosirakkauden puhtauden, kuten novellin ”Yesterday” Kitaru, joka ei kykene harrastamaan seksiä elämänsä rakkauden ja lapsuudenystävänsä kanssa vaan sen sijaan tarjoaa tätä ystävälleen kuin omistamaansa kallista autoa. Rakkaus on puhtainta ja suurinta, kun se on tavoittamatonta ja tuskallista, ja ikuista vasta kun se jättää pysyvät arvet.

Novellit ovat nousseet kirjablogeissa viime aikoina keskustelunaiheeksi Ompun hienon novellihaasteen myötä. Haaste perustelee hyvin paikaansa, sillä kirjablogiteksteissä ja niiden kommenteissa tupsahtelee aika ajoin ”novellikammoisuutta”, joka saattaa hyvinkin heijastella myös suuremman lukevan yleisön lukutottumuksia. Useimmiten perustelua novellistiikan välttelylle haetaan novellien lyhyydestä. Novelliin ei pysty syventymään samalla tavalla kuin romaaniin, tarinalle ja henkilöhahmojen kuvauksille kaivataan enemmän pituutta. Olen tulkinnut, että tällaiset lukijat hakevat kertomukseltaan jatkuvuutta. Novelli ehtii loppua ennen kuin se kunnolla alkaakaan.

Toki romaani on lukukokemuksena jotain tyystin erilaista kuin novelli. Vaikka olen hidas lukija, rakastan mammuttimaisia romaaneja, joissa henkilöhahmot ehtivät kasvaa ja muuttua, osoittaa kaikki moniulotteisuutensa vivahteet ja joissa tarina polveilee läpi vuosien tai vuosikymmenten. Pystyn hyväksymään, että novelli ei lukukokemuksena kaikkia miellytä. En pysty kuitenkaan hyväksymään sitä, että novelleja moitittaisiin jatkuvuuden puutteesta. Itsekin haen lukemaltani jatkuvuutta, siksi luen novellikokoelmia, en yksittäisiä novelleja. Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia on ehkä ehjin novellikokoelma, jonka olen koskaan lukenut, se on täynnä ja läpeensä kyllästetty jatkuvuudella. Novellien jatkuvuutta harvoin kuitenkaan löytää tarinan ja henkilöhahmojen tasolta vaan lukijan on osattava kaivaa hitusen syvemmälle, tematiikan tasolle. Kun tuon kirjallisuuden abstraktimman tason löytää, voin vakuuttaa, että oivallusten hurma vetää vertoja pitkälle ja polveilevalle romaanille. Eikä se novellien kohdalla ole edes kovin vaikeaa: riittää kun kysyy itseltään, mikä novelleja yhdistää. (Hyvänä vinkkinä toimii yleensä myös novellikokoelman nimi.) Ja parhaimmillaan, kuten Murakamin novellikokoelman kohdalla, novellit toimivat oppaina myös romaaneille. Miehiä ilman naisia suorastaan havainnollistaa, mistä Murakamin romaaneissa ja niiden teemoissa on kyse. ”Yesterday” on kuin suora toisinto ja temaattinen kiteytymä Norwegian Woodista! Näin ollen ja hieman kärjistetysti todeten, jos et ole oppinut lukemaan novelleja, saatat joskus menettää jotain olennaista myös romaaneista.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Simone de Beauvoir: Mandariinit

Simone de Beauvoir: Mandariinit 1 & 2 (Kirjayhtymä 1982/1983)
Alkuteos: Les Mandarins
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954
Suomentaja: Mirja Bolgar
Sivumäärä: 445 & 413
-

Simone de Beauvoirin Mandariinit on kuin lasi punaviiniä ja suklaata hyvässä juttuseurassa – siis älykästä, yhteiskunnallista ja nautinnollisen viihdyttävää yhdellä kertaa. Mandariinit on yhtenäinen romaani, jonka Kirjayhtymä on julkaissut suomeksi kahdessa osassa. Olen lukenut Mandariinien ensimmäisen osan aikaisemminkin ja blogannutkin siitä. Toinenkin osa oli tarkoitus lukea heti perään, mutta taisi jäädä silloin opiskelukiireiden jalkoihin. Silloin en ollut aivan varauksettoman innostunut Mandariineista, mutta nyt oli ilmeisesti otollinen aika antautua ja ihastua.


Mandariinien erityisyys on sen henkilöhahmojen kuvauksessa: siinä, miten kunkin henkilöhahmon persoona, odotukset, pyrkimykset ja pelot rakentuvat ja avautuvat vähitellen kirjan sivuilla ja millä tavalla ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäristöön ja ajan henkeen. Beauvoir on henkilöhahmojensa käsittelyssä taitava. Hän ei selittele tai maalaile perusteellisia luonnekuvauksia vaan antaa hahmojensa esiintyä itse ja piirtyä rauhassa rivien väliseen tilaan. Beauvoir on ennen kaikkea osoittamisen mestari: henkilöhahmot rakentuvat vaivihkaa sen kautta, mitä he ajattelevat, tekevät ja puhuvat.

Mandariinien keskiössä on ranskalaisten vasemmistointellektuellien piiri. Romaanin alussa toinen maailmansota on juuri päättynyt ja jokaisella henkilöllä on omat odotuksensa ja toiveensa uudelleen alkavasta elämästä. Kerronta seuraa usean vuoden ajan, miten näihin odotuksiin vastataan. Lienee sanomattakin selvää, ettei elämä kuitenkaan mene aina odotetulla tavalla. Useammin kuin sattuma, syypäänä on kuitenkin pikemminkin inhimilliset heikkoudet: itsepetos, pelko, ylpeys ja sokeus omille haluille ja tarpeille.

Tapahtumat välittyvät kahden eri henkilöhahmon, Henrin ja Annen, näkökulmasta. Vaikka heidän kauttaan päästään tutustumaan myös lukuisiin muihin henkilöihin, he itse kasvavat romaanin psykologisesti mielenkiintoisimmiksi ja läheisimmiksi hahmoiksi. Henri Perron on kirjailija, joka on perustanut sodan aikana menestyneen päivälehden L’Espoirin. Anne Dubreuilh puolestaan on psykoanalyytikko ja naimisissa Henrin hyvän ystävän, kirjailijan ja tunnetun vasemmistoajattelijan Robert Dubreuilh’in kanssa. Mandariinien vasemmistointellektuellien yhteiskunalliset ja poliittiset pyrkimykset sekoittuvat kiehtovalla tavalla heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Rakkaudesta ja politiikasta tulee toistensa lähikäsitteitä.

Kukin henkilöhahmo reagoi sodan päättymiseen omalla tavallaan. Henrille ja Robertille se merkitsee paluuta normaaliin elämään ja poliittiseen toimintaan. Robert johtaa SRL-nimistä uutta vasemmistolaista puoluetta ja yrittää saada romaanin alussa Henrin sitouttamaan päivälehtensä puolueen käyttöön, mikä aiheuttaa jännitettä ystävysten välillä. Henri kuvittelee saavansa rauhan mukana myös nuoruutensa takaisin ja alkaa kyseenalaistaa työnsä ja avioliittonsa mielekkyyttä. Kaivattua jännitystä elämään tuo Robertin ja Annen omapäinen tytär Nadine, joka on menettänyt kihlattunsa sodassa. Suhde Henrin kanssa edustaa uhmakasta ja itsetuhoista käytöstä, jolla tyttö pyrkii hukuttamaan liian varhain koetun menetyksensä. Anne puolestaan jää tahtomattaan kiinni menneisyyteen. Hän ei kykene jättämään kuolleita ja kadonneita taakseen vaan kärsii selviytyneen syyllisyydestä.

Vain tapahtumilla oli merkitystä. Niitä olivat maanpako, paluu kotiin, ilmahälytykset, pommit, jonot, meidän kokouksemme, ensimmäiset L’Espoirin numerot. Paulan kotona ruskea soihtu lennätti ilmaan hiilenhiutaleita; me teimme tulen kahteen vanhaan säilykepurkkiin ja poltimme paperia, savu kirveli silmiä. Ulkona oli verilätäköitä, luodit räiskähtelivät, hyökkäysvaunut ja tykit jylisivät; meissä kaikissa oli sama hiljaisuus, sama nälkä, sama toivo. Joka aamu me heräsimme samaan kysymykseen: vieläkö hakaristilippu liehuu Senaatin katolla? Ja sama juhla oli sydämissä kun me tanssimme Montparnassen risteyksessä ilotulien ympärillä. Ja sitten syksy meni ohi ja äsken, kun me saimme loppuun unohdetuksi omat vainajamme kuusenkynttilöiden valossa, minä tajusin että me aloimme jälleen olla olemassa, jokainen itselleen.

Ensimmäisellä lukukerrallani koin Mandariinien henkilöhahmojen ongelmien heijastavan yksilön ja ympäristön välisiä ristiriitoja. Nyt kuitenkin oivalsin yksilön olevan erottamaton osa ympäristöään. Henkilöhahmojen tunteet, ongelmat ja kokemukset ovat erottamattomasti kytkeytyneitä ympäröivän yhteiskunnan luomiin uhkiin, odotuksiin ja vaatimuksiin. Vallitseva tunne romaanissa on pettymys. Henrin ja Annen sukupolvi toivoo asioiden palavan ennalleen ja ryhtyvät innolla rakentamaan uutta maailmaa. Pian he kuitenkin tajuavat, että sota on lyönyt jotain pysyvästi rikki. Ajan kuva nousee kouriintuntuvasti esiin juuri sen kautta, miten romaanin henkilöhahmot sitä käsittelevät tunteidensa tasolla. Mandariinit kuvaa myös traagisella tavalla sodan aikana kasvanutta nuorta sukupolvea, joilla ei ole mitään, mihin palata sodan jälkeen. Heidän todellisuutensa ja elämänsä on sodan todellisuutta, kuolemaa, väkivaltaa ja menetystä. Heidän koko nuoruutensa on ollut yhtä pettymystä, jolle he nyt alkavat etsiä moraalista sovitusta kukin omalla tavallaan.

Beauvoir tunnetaan erityisesti feministisenä ajattelijana, mutta Mandariineja ei voi luonnehtia ilmeisen feministisenä teoksena. Romaani nostaa kyllä esiin feministisiäkin teemoja, mutta ne ovat pikemminkin kertomuksen syvää pohjavirtaa kuin ensisijaisia aiheita. Naisnäkökulma korostuu kuitenkin mielenkiintoisella tavalla Mandariinien kerrontaratkaisussa. Siinä missä Henrin näkökulma välittyy kolmannen persoonan kerronnan kautta, Annen todellisuus tulee esiin omakohtaisemmassa minä-kerronnassa, mikä tuo Annea huomattavasti lähemmäksi lukijaa verrattuna Henriin. Psykoanalyytikkona Anne on älykäs ja taitava itsereflektoija. Hän on samaistuttava hahmo ja myös tarkkanäköinen ja luotettava ikkuna romaanin muihin henkilöhahmoihin. Kolmannen persoonan kerronta puolestaan tarjoaa lukijalle objektiivista etäisyyttä Henristä, vaikka kerronta murtuukin usein helposti Henrin sisäiseen monologiin. Anneen verrattuna lukijan on kuitenkin helpompi tunnistaa Henrin heikkoudet; ajattelun ja tekojen ristiriitaisuudet, itsepetoksen ja heikon itsetunnon. Tahallisesti tai tahattomasti Beauvoir tulee rakentaneeksi kerrontaratkaisullaan romaanin asetelman, jossa sen naispäähenkilö välittyy persoonaltaan vahvempana ja moniulotteisempana kuin miespäähenkilö. Toisaalta ehkä juuri Henrin läsnäolon ansiosta lukija pääsee ajoittain eroon myös Annen sisäisestä maailmasta ja tunnistamaan tässä ne persoonallisuuden piirteet, joita tämä ei itse pysty eksplisiittisesti kielellistämään. 

Beauvoirin kyky rakentaa moniulotteisen aitoja ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja on ainutlaatuista ja saa aikaan koukuttavan lukukokemuksen. Mandariinien lukuisissa henkilöhahmoissa voi olla hieman sisäistettävää, mutta vaivannäkö palkitaan moninkertaisesti. Pitkän romaanin aikana henkilöhahmot kasvavat tutuiksi, vetävät mukaansa intohimon ja poliittisen kähminnän täyteiseen todellisuuteensa ja muuntuvat lopulta universaalin ihmisyyden peileiksi.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)
Sivumäärä: 197
Arvostelukappale
-

Huh, en muista milloin olisi viimeksi ollut näin polttava tarve päästä välittömästi keskustelemaan juuri luetusta kirjasta ja sen tulkinnoista. Sinikka Vuolan Replika kietoutuu sadunomaisuuden ja symboliikan arvoitukselliseen verhoon ja jää kihelmöimään jännittävällä tavalla mieleen. Romaanin tapahtumat eivät ole vaikeaselkoisia, mutta niiden taakse tuntuu kätkeytyvän lukemattomasti merkityksiä, symboliikkaa ja tekstien välisiä viitteitä. Sen luettuaan kihisee halusta udella kanssalukijalta, miten Sinä tämän koit, minkälaisia maisemia näit, minkälaisia ihmisiä kohtasit.

Replika on kasvutarina. Tai oikeastaan rikkinäinen kasvutarina, sillä sana tuo mieleen eheyttävän kertomuksen, jolla on selkeä alku ja loppu. Replikassa nimeämättömän minä-kertojan kasvutarina murtuu ja hajoaa traumaattisten kokemusten myötä. Alkuja on monia ja loppukin jää tulkinnanvaraiseksi. Kasvuprosessin epäonnistuminen rikkoo todellisuuden ja identiteetin herkän kudelman.

Romaanin kerronta on vahvasti kiinni minä-kertojan henkilökohtaisessa kokemuksessa, mutta samalla tuo lapsen silmin kuvattu kokemusmaailma kasvaa omaksi myyttiseksi todellisuudekseen. Kertoja asuu paikassa nimeltä laakso, maassa, jota halkoo elämän rata. Kaukana radan päässä sijaitsee pääkaupunki sähkövaloineen, sairaaloineen ja kasinoineen. Elämän radan toisella puolella laaksosta asuvat rikkaat ja kaukana taivaanrannassa siintävät paholaisvuoret. Elämä laaksossa on ankaraa, ja naapurusto pitää huolta omistaan sen minkä pystyy. Kyläyhteisöön kuuluu omia karikatyyrejään: Leipuri, Leipurin vaimo sekä heidän poikansa Kaniininaama, Opettajar, Kerjäläistyttö, suruun pukeutunut nainen ja tappelukukkojen kasvattajan nuori leski. Oma identiteetti ja asema on juurtunut siihen paikkaan ja olotilaan, johon on syntynyt. Köyhien ja rikkaiden välinen raja, elämän rata, on kaikessa konkreettisuudessaankin ehdoton.

Aluksi on vain kertoja ja hänen äitinsä, jotka elävät symbioosissa niin kuin äidin ja vauvan kuuluukin. Omaa itseä ei ole ilman toisen läsnäoloa, he ovat yksi ja sama ihminen, toistensa peilikuvat:

Hiuksesi hohtivat niin hämärässä kuin kirkkaassa, tämän maan ainoa vaalea, maailman ainoa keltainen. Rakastin sitä keltaista ainokaista, tuntikausia, vuosikausia, aika katosi kun rakastin, aika muuttui koska rakastin, rakastin pienenä kun lepäsin rintakehäsi päällä, miekkalisäke miekkalisäkettä vasten ikuisessa ja muuttumattomassa hetkessä. Jos siirsin vasenta kättäni, sinä siirsit oikeaasi, jos liikutin oikeaani, sinä liikutit vasentasi, minun itäni sinun länttäsi vasten. Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe, kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.

Kun kertojan minuudesta alkaa tulla erillinen, alkavat myös asiat mennä yhä huonommin. Ilmenee vaiettuja tahroja kynnyksellä, kylän kaivos puhuu kertojalle pelottavia asioita ja toisinaan äidistä tulee Äitimuukalainen, jonka kasvot repeävät mustaksi öljyksi. Naapurit käyvät vierailulla pudistelemassa päätään ja pörröttämässä päälakea. Lopulta todellisuus murtuu ja muuttuu entisen rujoksi toisinnoksi, vääristyy ja muuttaa muotoaan hallitsemattomasti.

Replika on Sinikka Vuolan esikoisromaani. Vuola on aikaisemmin julkaissut kolme runoteosta ja kuuluu proosailmaisun keinoja tutkivaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan, kuten viime vuonna Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt. Replikassa on kokeellisuutta, mutta se ei ole vieraannuttavaa vaan solahtaa saumattomasti kerrontaan, kasvaa tarinan omista tarpeista luontevalla tavalla. Romaanin maalaamat miljööt ovat lumoavia ja sadunomaisia. Viittauksia satuihin löytyykin useita, mutta nyt nämä tutut ja lapsenomaiset kuvastot voivatkin silmänräpäyksessä muuttaa muotoaan, saada varjoja ja muuttua uhkaaviksi. Miltä tuntuisi muuttua itse Pinokkioksi, jähmettyä hitaasti puu-ukoksi, tai matkustaa sydämettömän peltisen miehen kanssa turkoosina hohtavaan ihmemaahan, jossa kaikki kuvat heijastavat vain sinut itsesi.

Vuolan runoilijatausta heijastuu voimakkaasti Replikan kieleen. Sanat ovat merkityksistä rikkaita ja painavia, mutta soljuvat samalla eteenpäin nautittavan vaivattomalla rytmillä. Tekstiä on kuiskittava hiljaa, kuunneltava sen voimakasta poljentoa. Sanojen vuolaan (!) virran mukana olisi helppo lipua, mutta minä vain huopaan taaksepäin ja maistelen sanat uudestaan, jotta en jäisi paitsi yhdestäkään vivahteesta. Replikassa on paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa. Sanat kertautuvat, muuntuvat hieman ja ilmaantuvat uudestaan, kunnes niistä muodostuu voimakkaita mantroja. Ne tuntuvat vaikuttavan suoraan keskushermostoon, pesiytyvät jonnekin tajunnan syövereihin ja ryhtyvät siellä ties mihin tihutöihinsä. Replikassa on arvoituksellisuutta, mutta kuitenkaan se ei edellytä purkamista, symboliensa ja vertauskuvallisten maailmojensa pähkimistä auki. Romaani on myös mielen intuitiivisiin kerroksiin vetoavaa kirjallisuutta. Siitä voi nauttia täysin siemauksin ymmärtämättä mitään ja kuitenkin tuntea tietävänsä täysin mistä on kyse.

Aluksi näkökulman voimakas subjektiivisuus pistää etsimään jotain objektiivisempaa tai todellisempaa todellisuutta lapsen näkökulman takaa. Tuttua ja järjellistä maailmaa etsivälle lukijalle Replika on kuitenkin periksiantamaton. Vaikuttavinta romaanissa on lopulta, että se mikä aluksi tuntuu arkitodellisuudelta verhottuna lapsen vaillinaiseen ja taianomaiseen näkökulmaan, kasvaa omaksi itsenäiseksi ja satumaiseksi maailmakseen. Replikan maailman riippumattomuus pakottaa lukijankin hyväksymään, että mitään toista tai tutumpaa todellisuutta ei ole. Samalla se kiinnittää huomion siihen, kuinka harhainen käsitys objektiivinen todellisuus on alun perinkin. Sukeltaessaan traumatisoituneen mielen sisään se osoittaa, kuinka todellisuus ihan oikeasti ja konkreettisestikin menee rikki mielen ja identiteetin mukana.

Minussa oli talvi joka ei koskaan purkautuisi kukiksi ja lehdiksi: pysyvä talvi. Maailma oli katkonainen ja minä näin sen pieninä palasina, maailma oli katkonainen ja äkillinen ja pelottava, kuka tahansa saattoi tulla odottamatta esiin Ei mistään ja kävellä suoraan Ei mihinkään. Esineet ja ihmiset katosivat ilmaan ja ilmestyivät jälleen tyhjästä, kuin piiloleikissä.


 
Replikasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta, joka koki romaanin ”ihanan kunnianhimoiseksi”.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)
Alkuteos: All the Light We Cannot See
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivumäärä: 543
-

Kaikki se valo jota emme näe alkaa Ranskan Saint-Malon saaren tuhoisista pommituksista vuonna 1944. Koko kaupunki on evakuoitu siviileistä lukuun ottamatta Marie-Laurea, ranskalaista sokeaa tyttöä, joka on piiloutunut setänsä talon kuudenteen kerrokseen. Samaan aikaan samassa kaupungissa saksalainen sotilas Werner hakee toveriensa kanssa suojaa ranskalaisen hotellin kellarista. Sitten kerronta loikkaa vuosia takaperin 1930-luvun puoliväliin. Marie-Lauren isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä, ja sokeutuvan Marie-Lauren lempipaikka on museon nilviäislaboratorio, jossa hän pääsee tutkimaan sormillaan lukuisia erilaisia kotiloita. Samaan aikaan Saksassa Essenin laitamilla sijaitsevan kaivoskaupungin orpokodissa elää Werner sisarensa Jutan kanssa. Jo nuorena poikana Werner kiinnostuu fysiikan ja tekniikan ilmiöistä ja kuuntelee öisin sisarensa kanssa radiosta ranskankielistä lapsille suunnattua tiedeohjelmaa. Werneristä kehkeytyy taitava radioiden korjaaja ja siten hän oppii tuntemaan lähes kaikki kotikaupungissaan sijaitsevat radiovastaanottimet. Vuoden 1944 pommituksissa Marie-Lauren ja Wernerin on aika kohdata.

Amerikkalaisen Anthony Doerrin Pulizer-palkitussa läpimurtoromaanissa toisen maailmansodan realismi yhdistyy lähes sadunomaiseen tarinaan kahdesta sodan vastakkaisilla puolilla kasvavasta nuoresta ja heidän vääjäämättömästä kohtaamisestaan. Romaanin alusta saakka Marie-Lauren ja Wernerin tarinat ovat tiiviisti rinnastettuja toisiinsa, vaikka näennäisesti heidän elämillään ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä. Lyhyin luvuin kerrotut episodit heidän kasvuvuosistaan vuorottelevat tiuhaan tahtiin rakentaen odotusta heidän kohtaamiselleen tulevaisuudessa. Kohtalonomaisuutta tarinaan lisää Liekkien meri -niminen jalokivi, joka katoaa Pariisin luonnontieteellisestä museosta sodan syttyessä. Legendan mukaan jalokivi varjelee kantajaansa kuolemalta, mutta tuhoaa tämän ympäriltä kaikki ne, joita hän rakastaa.

Doerrin romaani on tyylikkään hienovaraisesti rakennettua maagista realismia. Yliluonnolliset ja satumaiset ainekset ovat läsnä, mutta niiden olemassaoloa ei pyritä todistamaan. Lukija voi uskoa tai olla uskomatta. Satu ja kohtalo punovat kuitenkin kuin oman maailmansa Marie-Lauren ja Wernerin ympärille. Sodan keskelläkin heidän elämänsä kulkevat omia määrättyjä polkujaan. Ihmisluonnon raakuus, kuolema ja menetys ei milloinkaan murra sadun tuntua. Maaginen aines on kuin suodatin, joka saa värit hehkumaan voimakkaammin mutta toisaalta saattaa riistää myös romaanilta sen moraalisen sanoman terävimmän kärjen.

Kaikki se valo jota emme näe, romaanin nimen suora suomennos – olkoonkin puistattavan räikeä anglismi! – johdattaa pohtimaan näkemisen ja sokeuden merkityksiä. Romaanin sokea päähenkilö Marie-Laure ei ehkä näe sanan arkisimmassa merkityksessä, mutta omalla tavallaan hän on myös tarinan tarkkanäköisin henkilö. Usein sanotaan, että yhden aistin puuttuessa muut aistit tarkentuvat. Marie-Lauren kohdalla kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kuulosta tai tuntoaistista vaan jostain laajemmasta ja abstraktimmasta kyvystä havaita, ymmärtää ja lukea sekä ympäristöä että ihmisiä: 

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajoavat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon; hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle […]

Koska Marie-Laure ei näe sitä, mikä on välittömästi hänen silmiensä ulottuvissa, hän näkeekin pidemmälle, kaiken näennäisen taakse ja sisälle. Hän lukee pelkästä ihmisten läsnäolosta heidän tunteensa ja aikomuksensa.

Siinä missä Marie-Laure osoittautuu erityisellä tavalla näkeväksi, normaalisti näkevä Werner taas osoittautuu joidenkin asioiden suhteen sokeaksi. Wernerin kiinnostuksen kohteena olevat fysikaaliset ilmiöt ovatkin pohjimmiltaan näkymättömiä ja sellaisenaan auttamattomasti Wernerin tavoittamattomissa:

Kentät, virtapiirit, johdinvirta ja induktio. Tila, aika, massa. Ilmassa parveilee niin paljon kaikkea näkymätöntä. Voi kun hänellä olisi silmät, joilla näkisi ultavioletin, infrapunan ja pimenevällä taivaalla tungeksivat ja talojen seinien läpi syöksähtelevät radioaallot. 

Tekisi mieli jopa tulkita, että sokeuden myötä Marie-Laurelle olisikin avautunut juuri tuo fysikaalisten näkymättömien ilmiöiden maailma, johon Wernerillä ei ole sisäänpääsyä. Marie-Laure ei kuitenkaan osaa mielessään nimetä niitä radioaalloiksi tai infrapunasäteiksi vaan hän kokee ne vaihtuvina väreinä, valoina ja abstrakteina aistimuksina. Vaikka Werner ei suoraan pysty aistimaan kaikkia fysikaalisia ilmiöitä, teknologia on hänen välineensä päästä tulkitsemaan ja lukemaan niitä. Wernerin ja Marie-Lauren kokemusmaailmat kääntyvät kiehtovalla tavalla toistensa peilikuviksi. Wernerin tyyli etsiä ja korjata radiovastaanottimien vikoja rinnastuu sokean tapaan lukea pistekirjoitusta sormillaan:

Uusimpienkin radioiden vikoihin Werner keksii yleensä ratkaisun. Hän purkaa laitteen, tuijottaa virtapiirien kytkentöjä ja antaa sormiensa seurata elektronien reittejä.

Kaikki se valo jota emme näe käsittelee myös toisenlaista sokeutta. Sodan keskellä ihmisten toiminta kulminoituu kyvyttömyyteen havaita ja tunnistaa ihmisyys, myötätunto ja viattomuus. Werneriä ympäröivä Saksa on tullut sokeaksi omalle julmuudelleen ja epäoikeudenmukaisuudelleen. Vaihtoehtoisen todellisuuden aistiminen ja ymmärtäminen kasvaa metaforaksi kyvylle erottaa hyvä ja paha toisistaan silloinkin, kun koko kansakunta tuntuu olevan väärässä. Varsinkin Wernerille kyvystä havaita julmuus ja pahuus ympärillään kehkeytyy moraalinen kamppailu, jonka viimeinen testi on Marie-Lauren kohtaaminen.

Avatkaa silmänne, sanoi ranskalaismies radiossa, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.

Herkullisista teemoistaan ja metaforisista viittauksistaan huolimatta koin Doerrin romaanin moraalisilta asetelmiltaan mustavalkoiseksi ja naiiviksi tarinaksi. Sadunomaisuus tuo kertomukseen jännittävän maagisen vireen, mutta tekee sen henkilöhahmoista karikatyyrimaisen yksinkertaistettuja. Kuten saduissa Marie-Laure ja Werner ovat kyseenalaistamattoman oikeamielisiä ja viattomia, pahuus on aina jossain heidän ulkopuolellaan. Romaanin aikana he eivät myöskään tunnu oikeasti kasvavan aikuisiksi vaan säilyvät lapsenomaisina jopa Saint-Malon pommituksia koskevissa osioissa, joissa he ovat jo 16- ja 18-vuotiaita. Siten Wernerin moraalinen kamppailukaan ei avaudu tarpeeksi voimakkaana, sillä viattomuudessaan Werner välittyy pikemminkin olosuhteidensa uhrina kuin moraalisten valintojen tekijänä. Myös lukujen lyhyys tuntuu pitävän henkilöhahmot etäällä ja leikkaa kerta toisensa perään lukijan kehittymäisillään olevan syvällisemmän yhteyden ja ymmärryksen Marie-Lauren ja Wernerin kokemusmaailmaan.