Annika Idström: Luonnollinen ravinto

Annika Idström: Luonnollinen ravinto (WSOY 1994)
Sivumäärä: 179
-

Te näytätte kalpealta ja siltä kuin te pelkäisitte jotakin. Mutta se on turhaa, ei teidän tarvitse pelätä, hyvä kansanedustaja. Ei teitä syödä, ei heti ainakaan. Ja kenties ei myöhemminkään ellei vaimonne tai joku muu sitä halua.

Mies tapaa ravintolassa nuoren naisen, joka tekee opinnäytetyötä rakkaudesta. Nainen haluaa haastatella miestä, tunnettua kansanedustajaa, tutkimustaan varten. Mies tuntee vetoa naiseen, seksuaalinen jännite on ainakin hänen puoleltaan voimakas. He keskustelevat, kunnes ravintola menee kiinni. Mies pyytää naista ulos kävelylle, mutta nainen katoaa keittiöön ja tuo mukanaan diaprojektorin, jolla hän alkaa esitellä miehelle kuvia rakkauden riuduttamista, onnettomista ja puolikuolleista naisista. He kaikki ovat joskus rakastaneet miestä, tai niin ainakin nuori nainen väittää. Mies ei muista naisia, ei ainakaan kaikkia heistä. Häntä alkaa kaduttamaan flirttailu nuoren naisen kanssa ja hän toivoisi olevansa kotona vaimonsa luona. Nuori nainen kertoo, että miehen vaimo on liittynyt erääseen Järjestöön, jossa rakkaudessa pettyneet naiset ovat alkaneet valmistaa aterioita miehistään.

Kuulostaako makaaberilta? Annika Idströmin Luonnollinen ravinto käsittelee outoa ja raakaa aihettaan hämmentävällä tyylikkyydellä ja luontevuudella. Makaaberi kääntyykin hienostuneisuudeksi, raakuus älykkyydeksi ja omituinen kiehtovaksi. Romaanin asetelmat ja tilanteet ovat kärjistetyn allegorisia ja suorastaan osoittelevat feministisiä ja psykoanalyyttisiä teorioita. Yksityiskohdat ovat herkullisen kiehtovia ja mielikuvitusta stimuloivia. Toisaalta Luonnollinen ravinto on myös haastava kirja. Se kurkottelee monille tasoille, vihjailee symbolisista yhteyksistä eikä päästä lukijaansa vähällä. Vaikka teoksessa on hankalan, mutta tulkinnallisesti hedelmällisen romaanin ainekset, tarina ei ole täysin ehjä ja eteenkin romaanin loppupuolella kirjailija on päätynyt juonen kannalta hämmästyttävän kömpelöön ratkaisuun.

80-luvulla yleiseen tietoisuuteen noussut Annika Idström kirjoitti epäsovinnaisia, ihmisessä olevan pahuuden, kärsimyksen ja ahdistuksen tarkasteluun keskittyviä romaaneja. Luonnollinen ravinto on ensimmäinen lukemani romaani Idströmiltä. Se jäi vuonna 2011 kuolleen Idströmin viimeiseksi teokseksi ja edustaa seksuaalisuuden, kärsimyksen ja kannibalismin teemoillaan kirjailijan rankkaa ja armotonta tyyliä. Vaikka Luonnollinen ravinto ei kokonaisuutena vakuuttanut minua aivan täysin, siitä löytyy hurjasti kiehtovia aineksia, joiden ansiosta kirjailijan ehkä tunnetuin romaani Veljeni Sebastian (1985) ansaitsee paikan lukulistallani.

Luonnollinen ravinto on ilmeisen feministinen teos ja nostaa tulkinnan keskiöön sukupuolten väliset valtasuhteet. Romaani houkuttelee tulkitsemaan miehen ja naisen suhdetta subjektin ja objektin asemien välisenä pelinä. Sinällään Luonnollinen ravinto vaikuttaakin aluksi melko perinteiseltä feministiseltä tarinalta jossa nainen kasvaa halun kohteesta, objektin asemastaan, itsenäiseksi subjektiksi ja saavuttaa siten emansipaation. Romaanin alussa nainen, nuori opiskelijatyttö, näytetäänkin miehen silmin, seksuaalisen halun kohteena ja objektina. Diaprojektorilla esitettyjen kuvien kärsineet naiset ovat hekin Beauvoirilaisen Toiseuden perikuvia: miehisestä rakkaudesta riippuvaisia olentoja, jotka riutuvat ja lakkaavat olemasta ilman katsojaansa ja määrittelijäänsä. Seuraavaksi lukijalle vihjaillaan kuitenkin naisten vastarinnasta, vahvemmasta naiseudesta, jossa nainen ottaa väkivaltaisen, mutta hienostuneesti toteutetun teon kautta oman subjektiutensa haltuun, syömällä miehen. Tässä kohtaa romaanin allegoria saa psykoanalyyttisiä ulottuvuuksia. Syöminen rinnastuu aistillisena ja nautinnollisena tekona seksiin ja ikään kuin kääntää ylosalaisin perinteisen patriarkaalisen asetelman yhdynnästä, jossa mies tunkeutuu (väkivaltaisesti) naiseen. Tällä kertaa nainen ottaakin väkivaltaisesti miehen sisälleen.

Perinteisenä emansipaatiotarinana tarkasteltuna Idströmin teos olisi kuitenkin auttamattoman yllätyksetön. Allegoriset tasot ovat ilmiselviä ja Toiseuden ja emansipaation teemat puhki kaluttuja. Onneksi romaani antaa kuitenkin mahdollisuuden edetä tulkinnassa hieman pidemmälle. Naisen emansipaatioon pyrkivänä tekona miehen syöminen tuntuu romanissa liian epätoivoiselta teolta ilmentääkseen todellista riippumattomaksi tulemista. Teko on pikemminkin kuin jatkumo naisten omistautuvalle ja pakkomielteiselle rakkaudelle. Luonnollisessa ravinnossa naisten syömistä ei kuvata sinällään väkivaltaiseksi tai tuhoamiseen pyrkiväksi teoksi. Raaka-aineeseen, miehen lihaan, suhtaudutaan arvostaen. Se valmistetaan huolella ja nautitaan harkiten. Järjestön jäsenet joutuvat käymään jopa eräänlaisen initiaatioprosessin ennen kuin heidät katsotaan olevan valmiita tähän erityiseen ateriointiin. Mielenkiintoista romaanin asetelmassa on myös se, etteivät Järjestön naiset näytä pitävän aterioinnin mahdollistavaa tekoa, miehen murhaamista, erityisen dramaattisena tai peruuttamattomana tapahtumana. Miehen uhraus on ehkä valitettava, mutta ei lopullinen. Sen sijaan, että lakkaisi olemasta, mies ikään kuin vain muuttaa muotoaan.

Esseekokoelmassaan Musta aurinko: masennus ja melankolia filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva (2010, 91–92) kuvaa unissa ja mielikuvissa ilmenevää ihmissyöntiä masentuneen ihmisen epätoivoisena tekona sulauttaa läheinen ihminen – Kristevan kuvaamassa tapauksessa äiti – itseensä, koska ei pysty kohtaamaan henkilöä erillisenä yksilönä. Masentunut ihminen siis kokee olevansa vaillinainen ja että häneltä puuttuu jotain ilman tuota toista henkilöä sisällään. Myös Luonnollisessa ravinnossa ihmissyönti voidaan nähdä rakkaudesta murtuneiden naisten epätoivoisena tekona sitoa mies lopullisesti osaksi itseä, varmistaa, ettei menetystä tulee enää tapahtumaan. Emansipaatio epäonnistuu. Naisesta ei tule itsenäistä ja riippumatonta omilla ehdoillaan vaan hän yksinkertaisesti sulauttaa määrittelijänsä itseensä.

Emansipaation sijaan naisen kohtaloksi muodostuukin miehen ja naisen patriarkaalisen asetelman purkaminen miehen kautta. Romaanin asetelmat saavat nimittäin kiehtovan käänteen kuin kasvissyöjäksi ilmoittautunut opiskelijatyttö tarjoaakin itsensä kansanedustajan syötäväksi. Järjestön naisten toiminnalle päinvastainen teko tuntuu edustavan itsekkään intohimoisen rakkauden vastakohtaa, altruistisen rakkauden uhrausta. Miehelle se ei kuitenkaan näyttäydykään lahjana vaan syöksee koko tämän olemassaolon perustan kriisiin. Siinä missä miehen ottaminen osaksi itseään merkitsee naiselle näennäistä riippumattomuuden tunnetta, miehelle naisen eli objektin syöminen merkitseekin oman subjektiuden tuhoamista. Subjekti vaatii lähtökohtaisesti objektin, kohteen, jonka suhteen sen subjektius rakentuu. Miehelle naisen sulauttaminen itseensä on itsetuhoinen teko. Syötyään opiskelijatytöstä valmistetun aterian, kansanedustaja ajautuukin henkiseen epätasapainoon, kokee tulleensa hulluksi ja kaipaa opiskelijatyttöään pakonomaisesti. Hän on menettänyt halunsa kohteen ja vajoaa apatiaan.

Idström olisi voinut hyvin jättää teoksensa vaille lopullisia ratkaisuja. Järjestön salamyhkäisyys, nuoren opiskelijatytön katoaminen ja miehen identiteetin hajoaminen olisivat jättäneet lukijalle sopivasti avonaisia tulkintauomia ja luoneet teoksen ympärille jännittävän mystisen tunnelman. Idströmin on kuitenkin jostain syystä käytettävä teoksen loppupuolella hyvin kömpelöä kerrontakuviota, jossa tapahtumat selvitetään lukijalle ymmärrettäviksi ja koko tunnelma vesitetään tympeällä selittelyllä. Lopun aiheuttama pettymys tuo romaanin muuten niin kiehtoviin asetelmiin negatiivisen varjon.