Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava 2017)
Alkuteos: We Should All Be Feminists
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012, 2014
Suomentaja: Sari Karhulahti
Sivumäärä: 45
Arvostelukappale
-

Varoitus: Seuraava teksti sisältää kärkkäitä, tuohtuneen feministin ajatuksia ja voivat ideologisella propagandallaan vahingoittaa niitä, jotka eivät osaa ajatella kriittisesti lukemastaan.

Taas yksi kupla poksahti täällä sivistyneeseen ja tasa-arvoiseen Suomeen uskovan tamperelaisen päässä, kun hän aamupuuronsa äärellä luki Adichien esseeteoksen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä herättämiä reaktioita. Otava (tukijoinaan myös opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu) lahjoitti teoksen ilmaiseksi kaikille maamme yhdeksäsluokkalaisille. Eräs historian- ja yhteiskuntaopin lehtori ennätti kauhistelemaan tätä ”kiistanalaisen ideologian propagandaa” ja Sanna Ukkola niin ikään kirjoittaa ideologian ”pakkotuputtamisesta” lapsille. Ei ole kovin kummoinenkaan kyseisten lehtorin ja toimittajan usko 15-vuotiaiden itsenäiseen ajattelukykyyn, jos he kuvittelevat, että pelkästään kirjan lahjoittaminen merkitsee varteenotettavaa uhkaa siitä, että meillä on kohta maa täynnä feministeiksi kääntyneitä yhdeksäsluokkalaisia. Siis että ylipäänsä kenenkään olisi mahdollista tuputtaa yhdeksäsluokkalaiselle yhtään mitään ainoastaan laittamalla kirja hänen käteensä!

Jos ei oteta huomioon sitä järkyttävää tietämättömyyttä, jota nämä kommentit edustavat, ehkä kauhistuttavinta niissä on se, että tämä toimittaja ja tämä kasvatusalan ammattilainen pitävät ihan järkevänä kasvatusmetodina sitä, että lapsia suojellaan mahdollisimman paljon kaikenlaisilta ideologisilta vaikutteilta, kunnes he ovat täysi-ikäisiä eivätkä ole oppineet mitään itsenäisestä ja kriittisestä ajattelusta. (On kyllä totta, että sillä tavalla saadaan aikaan helposti ohjailtavissa olevia kansalaisia, jos se sattuu olemaan tavoite.) Ja ehkä vielä kauhistuttavinta on se, että tällä historian- ja yhteiskunnan lehtorilla ei käynyt mielessäkään käyttää tätä kaikille jaettua kirjaa oppitunnillaan esimerkkinä ja keskustelun avaajana kriittisestä suhtautumisesta tarjottuihin ideologioihin ja omien mielipiteiden muodostamisesta saatavilla olevan tiedon pohjalta.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on ilmeisesti kirjan nimenä provosoiva. Kirjoitan ”ilmeisesti”, sillä itselleni tuo väite on jo vuosia ollut täysi itsestäänselvyys, samassa sarjassa väitteiden ”meidän kaikkien pitäisi kannattaa tasa-arvoa” ja ”meidän kaikkien pitäisi suojella lapsia väkivallalta ja pakkotyöltä” kanssa. Kyllä, nämä ovat kaikki ideologisia ja arvolatautuneita väittämiä, mutta kuvittelin, että ainakin suurin osa tähän pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvista ovat sitoutuneet näihin arvoihin tai että ainakaan heille ei tule yllätyksenä, että valtiovalta on virallisesti niin tehnyt. Toisaalta varmasti kirjan tekijäkin on tiedostanut väitteensä kiistanalaisuuden, sillä hän on sen kirjansa otsikoksi valinnut. Tekeehän se kirjasta kiinnostavan ja houkuttelevan.

Monien Adichien esseeseen kriittisesti suhtautuvien kommenttien taustalla tuntui kuitenkin ennen kaikkea piilevän ymmärtämättömyys siitä, mitä feminismi oikeastaan pohjimmiltaan tarkoittaa. Ja ironisesti Adichien kirja käsittelee juuri sitä. Se perustuu nigerialaisen Adichien pitämään puheeseen Afrikka-teemaisessa konferenssissa, TEDxEustonissa vuonna 2012. Adichie käsittelee muun muassa feminismiin liittyviä mielikuvia ja ennakkoluuloja. Hän kertoo, ettei feminismi aja naisten ylivaltaa, rintaliivien polttamista tai ihokarvojen rehottamista eikä kaikki feministit ole äkäisiä naisia. Hän myös painottaa, että sukupuolten epätasa-arvoon perustuvat ongelmat juontuvat pohjimmiltaan kulttuurisista rakenteista, sellaisista tavoista ja ajattelumalleista, joihin on totuttu ja joihin ei osata edes kiinnittää huomiota. Palkkaeroja ja lasikattoja ei siis poisteta ennen kuin pääsemme käsiksi siihen, minkälaisesta ajattelusta ne pohjimmiltaan kumpuavat.

Lukijalle, jolle feminismi on aatesuuntana tuttu juttu, Adichien essee ei tarjoa uusia teoreettisia ideoita tai keskustelunavauksia. Pikemminkin se on johdatus siihen, mitä feminismi tarkoittaa ja mitä se voisi ihmisille heidän välittömässä arkitodellisuudessaan merkitä. Adichien näkökulma nigerialaisena yhdysvalloissa asuneena naiskirjailijana on kuitenkin mielenkiintoinen. Siinä missä Sanna Ukkola poimi Adichien luettelemista ongelmista vain ne, jotka eivät koske suomalaista yhteiskuntaamme ja suvereenilla länsimaisella ylemmyydentunnollaan julisti Adichien pointit turhiksi 2000-luvun Suomessa, itse nolostuneena hämmästelin, kuinka monet nigerialaisnaisen (ja -miehen!) ongelmat ovat aivan samat kuin täällä länsimaissakin. Tunsin liikutukseen asti sielunsisaruutta Adichien kanssa, kun hän kuvaili tilannetta, jossa nainen yrittää tuoda miesporukassa mielipiteensä esiin jäädäkseen täysin vaille huomiota ja kuinka sitten hetkeä myöhemmin miehen tuodessa esiin saman näkökulman se saakin innostuneen vastaanoton. Olen ollut tässä tilanteessa lukuisia kertoja. Samaistun myös siihen tilanteeseen, jossa naista pidetään äkäisenä ilonpilaajana ja turhana valittajana, jos hän huomauttaa epätasa-arvoisesta kohtelusta. Itseasiassa nämä päänsä pensaaseen työntävät henkilöt ovat juuri niitä sanna ukkoloita, jotka tuudittautuvat siihen, että meillä Suomessa naisilla on kaikki hyvin, vain koska he itse todennäköisesti ovat niin mutkattomasti solahtaneet patriarkaalisten odotusten mukaiseen naismalliin, etteivät edes huomaa tulleensa kaltoinkohdelluiksi.

Eniten kuitenkin ilahduin siitä, että Adichie tuo esseessään esiin liian harvoin mainitun miesnäkökulman. Siis että myös miehet kärsivät jämähtäneistä sukupuolikäsityksistä. Adichie summaa hyvin 2000-luvun feminismin ydinidean:

Sukupuolessa on se ongelma, että se määrää, millaisia meidän pitäisi olla, sen sijaan että antaisi meidän olla sellaisia kuin olemme. Kuvitelkaa, miten paljon nykyistä onnellisempi jokainen meistä olisi – miten paljon vapaampi olemaan itsensä – ellemme joutuisi kantamaan sukupuoleen liittyvien odotusten taakkaa. (Lihavointi lisätty.)

Myös naiset sortuvat jatkuvasti toistamaan vahingollisia sukupuolikäsityksiä. Sitä tapahtuu silloin, kun odotamme miehen tekevän aloitteen tai maksamaan ravintolalaskun, kun oletamme hänen ”hoitavan homman” sängyssä tai suojelevan meitä häiritsevältä kadunkulkijalta. Ahtaista sukupuolikäsityksistä kärsivät myös ne pojat, jotka leimataan ylivilkkaiksi ja joilta odotetaan koulussa siksi vähemmän, tai ne herkkyytensä tukahduttaneet nuoret miehet, joilla ei ole kunnon otetta sisäisestä minästään, koska ovat oppineet häpeämään tunteitaan.

Kun olin 12-vuotias ja Tarja Halosesta tuli Suomen ensimmäinen naispresidentti, äitini opetti äänestämään kaikissa vaaleissa aina naista. Se oli hyvä neuvo, sillä se kiinnitti huomioni naisten osuuteen päätöstentekijöinä ja valtainstituutioissa. Myöhemmin feminismi kuitenkin opetti minulle, että on parempi äänestää feministimiestä kuin naista, joka ei ole feministi. Kaikki omia etujaan ajavat naiset eivät välttämättä aja feminismin asiaa, koska feminismi ei ole sama asia kuin naisten etu. Feminismi ajaa kaikkien sukupuolten asiaa tasa-arvoisesti ja siten se kuuluu kaikille. Ei myöskään kannata takertua liikaa siihen naissukupuoleen viittaavaan etuliitteeseen. Itse näen sen olevan siinä ihan puhtaasti historiallisista syistä, kun taas varsinainen aate termin takana on kehittynyt vastaamaan paremmin nykypäivän tarpeita. Emme me puristeistakaan puhuessa viittaa enää ensisijaisesti uskonnollisesti puhdasoppisiin.

-------------------------
Edit: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjan lahjoituskampanja on osa valtakunnallista yhdeksäsluokkalaisille kohdistettua Itsenä olemisen tärkeydestä (ISOT) -hanketta, jonka tavoitteena on edistää tasa-arvokeskustelua kouluissa ja opetuksessa. Hanketta koordinoi Kulttuurikeskus PiiPoo. Lisätietoja hankkeesta osoitteesta http://wowfinland.fi/fi/isot-hanke/.

Useammissa blogeissa on Adichien esseen tiimoilta pohdittu, onko opettajille saatavilla myös tukevaa oppimateriaalia kirjan käsittelyyn oppitunneilla. ISOT-hankkeen sivuilta juuri tällainen oppimateriaali on ladattavissa ja katseltavissa. 

Annika Idström: Luonnollinen ravinto

Annika Idström: Luonnollinen ravinto (WSOY 1994)
Sivumäärä: 179
-

Te näytätte kalpealta ja siltä kuin te pelkäisitte jotakin. Mutta se on turhaa, ei teidän tarvitse pelätä, hyvä kansanedustaja. Ei teitä syödä, ei heti ainakaan. Ja kenties ei myöhemminkään ellei vaimonne tai joku muu sitä halua.

Mies tapaa ravintolassa nuoren naisen, joka tekee opinnäytetyötä rakkaudesta. Nainen haluaa haastatella miestä, tunnettua kansanedustajaa, tutkimustaan varten. Mies tuntee vetoa naiseen, seksuaalinen jännite on ainakin hänen puoleltaan voimakas. He keskustelevat, kunnes ravintola menee kiinni. Mies pyytää naista ulos kävelylle, mutta nainen katoaa keittiöön ja tuo mukanaan diaprojektorin, jolla hän alkaa esitellä miehelle kuvia rakkauden riuduttamista, onnettomista ja puolikuolleista naisista. He kaikki ovat joskus rakastaneet miestä, tai niin ainakin nuori nainen väittää. Mies ei muista naisia, ei ainakaan kaikkia heistä. Häntä alkaa kaduttamaan flirttailu nuoren naisen kanssa ja hän toivoisi olevansa kotona vaimonsa luona. Nuori nainen kertoo, että miehen vaimo on liittynyt erääseen Järjestöön, jossa rakkaudessa pettyneet naiset ovat alkaneet valmistaa aterioita miehistään.

Kuulostaako makaaberilta? Annika Idströmin Luonnollinen ravinto käsittelee outoa ja raakaa aihettaan hämmentävällä tyylikkyydellä ja luontevuudella. Makaaberi kääntyykin hienostuneisuudeksi, raakuus älykkyydeksi ja omituinen kiehtovaksi. Romaanin asetelmat ja tilanteet ovat kärjistetyn allegorisia ja suorastaan osoittelevat feministisiä ja psykoanalyyttisiä teorioita. Yksityiskohdat ovat herkullisen kiehtovia ja mielikuvitusta stimuloivia. Toisaalta Luonnollinen ravinto on myös haastava kirja. Se kurkottelee monille tasoille, vihjailee symbolisista yhteyksistä eikä päästä lukijaansa vähällä. Vaikka teoksessa on hankalan, mutta tulkinnallisesti hedelmällisen romaanin ainekset, tarina ei ole täysin ehjä ja eteenkin romaanin loppupuolella kirjailija on päätynyt juonen kannalta hämmästyttävän kömpelöön ratkaisuun.

80-luvulla yleiseen tietoisuuteen noussut Annika Idström kirjoitti epäsovinnaisia, ihmisessä olevan pahuuden, kärsimyksen ja ahdistuksen tarkasteluun keskittyviä romaaneja. Luonnollinen ravinto on ensimmäinen lukemani romaani Idströmiltä. Se jäi vuonna 2011 kuolleen Idströmin viimeiseksi teokseksi ja edustaa seksuaalisuuden, kärsimyksen ja kannibalismin teemoillaan kirjailijan rankkaa ja armotonta tyyliä. Vaikka Luonnollinen ravinto ei kokonaisuutena vakuuttanut minua aivan täysin, siitä löytyy hurjasti kiehtovia aineksia, joiden ansiosta kirjailijan ehkä tunnetuin romaani Veljeni Sebastian (1985) ansaitsee paikan lukulistallani.

Luonnollinen ravinto on ilmeisen feministinen teos ja nostaa tulkinnan keskiöön sukupuolten väliset valtasuhteet. Romaani houkuttelee tulkitsemaan miehen ja naisen suhdetta subjektin ja objektin asemien välisenä pelinä. Sinällään Luonnollinen ravinto vaikuttaakin aluksi melko perinteiseltä feministiseltä tarinalta jossa nainen kasvaa halun kohteesta, objektin asemastaan, itsenäiseksi subjektiksi ja saavuttaa siten emansipaation. Romaanin alussa nainen, nuori opiskelijatyttö, näytetäänkin miehen silmin, seksuaalisen halun kohteena ja objektina. Diaprojektorilla esitettyjen kuvien kärsineet naiset ovat hekin Beauvoirilaisen Toiseuden perikuvia: miehisestä rakkaudesta riippuvaisia olentoja, jotka riutuvat ja lakkaavat olemasta ilman katsojaansa ja määrittelijäänsä. Seuraavaksi lukijalle vihjaillaan kuitenkin naisten vastarinnasta, vahvemmasta naiseudesta, jossa nainen ottaa väkivaltaisen, mutta hienostuneesti toteutetun teon kautta oman subjektiutensa haltuun, syömällä miehen. Tässä kohtaa romaanin allegoria saa psykoanalyyttisiä ulottuvuuksia. Syöminen rinnastuu aistillisena ja nautinnollisena tekona seksiin ja ikään kuin kääntää ylosalaisin perinteisen patriarkaalisen asetelman yhdynnästä, jossa mies tunkeutuu (väkivaltaisesti) naiseen. Tällä kertaa nainen ottaakin väkivaltaisesti miehen sisälleen.

Perinteisenä emansipaatiotarinana tarkasteltuna Idströmin teos olisi kuitenkin auttamattoman yllätyksetön. Allegoriset tasot ovat ilmiselviä ja Toiseuden ja emansipaation teemat puhki kaluttuja. Onneksi romaani antaa kuitenkin mahdollisuuden edetä tulkinnassa hieman pidemmälle. Naisen emansipaatioon pyrkivänä tekona miehen syöminen tuntuu romanissa liian epätoivoiselta teolta ilmentääkseen todellista riippumattomaksi tulemista. Teko on pikemminkin kuin jatkumo naisten omistautuvalle ja pakkomielteiselle rakkaudelle. Luonnollisessa ravinnossa naisten syömistä ei kuvata sinällään väkivaltaiseksi tai tuhoamiseen pyrkiväksi teoksi. Raaka-aineeseen, miehen lihaan, suhtaudutaan arvostaen. Se valmistetaan huolella ja nautitaan harkiten. Järjestön jäsenet joutuvat käymään jopa eräänlaisen initiaatioprosessin ennen kuin heidät katsotaan olevan valmiita tähän erityiseen ateriointiin. Mielenkiintoista romaanin asetelmassa on myös se, etteivät Järjestön naiset näytä pitävän aterioinnin mahdollistavaa tekoa, miehen murhaamista, erityisen dramaattisena tai peruuttamattomana tapahtumana. Miehen uhraus on ehkä valitettava, mutta ei lopullinen. Sen sijaan, että lakkaisi olemasta, mies ikään kuin vain muuttaa muotoaan.

Esseekokoelmassaan Musta aurinko: masennus ja melankolia filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva (2010, 91–92) kuvaa unissa ja mielikuvissa ilmenevää ihmissyöntiä masentuneen ihmisen epätoivoisena tekona sulauttaa läheinen ihminen – Kristevan kuvaamassa tapauksessa äiti – itseensä, koska ei pysty kohtaamaan henkilöä erillisenä yksilönä. Masentunut ihminen siis kokee olevansa vaillinainen ja että häneltä puuttuu jotain ilman tuota toista henkilöä sisällään. Myös Luonnollisessa ravinnossa ihmissyönti voidaan nähdä rakkaudesta murtuneiden naisten epätoivoisena tekona sitoa mies lopullisesti osaksi itseä, varmistaa, ettei menetystä tulee enää tapahtumaan. Emansipaatio epäonnistuu. Naisesta ei tule itsenäistä ja riippumatonta omilla ehdoillaan vaan hän yksinkertaisesti sulauttaa määrittelijänsä itseensä.

Emansipaation sijaan naisen kohtaloksi muodostuukin miehen ja naisen patriarkaalisen asetelman purkaminen miehen kautta. Romaanin asetelmat saavat nimittäin kiehtovan käänteen kuin kasvissyöjäksi ilmoittautunut opiskelijatyttö tarjoaakin itsensä kansanedustajan syötäväksi. Järjestön naisten toiminnalle päinvastainen teko tuntuu edustavan itsekkään intohimoisen rakkauden vastakohtaa, altruistisen rakkauden uhrausta. Miehelle se ei kuitenkaan näyttäydykään lahjana vaan syöksee koko tämän olemassaolon perustan kriisiin. Siinä missä miehen ottaminen osaksi itseään merkitsee naiselle näennäistä riippumattomuuden tunnetta, miehelle naisen eli objektin syöminen merkitseekin oman subjektiuden tuhoamista. Subjekti vaatii lähtökohtaisesti objektin, kohteen, jonka suhteen sen subjektius rakentuu. Miehelle naisen sulauttaminen itseensä on itsetuhoinen teko. Syötyään opiskelijatytöstä valmistetun aterian, kansanedustaja ajautuukin henkiseen epätasapainoon, kokee tulleensa hulluksi ja kaipaa opiskelijatyttöään pakonomaisesti. Hän on menettänyt halunsa kohteen ja vajoaa apatiaan.

Idström olisi voinut hyvin jättää teoksensa vaille lopullisia ratkaisuja. Järjestön salamyhkäisyys, nuoren opiskelijatytön katoaminen ja miehen identiteetin hajoaminen olisivat jättäneet lukijalle sopivasti avonaisia tulkintauomia ja luoneet teoksen ympärille jännittävän mystisen tunnelman. Idströmin on kuitenkin jostain syystä käytettävä teoksen loppupuolella hyvin kömpelöä kerrontakuviota, jossa tapahtumat selvitetään lukijalle ymmärrettäviksi ja koko tunnelma vesitetään tympeällä selittelyllä. Lopun aiheuttama pettymys tuo romaanin muuten niin kiehtoviin asetelmiin negatiivisen varjon. 

Kate Chopin: Herääminen

Kate Chopin: Herääminen (Faros 2009)

Alkuteos: The Awakening

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1899

Suomentaja: Raija Larvala

Sivumäärä: 200

-

Kate Chopinin Herääminen kuuluu angloamerikkalaisessa maailmassa kirjallisuuskurssien vakiolukemistoon, vaikka onkin Suomessa jäänyt tuntemattomammaksi klassikoksi. St.Louisissa vuonna 1850 syntynyt Chopin alkoi kirjoittaa jäätyään leskeksi 33-vuotiaana. Pienoisromaaninsa Heräämisen lisäksi hän kirjoitti erityisesti novelleja. Heräämistä ei ymmärretty omana aikanaan. Sen avoin ja suorasukainen kuvaus aviorikoksesta ja naisen seksuaalisuudesta tuomittiin moraalittomana. Chopin nostettiin uudelleen esiin vasta 1970-luvulla naisliikkeen toisen aallon aikana. Vaikka Heräämisen feministisyydestä on monenlaisia tulkintoja, pienoisromaania määritellään usein varhaisen feminismin edustajaksi.

Romaani kertoo New Orleanissa asuvasta Edna Pontellierista, joka on varakkaan ja vaikutusvaltaisen miehen vaimo ja kahden lapsen äiti. Perheen lomamatkalla Grand Islella Edna ystävystyy nuoreen Robert Lebruniin, ja miehen herättämät tunteet saavat hänet kokemaan oman sisäisen elämänsä uudella tavalla. Kuten romaanin nimikin tuo esiin, Edna herää kuin unesta ja tulee uudella tavalla tietoiseksi omasta yksilöllisestä minuudestaan ympäristön määrittelemien roolien ulkopuolella. Minuuden ymmärtämisen myötä myös hänen oma tahtonsa voimistuu. Monet vaimona ja äitinä olemiseen liittyvät käytöstavat ja seurapiirimaneerit alkavat näyttäytyä Ednalle tarpeettomina ja hän luopuu niistä herättäen levottomuutta ystävissään ja läheisissään. 

Romaanin ristiriitatilanne syntyy Ednan sisäisen elämän ja muun yhteiskunnan välille. Ednalle valkenee, että uskollisuus omalle itselleen ja tunteilleen merkitsee yhteiskunnan asettamien roolien ja sääntöjen rikkomista. Heräämisen mielenkiintoisin sivuhahmo on Mademoiselle Reisz, jota kohtaan Edna tuntee aluksi vastenmielisyyttä, mutta jonka kanssa hän kehittää myöhemmin läheisen ystävyyssuhteen. Mademoiselle Reisz jää romaanissa taustoiltaan ja motiiveiltaan salaperäiseksi hahmoksi, mutta muutamin irrallisin kommentein hän kirjan ainoana henkilöhahmona ilmaisee ymmärtävänsä Ednan sisäistä taistelua. Yhdessä suosikkikohdistani Mademoiselle Reisz vertaa Ednaa yhteiskunnan otteesta vapaaksi pyristelevään häkkilintuun. Metafora on nykyajan kontekstissa jo kulunut, mutta tilanteessa on silti jotain koskettavaa, varsinkin kun se välittyy lukijalle Ednan itsensä kertomana:

”Tunnetko Mademoiselle Reiszin”, nainen kysyi odottamatta.

”Sen pianistin? Tunnen hänet ulkonäöltä. Olen kuullut hänen soittavan.”

”Hän sanoo välillä kummallisia kiusoittelevia asioita, joita ei heti huomaa, mutta joita jää ajattelemaan jälkeenpäin.”

”Esimerkiksi?”

”No, esimerkiksi, kun lähdin tänään hänen luotaan, hän laittoi kätensä ympärilleni ja tunnusteli lapaluitani kokeillakseen, olivatko siipeni vahvat. Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet. ’On surullista nähdä liian heikkojen räpyttelevän takaisin maahan haavoittuneina ja uupuneina’, hän sanoi.”

Vaikka Herääminen kiistatta käsittelee feministisiä teemoja kuten naisen seksuaalisuutta ja identiteetin rakentumista voimakkaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa, en siitä huolimatta kokenut Heräämistä ilmeisen feministisenä teoksena. Vaikka Edna on joutunut ristiriitatilanteeseen muun yhteiskunnan kanssa, en nähnyt hänen taistelevan oman asemansa puolesta. Päinvastoin, yhteiskunnalliset roolit tuntuvat olevan Ednalle täysin yhdentekeviä. Heräämisen keskiössä ei olekaan niinkään yhteiskunta vaan yksilö ja hänen sisäinen elämänsä, Ednan oikeus omiin tunteisiinsa ja niiden yksityisyyteen.  Ednalle aviorikos ei tunnu edustavan missään vaiheessa moraalista valintaa tai edes tekoa, jolla olisi yhteiskunnallinen merkitys. Ainoastaan yhteiskunta tekee hänen valinnoistaan sosiaalisen ja moraalisen kysymyksen. Edna ajautuukin aviorikokseen seuraamalla omia tunteitaan ja halujaan, jotka hän kokee luonnollisina ja henkilökohtaisina. Hänen omasta näkökulmastaan niillä ole mitään yhteyttä hänen rooliinsa vaimona tai siihen suhteeseen, joka hänellä on aviomieheensä.

Aluksi Heräämisen feminististä kärkeä tuntui heikentävän myös se, että Ednan naiseus korostuu ennen kaikkea hänen suhteissaan miehiin. Hän herää kokemaan oman yksilöllisyytensä ja minuutensa juuri niiden tunteiden ja halujen kautta, joita Robert Lebrun hänessä herättää. Ednan rakkaus miestä kohtaan on myös hyvin takertuvaista, hullua ja muusta maailmasta piittaamatonta, kun taas Lebrun itse pyrkii kieltämään omat tunteensa. Siten Ednan voisi nähdä rakkaudessaan ja haluissaan alistetuksi ja riippuvaiseksi. Heräämisen asetelma toikin mieleen romaania kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kirjoitetun Anna Kareninan. Molemmissa romaaneissa juuri nainen häpäisee itsensä muun yhteisön edessä ilmaisemalla avoimesti seksuaalisen halunsa, kun taas miehen halu ilmenee hillitympänä eikä sillä ole yhtä katastrofaalisia vaikutuksia hänen maineeseensa. Ednalle ja Anna Kareninalle on yhteistä myös se, että heidän äidin rakkaudestaan muodostuu heidän vapaustaistelunsa ylitsepääsemätön välikappale. Kuitenkin juuri Ednan herääminen omaan yksilöllisyyteensä tekee Heräämisestä orastavan feminismin varhaisteoksen siinä missä Anna Karenina on vain traaginen tarina. Vaikka Lebrun on Heräämisessä Ednan sisäisen taistelun sytyttäjä ja kohde, Ednan varsinaisessa kehitysprosessissa hän on ainoastaan statistin roolissa, väline, jonka avulla Edna on tullut tietoiseksi omasta itsestään. Toisin kuin Anna Karenina, juuri rakkaudentunnustuksensa kautta Edna samalla myös lunastaa oman vapautensa ja itsenäisyytensä:

Nainen otti miehen kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin kuin ei koskaan aikoisi irrottaa katsettaan. Nainen suuteli miehen otsaa, silmiä, poskia ja huulia.

”Olet ollut hyvin, hyvin hupsu poika ja hukannut aikaasi mahdottomiin unelmiin, kun sanot, että herra Pontellier vapauttaisi minut! En ole enää herra Ponterllier’n omaisuutta, jolle hän voi tehdä jotain, tai olla tekemättä. Minä teen mitä haluan. Jos mieheni sanoisi: ’Tässä Robert, ota hänet ja ole onnellinen; hän on sinun’, nauraisin teille molemmille.”

Heräämisen kerronta ja kieli on sekä analyyttistä että kaunista yhdellä kertaa. Chopin ei haparoi sanoissaan. Hänen ei tarvitse laverrella löytääkseen kauniin, mutta samalla väkevän ilmaisutavan. Analyyttisyys tekee romaanista mielenkiintoisen, mutta tuo siihen kuitenkin kliinisyyttä, joka estää vahvan emotionaalisen lukukokemuksen. Ednan tarinassa on traagisuutta ja haikeutta, mutta se ei ollut minulle musertava tai kyyneleitä kirvoittava. Romaani on myös vahva yksilöllisyyden puolustuspuhe, minkä myötä Edna näyttäytyy esimerkiksi äitinä itsekkään ja piittaamattoman oloisena. Romaanin äitikuva onkin yllättävän moderni ja vielä nykyaikanakin näkökulma, jota ei oteta esiin liian usein. Ednan tuntema vieraus äidin roolia kohtaan alleviivaa romaanin sanomaa siitä, että nainen on muutakin kuin vaimo tai äiti:

Hän oli koko elämänsä ajan tottunut hautomaan mielessään ajatuksia ja tunteita, jotka eivät koskaan tulleet julki. Niistä ei ollut koskaan tullut taistelua. Ne kuuluivat hänelle ja vain hänelle ja hänellä oli niihin oikeus, eivätkä ne koskeneet ketään muuta. Edna oli kerran sanonut Madame Ratignollelle, ettei koskaan uhrautuisi lastensa vuoksi, tai kenenkään vuoksi. Siitä oli seurannut varsin kiihkeä väittely. Naiset eivät näyttäneet ymmärtävän toisiaan tai puhuvan samaa kieltä. Edna yritti lepytellä ja selittää ystävälleen.

”Luopuisin epäolennaisesta, luopuisin rahasta, luopuisin elämästäni lasteni hyväksi, mutta en luopuisi itsestäni. En osaa selittää sitä sen paremmin, alan ymmärtää sitä itsekin vasta nyt. Vasta nyt se alkaa paljastua minulle.”  

Herääminen muissa blogeissa: Sinisen linnan kirjasto, Morren maailma, Luetut, lukemattomat, Lurun luvut, Eniten minua kiinnostaa tie

Työt ja gradu ovat syöneet lukemis- ja bloggaamisaikaani ja tekevät sitä varmaan tulevaisuudessa entistä enemmän, mutta yritän pitää postaustahdin tasaisen verkkaisena siitä huolimatta. Vuoden 2013 aikana lukemani kirjat löytyvät nyt listattuna omalta sivultaan, johon löytyy linkki heti bannerin alta. Viime vuoden aikana oma hylly on päässyt pursuilemaan lukemattomia kirjoja, joten tänä vuonna luvassa on toivottavasti paljon oman hyllyn aarteita. Vuodenvaihteen kunniaksi suunnittelin Sabinan knallille myös uuden raikkaamman ulkoasun. Toivotan antoisaa ja kirjarikasta vuotta 2014 kaikille blogini lukijoille!

Jean Rhys: Kvartetti

Jean Rhys syntyi Dominican saarivaltiossa 1890 ja muutti jo kuusitoistavuotiaana opiskelemaan Englantiin. Rhys oli ajalleen melko boheemi nainen ja työskenteli muun muassa tanssityttönä ja taiteilijoiden mallina. Suurimman osan tuotannostaan Rhys kirjoitti jo 20-30 -luvuilla, mutta tuolloin hän ei saanut vielä ansaitsemaansa huomiota kirjallisuuspiireissä. 40-luvulta lähtien hän katosi julkisuudesta pitkäksi ajaksi, kunnes julkaisi 1966 teoksensa Siintää Sargassomeri. Romaani kertoo Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanissa ullakolla asuneen hullun kreolinaisen Bertha Masonin tarinan. Vasta sen myötä Jean Rhys saavutti arvostetun ja kehutun naiskirjailijan aseman.

Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila kuvaa Rhysin naishahmoja: ”Koko tuotannossaan Jean Rhys erittelee feminiinisen psyyken passiivisuutta, itsetuhoisuutta ja depressiivisyyttä, ja hän tekee sen älykkäämmin kuin kukaan sukupolvensa naiskirjailijoista.” Sanat passiivisuus, depressiivisyys ja itsetuhoisuus kuvaavat hyvin myös Kvartetin päähenkilöä Marya Zelliä. Marya on persoonana muistutus siitä, kuinka voimakkaasti ihminen on tunteidensa armoilla, kuinka hauras mieli voi olla ja kuinka ohut on järjen ja hulluuden raja. Marya ei varsinaisesti menetä järkeään, ainakaan yhtä näyttävällä tavalla kuin Bertha Mason, mutta hän tuntuu jotenkin häilyvän järjen ja hulluuden välitilassa. Ainakin itsestäni lukijana tuntui kun Marya saattaisi hetkellä millä hyvänsä tehdä jotain järjetöntä ja peruuttamatonta. 

Kvartetin alussa Pariisissa oleskelevalle englantilaiselle Maryalle selviää, että hänen miehensä on joutunut vankilaan. Englantilainen pariskunta Hugh ja Lois Heidler alkavat auttamaan rahattomaksi jäänyttä Maryaa hyvin avokätisesti ja pian herra Heidlerin ja Maryan välille syntyy suhde. Kvartetin asetelma on siis hyvin perinteinen, mutta harvemmin tällaisen tilanteen sosiaalisiin ja psykologisiin oireisiin on pureuduttu näin syvällisesti. Kvartetti kuvaa ihmisten välisten suhteiden monimutkaisuutta ja arvaamattomuutta, kun jokaisella on omat tulkintansa siitä, mitä tapahtuu ja mistä on todella kyse. Hahmot tuntuvat jatkuvasti puhuvan ja käyttäytyvän kuin muiden ihmisten ajatukset ja toimet olisivat seurapiirien yhteisesti jaettua tietoa. Lopputuloksena tuntuu olevan se, ettei kukaan ole selvillä ihmisten todellisista tunteista tai aikomuksista eikä kukaan siksi pysty luottamaan keneenkään. Maryallekin toisten avunannon hyväksyminen merkitsee antautumista muiden ihmisten juonitteluille ja pahansuopuudelle.

Rhysin kerronta on jotenkin hyvin niukkaa ja kliinistä. Maryan häilyminen hulluuden ja järjen rajalla tuntuu siksikin niin ahdistavalta, että se olisi jotenkin täysin sopimatonta ja epänormaalia niin läpeensä järkevän ja hallitun kerronnan lomassa. Kerronta heijastaa kuvaamansa Pariisin seurapiirien hillittyä ja järkevää käyttäytymistä, jonka alla kuitenkin ihmiset vellovat epävarmoissa ja ahdistavissa tunnetiloissaan. Anna Lassila ilmaisee saatesanoissaan hieman kryptisesti, että ”[r]hysin kirjailijanlaatu on enemmän yksilöpsykologiseen syvyyssuuntaan kuin horisontaaliseen yhteiskuntakritiikkiin viettävä”. Ymmärrän hänen tarkoittavan sitä, että vaikka Maryan onnettoman tilan taustalla on yhteiskunnallinen vääryys, se kertoo kuitenkin jotenkin enemmän Maryasta itsestään persoonana kuin hänen yhteiskunnallisesta asemastaan naisena. Hän on kuin luontaisesti altis yhteiskunnalliselle ja sosiaaliselle uhriutumiselle.  

Kvartetti oli nopealukuinen ja taitavasti kirjoitettu kirja. Kuitenkin kertojan kylmän ja kuivan oloinen suhtautuminen päähenkilöönsä jättää lukijankin melko etäälle tarinasta. Kvartetti oli minulle enemmänkin älyllinen kirja kuin tunteita tai kokemuksia herättävä. Se syventyy tarkkaan naisen psyykeeseen ja siihen, minkälaiseen tilaan epätoivoiset olosuhteet, ympäristön käyttäytyminen ja erilaiset ristiriitaiset tunteet voivat hänet ajaa. Kvartetti on myös aikansa vapaamielisyyden ja kaksinaismoralismin kuva. 

-

Jean Rhys: Kvartetti (Otava, 2000)

Alkuteos: Quartet

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1928

Suomentaja: Hanna Tarkka

Sivumäärä: 229

Simone de Beauvoir: Mandariinit I

Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen kirjailija ja intellektuelli, joka vaikutti merkittävällä tavalla feministisen filosofian syntyyn. Yksi hänen tunnetuimpia teoksiaan on Toinen sukupuoli (1949), jota pidetään feministisen filosofian merkkiteoksena. Mandariinit on Beauvoirin tunnetuimpia romaaneja ja voitti ilmestyessään Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Prix Goncourtin. Mandariinien keskeisimpien henkilöhahmojen on nähty edustavan Beauvoiria itseään, hänen pitkäaikaista elämänkumppaniaan filosofi Jean-Paul Sartrea sekä heidän ystäväänsä kirjailija Albert Camus’ta. Suomentaja tuo kuitenkin esipuheessaan esiin, että Beauvoirin itsensä mielestä Mandariinien lukeminen avainromaanina olisi virhe, ja niille, jotka haluavat lukea hänen elämänsä todellisista henkilöistä, hän on kirjoittanut omat elämäkerralliset romaaninsa . Kirjayhtymä on jakanut Mandariinien suomennoksen kahteen osaan, mikä on lukijan kannalta armollinen ratkaisu ensimmäisen osa ollessa jo yli 400-sivuinen. Huomautuksena vielä, että tämä blogikirjoitus käsittelee siis vain tuota ensimmäistä osaa Mandariinien suomennetusta laitoksesta.

Mandariinit I sijoittuu Pariisiin. Toinen maailmansota on juuri loppunut ja henkilöhahmot yrittävät palata elämäänsä ennen sotaa mutta huomaavatkin, ettei se ole mahdollista. Romaanin keskiössä on pariisilainen vasemmistointellektuellien piiri, joiden keskuudessa on noussut uusi vasemmistoliike SRL. Kirja on kerrottu erityisesti kahden henkilöhahmon näkökulmasta: Henri Perronin ja Anne Dubreuilh’in. Henri on kirjailija ja toimittaja, joka on omistanut elämänsä omalle L’Espoir -nimiselle lehdelleen. Romaanin alussa SRL:n johtaja Robert Dubreuilh yrittää saada L’Espoirin edustamaan SRL:ää. Romaanin yksi keskeisimpiä henkilöhahmoja on myös Henrin elämänkumppani Paula, jonka omistautuvasta rakkaudesta Henri yrittää kiemurrella irti. Anne on puolestaan Robert Dubreuilhin vaimo ja ammatiltaan psykoanalyytikko. Hän on moderni urasuuntautunut nainen, joka on lopulta kuitenkin päätynyt huolehtimaan poliittista uraa luovasta aviomiehestä ja sodan kyynistyttämästä nuoresta tyttärestään Nadinesta. 

Mandariinit I sisältää virkistyttävän paljon sujuvasti kirjoitettua dialogia. Romaani etenee hyvin. Siirtymät ovat nopeita ja saattavat harpata pitkänkin pätkän ajassa eteenpäin. Mandariinit I on selkeästi toisen maailmansodan jälkeisen ajan ja sen ihmisten kuva, mutta Beauvoirin kertomana tuo aika näyttäytyi ainakin minulle yllättävällä tavalla. Romaanissa käsitellään paljon ajan politiikkaa ja eri puolueiden välisiä skismoja ja välienselvittelyjä. Samalla kuitenkin yhteiskunnalliset asiat kietoutuvat henkilöhahmojen henkilökohtaisiin tunteisiin, haluihin ja moraalikäsityksiin ja saattavat asettua jopa ristiriitaan näiden kanssa. Beauvoirin kirja saattaa päällisin puolin vaikuttaa hyvin puuduttavalta ja kylmän intellektuellilta romaanilta, mutta hahmot välittyvätkin sivuilta hämmästyttävän aidolla ja koskettavalla tavalla. Koin mielenkiintoisiksi esimerkiksi hahmojen modernin elämäntavan ja liberaalit käsitykset rakkaudesta sekä miesten ja naisten asemasta. Romaanissa kuvatut parisuhteet ovat sopimuksesta avoimia ja sallivia, mutta tunnetasolla ne ajautuvat kuin väkisin totunnaisempiin muotoihinsa. Vaikka Henri pystyy suoraan kertomaan elämänkumppanilleen syrjähypyistään, eron ottaminen tuntuukin ylitsepääsemättömän vaikealta. Hahmot rakentavat kuin väkisin vapaaseen ja rajattomaan maailmaansa omia esteitään. Anne ja Paula ovat molemmat moderneja uranaisia, mutta päätyvät silti omasta päätöksestään totuttuun ja turvallisen oloiseen konservatiiviseen asemaansa, jossa he ensisijaisesti tukevat omia puolisoitaan.

Beauvoirin maineesta huolimatta en kokenut Mandariineja mitenkään erityisen feministisenä teoksena. Beauvoir kyllä käsittelee myös naisen asemaan ja identiteettiin liittyviä teemoja Annen, Paulan ja Nadinen hahmojen kautta, mutta naisasiasta ei muodostu koko romaanin kantavinta teemaa. Beuavoirin feminismi ei ole myöskään sillä tavalla pinnallista, että kaikki naishahmot esitettäisiin vahvoina ja miehet heitä väkisin alistavina ääliöinä. Mandariineissa Beauvoir ei niinkään aseta miehiä naisten vapauden tielle vaan naiset itse sekä henkilökohtaisesti että kollektiivina toimivat oman vapautensa ja todellisten halujensa ja toiveidensa esteinä.

Beauvoir tavoittaa hyvin myös ihmisten hämmennyksen heidän yrittäessään elää toisen maailmansodan jälkeisessä todellisuudessa. Maailma on muuttunut. Ihmisen pahuudesta on tullut kammottavalla tavalla julkista. Samalla tarvitaan joku syyllinen, joka kantaa vastuun kaikesta kauheasta ja ahdistavasta. Anne pohtii romaanin sivuilla, miten syyllisiä voidaan rankaista sortumatta itse samaan pahuuteen kuin natsit. Henkilöhahmot miettivätkin karmivan kyynisesti, ettei maailmassa ehkä olekaan mitään hyvää.

”Hän muisti erään toisen, sumuisen yön; silloin hän oli aavistanut että politiikka tulisi nielemään hänet kokonaan. Nyt se oli tapahtunut; hänet oli nielty. Mutta miksi hän ei ollut puolustautunut tehokkaammin? Mistä johtui tämä lamauttava sisäinen näivettyminen? Miksi se nuorukainen, jonka käsikirjoitus oli äsken hänen hallussaan, oli löytänyt sanottavaa eikä hän? Hänkin oli ollut kahdenkymmenenkahden ikäinen, hänelläkin oli ollut sanottavaa, näillä samoilla kaduilla kävellessään hän oli haaveillut kirjastaan. Kirjasta…”

Mandariineja lukiessa tuntui kuin romaanin kuvaamien poliittisen todellisuuden ja henkilökohtaisen todellisuuden välillä olisi aukko, jonka yli henkilöhahmot eivät pysty tekemään siltaa. Heillä on ideaalit ajatuksensa yhteiskunnallisesta järjestymisestä ja oikeanlaisesta maailmasta, mutta kun he yrittävät ajaa niitä läpi, he joutuvat tinkimään aina jostain, tekemään hieman kompromisseja ja lopulta luopumaan siitä, mikä ennen merkitsi kaikkein eniten. Poliittiset päämäärät eivät meritsekään samaa kuin oma henkilökohtainen onni ja sodan voitto ei ehkä ollutkaan moraalinen voitto. Yksittäiset ihmiset, oikeus ja ystävyys hukkuvat käytännön politikoinnin alle.

"Valon kaupunki oli sammunut. Jos se jonain päivänä loistaisi uudelleen, Pariisissa olisi enää vain vallasta syöstyjen kaupunkien hohtoa. Venetsian, Prahan, kuolleen Bruggen… Kadut eivät olleet samat, kaupunki ei ollut sama, ei maailmakaan. Henri oli luvannut jouluyönä ilmaista sanoin rauhan koko ihanuuden. Mutta tässä rauhassa ei ollut ihanuutta. Kadut olivat tympeitä, Nadinen ruumis ynseä; keväällä ei ollut mitään hänelle antaa, silmut seurasivat vuodenaikojen rutiinia, ne olivat lupauksia vailla. ’Kertoa, miltä elämä maistuu.’ Elämä ei maistunut, sillä asioilla ei ollut merkitystä. Siksi kirjoittaminenkaan ei enää merkinnyt mitään. Siinäkin Nadine oli ollut oikeassa: ei voi tyytyä kuvailemaan Tajon rannoilla välkkyviä valoja, kun tietää niiden valaisevan nälkään kuolevaa kaupunkia.”

-

Simone de Beauvoir: Mandariinit I (Kirjayhtymä, 1982)

Alkuteos: Les Mandarins

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954

Suomentaja: Mirja Bolgar

Sivumäärä: 445

Laura Gustafsson: Huorasatu

”AFRODITE: Onks toi…

PENELOPE: Telkkari, on.

AFRODITE: Onpa se erinäköinen.

TELEMAKHOS: Äiti. Voitko tehdä kaksi Cosmoa. Pliis.

Telemakhos katsoo Afroditea.

TELEMAKHOS: Ooksä alkuperäinen?

AFRODITE: Öö. Joo?

TELEMAKHOS: Ei ku mä näin vaan kerran yhden drag-artistin, joka teki sut. Siis esitti sua. Siis jos sä oot alkuperäinen.

PENELOPE: Telkku, kyllä se on alkuperäinen.

Telemakhos ottaa siemauksen Cosmopolitania.

TELEMAKHOS: Nyt kun iskä edesmeni, mä saan olla niin hinttari, kun huvittaa.”

Laura Gustafsson on valmistunut kandidaatiksi kotimaisesta kirjallisuudesta ja opiskelee dramaturgiaa. Huorasatu on hänen esikoiskirjansa, joka sai ilmestyessään sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuuden että Finlandia-ehdokkuuden. Huorasatuun perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Ryhmäteatterissa 31.1.2013.

Huorasadussa Gustafsson tuntuu feminismin nimissä tekevät parodiaa kaikesta mahdollisesta: myyteistä, historiasta, suomalaisesta mediasta, populaarikulttuurista sekä tietenkin myös feminismistä itsestään. Feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa peräänkuulutettiin aikoinaan naisen oman kirjallisen tradition synnyttämistä. Naisten tulisi kirjoittaessaan vapautua patriarkaalisesta tavasta luoda kirjallisuutta ja löytää oma kielensä ja ilmaisutapansa. Huorasadussa Laura Gustafsson on vapautunut kaikista mahdollisista kirjoittamisen, kertomisen ja sovinnaisuuden säännöistä. Hänen kerrontatyylinsä on provosoivan töksähtelevää ja epätyyliteltyä. Monesti hän liioittelee ja hyperbolisoi naiseen kohdistuvaa väkivaltaa, miesten sovinistisuutta ja naisten asemaa esimerkiksi työelämässä. Henkilöhahmot, eteenkin miehet ovat stereotypisoituja, tapahtumat ovat absurdeja ja väkivalta usein estottoman makaaberia.

Romaani koostuu monenlaisista eri tarinalinjoista sekä sivujuonista mutta keskeisimpinä hahmoina ovat jumalatar Afrodite sekä prostituoiduiksi ryhtyvät Milla ja Kalla. Afrodite on menettänyt rakastajansa Manalalle ja päättää lähteä hakemaan häntä takaisin elävien joukkoon. Epäonnisesti hän kuitenkin päätyy Helsinkiin kaupungin nimen harhaanjohtavan ensitavun ansiosta. Helsingissä hän ystävystyy Millan ja Kallan kanssa. Gustafsson pistää romaanissaan monet tutut ja tuntemattomatkin myytit päälaelleen. Kaikista tarinoista hän nostaa esiin nimenomaan naisen roolin ja sovittaa sen realistisen maailman kontekstiin. Hän ikään kuin vastaa tarinoillaan kysymykseen, miltä asiat oikeasti näyttäisivät, jos ne kuvattaisiin naisen näkökulmasta.

Koin Huorasadun kerronnan yksinkertaisuudessaan rasittavan naiiviksi ja pikkunokkelaksi. Kuitenkin Huorasatu on ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos. Liioitteluista ja stereotypioista huolimatta Gustafssonin jutuissa on myös kammottavalla tavalla ripaus todellisuutta. Vaikka päällisin puolin Gustafssonin teksti on viihteellisen ja hiomattoman oloista, sen rivien välistä käy ilmi, että kyseessä on hyvin älykäs, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti valveutunut teos. Puhumattakaan siitä, että Gustafssonilla on ilmiömäinen tietämys kaikista mahdollisista myyttisistä hahmoista. Itse jouduin lukemaan teosta älypuhelin kädessä, jotta voisin aina uuden myyttisen nimen ilmaantuessa tarkistaa, minkälaisesta hahmosta on oikeastaan kysymys. Kerrontatyylillään Gustafsson tuntuu ravistelevan lukijan käsityksiä siitä, miten vakavasti otettava naiskirjallisuus on kirjoitettu. Jopa romaanin kansiliepeessä oleva hemaiseva kuva  glamourblondiksi itseään kutsuvasta kirjailijasta tuntuu pilkkaavan lukijan mielikuvia siitä, miltä vakavasti otettavan naiskirjailijan pitäisi näyttää.

Gustafsson tuo yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme näkyväksi sellaisia asioita, jotka ovat jatkuvasti ympärillämme mutta joihin emme osaa enää kiinnittää huomiota. Kuinka esimerkiksi naisia, rakkautta ja seksiä representoidaan, kuinka niistä puhutaan, kirjoitetaan ja lauletaan ja miten se vaikuttaa siihen, kuinka me, sekä miehet että naiset, kohtelemme naisia ja naiseutta. Gustafsson ei kuitenkaan läväytä havaintojaan minkäänlaisena julistettuna totuutena lukijan eteen vaan antaa lukijalle myös mahdollisuuden oivaltaa ja huomata ne suoraa nenässä olleet asiat itse.

” Hah, onnistuimme, Kostottaret riemuitsivat. Mutta mitä kummaa, Taivaan sukupuolijakauma ei silti tasaantunut. Nyt on itsereflektion paikka, Kostottaret totesivat. Mutta vika ei ollut heissä. Oli jälleen katsottava ihmistä. He ymmärsivät että kaikki naiset eivät halunneet tarjota toisilleen yhdistymistä ja avunantoa vaan kohtelivat toisiaan samoin kuin miehet kohtelivat heitä. Tällaista peliä, huusivat Kostottaret. He suuttuivat niin pahanpäiväisesti että rakensivat Helvettiin aivan oman sopen naisille, jotka eivät auta toisiaan. Siellä nämä luopiot saisivat kokonaisen ikuisuuden ajan kuunnella seksivitsejä, kärsiä rintojen tuijottamisesta, keittää kahvia ja haistella pieruja.”

-

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into, 2011)

Sivumäärä: 294