George R. R. Martin: A Storm of Swords. A Song of Ice and Fire: Book
Three. (Bantam Books 2011)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2000
Sivumäärä: 1177
-
En
varmasti ole ainoa, joka on innostunut George R.R. Martinin Tulen
ja jään laulu -kirjoista
niihin perustuvan HBO:n televisiosarjan myötä. Ensimmäinen osa A
Game of Thrones (suom.
Valtaistuinpeli)
ja sitä seuraava A
Clash of Kings (suom.
Kuninkaiden
koitos)
menivät vielä nopeana välipalana, mutta käsillä olevan kolmannen
osan kohdalla aloin jo hyytyä. Ihan valehtelematta olen lukenut tätä
reilun tuhannen sivun järkälettä vajaat kaksi vuotta. Game
of Thrones -televisiosarjan
kaksi viimeisintä kautta onneksi käsittelevät juuri tämän
kolmannen osan tapahtumia, joten ne palauttivat hyvin mieleen kirjan
aiempia käänteitä, vaikka teoksen lukemisessa on ollut melko
pitkiäkin taukoja.
Lienee
tarpeetonta tässä referoida A
Storm of Swordsin (suom.
Miekkamyrsky,
ilmestynyt kahtena niteenä) juonta, sillä se sisältäisi
välttämättäkin joitain juonipaljastuksia niille, jotka eivät ole
vielä kolmanteen osaan ehtineet. Tulen
ja jään laulussa kyse
on kuitenkin ennen kaikkea valtataisteluista eri kansojen ja sukujen
välillä. Asetelmat ovat hyvin jännitteisiä ja herkkiä muttumaan.
Taistelua käydään paitsi asein, myös avioliittojen,
kaupankäynnin, juonitteluiden ja salamurhien avulla. Vallan
havittelussa ei olekaan kyse pelkästään kunnianhimosta vaan myös
selviytymisestä. Samalla kun ihmiset nyhertävät pikkumaisten
valtataisteluidensa kanssa, pitkä talvi on tulossa pohjoisesta päin
ja tällä kertaa se on tuomassa mukanaan täysin odottamattoman ja
tuntemattoman uhan.
Martinin
mammuttimainen kirjasarja edustaa hillitöntä omistautumista ja
käsittämätöntä mielikuvitusta. Martinin kyky hallita kokonainen
maailma, sen eri alueet, kansat, historiat ja uskonnot on
arvostettavaa. Tulen
ja jään laulun kerronta
on tapahtumakeskeistä. Kieli ei ole erityisen värikästä eikä
kerronta kiinnitä lukijan huomiota itseensä. Sen sijaan sarjan
tapahtumat ja henkilöhahmot vievät lukijan mukanaan. Omassa
lajissaan fantasiakirjallisuutena Tulen
ja jään laulu on
laadukasta viihdettä.
Aikaisemmin
lukemaani fantasiakirjallisuuteen nähden Martinin sarjan vahvuutena
on sen perusteellisuus. Teoksissa syvennytään tarkasti
valtajuonnitteluiden yksityiskohtiin, lukuisiin eri henkilöhahmoihin
ja yhden ajanjakson tarkastelemiseen useasta eri näkökulmasta
fantasiamaailman eri kolkissa. Henkilöhahmojen vaivihkaisen
kehittymisen myötä valta-asetelmat muuttuvat jatkuvasti. Välillä
lukijalle tarjotaan myös yllättäviä juonenkäänteitä, jotka
voivat viedä tilanteen aivan päälaelleen. Martinin fantasia on
myös siinä mielessä erityistä, että se ei tarjoa klassiseen
tapaan selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Verrattuna
esimerkiksi genrensä kiistattomaan kuninkaaseen Taru
sormusten herrasta -trilogiaan
Martinin kirjasarja edustaa modernimpaa tarinankerrontaa, jossa hyvä
ja paha riippuu, mistä näkökulmasta niitä tarkastelee. Martinin
sarjan kehittyessä hyvät henkilöt alkavatkin saada pahan
piirteitä, kun taas jotkut selkeästi ilkeän oloiset hahmot
ilmentävätkin yllättäviä inhimillisiä ominaisuuksia.
Vaikka
Martinin perusteellinen kerrontatyyli on Tulen
ja jään laulussa sen
ominaisinta ydintä, juuri sen vuoksi aloin kyllästyä kolmannen
kirjan puolivälissä. Koska Martin pitää lukijansa äärimmäisen
hyvin ajantasalla kunkin maailmankolkan tilanteesta,
valta-asetelmista, juonista ja suunnitelmista, lukija alkaa
välttämättäkin ennakoimaan ja spekuloimaan tulevilla
tapahtumilla. Tällaista kutkutusta seuraa kuitenkin nopeasti
turhautuminen, sillä lukija alkaa ymmärtää, että sivuja saattaa
hyvinkin olla vielä tuhansia edessä, ennen kuin mitään kovin
ratkaisevaa ehtii tapahtumaan. Koska näkökulmia on monia, ajassa
edetään hitaasti, eikä kerronnalla ole tapana tehdä kovin suuria
ajallisia harppauksia. Siinä mielessä Martinin fantasiasarja on
muodoltaan kuin eräänlaista historiankirjoitusta. Siinä
kronikoidaan uskollisesti kunkin osapuolen vaiheet jättämättä
juuri mitään olennaista pois.
Sarjan osissa on hieman vaihtelua sen suhteen, minkä henkilöiden
näkökulmasta tapahtumia kerrotaan. A Storm of Swordsissa
suosikkihenkilöhahmojeni Jonin ja Tyrionin näkökulmat ovat
kuitenkin edelleen mukana. Tyrionista, lyhytkasvuisesta ja
halveksitusta rikkaan suvun vesasta on kehittynyt sarjan aikana niin
rakastettava, että olen ruvennut pelkäämään hänen henkensä
puolesta. Martinin sarjan tuntien yksikään hahmo ei nimittäin ole
sen enempää turvassa kuin toinen. Loppua kohden hahmo laitetaankin
ahtaalle ja hänestä saadaan esiin jälleen uusia piirteitä.
Ilahduttavaa Martinin fantasiasarjassa on erityisesti se, että
keskittymällä voimakkaasti henkilöhahmoihinsa ja heidän
persooniinsa se antaa mahdollisuuden melko syvällisinkiin
psykologisiin analyyseihin. A Storm of Swordsissa on kiehtovaa
huomata, että kun toisilleen läheiset henkilöhahmot joutuvat
toisistaan eroon, he alkavat kehittyä omiin suuntiinsa. Esimerkiksi
Jamien ja Cersein ero toisistaan vaikuttaa kumpaankin osapuoleen
aivan eri tavalla, Jamien kohdalla kehitys on jopa hieman
odottamaton. Myös Sansan ja Aryan erossaolo omasta perheestään ja
eläminen hengenvaarallisissa olosuhteissa alkaa heijastumaan heidän
luonteisiinsa. Vaikka henkilöhahmojen kehityskulut ovat usein
yllättäviä, Martin onnistuu kirjoittamaan niistä myös
uskottavia. Henkilöhahmot ovat vahvasti ympäristönsä ja
kokemustensa muokkaamia.
Tulen
ja jään laulun neljäs osa A
Feast for Crows (suom. Korppien
kestit) odottaisi jo hyllyssä,
mutta taidan sulatella vielä hetken edellistä osaa, jotta seuraava
luku-urakka ei venähtäisi aivan niin pitkäksi kuin tämän
kolmannen osan päihittäminen.
A
Storm of Swords muissa
blogeissa: Nenä kirjassa, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Cilla in Wonderland, Booking it some more