Goliarda Sapienza: Elämän ilo

Goliarda Sapienza: Elämän ilo (Gummerus 2014)
Alkuteos: L'arte della gioia
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1998
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivumäärä: 722
-

Goliarda Sapienza (1924–1996) oli italialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti Luchino Viscontin elokuvista. Elämän ilo, jonka kirjoittamiseen kirjailija kulutti kaksikymmentä vuotta, julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, koska sitä pidettiin valmistumisvuonnaan 1978 liian uskaliaana. Goliardan elämänkumppani Angelo Pellegrino julkaisi lopulta romaanin omalla kustannuksellaan vuonna 1998.
 

Romaanin saamat lukuisat hylkäykset eivät ole yllättäviä. Elämän ilo pursuaa ylevää anarkiaa, seksuaalista rohkeutta ja piittamattomuutta yhteiskunnan säännöistä. Se on tarina poikkeuksellisesta yksilöstä, jolla on kyky keskittyä estottomasti ja yhteisönsä ajatuksista piittaamatta niihin nautintoihin, joita elämällä on tarjota. Hän syntyy tasan vuosisadan alussa 1900 ja saa nimen Modesta, joka osoittautuu täysin sopimattomaksi kantajalleen. Modesta ei pohjimmiltaan koskaan opi hyväksymään kaikkia niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia sääntöjä, jotka tukahduttavat mahdollisuuden iloon ja nautintoon. ”Elämän ilosta” tulee hänen ainoa ohjenuoransa ja läpi romaanin suodattuva ideologia.

Modestan elämäntarina on vallaton läpileikkaus 1900-luvun alkupuoliskosta. Se kertoo elämästä, joka saa temmeltää vapaasti, seurata viettejään ja päähänpistojaan. Modesta on häpemättömästi oma itsensä, mutta osaa myös käyttää hyväkseen ihmisten häneen kohdistamia vaatimuksia saavuttaakseen aseman, jossa voi määrätä itse kohtalostaan. Hän vaihtaa saumattomasti hurskaasta nunnakokelaasta ankaraksi aristokraatiksi, rakastajattaresta äidiksi, rikkaasta rahattomaksi sosialistiksi ja vastarintaliikkeen taistelijasta kirjakauppiaaksi.

Modesta tuntuu henkilöhahmona olevan täysin irrallaan ajasta ja kulttuurista. Paitsi että häntä eivät sido yhteiskunnan säännöt, hän on vapaa myös vakaan identiteetin määrittelystä. Elämän ilo on vahvimmillaan hänen seksuaalisuudessaan, jolle hän ei tunne tarvetta antaa määrittelyjä tai nimiä. Jokainen suudelma, akti ja kosketus on yhtä luonnollinen kuin edeltävä sukupuolesta, iästä tai persoonasta riippumatta. Identiteetin häilyvyys ja kapina jämähtäneitä rakenteita vastaan heijastuu myös kerrontaan, joka vaikuttaa poukkoilevan täysin sattumanvaraisesti minä-muotoisesta muistelusta kolmanteen persoonaan. Modesta on henkilöhahmona samanaikaisesti luonnollinen ja luonnoton. Luonnollinen sikäli, että hänen periksiantamaton halunsa elää ja nauttia on kuin luonnonvoima, joka uhkaa kaikkia pysyväksi tehtyjä rakenteita. Luonnoton siksi, että hän on kuin tyhjiössä syntynyt ja kasvanut, tyystin vailla kulttuuriin tai yhteiskuntaan sidoksissa olevia tarpeita, arvoja tai käsityksiä.

Elämän ilo ei ole Modestalle kuitenkaan pelkää fyysistä nautintoa vaan myös kyltymätöntä tiedonjanoa ja totuuden etsintää. Modesta on kiistatta myös intellektuelli, filosofi ja opettaja. Romaanin henkilöt, jotka tiukimmin takertuvat tapakulttuurin ja uskonnon sääntöihin, sulkevat silmänsä myös sellaiselta, joka on aivan heidän edessään: omalta seksuaalisuudeltaan, vammaiselta tai rammalta lapseltaan tai petolliselta miniältä. Modesta puolestaan ei paheksu tai kavahda mitään sellaista mikä on totta. Se tekee hänestä yhtä lailla romaanin suvaitsevaisimman ja kylmimmän henkilön. Vaikka Modesta on salliva inhimilliselle nautinnolle ja vapaudelle, hän sallii myös yhtä lailla ihmisen itsekkyyden ja moraalittomuuden. Vaikka Modestan kartanossa eletään näennäisen sivistynyttä elämää, kaiken säännöttömyydessä on aina jotain uhkaavaa ja ahdistavaa.

Hänen oli työnnettävä ulos tuo vieras, jonka halu omaan elämään oli jo vahva. Hän tunsi, että se oli päättänyt elää, vaikka samalla tappaisi toisen. Viimeisellä työnnöllä, joka eteni alas hartioista ja tuntui leikkaavan alavatsan ja reidet yhdellä iskulla, hän tunsi sen putoavan kumeasti jysähtäen tyhjyyteen.
    Ei. Joku oli saanut siitä otteen. Kädet nostivat sitä, kohottivat sen vasten ikkunan kirkasta, maidonhimmeää lasia. Oli varmaan aamu, linnut kirkuivat. Linnut kirkuivat aina siihen aikaan. Ja sisälläkin, kädet läpsivät, kunnes kirkaisu purkautui hänen ruumiistaan irronneesta osasta.
    Miksi se huusi noin? Itkikö se saamaansa elämää vai senkö vuoksi, että tunsi tekonsa lihallisen salaisuuden ja tiesi melkein tappaneensa oman elämänsä vuoksi? Vain minun ruumiini ja hänen tiesivät tuon ilman vihamielisyyttä käydyn taistelun salaisen merkityksen: kukin oman elämänsä puolesta.

Pohjimmiltaan Modestan elämän ilolla ei ole muuta sääntöä kuin elämän jatkuminen hinnalla millä hyvänsä. Syntyminen ja synnyttäminen on läpi romaanin toistuva motiivi. Se on konkreettista ja fyysistä syntymistä, uusien ihmisten alkuja, mutta myös taiteellista ja tieteellistä synnyttämistä, maailmaa eteenpäin vieviä uusia ajatuksia ja teorioita. Ihminen voi synnyttää myös itsensä uudelleen ja uudelleen, kuten Modesta tekee vaihtaessaan identiteettiään, ammattiaan ja rakastettuaan. Elämän ilolla, pohjautui se seksuaaliseen nautintoon tai kyltymättömään lukemisen- ja tiedonjanoon, on kuitenkin kaikessa itsekkäässä hedonismissaan aina yksilöstä riippumaton seuraus: uuden elämän, idean, keksinnön tai aatteen syntyminen, maailman kulkeminen eteenpäin ja vanhan jättäminen taakse.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)
Alkuteos: All the Light We Cannot See
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivumäärä: 543
-

Kaikki se valo jota emme näe alkaa Ranskan Saint-Malon saaren tuhoisista pommituksista vuonna 1944. Koko kaupunki on evakuoitu siviileistä lukuun ottamatta Marie-Laurea, ranskalaista sokeaa tyttöä, joka on piiloutunut setänsä talon kuudenteen kerrokseen. Samaan aikaan samassa kaupungissa saksalainen sotilas Werner hakee toveriensa kanssa suojaa ranskalaisen hotellin kellarista. Sitten kerronta loikkaa vuosia takaperin 1930-luvun puoliväliin. Marie-Lauren isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä, ja sokeutuvan Marie-Lauren lempipaikka on museon nilviäislaboratorio, jossa hän pääsee tutkimaan sormillaan lukuisia erilaisia kotiloita. Samaan aikaan Saksassa Essenin laitamilla sijaitsevan kaivoskaupungin orpokodissa elää Werner sisarensa Jutan kanssa. Jo nuorena poikana Werner kiinnostuu fysiikan ja tekniikan ilmiöistä ja kuuntelee öisin sisarensa kanssa radiosta ranskankielistä lapsille suunnattua tiedeohjelmaa. Werneristä kehkeytyy taitava radioiden korjaaja ja siten hän oppii tuntemaan lähes kaikki kotikaupungissaan sijaitsevat radiovastaanottimet. Vuoden 1944 pommituksissa Marie-Lauren ja Wernerin on aika kohdata.

Amerikkalaisen Anthony Doerrin Pulizer-palkitussa läpimurtoromaanissa toisen maailmansodan realismi yhdistyy lähes sadunomaiseen tarinaan kahdesta sodan vastakkaisilla puolilla kasvavasta nuoresta ja heidän vääjäämättömästä kohtaamisestaan. Romaanin alusta saakka Marie-Lauren ja Wernerin tarinat ovat tiiviisti rinnastettuja toisiinsa, vaikka näennäisesti heidän elämillään ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä. Lyhyin luvuin kerrotut episodit heidän kasvuvuosistaan vuorottelevat tiuhaan tahtiin rakentaen odotusta heidän kohtaamiselleen tulevaisuudessa. Kohtalonomaisuutta tarinaan lisää Liekkien meri -niminen jalokivi, joka katoaa Pariisin luonnontieteellisestä museosta sodan syttyessä. Legendan mukaan jalokivi varjelee kantajaansa kuolemalta, mutta tuhoaa tämän ympäriltä kaikki ne, joita hän rakastaa.

Doerrin romaani on tyylikkään hienovaraisesti rakennettua maagista realismia. Yliluonnolliset ja satumaiset ainekset ovat läsnä, mutta niiden olemassaoloa ei pyritä todistamaan. Lukija voi uskoa tai olla uskomatta. Satu ja kohtalo punovat kuitenkin kuin oman maailmansa Marie-Lauren ja Wernerin ympärille. Sodan keskelläkin heidän elämänsä kulkevat omia määrättyjä polkujaan. Ihmisluonnon raakuus, kuolema ja menetys ei milloinkaan murra sadun tuntua. Maaginen aines on kuin suodatin, joka saa värit hehkumaan voimakkaammin mutta toisaalta saattaa riistää myös romaanilta sen moraalisen sanoman terävimmän kärjen.

Kaikki se valo jota emme näe, romaanin nimen suora suomennos – olkoonkin puistattavan räikeä anglismi! – johdattaa pohtimaan näkemisen ja sokeuden merkityksiä. Romaanin sokea päähenkilö Marie-Laure ei ehkä näe sanan arkisimmassa merkityksessä, mutta omalla tavallaan hän on myös tarinan tarkkanäköisin henkilö. Usein sanotaan, että yhden aistin puuttuessa muut aistit tarkentuvat. Marie-Lauren kohdalla kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kuulosta tai tuntoaistista vaan jostain laajemmasta ja abstraktimmasta kyvystä havaita, ymmärtää ja lukea sekä ympäristöä että ihmisiä: 

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajoavat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon; hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle […]

Koska Marie-Laure ei näe sitä, mikä on välittömästi hänen silmiensä ulottuvissa, hän näkeekin pidemmälle, kaiken näennäisen taakse ja sisälle. Hän lukee pelkästä ihmisten läsnäolosta heidän tunteensa ja aikomuksensa.

Siinä missä Marie-Laure osoittautuu erityisellä tavalla näkeväksi, normaalisti näkevä Werner taas osoittautuu joidenkin asioiden suhteen sokeaksi. Wernerin kiinnostuksen kohteena olevat fysikaaliset ilmiöt ovatkin pohjimmiltaan näkymättömiä ja sellaisenaan auttamattomasti Wernerin tavoittamattomissa:

Kentät, virtapiirit, johdinvirta ja induktio. Tila, aika, massa. Ilmassa parveilee niin paljon kaikkea näkymätöntä. Voi kun hänellä olisi silmät, joilla näkisi ultavioletin, infrapunan ja pimenevällä taivaalla tungeksivat ja talojen seinien läpi syöksähtelevät radioaallot. 

Tekisi mieli jopa tulkita, että sokeuden myötä Marie-Laurelle olisikin avautunut juuri tuo fysikaalisten näkymättömien ilmiöiden maailma, johon Wernerillä ei ole sisäänpääsyä. Marie-Laure ei kuitenkaan osaa mielessään nimetä niitä radioaalloiksi tai infrapunasäteiksi vaan hän kokee ne vaihtuvina väreinä, valoina ja abstrakteina aistimuksina. Vaikka Werner ei suoraan pysty aistimaan kaikkia fysikaalisia ilmiöitä, teknologia on hänen välineensä päästä tulkitsemaan ja lukemaan niitä. Wernerin ja Marie-Lauren kokemusmaailmat kääntyvät kiehtovalla tavalla toistensa peilikuviksi. Wernerin tyyli etsiä ja korjata radiovastaanottimien vikoja rinnastuu sokean tapaan lukea pistekirjoitusta sormillaan:

Uusimpienkin radioiden vikoihin Werner keksii yleensä ratkaisun. Hän purkaa laitteen, tuijottaa virtapiirien kytkentöjä ja antaa sormiensa seurata elektronien reittejä.

Kaikki se valo jota emme näe käsittelee myös toisenlaista sokeutta. Sodan keskellä ihmisten toiminta kulminoituu kyvyttömyyteen havaita ja tunnistaa ihmisyys, myötätunto ja viattomuus. Werneriä ympäröivä Saksa on tullut sokeaksi omalle julmuudelleen ja epäoikeudenmukaisuudelleen. Vaihtoehtoisen todellisuuden aistiminen ja ymmärtäminen kasvaa metaforaksi kyvylle erottaa hyvä ja paha toisistaan silloinkin, kun koko kansakunta tuntuu olevan väärässä. Varsinkin Wernerille kyvystä havaita julmuus ja pahuus ympärillään kehkeytyy moraalinen kamppailu, jonka viimeinen testi on Marie-Lauren kohtaaminen.

Avatkaa silmänne, sanoi ranskalaismies radiossa, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.

Herkullisista teemoistaan ja metaforisista viittauksistaan huolimatta koin Doerrin romaanin moraalisilta asetelmiltaan mustavalkoiseksi ja naiiviksi tarinaksi. Sadunomaisuus tuo kertomukseen jännittävän maagisen vireen, mutta tekee sen henkilöhahmoista karikatyyrimaisen yksinkertaistettuja. Kuten saduissa Marie-Laure ja Werner ovat kyseenalaistamattoman oikeamielisiä ja viattomia, pahuus on aina jossain heidän ulkopuolellaan. Romaanin aikana he eivät myöskään tunnu oikeasti kasvavan aikuisiksi vaan säilyvät lapsenomaisina jopa Saint-Malon pommituksia koskevissa osioissa, joissa he ovat jo 16- ja 18-vuotiaita. Siten Wernerin moraalinen kamppailukaan ei avaudu tarpeeksi voimakkaana, sillä viattomuudessaan Werner välittyy pikemminkin olosuhteidensa uhrina kuin moraalisten valintojen tekijänä. Myös lukujen lyhyys tuntuu pitävän henkilöhahmot etäällä ja leikkaa kerta toisensa perään lukijan kehittymäisillään olevan syvällisemmän yhteyden ja ymmärryksen Marie-Lauren ja Wernerin kokemusmaailmaan.

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner (Bazar 2015)
Alkuteos: Stoner
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1965
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 306
-

Voiko mikään olla niin kutkuttavan nautinnollista luettavaa kuin unohdettu klassikko? Teos, joka on ajattomalla tavalla laadukas mutta kuitenkaan sitä ei ole pureskeltu ja jauhettu loppuun vuosikymmeniä kestäneen kirjallisuuskeskustelun hampaissa. John Williamsin Stonerissa on kiistämättä klassikon tuntua. Sen suoraviivaisessa ja hapuilemattomassa kerronnassa on itsevarmuutta ja akateemista ylevyyttä, joka ei jätä sijaa ylenkatseelle. Amerikkalainen John Williams julkaisi romaanin jo vuonna 1965, mutta myönteisistä arvioista huolimatta se vaipui nopeasti unohduksiin. Yllättäen se nostettiin uudelleen esiin vuonna 2003 Euroopassa, kun ranskalainen kirjailija Anna Gavalda halusi julkaista romaanin käännöksen kotimassaan.

Stoner on nimensä mukaisesti William Stoner -nimisen fiktiivisen henkilön Yhdysvaltoihin sijoittuva elämäntarina 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Kylmän lakoninen ja kuivakka kertojaääni ei turhaan nostattele lukijan odotuksia. Heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen lukijalle tehdään selväksi, ettei Stoner ollut merkittävä henkilö. Hänen työtoverinsa Missourin yliopistolla eivät pitäneet häntä erityisessä arvossa, jotkut tuskin edes muistivat häntä. Stoner on jokamies (everyman), tuntemattomat kasvot keskellä ihmisjoukkoa, kuin kuka tahansa meistä. Hän syntyy Boonevillessa, Missourissa köyhään maanviljelijäperheeseen ainoana lapsena. 19-vuotiaana hänen vanhempansa lähettävät hänen Columbiaan, Missourin yliopistoon opiskelemaan maataloutta. Pakollisella englannin kirjallisuuden kurssilla Stoner löytää kuitenkin itsestään odottamattoman intohimon kirjallisuutta kohtaan ja vaihtaa pääainettaan. Elämä heittää Stonerille mahdollisuuksia, valoisia pilkahduksia, jotka johtavat toistuvasti pettymyksiin. Rakastuminen, intohimo tai omistautuneisuus eivät takaa Stonerille onnea yliopistouralla, avioliitossa tai edes isänä.

Stonerin kertojan etäisen objektiivisen aseman sekoittuminen William Stonerin subjektiiviseen näkökulmaan luo romaaniin jännittävän etääntymisen ja samaistumisen vuoroleikin. Kertojan näkökulmassa ei ole henkilökohtaisia sävyjä tai tunteikkuutta, hän viittaa tarinansa päähenkilöönkin usein formaaliseen tyyliin sukunimellä Stoner tai kokonimellä William Stoner silloinkin, kun kyse on tämän syvimmistä tunnetiloista ja ajatuksista. Vain hyvin harvoina hetkinä kertoja yllättäen siirtyykin puhumaan Williamista, joka tuo tarinaan yhtäkkiä hätkähdyttävää intiimiyttä. Tyyli määrittää olennaisella tavalla romaanin tunnelmaa, jossa Stoner on jatkuvasti ylhäältä käsin kohdistetun, kylmän analyyttisen katseen alla ja kuitenkin samanaikaisesti lukija ei voi olla samaistumatta Stonerin inhimillisyyteen, vilpittömiin toiveisiin, tunteisiin ja mietintöihin.

Kohta, jossa kuvaillaan Stonerin ja hänen tulevan vaimonsa Edithin ensitapaamisia, havainnollistaa hyvin kertojan lakonisen toteavuuden ja Stonerin teeskentelemättömän inhimillisyyden sekoittumista toisiinsa niin, että on välillä mahdotonta erottaa, mikä on kertojan ja mikä Stonerin havaintoa:

Seuraavien kahden viikon aikana Stoner tapasi Edithin lähes joka ilta. He kävivät yliopiston uuden musiikinlaitoksen järjestämässä konsertissa. Jos illat eivät olleet kovin kylmiä, he astelivat hitaasti ja arvokkaasti Columbian kaduilla, mutta enimmäkseen he istuivat rouva Darleyn olohuoneessa. Toisinaan he keskustelivat ja Edith soitti Stonerille ja hän kuunteli ja katseli Edithin käsien elotonta tanssia koskettimilla. Ensimmäisen yhteisen illan jälkeen heidän puheensa oli merkillisen yleisluonteista; Stoner ei saanut Edithiä vapautumaan, ja kun hän näki, että hänen sensuuntaiset yrityksensä olivat Edithistä kiusallisia, hän lakkasi yrittämästä. Mutta heidän kesken oli välittömyyttä, ja Stoner kuvitteli, että he ymmärsivät toisiaan.

Kohdasta nousee voimakkaasti esiin Stonerin toiveikkuus ja orastava kiintymys Edithiin. Heidän tapaamisensa on kuvattu arkiromanttisen idyllisiksi, ja Stoner pyrkii parhaansa mukaan ottamaan Edithin persoonallisuuden ja toiveet huomioon. Toisaalta kohtaan kytkeytyy kertojan kyky tarkastella Stonerin elämää sellaisenaan, vailla tulkintaa harhauttavia toiveita tai pelkoja. Alullaan olevan suhteen yllä on jo nyt jonkinlainen pettymyksen ja epäonnistumisen ilmapiiri. Kertoja toteaa kylmän lakonisesti, että ”Stoner kuvitteli”, että Edith ja hän ymmärtäisivät toisiaan, mutta todellisuudessa he eivät edes kunnolla kommunikoineet. Stonerin ja kertojan kokemusten ja havaintojen sekoittuminen toisiinsa nostaa kuitenkin esiin kysymyksen siitä, missä määrin Stoner itse tiedostaa, ettei hänen ja Edithin suhde ole ehkä ihanteellisin tai että hänen elämästään on kehkeytymässä pääosin hyvin merkityksetön. Kumpi esimerkiksi havainnoi Edithin käsien liikkeen ”elottomaksi” – piirre, joka tuntuu kuvastavan osuvasti Stonerin tulevan vaimon intohimotonta ja valmiiksi katkeroitunutta persoonallisuutta – kertoja vai Stoner?

Erityisesti kertojan lakonisen tyylin ja Stonerin toistuvien pettymysten kautta romaanin keskeiseksi teemaksi nousee sääli ihmistä ja ihmisyyttä kohtaan. Romaani säälii jokamiehen kyvyttömyyttä nousta oman triviaalin elämänsä yläpuolelle, ponnistaa mahdollisuuksiensa ja onnettomuuksiensa yli ja saavuttaa jotain itseään merkittävämpää. Stonerin olemus ja luonne sinetöi suorastaan deterministisesti hänen kohtalonsa tylyyden. Aivan samoin elävät myös romaanin muut henkilöhahmot, toivoen ja epäonnistuen ja lopulta joko musertuen oman elämänsä banaaliudesta tai kieltäen sen tyystin. Ja kuitenkin vaikka Stoner on epäonnisuudessaan kertojan (ja lukijan) kaikkitietävän ja säälivän katseen alainen, hän myös ajoittain ja yllättäen nouseen tuon katseen rinnalle eikä, hämmästyttävää kyllä, tunne pientä alakuloa merkittävämpää tuskaa nähdessään elämänsä objektiivisen totuuden:

Stoner oli nyt elämäntilanteessa, jossa hänen mielensä nousi yhä useammin niin kauhistuttavan yksinkertainen kysymys ettei hänellä ollut edellytyksiä kohdata sitä. Hän mietti, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, oliko se milloinkaan ollut. Hän arveli tuon kysymyksen askarruttavan kaikkia jossain elämänvaiheessa ja pohti, nousiko se muilla esiin niin pakonomaisen persoonattomasti kuin hänellä. Kysymys toi tullessaan alakuloa, mutta se oli yleisluonteista; sillä (hän uskoi) oli hyvin vähän tekemistä hänen itsensä tai hänen henkilökohtaisen kohtalonsa kanssa.

Kertojan lähes kyynisen maailmankuvan sinnikkäänä vastapainona romaanissa pilkahtelee Stonerin tunnetilojen ja kokemusten liikuttava herkkyys. Stonerin elämä saattaa ehkä olla mitätön, mutta hänen kyvyssään löytää merkityksellisyys elämästä itsestään on yksinkertaista kauneutta. Tim Kreider kirjoittaa New Yorkerissa ymmärtävänsä, miksi amerikkalaiset eivät rakasta Stoneria, vaikka romaani upea teos onkin. Hän toteaa, ettei Stoner ole Gatsby. Vaikka molempien kohtalo on traaginen ja epäsankarillinen, Stonerilta puuttuu Gatsbyn glamour, coolius. Stoner ei uhraa itseään sodassa, hän ei tavoittele sinnikkäästi amerikkalaista unelmaa tai riudu elämänsä rakkauden kaipuussa. Stoner ei ole traaginen siinä mielessä, että hänen onneton kohtalonsa olisi näyttävä, voimallinen tai romanttinen. Mitä sinä odotit? hän ajattelee kuolinvuoteellaan, mikä tiivistää kyynisesti sekä hänen että lukijan epärealistiset toiveet elämää kohtaan. Mitä sinä odotit? Tämä on tarina elämästä. Ja kuitenkin romaani itsessään ei ole pettymys, se ei ole tyly tai edes synkkä. Kaikessa pilkahtaa valo, jota edes kertojan kyynisyys ei voi nujertaa. Se on silkka totuus siitä, että lukiessamme me samaistumme, me tunnemme Stonerin kanssa.

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän. 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava 2014)
Sivumäärä: 334

-

Sirpa Kähkösen tunnetuimpia romaaneja ovat historialliseen Kuopio-sarjaan lukeutuvat teokset, jotka keskittyvät savolaisen Tuomen perheen elämään 1930-luvulta jatkosotaan. Graniittimies on eräänlainen sivupolku Kähkösen Kuopio-sarjaan, sillä sen päähenkilöt Ilja ja Klara ovat sarjasta tutun Lassi Tuomen veli ja käly. Muutoin romaani on täysin itsenäinen teoksensa. Graniittimies oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna.

Graniittimies on tarina idealismista ja unelmista sekä niiden sammumisesta. Sosialismin aatteelle omistautuneet suomalaiset Ilja ja Klara hiihtävät 1920-luvun alussa Neuvostoliittoon rakentamaan yhteistä ihannevaltiota. Perillä heitä odottaa kuitenkin kurja ja köyhä Pietari, jonka kadut täyttyvät kaiken nähneistä orpolapsista. Romaanin kertojana on Klara, joka nuorena ja kokemattomana vaimona yrittää sitkeästi luoda jonkinlaisen elämän uudessa ja vieraassa ympäristössä. Hän löytääkin kutsumuksensa katulapsityöstä, jossa köyhyydeltä ja epätoivolta on mahdotonta sulkea silmiään. Romaani seuraa Neuvostoliiton rämpimistä Leninin ajoista suurjohtajan kuolemaan ja lopulta Stalinin vainoihin. Klaran sisäinen kamppailu aatteensa vuoksi muistuttaa uskonnollista kilvoittelua. Hänen ideansa ja unelmansa hapertuvat vuosien kuluessa, kunnes valtiovallan epäluulo pakottaa hänet polvilleen. Hiljaisessa nöyrtymisessä musertavinta on ehkä kuitenkin omasta toivosta ja ideaaleista luopuminen kuin mielivaltaiselle valtiovallalle alistuminen.

Klaran ja Iljan ystävistä ja lähipiiristä kehkeytyy romaanissa mielenkiintoinen kavalkadi koskettavia elämänkohtaloita traumatisoituneista orposisaruksista, sirkustaiteilijoihin, menneen maailman rikkaaseen herrasmieheen ja suomalaiseen keittäjärouvaan. Hahmojen yksilölliset tarinat sulautuvat Iljan ja Klaran kehyskertomukseen kauniisti ja eleettömästi. Vain yksittäinen kuva tai lauseenpätkä voi tiivistää heidän koko olemisensa traagisuden, kuten usein toistuva näky perheensä sodalle antaneesta mustasta leskirouvasta, jonka mykässä läsnäolossa konkretisoituu kielen ja ymmärryksen ulottumattomiin paennut kaikennielevä suru.

Graniittimiehen kaikkein kiehtovin henkilöhahmo on kuitenkin ristiriitainen, sokkeloinen ja alati nimeään vaihtava Pietari. Kaupunki on hallitsematon ja kuriton jättiläinen, jonka pohjattomista mysteereistä Klaran katulapset vaikenevat salaperäisesti. Heidän tarinoissaan kaupunki ruumiillistuu salaperäiseksi vanhaksi ukoksi nimeltä Piter. Myyttinen ukko on sekä katulasten armoton ja ankara johtaja että heidän eräänlainen suojelijansa, isä, joka on tullut apuun, kun äitivenäjä on lähtenyt. Köyhän kaupungin kylmän realismin rikkoo kiehtovalla tavalla slaavilaisen oloinen mystiikka, joka pilkahtelee paitsi katulasten kammottavissa tarinoissa Piteristä, myös romaanin sirkuskuvastossa.

Kähkösen romaanissa on voimakasta, ajoittain jopa hieman alleviivaavaa symboliikkaa, joka luo romaaniin kuitenkin kauniin ja eheän pohjavirran. Varsinkin romaanin nimi aukeaa kiehtovalla tavalla monimerkitykselliseksi:

Kävelimme usein Hetsenin katua, jonka kulmauksissa vielä siellä täällä oli vanha kyltti kauniine nimineen: Bolshaja Morskaja – Suuri merikatu. Sen talojen seiniltä kiviset miehet ja naiset katselivat kadun kulkijoita tuikein ilmein. Noita ihmishahmoisia, puoleksi kiviseinään sulautuvia olentoja oli kaupunki täynnään, ja kuin leikin päiten talojen piirtäjät olivat panneet niiden kannatettavaksi hirveitä taakkoja: parvekkeita, kattoja, huoneiden kulmauksia. Niiden valtavat käsivarret ja väkevä yläruumis työntyivät esiin rappauksesta, johon ne oli kahlittu ikiajoiksi, koska jalkoja niillä ei ollut.

Graniittimiehestä muodostuu romaanissa tavallisen Neuvosto-kansalaisen kuva. Työlle uhrautuva ihminen, jonka valtiovalta on muokannut väkisin tietynlaiseen kivettyneeseen muottiin pelolla ja propagandalla. Nimitys voisi viitata lähes kuhunkin romaanin mieshahmoon vuorollaan ja lopulta sen merkitys asettuu myös Klaraan:

Koskaan en voisi puhua, en kenellekään. Ja sydämeni asettui, teräksinen tyyneys laskeutui minuun, ompelin, kunnes perheeni tuli kotiin.

Granittimieheksi muuttuminen on mielen jähmettymistä omaan vankilaansa. Kivisen kuoren sisällä on yksilö, jolla on omat ajatuksensa, toiveensa ja oikeudentajunsa, mutta ei mahdollisuutta taistella niiden puolesta. Toisaalta romaanin loppupuolella graniittimiehen voisi nähdä myös uuden sukupolven toivoa valavana ilmentymänä. Klaran kaiken nähneistä orpolapsista kasvaa mieleltään ehkä kovettuneita mutta voimakastahtoisia yksilöitä, jotka ovat päättäneet rakentaa itse elämänsä köyhän kaupungin raunioista. Myöhemmin Klara neuvoo nuoreksi aikuiseksi varttunutta kasvattilastaan Genjaa:

- - jos maailma ei näe sinun ponnistustasi Genja eikä osaa sitä sinun hyväksesi lukea, niin ole sinä itse ylpeä itsestäsi. Jos maailma pettää, rakenna sinä sisällesi sellaiset pilarit, jotka eivät petä.

Graniittimiehen hahmot, symboliikka ja miljöö vetoavat mielikuvitukseen ja muodostavat upean taustarakennelman Kähkösen tarinalle. Kokonaisuutena romaani jää kuitenkin harmittavan epätasapainoiseksi. Romaanin viimeinen osa, joka siirtyy Klaran näkökulmasta muiden henkilöhahmojen kokemuksiin, tuntuu ylimääräiseltä ja tarpeettomalta lisältä. Tarina olisi toiminut mainiosti, jos se olisi pysytellyt yksinomaan Klaran hieman rajoittuneessa ja naiivissa näkökulmassa jättäen lukijalle tilaa vain ounastella maailman muuta raadollisuutta sekä niitä traagisia elämänkohtaloita, jotka hienovaraisesti välähtelevät romaanin muissa henkilöhahmoissa. Tällaisenaan romaanin viimeinen osa repii hieman kömpelöstikin auki henkilöhahmojen traumat ja salaiset ajatukset jättäen lukukokemuksen aavistuksen ontoksi.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus 2014)
Sivumäärä: 644
-

Anni Kytömäen Kultarinta on esikoisteokseksi poikkeuksellisen vahva ja hiottu romaani, ja se todella ansaitsi paikkansa viime vuoden Finladia-ehdokkaana. En ollut aikaisemmin erityisen kiinnostunut palkinnon voittaneesta Jussi Valtosen romaanista, mutta nyt olen. Sen täytyy olla huippuhyvä, jos se päihitti Anni Kytömäen Kultarinnan. Kytömäen historiallisen romaanin muotoon kirjoitettu tarina kertoo isän ja tyttären, Erikin ja Mallan, elämästä 1900-luvun alkupuolelta 1930-luvun loppupuolelle. Intohimoinen kiinnostus metsää ja luontoa kohtaan siirtyy isältä tyttärelle. Erik ja Malla ovat yhteiskunnan sivullisia. He eivät halua ottaa osaa 1900-luvun Suomen poliittiseen myllerykseen vaan vetäytyvät metsän rauhaan kuin karhu talvipesäänsä. Yhteiskunnan ote on kuitenkin vahva ja se talloo helposti avuttomimmat luontokappaleet jalkoihinsa.

Romaanin ensimmäinen osa keskittyy Erikiin, joka oppii jo pienenä poikana kulkemaan isänsä perässä metsässä. Erikin isä on metsänomistaja, omien maidensa järkkymätön patruuna, joka näkee metsän ainoastaan taloudellisen toimintansa raaka-aineena. Pikku-Erikiä sen sijaan metsän arvaamattomuus ja tuntemattomuus kiehtoo ja pelottaa samanaikaisesti. Sisällissodan kynnyksellä luonnontieteilijäksi varttunut Erik kohtaa Lidian, joka puhkuu punaista ideologiaa ja vallankumousta. Rakkaudesta tulee piinaavaa, sillä luokkaero, poliittiset myllerrykset ja onneton kohtalo repii heitä erilleen. Kultarinnan toinen osa siirtyy seuraavaan sukupolveen ja syventyy vuorostaan Erikin tyttäreen Mallaan. Kohtalo ajaa isää ja tytärtä eri teille, mutta metsässä Malla pääsee lähelle isäänsä välimatkojenkin päästä. Vaikka Erikin ja Mallan tarinan juuret johtavat ennen kaikkea metsään, kumpikaan ei pääse pakoon ihmisten maailmaa. Historialliset tapahtumat, kuten sisällissota, punavaino, tuberkuloosiepidemia ja oikeiston nousu muovaavat Erikin ja Mallan elämiä heidän tahtomattaan.

Kultarinnan luontokuvat ovat runsaita mutta eivät tavanomaisia. Luontokartoittajana työskentelevän Kytömäen luontokieli on upean vivahteikasta. Hän kirjoittaa metsän sisältä sen fyysisesti kokien ja tuntien, ei vain ulkopuolelta havainnoiden. Kytömäen kuvaama metsä on kuin oma organisminsa, alati liikkuva ja muuttuva eliö, joka sulauttaa eri lajit osaksi symbioottista järjestelmäänsä. Kultarinnan päähenkilöille omaa eläämänsä elävä metsä näyttäytyy ensin uhkaavana ennen kuin he sulautuvat sen sisälle, yhdeksi osaksi valtavaa orgaanista tasapainoa. Erik kuvaa kokemustaan:

Putoan istumaan sammaloituneelle lahopuulle. Lähimpiin kuusiin vilahtaa tyhjästä joukko tiaisia kieppumaan. En uskalla liikkua. Metsä on vieläkin kiinni, langat yhdistävät minut tiaisiin ja neulasiin ja ties mihin kaikkeen, jokainen liikkeeni on samalla metsän liike enkä pysty ottamaan kontolleni sellaista vastuuta.

Erikille ja Mallalle metsässä oleminen on kuin meditatiivinen mielentila. Kokemukseen kiteytyy mystiikkaa, joka on aistittavissa romaanin tunnelmassa, mutta jää kokonaisuudessaan juuri ja juuri kielen ulottumattomiin. Vaikka Kultarinnan keskeisenä teemana on luonto ja metsä, romaani tarjoaa myös vastapainoksi 1900-luvun alun Helsinki-kuvaa. Mallan ja Erikin kautta metsä on kuitenkin läsnä myös kaupungissa. Kun he ovat kerran tulleet osaksi metsää, tuntuu kuin he kantaisivat sitä mukanaan aina:

Hanna lähtee tai katoaa, ja niin katoavat myös kirjahylly, tuolit, pöytä, sänky ja ikkuna. Ne muuttuvat kiviksi ja rungoiksi, matto verhoutuu sammaliin. Tytön silmistä heijastuvat taivas, kuuset, auringon läpäisemät hiirenkorvat. Kaappikello raksuttaa yhä harvemmin ja säännöttömämmin. Kohta kuuluu enää tiuksauksia tiheiköstä, jossa punarinta viettää päivänselkää. Siinä me istumme, kevätmetsässä kivisen kadun varrella kivitalossa. Keijun suun viiva kaartuu.

Erik ja Malla rinnastuvat metsään myös romaanin valta-asetelmissa. Kultarinta kuvaa monella eri tavalla, kuinka vallan keskuksessa olevat kolonisoivat ja riuduttavat hiljalleen olemattomiin yhteiskunnan marginaalissa sijaitsevan elämän. Erikin isän ”talousmetsä” paisuu ja ihmisten asutus laajenee. Ne ajavat luonnonvaraisen metsän eläimineen ahtaalle, kunnes elintila on niin suppea, ettei piilopaikkoja löydy. Luonnon tavoin myös Erik ja Malla ovat yhteiskunnan marginaalissa eläviä sivullisia, heitä ei kiinnosta oikeisto- tai vasemmistopolitiikka eikä teollistuminen ja elämä kaupungissa. Yhteiskuntajärjestelmä kuitenkin tunkeutuu väkisin heidän maailmaansa, riistää heidän vapautensa ja rajoittaa heidän elämänsä niukalle saarekkeelle, jossa ikävä imee heidät tyhjiin.

Kultarinta esittää luonnonvaraisen metsän hyljeksittynä ja laiminlyötynä vyöhykkeenä, jossa myös tapahtuu kaikki se selittämätön, jonka teollistunut ihminen on jo unohtanut. Romaanin maagiset elementit ovat tyylikkään hienovaraisia ja pohjautuvat metsän salaperäisyyteen, jossa on nähtävissä kaikuja myös vanhasta suomalaisesta kulttuuriperinteestä sekä muinaisuskosta. En lainkaan ihmettelisi, että edelleenkin jostain Suomen periferiasta löytyisi niitä pahkakorven simoja, joille metsän selittämättömiin jäävät salaisuudet eivät ole uskon kysymyksiä vaan osa omaa arkista kokemusmaailmaa:

- Näin metsässänne kuukkelin, sanon.

Keinutuoli vaikenee, sitten villasukkajalka koskettaa lattiaa ja tuoli pinnistää verkkaiseen aallokkoon.

- Niin pitääkin.

- En ole aiemmin nähnyt sellaista.

- Metsän emäntä. Se on linnun vanha nimi.

- Onko niitä Pahkakorvessa useitakin?

- Olen tavannut vain yhden. Luulen, että se on Hilda.

Hän sormeilee keinutuolin käsinojien päitä, jotka yksinäiset illat ovat kuluttaneet kiiltäviksi. Yksinäisyys saattaa tasottaa aivojenkin poimut, nitkauttaa järjen kuvitelmiksi. En tiedä kumpi, on kumpaa.

- Teidän puolisonne? Kuukkeli?

- Jossain hänen täytyy olla. Ei hänenlaisensa hiekan alla pysy.

Kultarinta on upean ehyt ja moniulotteinen romaani, mutta se on myös kaunis ylistys metsän ja luonnon itseisarvolle. Metsän merkitys ihmiselle on jotain paljon suurempaa kuin siitä saatava hyöty, ja sen edustama elämä on kokonaisuutena tärkeämpi kuin mikään yksittäinen laji. Metsän itseisarvon unohtanut ihminen rinnastuu romaanissa tuberkuloosibakteeriin, joka hiljalleen kolonisoi ja tuhoaa oman isäntänsä.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts&Söderströms 2014)
Alkuteos: Life after life
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2013
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Sivumäärä: 595
-

Vuonna 1910 Ursula Todd syntyy napanuora kaulansa ympärillä. Lääkäri ei ehdi lumimyrskyn vuoksi ajoissa paikalle ja pieni Ursula kuolee. Tarina alkaa uudelleen. Lääkäri ehtii paikalle ja Ursula selviää. Elämästä tulee loputon taistelu kuolemaa vastaan. Kun pimeys lankeaa, elämä alkaa jälleen uudestaan. Kate Atkinson kertoo lukuisia eri versioita Ursulan elämästä. Joissakin Ursulan elämää jää lyhyeksi, ei ehdi kunnolla alkaakaan. Toisissa hän kasvaa aikuiseksi, rakastuu, mutta ei pääse naimisiin tai pääsee namisiin, mutta saa pettyä. Kohtalo on sinnikäs. Niin monta mahdollisuutta päästä hengestään. Vuodet vierivät kohti toista maailmansotaa. Menetys on väistämätöntä myös Ursulan perheelle. Olisiko parempi vain kuolla lopullisesti pommikellarissa, antaa pimeyden tulla? Vai voisiko yrittää muuttaa koko maailmanhistorian suuntaa, elää vielä kerran uudestaan, tällä kertaa Saksassa ja tutustua paremmin erääseen Eva Brauniin?

”Mutta eihän kukaan tiedä, mitä tuleman pitää. Ja olisihan kaikki voinut mennä samalla tavalla, olipa mukana kveekareita tai ei. Hänet olisi ehkä pitänyt tappaa eikä vain kidnapata. Pystyisitkö sinä siihen? Pystyisitkö tappamaan vauvan? Aseella? Tai paljain käsin, jos sinulla ei olisi asetta? Kylmäverisesti.”

Kate Atkinsonin Elämä elämältä on ihmeellinen lukukokemus. Siinä kiteytyy kirjallisuuden ylivertaisuus elämän ja inhimillisen kokemisen peilinä. Romaanin todellisuus henkilöhahmoineen on elävä ja liikuttava. 1900-luvun alun brittiläinen maaseutu ja keskiluokkaisen elämäntavan herkkä idylli ovat kauniita, mutta kätkevät varjoihinsa myös paljon salaisuuksia. Henkilöhahmojen peitellyt tunteet tulevat välähdyksenomaisesti esiin heidän valinnoissaan ja teoissaan. Elämä on yhtälailla toiveikasta kuin se on armotonta. Ja kuitenkin niin paljon kuin Atkinsonin maailma rakenteeltaan, historialtaan ja olemukseltaan muistuttaakin meidän maailmaamme, se kuitenkin antaa meidän kokea jotain, mitä emme voi tässä todellisuudessa kokea. Mitä jos saisimme yrittää uudelleen? Mitä jos saisimme elää elämämme uudelleen, mitä tekisimme toisin? Tekisimmekö toisenlaisia valintoja? Pelastaisimmeko vain itsemme vai ehkä koko maailman? Elämä elämältä johdattaa lukijansa mahdollisiin maailmoihin, lukuisiin rinnakkaistodellisuuksiin, toteutumattomiin toiveisiin ja pelkoihin; tilanteisiin, jotka olisivat voineet tapahtua, mutta eivät tapahtuneet.

Vaikka Atkinsonin romaanin rakenne on kokeileva, kirjaa on ilahduttavan vaivatonta lukea. Atkinsonin kerrontatyyli on valloittavan lukuromaanimaista ja ylevää. Toisteisuus on kerronnan tehokeino, mutta rakenteensa puolesta romaani ei toista itseään. Kaikkia versioita Ursulan elämästä ei kerrota alusta loppuun vaan eri tarinalinjat kerrostuvat toinen toisensa päälle ja lomaan. Kun Ursulan uusi elämä alkaa, se ei pyyhi aikaisempaa elämää kokonaan pois, vaan rakentuu aikaisemman pohjalle. Jotkut versiot lähtevät rohkeastikin sivuraiteille, kun taas toiset tekevät aikaisempiin tapahtumiin vain hienovaraisia muutoksia. Vaikka Ursulan mahdollisuudet tuntuvat loputtomilta, hänen elämässään on myös joitain vakioita, jotka pitävät sinnikkäästi kiinni osastaan hänen tarinassaan. On kettuja, elämänsä tympeään sovinnaisuuteen alistunut äiti, ulkopuolisuuden tunne ja rakkauden mahdottomuus. Ne ilmentävät kohtalon itsepintaisuutta ja ihmisen tahdon hentoutta sen edessä. Pienet toistuvat yksityiskohdat kytkevät Ursulan eri elämät yhteen ja mudostavat tarinaan tuttuja kiinnekohtia.

Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kuiski. Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettä yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa.

Kate Atkinsonin romaani nostaa esiin ajatuksen, että sisällämme saattaisi piileskellä toteutunutta elämäämme paljon moninaisempi elämä potentiaalisina valintoina ja tapahtumina. Kaikki Ursulan vaihtoehtoiset elämät ovat yhtä mahdollisia ja siten olennainen osa häntä. Keskellä Lontoon pommituksia hänessä uinuu se Ursula, joka olisi voinut muuttaa Saksaan ja kohdata pommitukset vastapuolella Berliinissä. Mahdollisuuksien tiedostaminen paljastaa elämän haurauden ja ihmisen avuttomuuden kohtalon edessä. Vaikka yrittäisimme, kuinka monta kertaa uudestaan ja uudestaan elämänkaari on aina samanlainen: alussa on viattoman lapsen optimismi, kunnes menetyksestä ja vastoinkäymisistä tulee väistämättömiä. Lopussa elämällä ei ole muut tarjottavanaan kuin kuolema. Loppua kohden aloin tuntea syvää murhetta Ursulaa kohtaan: kuinka uuvuttavaa elää uudestaan ja uudestaan. Täydellisimmänkin elämän toistaminen kerta toisensa jälkeen alkaa tuntua loputtomalta painajaiselta. Väistämättömästä pimeydestä tulee lopulta uskollinen ja aina yhtä armollinen ystävä.

Elämä elämältä muissa blogeissa: Ps. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet, Sinisen linnan kirjasto, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Le Masque Rouge, , Luetut lukemattomat, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket, Le petite lectrice, Mustikkakummun Anna

Irja Rane: Naurava neitsyt

Irja Rane: Naurava neitsyt. Triptyykki. (WSOY 1996)

Sivumäärä: 406

-

Luin Irja Ranen Nauravan neitsyen lukupiirikirjana. Ranen teos ei herättänyt lukupiirissämme täysin varauksetonta ihailua, mutta tunnistimme kuitenkin sen ansiot. Naurava neitsyt on eräänlainen kotimaisen kirjallisuuden unohdettu helmi. Se on taitavasti kirjoitettu haastava historiallinen romaani, joka voitti ilmestymisvuotenaan 1996 Finlandia-palkinnon. Sittemmin kirja niin kuin kirjoittajansakin on tuntunut vaipuvan unohduksiin. Nauravan neitsyen lisäksi Ranelta on julkaistu vain kaksi muuta romaania.

Nauravan neitsyen alaotsikko ”triptyykki” on selkeä avain romaanin rakenteeseen. Triptyykkihän on kolmiosainen maalaus, johon kuuluu iso keskikuva ja sitä ympäröivät kaksi pienempää kuvaa. Triptyykin tavoin Naurava neitsyt koostuu kolmesta erillisestä ja eripituisesta kertomuksesta. Ensimmäinen tarina sijoittuu 1300-luvun Ranskaan Lakson kylään. Nahkurin leski Lydia on laitettu tuomareiden eteen kertomaan parin vuoden takaisten tapahtumien sarjaa, jonka seurauksena hänet on vangittu kerettiläisenä. Romaani jättää monia asioita, kuten Lydian vangitsemisen syyn, hämärän peittoon antaen lukijan omille tulkinnoille runsaasti tilaa. Lydian tarinan salaperäisyys kulminoituu Neitsyt Marian kuvaan, jonka Lydian joesta pelastama lippaantekijä Johannes maalaa. Lydian kertomus on kolmesta osiosta pisin ja ikään kuin taustoitus kahdelle seuraavalle osiolle. Se näyttäisikin edustavan romaanin muodostamassa triptyykissä keskikuvaa, jota kaksi sivukuvaa jollain tavoin tukevat tai kommentoivat. 

Toinen kertomus sijoittuu samaan aikaan kuin edellinenkin ja sivuaa myös samoja paikkoja ja tapahtumia. Sen kertojana on kirkon virkamies Bartholomeus, nihilisti ja juonittelija, joka muistelee nuoruutensa matkoja kirkon asioilla. Vanhan ja nuoren miehen äänet sekoittuvat tarinassa tuoden siihen erilaisia merkityksen ja näkökulman tasoja. Kolmas kertomus puolestaan sijoittuu 1930-luvun alun ja natsien valtaannousun värittämään Saksaan. Rehtori Klein kirjoittaa kirjeitä pojalleen ja pohtii lohduttomin mielin yhteiskuntaa ja uskoa. Sekä Bartholomeuksen että rehtori Kleinin elämää on määrittänyt keskeisellä tavalla kohtaaminen samaisen neitsyen kuvan kanssa, joka ensimmäisessä kertomuksessa saa alkunsa.  

Totesimme lukupiirissämme, että Ranen romaani on haastava teos. Kolme erillistä kertomusta eivät kytkeydy selkeällä tavalla toisiinsa ja varsinkin kolmas, 1930-luvulle sijoittuva kertomus tuntui kahteen muuhun nähden irralliselta. Romaanin keskeinen idea tai juju tuntui jäävän kaikille lukupiiriläisille hieman hataraksi ja epämääräiseksi. Epäilimme kirjan vaativan useampaa lukukertaa. Haastavuutta romaaniin tuo myös Lydian osion koukeroinen, historiallista autenttisuutta tavoitteleva kerronta. Toisaalta kerronta liittyy myös Nauravan neitsyen ilmeisimpiin ansioihin. Vaikka Naurava neitsyt ei ollut minulle erityisen vaikuttava lukukokemus, historiallisena ajankuvana se on kieltämättä mielenkiintoinen ja huolella tehty. Keskiajan tunnelma tihkuu sivuilta tukalana, raakana ja tiukan uskonnollisena. Kertomukset ovat muodoiltaan puhetta, päiväkirjamerkintöjä tai kirjeitä, mikä omalta osaltaan rakentaa teokseen autenttisuuden tuntua.

 - Mutta näithän sinä Hänet, silmästä silmään sinä Hänet vuorella näit, sanoin ja madalsin ääntäni, ettei kukaan olisi meitä kuullut.

 - En tiedä, Lydia, en tiedä. Ehken oli se vain unissakulkevaisten harhaa ja silmäini kipeyttä. Niin paljon muuttuu kaikki ja unikin kuluu puhki kuin pergamentti, jota liiaksi karvutetaan. Minun sormeni eivät muotoa löydä ja on kuin niistä olisi mennyt tunto, kun olen ne asettanut frouvan tahdon alle. Ja se mitä muut mestarit puhuvat, harhauttaa entisestään. Sillä jokaisen viivan sitoo sääntö ja jokaisen värin määrää laki ja jokaisen vaipan laskokseen on kuljetettava Pyhän kirkon sana. Hulluudesta olemme aloittaneet, Lydia, tahi ainakin hulluuteen joudumme, se on ainoa totuus, jonka näen selvästi.

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt löytää jotain kokoavaa sanottavaa Nauravasta neitsyestä, mutta romaani tuntuu pakenevan kaikkia määrittely-yrityksiäni. Triptyykki-metafora viitoittaisikin käsittelemään Nauravan neitsyen kolmea eri tarinaa pikemminkin temaattisesti toisiinsa kytkeytyvinä itsenäisinä kuvina kuin johdonmukaisen ja juonellisen kertomuksen osina. Tarinoita yhdistäviä teemoja ovat ainakin uskonto ja valta, jotka myös kietoutuvat tosiinsa. Nauravasta neitsyestä tuntuu löytyvän kahdenlaista uskontoa: sitä, johon takertua ja se, jolla hallita. Mistä milloinkin on kyse, jää toisinaan arvoitukseksi. 

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (Into 2012)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Kirsti Era

Sivumäärä: 274

-

Venäläiskirjailija Lidia Tšukovskaja (1907-1996) oli Neuvostoliiton tunnetuimpia toisinajattelijoita ja sai kokea Stalinin vainot henkilökohtaisesti joutuessaan pidätetyksi kahteen kertaan neuvostonvastaisesta toiminnasta. Hän oli Anna Ahmatovan hyvä ystävä ja tunsi myös monia muita maineikkaita kirjailijoita ja taiteilijoita. Vajoaminen sisältää kaksi Tšukovskajan pienoisromaania, joissa hän kuvaa Stalinin vainojen aikaansaamaa pelon, vainoharhaisuuden ja kaksinaamaisuuden ilmapiiriä Neuvostoliitossa. Kokoelman nimikkoromaani ”Vajoaminen” on kirjoitettu vuosina 1947-1957 ja ”Sofia Petrovna” 1939-1940. Romaanit julkaistiin kuitenkin lännessä vasta 1960- ja 1970 -luvuilla ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvuilla. 

Tšukovskajan pienoisromaanien tapahtumien keskiössä ovat Stalinin 1930-luvulla alkaneet vainot ja vangittujen omaisten epätietoisuus läheistensä kohtalosta. Romaanit kuvaavat Neuvostoliiton harjoittaman systemaattisen poliittisen terrorin nujertamia yksilöitä ja heidän traumaansa todellisuuden hajoamisesta yhteiskunnan valheellisuuden ja järjettömän toiminnan vaikutuksesta. Pienoisromaanissa ”Vajoaminen” päähenkilö Nina Sergejevna matkustaa kirjailijoiden parantolaan, jossa hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun kirjailijaan Bilibiniin. Heidän välilleen syntyykin ainutlaatuinen ystävyys. Nina Sergejevna ei tiedä edelleenkään, mitä on tapahtunut hänen aviomiehelleen, joka vangittiin kaksitoista vuotta aiemmin, joten Bilibin auttaa häntä hahmottamaan viranomaisten antamien tiedonpalasten alle kätkeytyneen totuuden.

”Vajoaminen” oli upea lukukokemus. Kerronnan kauneus ja ajatusten kirkkaus nostavat tyynesti esiin romaanin henkilöiden pelon ja epätoivon, absurdissa yhteiskunnassa elämisen taakan. Kirjailijoiden elämä parantolassa on verhoutunut näennäiseen huolettomuuteen. Ympäröivä maaseutu kärsii kuitenkin musertavasta köyhyydestä. Leikkisän sanailun taakse kätkeytyvät vainoharhainen pelko ja menneiden kärsimysten traumat. Nina Sergejevna ei pysty sietämään ympäröivän elämän valheellisuutta ja kaksinaamaisuutta. Joka päivä hänen toiveenaan on saavuttaa mielessään ”vajoaminen” pinnan alle, josta hän löytää kirjoittamisen ja sen mukanaan tuoman totuuden.

”Vajoamisessa” kirjallisuudella on aivan erityinen merkityksensä toivon ja totuuden kantajana. Varisinkin runous rinnastuu ilmaisun tapana poliittisen kielen jähmettyneisiin merkityksiin, ideologisesti latautuneiden sanojen yhdistelmiin, jotka toistuvat niin monta kertaa, että ne voidaan pikakirjoituksessa tiivistää lyhenteiksi. Ne ovat tyhjiä ja keinotekoisia ilmauksia, joilla pelotellaan, luodaan epäilyksiä, velvoitetaan ja tuomitaan:

Artikkelin sanat kuitenkin pistelivät aivojani kuin sinne kauan sitten juuttuneet tikut, jotka nyt painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle. ”Aatepahanen”, ”koulukunnantapainen” – olin jo lukenut tuon kaiken. Samoin ”korkeammalle lippu”, tosin silloin se oli ”valppauden lippu”. ”Parantumaton” oli silloin yleensä ”teeskentelijä” tai ”vihollinen” (vakiintuneet pikakirjoitusmerkit ”Ylemmäs bolševistien valppauden lippu” ja ”parantumaton teeskentelijä”). Tuo kammottavasti joka paikassa vilkkuva yhdysviiva ilmauksessa aatteellis-virheellinen – jopa tuo yhdysviiva tulee sieltä. Vakiintuneita merkkejä, jotka kieppuvat tyhjyydessä.

Poliittisilla sanoilla on valtaa, vaikka niillä ei ole todellista sisältöä eikä todellista viittauskohdetta. Runous taas on Nina Sergejevnalle jotain muuta kuin sanoja. Se on totuutta itsessään, pelkkää viittauskohdettaan, todellisuutta, joka ei käänny millekään kielelle:  

Ei mistään muusta kuin käännöksen avuttomuudesta näe niin selvästi, että runo ei muodostu pelkästään tai edes pääasiassa sanoista, ajatuksista, runomitoista ja runokuvista vaan säästä, hermostuneisuudesta, hiljaisuudesta, erosta…

”Vajoamisessa” upeinta on kerronnan hienovarainen eleettömyys. Pahuus, epätoivo ja pelko ovat hiljaa läsnä. Niihin ei kuulu huutoa, verta, äkkinäisiä liikkeitä tai silmille hyppivää traumaa ja kauhua. Ne ovat hiljaisuutta ja hitaita liikkeitä. Ne ovat lamaannus ja mykkä huuto. Kokoelman toinen pienoisromaani ”Sofia Petrovna” on kantaaottavuudessaan osoittelevampi ja ankarampi kuin ”Vajoaminen”. Se kuvaa yhteiskuntakäsityksen ja ideologisen uskon totaalista romahtamista. Sofia Petrovna ja hänen poikansa ovat kommunismin sankareita. Ahkeralla työllään ja ideologisella uskollisuudellaan he ovat raivanneet tiensä arvostettuun asemaan ja sen mukana kasvaa myös Sofia Petrovnan itsetietoinen ylpeys itsestään ja pojastaan. Stalinin vainojen yltyessä pidätykset yhyttävät myös Sofia Petrovnan lähipiirin. Kun pidätettyjen joukossa on viimein hänen poikansa, Sofia Petrovnan maailma alkaa luhistumaan pala palalta. Joka päivä hän hakeutuu muiden läheistensä menettäneiden omaisten kanssa eri virastojen loputtomiin jonoihin saadakseen selville, mistä poika on syytettynä ja mikä on hänen kohtalonsa.

Johtajan rouva mittaili häntä katseellaan päästä jalkoihin.

 - Kukas teiltä istuu? Mieskö? Ai poika? hän kysyi niin kiihkeää raivoa äänessään, että Sofia Petrovna siirtyi vaistomaisesti lähemmäs Alikia.  – Siispä, kunhan teidän poikanne lähetetään, niin osoittakaa silloin sitkeyttä, ottakaa selville hänen osoitteensa.

-  Minun poikaani ei lähetetä, Sofia Petrovna sanoi anteeksipyytävällä äänellä.  – Asia on niin, että hän on syytön. Hänet vangittiin erehdyksessä.

- Hah-hah-hah! Johtajan rouva purskahti nauruun erotellen huolella tavut. – Hah-hah-hah! Erehdyksessä! Äkkiä hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä.

 - Tiedättekö, kaikkihan täällä ovat erehdyksessä…

Sofia Petrovnalle usko kommunistiseen ideologiaan ja yhteiskuntaan on niin vahva, että sen romahtaminen aiheuttaa käsityskyvyn ulkopuolelle ulottuvan traumaattisen kokemuksen. Hän takertuu niin epätoivoisella vimmalla kuvaansa oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnastaan, että hän uskoo poikansa pidätyksen olevan pelkkä kaamea erehdys. Sofia Petrovna vetoaa omiin oikeuksiinsa yksilönä vain huomatakseen, ettei hänen yhteiskunnassaan ole sijaa yksilöille. Erehdyksiä ei ole olemassa, on vain saumattomasti toimiva poliittinen järjestelmä. Omien yksilöllisten oikeuksiensa puolesta taisteleminen onkin itsessään merkki syyllistymisestä ideologian vastaiseen toimintaan. Kuten ”Vajoamisessa” myös ”Sofia Petrovnassa” terrorin vaikutus on lamaannuttava ja mykistävä. Taistelulle ja sinnikkyydelle ei ole sijaa.

”Sofia Petrovna” ei ollut lukukokemuksena aivan niin pitkälle kypsynyt ja kaunis kuin ”Vajoaminen”. Romaanit ovat kuitenkin selkeitä sisarteoksia, joista nousee kirkkaimmin esiin kokemuksen aitous ja omakohtaisuus. Tšukosvskajan kyky rakentaa voimakkaat henkilökohtaiset kokemukset hyvin hienovaraisiksi ja hillityiksi romaaneiksi heikentämättä hitustakaan niiden vaikuttavuutta on ihailtavaa.

Vajoaminen muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Tea with Anna Karenina.

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Brittiläisen kirjailijan Susan Sellersin Vanessa & Viriginia on fiktiivinen romaani Virginia Woolfista ja hänen sisarestaan Vanessa Bellistä. Teos on Vanessan kirje itsemurhan tehneelle sisarelleen. Se koostuu lyhyistä muiston palasista, joissa korostuu taidemaalari Vanessan tapa hahmottaa maailmaa ja ihmisiä visuaalisina kuvina. Vanessan muistoissa jokaiseen hetkeen kiteytyy tietty tunnetila ja merkitys kuin maalauksissa. 

Näen sinun seisovan joen penkalla ja etsiskelevän katseellasi kiviä, joilla täyttää taskusi. Tunnen halvaannuttavan kylmyyden, kun astelet jokeen, märkien vaatteittesi painon kun pakotat itseäsi eteenpäin. Vesi on suussani, keuhkoissani, kun joki vetää meidät pinnan alle. Tällä kertaa en voi paeta. Pimeys on nielaissut koko kuvan. Minulla ei ole tahtoa päihittää sitä.

Vanessa & Virginia on psykologinen romaani, joka pureutuu syvälle Vanessan ja Virginian sisarussuhteen ytimiin. Vanessa ja Virginia ovat uskomattoman läheiset niin henkisesti kuin fyysisestikin. He elävät symbioottisessa suhteessa, jossa toisen toiminta aiheuttaa välittömästi reaktion myös toisessa. Sisarusten suhde on myös ambivalentti hurjan rakkauden sekä raastavan kateuden ja vihan kietoutuma. He ovat niin lähellä toisiaan, että vastakkaiset tunteet eivät enää erotu toisistaan. Romaani onkin ennen kaikkea Vanessan puhetta Virginialle. Se on tunnustuskertomus, jossa Vanessa purkaa sisarussuhteensa jännitteet palasiksi ja kertaa kaiken sen, mitä he eivät pystyneet sanomaan toisilleen ääneen. Vanessa ja Virginia ei kuitenkaan kerro Virginian elämästä. Pikemminkin se on tarina Vanessan elämästä, joka peilautuu Virginian elämän kautta. Virginialle kohdistetut sanat antavat vaikutelman, että missä tahansa Vanessa on tai mitä tahansa hän tekeekin, Virginia on läsnä. Sisaret ovat toisilleen kuin toinen minuus.

Romaani on myös mielenkiintoinen kuvaus Bloomsbury-ryhmässä vallinneesta ainutlaatuisesta ystävyydestä. Hahmojen moderni elämäntapa ja vapautuminen yhteisön normeista tuntuu vielä nykyaikanakin todella rohkealta. Sukulaissuhteiden, sukupuolen ja seksuaalisuuden määritelmät väistyvät yksinkertaisen ja puhtaan kiintymyksen tieltä. Ystävyys ja rakkaus ovat häilyviä ja yksiavioisuus julma ja keinotekoinen rakennelma.

Sellersin romaanissa on kaunista ja kuulasta surumielisyyttä, joka sopii hyvin syysiltojen lukuhetkiin. Vanessan ja Virginian elämänkatsomuksessa on jotain kylmää toteavuutta, joka ei säästele tunnetilojen yksityiskohtaisuudessa, mutta kohtaa elämään sisältyvän epätoivon uskomattomalla järkähtämättömyydellä. Rakkautta, hulluutta ja surua ei pysty pilkkomaan tai erittelemään vaan niissä on ykseyden tuomaa kauneutta ja puhtautta. Ne eivät ole määritteitä vaan totuuksia, ihmisen fyysisiä ja luonnollisia olemisen tapoja.

Kasvosi puhkeavat ovelaan hymyyn.

”Joskus minusta tuntuu kuin näkisimme maailman saman silmäparin läpi – mutta me vain käytämme eri silmälaseja.”

Vanessa & Virginian ovat lukeneet myös ainakin Maria, Marissa, Leena Lumi ja Jaana.

-

Susan Sellers: Vanessa & Virginia (Into, 2013)

Alkuteos: Vanessa and Virginia

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2008

Suomentaja: Soili Takkala

Sivumäärä: 244

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Keväällä ilmestynyt Riikka Pelon toinen romaani Jokapäiväinen elämämme lumosi minut sanojensa kiihkeydellä ja kerrontansa ravisuttavuudella. Romaani kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta. Tsvetajeva tyttärineen lähti Venäjän vallankumouksen jälkeen valkoisessa armeijassa toimineen miehensä Sergei Efronin mukana maanpakoon. Myöhemmin Sergei ja Ariadna yrittivät hyvittää emigranttitaustaansa työskentelemällä Neuvostoliiton salaiselle poliisille Pariisissa ja sitä kautta hankkivat perheelleen pääsyn takaisin Moskovaan. Marinan ja hänen tyttärensä tiet erosivat Moskovassa, kun Ariadna joutui Stalinin vainojen aikana vankileirille Komiin ja hänen äitinsä ajettiin lähestyvän sodan jaloista Tataarian Jelabugaan. 

Romaani muodostuu pääasiassa kahdesta eri hetkestä: elokuusta vuonna 1923 ja elokuusta vuonna 1939. Vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa Marina valmistautuu eroamaan pienestä tyttärestään, joka on aloittamaisillaan koulun toisella puolella maata. Elämä on niukkaa ja täynnä pettymystä ja suruja, jotka on kätkettävä sisälle, jotta elämästä selviytyisi. Vuonna 1939 Moskovassa Ariadna yrittää olla todellinen kommunisti ja kelvata kotimaalleen, vaikka vapauden ja tasa-arvon kirkastuttama Neuvostoliitto onkin osoittautunut maaksi, jossa jää henkiin vain muiden kustannuksella. Rakkauden löytänyt Ariadna yrittää kuitenkin sinnikkäästi olla onnellinen keskellä Stalinin terroria. Ariadnan ja Marinan osioiden väliin on upotettu lisäksi lapsi-Ariadnan ajasta irrallaan olevia runomaisia muistoja ja vaikutelmia, joiden kautta myös Ariadnan ja Marinan menneisyys aukeaa lukijalle hajanaisina fragmentteina.

Jokapäiväinen elämämme pureutuu Marinan ja Ariadnan lähes symbioottiseen suhteeseen, jossa läheisyys on niin syvällä, että se tuottaa tuskaa. Äiti ja tytär tuntuvat henkisesti raatelevan toisiaan tempoillessaan keskinäisissä siteissään. Perhe, koti ja vapaus ovat keskeisiä romaanista nousevia merkityksiä. Ne ovat sen hahmoille Marinalle ja Ariadnalle tärkeitä arvoja, mutta samalla ristiriitaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Lapset ja mies vetävät Marinaa kiinni arkeen ja rajoittavat hänen vapauttaan elää. Rakkaus lasta kohtaan ei tahtoisi antaa tilaa kirjoittamiselle ja muille rakkauksille. Koti taas on sana, josta Ariadna maistelee jokaisen äänteen: ”K-O-T-I”. Niin kuin sana tai sen merkitys olisi hänelle vieras tai vain etäisesti tuttu. Kun Ariadna ja Marina viimein pääsevät kaivattuun kotimaahan, se ei enää merkitsekään vapautta vaan turtumista jatkuvan pelon ja epäluulojen vankeuteen.

Vaikka Marina ja Ariadna elävät rankkaa elämää keskellä köyhyyttä, maanpakoa, kuolemaa ja menetystä, Jokapäiväinen elämämme kertoo juuri siitä, mihin sen nimikin viittaa. Se kertoo, mistä päivän yksittäiset hetket rakentuvat, millä tavalla ne kuroutuvat yhteen ja kuinka paljon ihminen voi kokea tunteita pelosta ja epätoivosta hurmaavaan onneen vain muutamien päivien tai jopa tuntien sisällä. Jokapäiväinen elämämme oli minulle myös haastava kirja. Marinan ja Ariadnan elämillä on sama rytmi kuin millä tahansa elämällä. Yksittäisten hetkien jono etenee tasaisesti, kunnes tulee vastaan tärkeämpi tilanne, jonka ympärillä aika, sanat ja tunteet tihenevät. Rakastuin romaanin henkilöhahmoihin, rytmiin ja kieleen hitaasti. Vähitellen pääsin hahmoihin kiinni, opin välittämään heistä ja annoin itseni kietoutua heidän ihmeellisiin jokapäiväisiin ajatuksiinsa.  

- - ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp, dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma, ellei se sitten ollut ratkennut liitoksistaan noiden sadepisaroiden tahdissa, piti tietää, tietää, selvittää ja uskoa että Mulja vielä palaisi, tähän kuvaan, tähän onneen, valoon, salaisuuteen, minun mieheni, autuuteni, ja oli koottava tyhjä syli täyteen hauraita ja heleitä kukkia, virnaa, käämiä ja kelloja ja mitä kaikkea siellä kasvoikaan, maailman kaikki sanat, kaikki runous alkaa tästä, se alkaa minun lapsestani, meidän lapsestamme, kaikki rytmi, kaikki aika alkaa jälleen, uusi maailma.

Pelon romaanissa elämästä itsessään tulee runo. Kuten runolla silläkin on oma rytminsä, omat taukonsa ja tihentymänsä, salatut ja hitaasti aukenevat merkityksensä. Marina elää ja rakastaa sanojen kautta. Romanssiksi hänelle riittää pelkkä kirjeenvaihto, jota hän käy suurien runoilijoiden kuten Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa. Marina kasvattaa myös Ariadnan elämään sanoilla, mutta toisin kuin hän opettaa, pikkutytön kieli ei taivu mitallisiin muotoon vaan poukkoilee ajatuksenvirtamaisesti vuolaana ja vapaana. Ariadnan ja Marinan elämät sulautuvat kerronnan kautta kieleen, sanojen foneettiseksi ja runolliseksi virraksi. He konkreettisesti elävät kieltä, tuntevat ja maistelevat sanoja ja määrittelevät niitä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin samalla tärkeäksi ja kipeäksi muodostuu myös se, mitä ei sanota tai kielellistetä. Romaani on niin täynnä puheen ja puhumattomuuden avaamia tunnetiloja ja ulottuvuuksia, että se on vielä joskus luettava uudelleen.  

Jokapäiväisestä elämästämme ovat kirjoittaneet ainakin Annika, Jaana, Leena, Liisa ja Sanna. Ylen aamu-tv:stä tuli toukokuussa myös Pelon haastattelu, jossa kirjailija avaa hyvin kirjan lähtökohtia ja teemoja.

Ei hätä ollut tämän näköinen, ei minkään näköinen todellakaan, eikä hän antaisi sen ottaa itseään valtaansa, elämä oli mahdollista. Tämäkin päivä.

-

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013)

Sivumäärä: 525

Ellen Mattson: Tähden takaa

Mielenkiintoni herättänyt uudehko kustantamo Paasilinna julkaisi tänä vuonna aiemmin suomentamattomalta ruotsalaiselta Ellen Mattsonilta hänen kahdeksannen romaaninsa. Kirjailijan romaanit sijoittuvat usein historiallisiin ajankohtiin, ja niin myös Tähden takaa sijoittuu 1930-luvun Hollywoodiin. Romaani on fiktiivinen tarina Hollywoodin kulta-ajan tähtinäyttelijästä Greta Garbosta. Ruotsalainen näyttelijätär oli tunnettu erakko-luonteestaan ja vetäytyvyydestään. Myös Tähden takaa -romaanissa Garbo on mysteeri, josta hänen seuraneitinsä Vendela Berg haluaisi malttamattomasti päästä selville. Vendela Berg on romaanin kertoja ja fiktiivinen hahmo, joka elää lähempänä Garboa kuin kukaan muu mutta ei silti pääse tarpeeksi lähelle nähdäkseen, kuka Garbon tähtikuvan takana todella on.

Sinä haluat tietää kuka minä olen, mutta et saa. En ole samanlainen kuin muut naiset tai samanlainen kuin muut miehet. Olen hyvin omituinen ihminen. Jonakin kauniina päivänä minä kerron teille, kuka oikeasti olen, ja silloin te hätkähdätte. Hupsista, te sanotte, ajatella, voihan peijakas!

Tähden takaa kertoo Greta Garbon ja Vendelan arjesta tiuhaan vaihtuvissa huviloissa ja hotellihuoneissa. Vendelan ja Gretan elämä on rajoittunutta ja kaukana glamourista. Garbo kammoaa julkisuutta ja hautautuu vaihtuvilla peitenimillään talojensa ja hotellihuoneidensa syvyyksiin.   Vendelan tehtävä on pitää toimittajat ja fanit loitolla, joskus jopa esiintyä vale-garbona eli houkutuslintuna toimittajien parvelle hotellin edessä, kun näyttelijätär livahtaa ulos uuden miesystävänsä kanssa. Garbo kuvataan romaanissa masentuneena ja elämäänsä tylsistyneenä näyttelijättärenä, joka kaipaa toistuvasti takaisin Ruotsiin mutta pysyy Hollywood-tähteytensä vankina vielä silloinkin, kun hänen monivuotinen sopimuksensa tuotantoyhtiön kanssa raukeaa. Kuvaus jumalaisesta Hollywood-näyttelijästä häkkilintuna, valheellisen tähtikuvansa kuoreen suljettuna masentuneena tyttönä on kovin tuttu kaikista Marilyn Monroe –tarinoista. Sikäli koin romaanin toistavan samaa vanhaa Hollywood-tragediaa. Garbo vihaa näyttelemiään naishahmoja ja tuntee tuskaa siitä, että ihmiset kuvittelevat hänet toisenlaiseksi kuin hän todellisuudessa on. Kuitenkin todellinen Garbo on salaisuus, jota näyttelijätär kieltäytyy paljastamasta ja jonka olemassaoloa aloin romaanin kuluessa epäillä. Ehkä ei olekaan enää mitään aitoa Garboa, vain elokuvatähden kaunis kuori.

Tähden takaa antaa erilaisen kuvan Hollywoodista kuin aikaisemmin. Glamouria romaanissa ei ole, mutta ei myöskään samanlaista brutaaliutta ja kaoottisuutta kuin esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Blondissa. Romaani ei sijoitu keskelle tähtipölyä vaan Hollywoodin reunamille, yksinäisiin ja eristäytyneisiin kolosiin, joissa Garbo kaipaa Ruotsiin, muistelee edesmennyttä mentoriaan, ruotsalaista elokuvaohjaaja Mauritz Stilleriä, tai sitten vain tapansa mukaan vaikenee ja kätkeytyy itseensä. Hollywoodin todellisista henkilöistä Stillerin lisäksi romaanissa esiintyy muun muassa Greta Garbon vastanäyttelijä ja maanmies Nils Asther, johon näyttelijällä on lämpimän ystävyyden ja rakkauden välimaastoon vaipuva suhde. Romaanin viehätys on yksittäisissä kohtauksissa ja hienosti muotoilluissa vuorosanoissa. Se on seesteinen, hiljaisten hetkien teos Hollywoodin räiskeen reunalla.

Seuraavien vuosien aikana ihmiset kyselivät minulta jatkuvasti, millainen hän oli, kaikki jotka tapasin. Ja minä sanoin että hän oli ihan tavallinen södermalmilainen tyttö, että hän oli ihmeellinen, ettei ollut toista hänen kaltaistaan, että hän oli arvoituksellinen, lintu toisesta avaruudesta, kylmä ja yksinäinen tähti, että hän eli taiteelleen, että hän piti hiihtämisestä, rakasti silliä ja perunoita, että Hollywood ei ollut muuttanut häntä lainkaan, että hän oli pohjattoman melankolinen, että hän oli lämmin, kylmä, yksinäinen, kuin kuka tahansa, että hän kävi mielellään Gröna Lundissa, että maailman kaikki murheet kuvastuivat hänen silmistään, ja mitä ikinä sanoinkin, se oli totta, ja mitä ikinä sanoinkin, ihmiset uskoivat. ”Hän pitää kamelioista”, sanoin, mutta olisin ihan yhtä lailla voinut valita neilikat, sinikellot, jonkin harvinaisen orkidean.

Tähden takaa -teoksen kiehtovin hahmo ei kuitenkaan ollut Greta Garbo vaan Vendela. Menneisyyttä vailla oleva Vendela, joka ei ole kukaan, mutta joka on silti romaanille ja lukijalle kaikki. Ilman Garbosta kertovaa Vendelaa, ei olisi myöskään Garboa. Vendela on kuin harmaa varjo Garbon helmoissa. Hän toteuttaa tämän jokaisen toiveen, kulkee koiranpentumaisesti tämän perässä ja jättäytyy matkasta, kun kokee, ettei häntä enää kaivata. Vendela on myös vale-garbo. Omien sanojensa mukaan hän on täysin samanlainen kuin Greta, mutta päinvastoin. Greta ja Vendela ovatkin toisikseen muuttuvat vastakohdat: kumpikin on sekä kaikki että ei kukaan.

Vendela ihailee Garboa varauksettomasti, mutta hänen ihailunsa kohteena ei ole Hollywoodin luoma tähti vaan todellinen Garbo, jonka hän toistuvasti epäonnistuu näkemään. Hän laatii mielessään luonnehdintoja tähtinäyttelijän haluista ja tykkäämisistä, mutta kaikki ovat lopulta Vendelan itsensä luomaa kuvaa. Aito Greta Garbo livahtaa toistuvasti hänen hyppysistään. Vendela toteaa, ettei hän ole kiinnostunut elokuvista vaan totuudesta. Tosiasiassa häntä tuntuu vetävän puoleensa se, missä elokuva ja todellisuus kohtaavat. Seuratessaan Garbon ja Nils Astherin romanssia Vendela tarkkailee heidän jakamiaan hetkiä kuin elokuvan kohtauksia ja rakastaa heitä niin kuin elokuvien hahmoja rakastetaan pidäkkeettömästi ja antaumuksella, ja kuitenkin välimatkan päästä.

Peter von Bagh kertoo Greta Garbosta teoksessaan Tähtien kirja (Otava 2006): ”Garbon ’halu olla yksin’ oli hänen legendansa olennainen keskus, jolla oli elokuvissa aivan täsmällinen sisältönsä. Garbo oli yksinkertaisesti yksin silloinkin kun oli jonkun kanssa.” Ellen Mattsonin kirja kuvaa Garboa näyttelijättärenä, joka ei lopulta ollut olemukseltaan kovin kaukana siitä, millä tavalla hän näytteli. Romaanissa viitataan muutamia kertoja siihen, kuinka Garbo ei oikeastaan edes osannut näytellä ja juuri Garbon tavasta kavahtaa esillä olemista ja kaivautua yksinäisyyteensä muotoutuikin hänen tähteytensä ydin. Ehkä elämän elokuvallisuutta metsästävä Vendela saa pakkomielteen Garbon salaperäisestä ja yksinäisyyteen käpertyvästä hahmosta, koska sama mysteeri, jonka hän näkee todellisuudessa, saa hänet lumoutumaan Garbosta myös valkokankaalla.  

-

Ellen Mattson: Tähden takaa (Paasilinna 2013)

Alkuteos: Vinterträdet

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012

Suomentaja: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 390

David Mitchell: Pilvikartasto

Englantilainen kirjailija David Mitchell on kirjoittanut viisi romaania, joista Pilvikartasto on hänen kolmas teoksensa. Romaaniin perustuva elokuva ilmestyi viime vuonna ja tuntui saavan huomiota vain sen osalta, että Halle Berry näyttelee siinä valkoista naista. Elokuva ei ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja ole saanut, vaikka siinä melko vaikuttava roolitus onkin. (Elokuvaa tähdittävät esimerkiksi Tom Hanks, Jim Broadbent, Hugo Weaving, Halle Berry, Susan Sarandon ja Hugh Grant.) Sammakko on julkaissut suomeksi Mitchellin kirjoista Pilvikartaston lisäksi romaanin Blck Swan Green. Huhujen mukaan Mitchellin uusin romaani pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden aikana.

En ole nähnyt elokuvaa, mutta olen valmis ylistämään kirjaa. Pilvikartasto on viihdyttävä, monipuolinen ja kutkuttava. Ja kaiken lisäksi siinä on vielä syvempi temaattinen taso, joka tavoittelee lähes universaaleja mittasuhteita. Kuvaukseni perusteella kuulostaa, että teos yrittäisi olla liian mahtipontinen. Näkemättä elokuvaa epäilen, että juuri tuo mahtipontisuus on koitunut sen kohtaloksi. Kirjassa universaalia tasoa ei korosteta kuitenkaan liikaa vaan se on tekstin pohjavirtaa, joka näyttäytyy tekstin pinnalla vain hienoisina välähdyksinä. Kirjan loppupuolella universaali teema alkaa kuitenkin korostua hieman enemmän kuin olisin itse suonut. Toivoin, että kirjailija olisi jättänyt teeman vain hyvin hienovaraisten vihjailujen tasolle.

Pilvikartasto on rakenteeltaan erikoinen kirja. Romaanin takakansitekstissä sanotaan, että sitä on verrattu venäläiseen maatuskanukkeen. Teos koostuu kuudesta eri tarinasta kuudella eri aikakaudella. Jokainen tarina on sinänsä itsenäinen, mutta tarinat kytkeytyvät tosiinsa siten, että aina yhden tarinan sisältä löytyy toinen. Ensimmäinen tarina on 1800-luvulla eläneen amerikkalaisen notaarin päiväkirja hänen seikkailustaan Tyynellämerellä. Toinen tarina on kerrottu englantilaisen säveltäjän kirjeinä hänen hyvälle ystävälleen 30-luvulla. Kolmas tarina on 70-luvulle sijoittuva murhamysteeri ja neljäs tarina on 1900-luvun loppuun sijoittuva tragikoominen veijaritarina. Viides tarina tapahtuu määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja siinä korealainen klooni kertoo nousustaan kapinaan totalitaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Kuudes ja viimeinen tarina kertoo maailmantuhosta selvinneiden ihmisten elämästä Havaijilla. Kuudetta tarinaa lukuun ottamatta kaikki tarinat ovat jakautuneet kahteen osaan siten, että teos alkaa varhaisimmasta tarinasta eli 1800-luvun meriseikkailusta ja etenee kronologisessa järjestyksessä viimeiseen eli kuudenteen ”keskustarinaan” ja palaa jälleen ajassa taaksepäin päättyen 1800-lukuun.

Jokainen tarina on aivan erityyppinen kuin toinen. Mitchellillä on ilmiömäinen taito siirtyä tyylistä toiseen ja hänen käyttämänsä kieli heijastaa kunkin aikakauden tapoja kirjoittaa ja käyttää tietynlaisia sanoja ja ilmauksia. Kielellisesti mielenkiintoisia ovat erityisesti kaksi viimeisintä määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvaa tarinaa. Yhteiskunnan muuttuminen kuluttamisen hallitsemaksi ja totalitaarisesti säädellyksi murtumattomaksi järjestelmäksi tulee kammottavan konkreettisella tavalla esiin siinä, miten ihmiset käyttävät kieltä. Koreaan sijoittuvassa tarinassa klooni esimerkiksi viittaa erilaisiin esineisiin niiden tuotemerkki-nimellä vähän samaan tapaan kuin nykyäänkin saatamme korvata yleiskielen sanan tuotemerkillä kuten puhuessamme kivennäisvedestä vichynä. Viimeinen postapokalyptinen tarina puolestaan sijoittuu maailmaan, jossa sivistys on murentunut ja ihmiset ovat turvautuneet jälleen viidakon lakeihin. Sivistyksen mukana on rappeutunut myös kieli, ja tarinan kertojan Zachryn kerronta onkin voimakkaan puhekielistä ja kehittymätöntä. Kerrontatyyli sekä tarinoiden dokumentaarinen luonne (tarinat edustavat joko päiväkirjaa, kirjettä, kirjaa tai jonkinlaista tulevaisuuden tallennetta) luovat romaaniin autenttisuuden tunnelmaa.

Pilvikartastossa ollaan suurien asioiden äärellä. Vaikka tarinat ovat suhteessa toisiinsa hyvin itsenäisiä ne muodostavat temaattisella tasolla teokseen hyvin ehjän kokonaisuuden ja antavat sille kiehtovan kosmiset ulottuvuudet. Toistuvana teemana teoksessa esiintyy muun muassa orjuuden eri muodot, jotka heijastuvat yhteiskuntajärjestelmiin: kuinka ihmiset pyrkivät hallitsemaan toisia heikoksi tai vastenmieliseksi kokemiaan yksilöitä riistämällä näiltä tietoisuuden ja pitämällä heitä pimennossa. Samalla teos käsittelee myös kapinaa: Kuinka ihmisellä on yhtäkaikki myös pakonomainen tarve päästä selville totuudesta, olla tietoinen ja vapaa.

Abbedissa ymmärsi. Hän heitti, että tietää plutokratian loppua, kun kuluttajat ovat elämäänsä tyytyväisiä millä tahansa mielekkäällä tasolla. Juuri siksi luostarin yhdyskunta loukkaa valtiota niin pahasti. Media vertaa asukkaita lapamatoihin; se suomii heitä sateen varastamisesta Vesiyhtiöltä, Vihannesyhtiön patentinhaltijoille kuuluvien rojaltien ryöväämisestä, hapen rosvoamisesta Ilmayhtiöltä. ”Tulee ehkä vielä päivä”, abbedissa pohdiskeli, ”jona Johtokunta päättää, että me olemme kilpaileva, yhtiövallan ideologiaan kuulumatonta elämää tarjoava yhteiskuntamalli.”

Pilvikartasto on hyvin yhteiskuntakriittinen teos.  Purevimpana sen kritiikki tuntuu dystooppisessa tarinassa korealaisesta kloonista Sonmi~451:stä, joka on suunniteltu pikaruokaravintolan tarjoilijaksi. Ravintola on hänen ainoa todellisuutensa ja yhtiön logo hänen jumalansa. Hänen sanavarastoonsa kuuluu vain rajoitettu valikoima termejä, jotka liittyvät suoraan siihen, mitä hän tekee työkseen. Sonmi~451:n tarina oli ehdottomasti suosikkini. Se kuvaa maailmaa, jossa yhteiskuntajärjestelmän ulkopuolella ei ole enää mitään. Kaikki – siis aivan kaikki – elämä, ihmiset luonto, kieli ja kulttuuri ovat valtiovallan säätelemää. Moraalillakaan ei ole enää pohjaa. Ihmisiä ja siten moraalin alaisia yksilöitä ovat ne, joille valtiovalta sellaisen statuksen antaa. Sonmi~451:n tarinasta löytyy myös hurjin lihatalouden vertauskuva, jonka olen ikinä lukenut. Se sai jo tällaisen suhteellisen paatuneenkin lihansyöjän kakomaan pihvinpalaansa.     

Vaikka Pilvikartaston tarina ihmisen kohtalosta on aika lohduton, upeinta siinä on minusta sen perimmäinen toivoa herättävä filosofia eli se, että olemme kaikki jollain tavoin yhteydessä toisiimme läpi kulttuurin ja ajan. Tai niin kuin maailmantuhon Havajilla elävä Zachry sen muotoilee:

Kajakin pohjalla maaten katselin hutjuvia pilviä. Sielut kulkee aikojen poikki niiku pilvet kulkee taivaitten poikki, ja vaikkei pilven muoto, väri eikä koko pysy samana ni se on silti pilvi ja sama koskee sielua. Kuka osaa sanoo, mistä tuuli on tuonu pilven tai kuka sielu on huomenna? Yksin Sonmi jokon itäja länsi ja kompassija kartasto, kylläjoo, yksin pilvien kartasto.   

-

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2008)

Alkuteos: Cloud Atlas

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2003

Suomentaja: Vesa Suominen

Sivumäärä: 624