perjantai 9. tammikuuta 2015

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina (WSOY 2014)
Sivumäärä: 215
-

Keski-ikäinen arkkitehti Alvar Malmberg saapuu eristyneelle tuuliselle saarelle henkisen kriisin ja lapsuuden traumojen vainoamana. Harmaa syksyinen saari, piiskaava sade ja vellova meri heijastavat Alvarin mielen myllerrystä. Hänen päivänsä ovat alakuloisen yksinäisiä, elämä pelkistyy hengittämiseksi, olemassaolon loputtomaksi kohinaksi. Pakopaikka ei ole kuitenkaan täydellinen, sillä jostain alkaa saapua kirjeitä Alvarin oven taakse. Ne kirvoittavat mieleen vaikeita muistoja Venetsiaan paenneesta äidistä ja työlleen omistautuneesta välinpitämättömästä isästä. Lapsuudessa koettu pelko ja tuska jättävät itsepintaiset jäljet. Pieni hylätty lapsi ja syvästi masentunut aikuinen mies kietoutuvat muistojen kautta toisiinsa.





Sateen meditatiivinen ropina. Nostin tuolin uunin eteen, lämmittelin ja olin levollinen, liki onnellinen. Minulla oli jalassa villasukat ja hyvin istuvat maihinnousukengät. Ne pitivät jalat kuivina, eivät hiertäneet eivätkä muistuttaneet mistään.

Kohina on Katja Kaukosen toinen romaani. Hänen esikoisteoksensa Odelma ilmestyi vuonna 2011 ja keräsi varsin postiivista huomiota varsinkin kirjablogien piirissä. Kaukonen on myös kirjoittanut novellikokoelman nimellä Vihkivedet. Kohina on lyhyiden ja kirkkaiden lauseiden soljuvaa poljentoa. Vaikka kertojan tajunnassa on hyvin synkkiä vireitä, romaanin tarina ja sen taustamaisema ovat kauniita ja kuulaita. Kaukonen on osannut pureutua hienolla ja aidon tuntuisella tavalla rikki menneesseen mieleen. Alvarissa vilahtelevat masennuksen koko vuoristorata ahdistuksesta ja toimettomuudesta jahkailuun, itsesääliin, toivoon ja uudelleen romahtamiseen. Menneisyyden kohtaaminen on lähes fyysistä kipua.

Alvarin identiteetti on hajonnut jo lapsena, kun hän kokee tulevansa hylätyksi uudestaan ja uudestaan ensin vanhempiensa ja myöhemmin myös muiden läheistensä tekojen kautta. Lapsi-Alvar tuo mieleen Muumi-kirjoista tutun näkymättömän lapsen. Kun aikuiset eivät huomoi häntä eikä hän löydä uusia ystäviäkään, hän vajoaa vähitellen olemattomiin, menettää minuutensa ja identiteettinsä, kunnes jäljellä ei ole yhtään ehjää muistoa tai rakennuspalikkaa, jolla oman minuutensa saisi jälleen kasaan. Muumiperhe saa Ninnin lopulta jälleen näkyväksi ystävällisellä käytöksellään, mutta kun Alvarin saarella isänsä kanssa vieraileva pieni Henrik-poika tarjoaa Alvarille ystävyyttään, tämä pelästyy. Mielen eheytyminen on hyvin hidasta ja lähes vaivihkaista työtä, jossa putoaminen takaisin pohjalle on liiankin helppoa. Kaukonen havainnollistaa lähes musertavan liikuttavalla ja kuitenkin yksinkertaisella tavalla masennuksen itsepintaisuuden ja uskomattoman vahvan otteen ihmisestä:

Henrik oli ollut oikeassa, pitäisi huolehtia ulkonäöstä. Lämmittäisin riittävästi vettä ja siistisin itseni. Juoksisin rantaan odottamaan venettä, lähettäisin Henrikille terveisiä. Tilaisin juustoa, lihaa ja suklaata, ehkä pullon viiniä. Sanoin peilikuvalleni lapsuudesta tutun fraasin:
”Alvar, kyllä tästä selvitään.” Se näytti uskovan minua.
Alvarin verbien konditionaaleissa on ensin vakaan aikomuksen ja ryhdistäytymisen maku, ennen kuin ne nopeasti muuttuvatkin haavemaailmoihin kurotteleviksi hennoiksi toiveiksi. Ne kertovat karulla tavallaan, kuinka masennus voi olla kuin vankila, jonka kaltereita ei näe kuin vasta, kun on jo innoissaan rientämässä vapauteen.

Kohina on kieleltään ja tarinaltaan kaunis teos, mutta vierastan sen kliinistä eheyttä ja yksinkertaisuutta. Romaani on hieman liiankin näppärä oma pikku kokonaisuutensa, joka jäi kipeästi vaille yllättävämpää rosoa ja rumuutta. Alvarin ajatuksissa on myös runsaasti toisteisuutta, ja usein koin kaluavani samoja luita uudestaan ja uudestaan. Alvarin hahmo jää jopa hieman ahdistavan etäiseksi, kuin kirjan kannessa selkänsä lukijalle kääntänyt mies, mutta sen ei välttämättä tarvitsisi olla romaanin heikkous. Yhtä lailla se on olennainen osa romaanin tunnelmaa. Vaikka Kohinassa vilahtaa hetken aikaa muutama hyvin vaikuttavakin kohtaus, romaanin kokonaisvaikutelma jää minulle hieman tympeäksi ja laimeaksi.

8 kommenttia:

  1. Voi miten hienosti kuvaat Alvarin masentuneisuutta ja tuo vertaus näkymättömään lapseen oli todella oivallinen.

    Itse vaikutuin ihan hurjasti tämän teoksen lopusta, ihan sain siitä kicksejä suorastaan ja koko tarina näyttäytyi lopun jälkeen ensin toisin ja sitten taas toisiin vakiintumatta kumpaankaan toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Omppu! Olen samaa mieltä kanssasi tuon lopun suhteen. Se oli todellakin vaikuttava ja herkullisen monitulkintainen.

      Poista
  2. Kirjoitat todella hienosti tästä kirjasta - niin hienosti, että aikomukseni lukea tämä jonakin päivänä vahvistuu... Tuo kauneuden ja roson suhde on aina yhtä mielenkiintoinen kysymys, yksi niistä perustoista joille lukukokemus rakentuu.

    Ja oi, pieni kielentutkijaminäni riemastui kirjoituksessasi erityisesti tuosta hienosta konditionaalien tulkinnasta: mitä kaikkea ne voivatkaan tarkoittaa, kiehtovat konditionaalit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katja, kommentistasi. Jotain rosoisuuden vivahteita tässä kirjassa kyllä on, mutta toivoin, että ne olisi viety vielä aavistuksen pidemmälle loppua kohden. Kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos ja jään odottamaan mielenkiinnolla Kaukosen seuraavia teoksia.

      Lukukokemukseni huippuhetkiä oli juuri tuo oivallus konditionaalien monimerkityksellisyydestä. Hyvin yksinkertainen asia oikeastaan, mutta en ole koskaan minkään toisen kirjan kohdalla kokenut niiden vaikutusta yhtä vahvasti.

      Poista
  3. Luen kotimaista kirjallisuutta niukasti. Viime vuonna tutustuin siihen paremmin. Minulle nousi siinä oma suosikkini. Mutta Kohina vaikutti minuun. Kirjan ympäristöllä olisi osansa. Tämä sijoittui omissa suosikeissani korkealle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miljöö luo tähän romaaniin todellakin sen ominaistunnelman. Myös kielen rytmi on kaunista ja se tuntuu jopa myötäilevän ympäristöä. Laadukas teos kotimaisella kentällä, vaikka kokemuksena jäi minulle ehkä vaisuksi, muutamia yksittäisiä kohtia lukuunottamatta.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.