keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus 2014)
Sivumäärä: 644
-

Anni Kytömäen Kultarinta on esikoisteokseksi poikkeuksellisen vahva ja hiottu romaani, ja se todella ansaitsi paikkansa viime vuoden Finladia-ehdokkaana. En ollut aikaisemmin erityisen kiinnostunut palkinnon voittaneesta Jussi Valtosen romaanista, mutta nyt olen. Sen täytyy olla huippuhyvä, jos se päihitti Anni Kytömäen Kultarinnan. Kytömäen historiallisen romaanin muotoon kirjoitettu tarina kertoo isän ja tyttären, Erikin ja Mallan, elämästä 1900-luvun alkupuolelta 1930-luvun loppupuolelle. Intohimoinen kiinnostus metsää ja luontoa kohtaan siirtyy isältä tyttärelle. Erik ja Malla ovat yhteiskunnan sivullisia. He eivät halua ottaa osaa 1900-luvun Suomen poliittiseen myllerykseen vaan vetäytyvät metsän rauhaan kuin karhu talvipesäänsä. Yhteiskunnan ote on kuitenkin vahva ja se talloo helposti avuttomimmat luontokappaleet jalkoihinsa.





Romaanin ensimmäinen osa keskittyy Erikiin, joka oppii jo pienenä poikana kulkemaan isänsä perässä metsässä. Erikin isä on metsänomistaja, omien maidensa järkkymätön patruuna, joka näkee metsän ainoastaan taloudellisen toimintansa raaka-aineena. Pikku-Erikiä sen sijaan metsän arvaamattomuus ja tuntemattomuus kiehtoo ja pelottaa samanaikaisesti. Sisällissodan kynnyksellä luonnontieteilijäksi varttunut Erik kohtaa Lidian, joka puhkuu punaista ideologiaa ja vallankumousta. Rakkaudesta tulee piinaavaa, sillä luokkaero, poliittiset myllerrykset ja onneton kohtalo repii heitä erilleen. Kultarinnan toinen osa siirtyy seuraavaan sukupolveen ja syventyy vuorostaan Erikin tyttäreen Mallaan. Kohtalo ajaa isää ja tytärtä eri teille, mutta metsässä Malla pääsee lähelle isäänsä välimatkojenkin päästä. Vaikka Erikin ja Mallan tarinan juuret johtavat ennen kaikkea metsään, kumpikaan ei pääse pakoon ihmisten maailmaa. Historialliset tapahtumat, kuten sisällissota, punavaino, tuberkuloosiepidemia ja oikeiston nousu muovaavat Erikin ja Mallan elämiä heidän tahtomattaan.

Kultarinnan luontokuvat ovat runsaita mutta eivät tavanomaisia. Luontokartoittajana työskentelevän Kytömäen luontokieli on upean vivahteikasta. Hän kirjoittaa metsän sisältä sen fyysisesti kokien ja tuntien, ei vain ulkopuolelta havainnoiden. Kytömäen kuvaama metsä on kuin oma organisminsa, alati liikkuva ja muuttuva eliö, joka sulauttaa eri lajit osaksi symbioottista järjestelmäänsä. Kultarinnan päähenkilöille omaa eläämänsä elävä metsä näyttäytyy ensin uhkaavana ennen kuin he sulautuvat sen sisälle, yhdeksi osaksi valtavaa orgaanista tasapainoa. Erik kuvaa kokemustaan:

Putoan istumaan sammaloituneelle lahopuulle. Lähimpiin kuusiin vilahtaa tyhjästä joukko tiaisia kieppumaan. En uskalla liikkua. Metsä on vieläkin kiinni, langat yhdistävät minut tiaisiin ja neulasiin ja ties mihin kaikkeen, jokainen liikkeeni on samalla metsän liike enkä pysty ottamaan kontolleni sellaista vastuuta.

Erikille ja Mallalle metsässä oleminen on kuin meditatiivinen mielentila. Kokemukseen kiteytyy mystiikkaa, joka on aistittavissa romaanin tunnelmassa, mutta jää kokonaisuudessaan juuri ja juuri kielen ulottumattomiin. Vaikka Kultarinnan keskeisenä teemana on luonto ja metsä, romaani tarjoaa myös vastapainoksi 1900-luvun alun Helsinki-kuvaa. Mallan ja Erikin kautta metsä on kuitenkin läsnä myös kaupungissa. Kun he ovat kerran tulleet osaksi metsää, tuntuu kuin he kantaisivat sitä mukanaan aina:

Hanna lähtee tai katoaa, ja niin katoavat myös kirjahylly, tuolit, pöytä, sänky ja ikkuna. Ne muuttuvat kiviksi ja rungoiksi, matto verhoutuu sammaliin. Tytön silmistä heijastuvat taivas, kuuset, auringon läpäisemät hiirenkorvat. Kaappikello raksuttaa yhä harvemmin ja säännöttömämmin. Kohta kuuluu enää tiuksauksia tiheiköstä, jossa punarinta viettää päivänselkää. Siinä me istumme, kevätmetsässä kivisen kadun varrella kivitalossa. Keijun suun viiva kaartuu.

Erik ja Malla rinnastuvat metsään myös romaanin valta-asetelmissa. Kultarinta kuvaa monella eri tavalla, kuinka vallan keskuksessa olevat kolonisoivat ja riuduttavat hiljalleen olemattomiin yhteiskunnan marginaalissa sijaitsevan elämän. Erikin isän ”talousmetsä” paisuu ja ihmisten asutus laajenee. Ne ajavat luonnonvaraisen metsän eläimineen ahtaalle, kunnes elintila on niin suppea, ettei piilopaikkoja löydy. Luonnon tavoin myös Erik ja Malla ovat yhteiskunnan marginaalissa eläviä sivullisia, heitä ei kiinnosta oikeisto- tai vasemmistopolitiikka eikä teollistuminen ja elämä kaupungissa. Yhteiskuntajärjestelmä kuitenkin tunkeutuu väkisin heidän maailmaansa, riistää heidän vapautensa ja rajoittaa heidän elämänsä niukalle saarekkeelle, jossa ikävä imee heidät tyhjiin.

Kultarinta esittää luonnonvaraisen metsän hyljeksittynä ja laiminlyötynä vyöhykkeenä, jossa myös tapahtuu kaikki se selittämätön, jonka teollistunut ihminen on jo unohtanut. Romaanin maagiset elementit ovat tyylikkään hienovaraisia ja pohjautuvat metsän salaperäisyyteen, jossa on nähtävissä kaikuja myös vanhasta suomalaisesta kulttuuriperinteestä sekä muinaisuskosta. En lainkaan ihmettelisi, että edelleenkin jostain Suomen periferiasta löytyisi niitä pahkakorven simoja, joille metsän selittämättömiin jäävät salaisuudet eivät ole uskon kysymyksiä vaan osa omaa arkista kokemusmaailmaa:

- Näin metsässänne kuukkelin, sanon.
Keinutuoli vaikenee, sitten villasukkajalka koskettaa lattiaa ja tuoli pinnistää verkkaiseen aallokkoon.
- Niin pitääkin.
- En ole aiemmin nähnyt sellaista.
- Metsän emäntä. Se on linnun vanha nimi.
- Onko niitä Pahkakorvessa useitakin?
- Olen tavannut vain yhden. Luulen, että se on Hilda.
Hän sormeilee keinutuolin käsinojien päitä, jotka yksinäiset illat ovat kuluttaneet kiiltäviksi. Yksinäisyys saattaa tasottaa aivojenkin poimut, nitkauttaa järjen kuvitelmiksi. En tiedä kumpi, on kumpaa.
- Teidän puolisonne? Kuukkeli?
- Jossain hänen täytyy olla. Ei hänenlaisensa hiekan alla pysy.

Kultarinta on upean ehyt ja moniulotteinen romaani, mutta se on myös kaunis ylistys metsän ja luonnon itseisarvolle. Metsän merkitys ihmiselle on jotain paljon suurempaa kuin siitä saatava hyöty, ja sen edustama elämä on kokonaisuutena tärkeämpi kuin mikään yksittäinen laji. Metsän itseisarvon unohtanut ihminen rinnastuu romaanissa tuberkuloosibakteeriin, joka hiljalleen kolonisoi ja tuhoaa oman isäntänsä.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Tove Jansson: Muumiperhe Rivieralla

Tove Jansson: Muumiperhe Rivieralla (WSOY, 2014; värillinen laitos)
Alkuteos: Moomin on the Riviera
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1955
Suomentajat: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen
Sivumäärä: 46
-

Kuulun siihen sukupolveen, jolle muumit ovat olleet tutumpia 90-luvun alussa tuotetusta lasten animaatiosarjasta kuin kirjoista ja sarjakuvista. Toisin kuin televisiosarja, sarjakuvamuumit lienevätkin viihdyttävämpiä aikuiselle lukijalle kuin lapselle. Sarjakuvissa muumit ovat selvästi karikatyyrimäisempiä ja tarinat kommentoivat vahvemmin ympäröivää yhteiskuntaa kuin animaatiosarjassa.





Muumiperhe Rivieralla on julkaistu ranskalais-suomalaisittain tuotetun Muumit Rivieralla -animaatioelokuvan yhteyteen itsenäisenä värillisenä laitoksena. Aikaisemmin jakso on ilmestynyt osana albumia Muumipeikko II. Sarjakuvassa Niiskuneiti haikailee Rivieralle filmitähtien pariin ja saa Muumipapankin innostumaan seurapiireistä ja ruletista. Muumipappa julistautuu Rivieralla von Muumiksi ja hän sekä Niiskuneiti sukeltavat taitavasti ranskalaisen seurapiirin keskelle. Muumipeikko ja Muumimamma sen sijaan vetäytyvät asumaan rannalle veneen alle, missä on kotoisampaa kuin hotellissa.

Rivieralla Muumien yksinkertainen elämäntapa asettuu törmäyskurssille rikkaan ja ylellisen seurapiirikulttuurin kanssa. Sarjakuvassa nauretaan yhtälailla muumien tietämättömyydelle sosiaalisista käyttäytymistavoista kuin seurapiirien pinnalliselle ja pikkumaiselle elämäntavalle. Muumien eksentrinen ja vapaa elämäntyyli alkaa kiehtomaan erästä markiisi Mongagaa, mutta vastaakohan veneen alla asuminen kuitenkaan täysin markiisin kuvitelmia romanttisesta taiteilijaelämästä?


Tove Jansson: Muumiperhe Rivieralla (WSOY 2014)

Sarjakuvien piirrokset ovat kauniita, ja Rivieran loisteliaisuus tulee hyvin esiin kuvien yksityiskohdissa. Värillisyys sopii erityisesti tähän Muumi-tarinaan mainiosti. Kävin myös katsomassa Muumit Rivieralla -animaatiosovituksen elokuvateatterissa ennen joulua ja haltioiduin erityisesti elokuvan visuaalisesta ilmeestä sekä musiikeista. Sarjakuvan tarina toimii loistavasti myös valkokankaalla ja joistain vitseistä on tullut jopa hieman parempia, kun niitä on hieman kasvatettu ja viety eteenpäin.

Muumit tuovat hauskoilla ja kummallisilla käytöstavoillaan esiin, mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Rahalla, luksuslomalla tai ylellisillä asumisjärjestelyillä ei ole yhtä paljon merkitystä kuin ystävyydellä, perheellä ja kodilla. Muumit ovat solidaarisia, anteliaita ja pitävät huolta toisistaan. Vaikka muumit ovatkin ideaalisuudessaan ja lapsellisessa yksinkertaisuudessaan hauskoja, meidän pitäisi hymähtelyjemme lomassa ottaa heidät myös ihan tosissamme. Muumielämässä on paljon järkeä, kun sitä tarkemmin miettii.

Muumiperhe Rivieralla muissa blogeissa: Kannesta kanteen, Saran kirjat
Kannattaa lukea myös Marilen hieno arvio Muumit Rivieralla -animaatiosta. 

perjantai 9. tammikuuta 2015

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina (WSOY 2014)
Sivumäärä: 215
-

Keski-ikäinen arkkitehti Alvar Malmberg saapuu eristyneelle tuuliselle saarelle henkisen kriisin ja lapsuuden traumojen vainoamana. Harmaa syksyinen saari, piiskaava sade ja vellova meri heijastavat Alvarin mielen myllerrystä. Hänen päivänsä ovat alakuloisen yksinäisiä, elämä pelkistyy hengittämiseksi, olemassaolon loputtomaksi kohinaksi. Pakopaikka ei ole kuitenkaan täydellinen, sillä jostain alkaa saapua kirjeitä Alvarin oven taakse. Ne kirvoittavat mieleen vaikeita muistoja Venetsiaan paenneesta äidistä ja työlleen omistautuneesta välinpitämättömästä isästä. Lapsuudessa koettu pelko ja tuska jättävät itsepintaiset jäljet. Pieni hylätty lapsi ja syvästi masentunut aikuinen mies kietoutuvat muistojen kautta toisiinsa.





Sateen meditatiivinen ropina. Nostin tuolin uunin eteen, lämmittelin ja olin levollinen, liki onnellinen. Minulla oli jalassa villasukat ja hyvin istuvat maihinnousukengät. Ne pitivät jalat kuivina, eivät hiertäneet eivätkä muistuttaneet mistään.

Kohina on Katja Kaukosen toinen romaani. Hänen esikoisteoksensa Odelma ilmestyi vuonna 2011 ja keräsi varsin postiivista huomiota varsinkin kirjablogien piirissä. Kaukonen on myös kirjoittanut novellikokoelman nimellä Vihkivedet. Kohina on lyhyiden ja kirkkaiden lauseiden soljuvaa poljentoa. Vaikka kertojan tajunnassa on hyvin synkkiä vireitä, romaanin tarina ja sen taustamaisema ovat kauniita ja kuulaita. Kaukonen on osannut pureutua hienolla ja aidon tuntuisella tavalla rikki menneesseen mieleen. Alvarissa vilahtelevat masennuksen koko vuoristorata ahdistuksesta ja toimettomuudesta jahkailuun, itsesääliin, toivoon ja uudelleen romahtamiseen. Menneisyyden kohtaaminen on lähes fyysistä kipua.

Alvarin identiteetti on hajonnut jo lapsena, kun hän kokee tulevansa hylätyksi uudestaan ja uudestaan ensin vanhempiensa ja myöhemmin myös muiden läheistensä tekojen kautta. Lapsi-Alvar tuo mieleen Muumi-kirjoista tutun näkymättömän lapsen. Kun aikuiset eivät huomoi häntä eikä hän löydä uusia ystäviäkään, hän vajoaa vähitellen olemattomiin, menettää minuutensa ja identiteettinsä, kunnes jäljellä ei ole yhtään ehjää muistoa tai rakennuspalikkaa, jolla oman minuutensa saisi jälleen kasaan. Muumiperhe saa Ninnin lopulta jälleen näkyväksi ystävällisellä käytöksellään, mutta kun Alvarin saarella isänsä kanssa vieraileva pieni Henrik-poika tarjoaa Alvarille ystävyyttään, tämä pelästyy. Mielen eheytyminen on hyvin hidasta ja lähes vaivihkaista työtä, jossa putoaminen takaisin pohjalle on liiankin helppoa. Kaukonen havainnollistaa lähes musertavan liikuttavalla ja kuitenkin yksinkertaisella tavalla masennuksen itsepintaisuuden ja uskomattoman vahvan otteen ihmisestä:

Henrik oli ollut oikeassa, pitäisi huolehtia ulkonäöstä. Lämmittäisin riittävästi vettä ja siistisin itseni. Juoksisin rantaan odottamaan venettä, lähettäisin Henrikille terveisiä. Tilaisin juustoa, lihaa ja suklaata, ehkä pullon viiniä. Sanoin peilikuvalleni lapsuudesta tutun fraasin:
”Alvar, kyllä tästä selvitään.” Se näytti uskovan minua.
Alvarin verbien konditionaaleissa on ensin vakaan aikomuksen ja ryhdistäytymisen maku, ennen kuin ne nopeasti muuttuvatkin haavemaailmoihin kurotteleviksi hennoiksi toiveiksi. Ne kertovat karulla tavallaan, kuinka masennus voi olla kuin vankila, jonka kaltereita ei näe kuin vasta, kun on jo innoissaan rientämässä vapauteen.

Kohina on kieleltään ja tarinaltaan kaunis teos, mutta vierastan sen kliinistä eheyttä ja yksinkertaisuutta. Romaani on hieman liiankin näppärä oma pikku kokonaisuutensa, joka jäi kipeästi vaille yllättävämpää rosoa ja rumuutta. Alvarin ajatuksissa on myös runsaasti toisteisuutta, ja usein koin kaluavani samoja luita uudestaan ja uudestaan. Alvarin hahmo jää jopa hieman ahdistavan etäiseksi, kuin kirjan kannessa selkänsä lukijalle kääntänyt mies, mutta sen ei välttämättä tarvitsisi olla romaanin heikkous. Yhtä lailla se on olennainen osa romaanin tunnelmaa. Vaikka Kohinassa vilahtaa hetken aikaa muutama hyvin vaikuttavakin kohtaus, romaanin kokonaisvaikutelma jää minulle hieman tympeäksi ja laimeaksi.