keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Susan Sellers: Vanessa & Virginia



Brittiläisen kirjailijan Susan Sellersin Vanessa & Viriginia on fiktiivinen romaani Virginia Woolfista ja hänen sisarestaan Vanessa Bellistä. Teos on Vanessan kirje itsemurhan tehneelle sisarelleen. Se koostuu lyhyistä muiston palasista, joissa korostuu taidemaalari Vanessan tapa hahmottaa maailmaa ja ihmisiä visuaalisina kuvina. Vanessan muistoissa jokaiseen hetkeen kiteytyy tietty tunnetila ja merkitys kuin maalauksissa. 




Näen sinun seisovan joen penkalla ja etsiskelevän katseellasi kiviä, joilla täyttää taskusi. Tunnen halvaannuttavan kylmyyden, kun astelet jokeen, märkien vaatteittesi painon kun pakotat itseäsi eteenpäin. Vesi on suussani, keuhkoissani, kun joki vetää meidät pinnan alle. Tällä kertaa en voi paeta. Pimeys on nielaissut koko kuvan. Minulla ei ole tahtoa päihittää sitä.

Vanessa & Virginia on psykologinen romaani, joka pureutuu syvälle Vanessan ja Virginian sisarussuhteen ytimiin. Vanessa ja Virginia ovat uskomattoman läheiset niin henkisesti kuin fyysisestikin. He elävät symbioottisessa suhteessa, jossa toisen toiminta aiheuttaa välittömästi reaktion myös toisessa. Sisarusten suhde on myös ambivalentti hurjan rakkauden sekä raastavan kateuden ja vihan kietoutuma. He ovat niin lähellä toisiaan, että vastakkaiset tunteet eivät enää erotu toisistaan. Romaani onkin ennen kaikkea Vanessan puhetta Virginialle. Se on tunnustuskertomus, jossa Vanessa purkaa sisarussuhteensa jännitteet palasiksi ja kertaa kaiken sen, mitä he eivät pystyneet sanomaan toisilleen ääneen. Vanessa ja Virginia ei kuitenkaan kerro Virginian elämästä. Pikemminkin se on tarina Vanessan elämästä, joka peilautuu Virginian elämän kautta. Virginialle kohdistetut sanat antavat vaikutelman, että missä tahansa Vanessa on tai mitä tahansa hän tekeekin, Virginia on läsnä. Sisaret ovat toisilleen kuin toinen minuus.

Romaani on myös mielenkiintoinen kuvaus Bloomsbury-ryhmässä vallinneesta ainutlaatuisesta ystävyydestä. Hahmojen moderni elämäntapa ja vapautuminen yhteisön normeista tuntuu vielä nykyaikanakin todella rohkealta. Sukulaissuhteiden, sukupuolen ja seksuaalisuuden määritelmät väistyvät yksinkertaisen ja puhtaan kiintymyksen tieltä. Ystävyys ja rakkaus ovat häilyviä ja yksiavioisuus julma ja keinotekoinen rakennelma.

Sellersin romaanissa on kaunista ja kuulasta surumielisyyttä, joka sopii hyvin syysiltojen lukuhetkiin. Vanessan ja Virginian elämänkatsomuksessa on jotain kylmää toteavuutta, joka ei säästele tunnetilojen yksityiskohtaisuudessa, mutta kohtaa elämään sisältyvän epätoivon uskomattomalla järkähtämättömyydellä. Rakkautta, hulluutta ja surua ei pysty pilkkomaan tai erittelemään vaan niissä on ykseyden tuomaa kauneutta ja puhtautta. Ne eivät ole määritteitä vaan totuuksia, ihmisen fyysisiä ja luonnollisia olemisen tapoja.

Kasvosi puhkeavat ovelaan hymyyn.
”Joskus minusta tuntuu kuin näkisimme maailman saman silmäparin läpi – mutta me vain käytämme eri silmälaseja.”

Vanessa & Virginian ovat lukeneet myös ainakin Maria, Marissa, Leena Lumi ja Jaana.


-
Susan Sellers: Vanessa & Virginia (Into, 2013)
Alkuteos: Vanessa and Virginia
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2008
Suomentaja: Soili Takkala
Sivumäärä: 244

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut



Viime vuoden Tieto-Finlandian voittanut Syötäväksi kasvatetut on tärkeä teos, jonka sisällön tulisi olla osa yleissivistävää koulutustamme. Toimittaja Elina Lappalainen kuvaa siinä tarkasti suomalaisen maito- ja lihatalouden rakenteita ja toimintaa. Hän siis kertoo konkreettisesti sen, mistä ruokapöytämme liha ja maito tulevat. Teos on kirjoitettu selkeästi ja kansantajuisesti. Takakannessa kerrotaan, että kirja kertoo lihan tehotuotannosta ”kaunistelematta mutta myös kauhistelematta”. Setänsä maatilan vieressä kasvaneella Lappalaisella onkin aihettaan kohtaan tietynlainen jalat maassa -asenne, josta pidän.

Kirjassaan Lappalainen kuvaa tarkasti maamme eniten syötyjen eläinten koko elinkaaren syntymästä teurastamolle. Teoksessa on omat lukunsa kanalle, broilerille, sialle ja lehmälle. Teoksessa ei juurikaan pohdita, tulisiko ihmisen syödä lihaa vai ei. Lappalainen on uhrannut kirjastaan yhden luvun lihansyönnin eettisen perustan pohdinnalle, ja käsittely on hyvin pinnallinen ja neutraali. Kyse ei siis ole siitä, tulisiko eläimiä kasvattaa syötäväksi alun perinkään vaan siitä, miten tuo kasvattaminen olisi mahdollisimman eettistä. Lappalainen pohtii eläinten hyvinvointiin liittyviä tekijöitä, arvioi kasvatusolosuhteita ja kärsimystä aiheuttavien toimenpiteiden tarpeellisuutta. Hän tarkastelee myös suomalaisten maatilojen taloudellista tilannetta ja tulevaisuutta. Maatilojen lisäksi Lappalainen  ottaa huomioon koko lihatalouden arvoketjun kuten eri lihantuotannosta vastaavat yritykset ja muut lihatalouteen liittyvät viranomaiset ja toimijat. Lisäksi hän käsittelee myös tuotantoeläimiin liittyvää lainsäädäntöä, maatalouden ympärillä olevia poliittisia asetelmia sekä lihatalouteen liittyvän suojelun ja valvonnan rakenteita. Kirjaansa varten Lappalainen on vieraillut monilla tiloilla ja teurastamoilla. Hän on haastatellut tilojen pitäjiä, teurastamon henkilökuntaa, eläinlääkäreitä, eläinten hyvinvoinnin tutkijoita ja Suomen suurimpien maidon- ja lihantuotantoyritysten edustajia. Tuloksena on siis hyvin perusteellinen katsaus kotimaiseen maidon- ja lihantuotantoon.


Sekasyöjä valistuu

Olen itse sekasyöjä. Muiden sekasyöjien kanssa lihataloudesta keskusteltaessa monesti nousee esiin se, että lihaa syövän on ainakin kestettävä tieto siitä, mistä hänen lihansa tulee. Minulla ei ole ongelmaa tiedostaa, mistä kohtaa eläintä syömäni liha on otettu, mutta on myönnettävä, että ennen Lappalaisen kirjan lukemista en ole täysin hahmottanut, mitä kaikkea syömäni lihan tuottaminen vaatii. Olen kotoisin kaupungista, joten maatilaelämä ei oikeastaan koskaan ole konkretisoitunut minulle kokonaisuudessaan vaan käsitykseni perustuvat erilaisiin, lähinnä median välittämiin mielikuviin. Kanan kasvattamisesta termit häkkikanala ja lattiakanala olivat minulle ennestään tuttuja, ja tiesin suunnilleen, mitä ne tarkoittivat. Vuoden 2009 sikala-videokohun myötä osasin myös odottaa kuvausta ahtaassa häkissä viruvasta likaisesta emakkosiasta. Muistan nähneeni kuvia myös lehmien lypsykoneesta, mutta muuten mielikuvani lehmistä perustuvat autolla ajaessa bongattuihin pellolla laiduntaviin eläimiin. Samaa kuvaahan minulle välitti viime vuonna myös Valionmainos, jossa Heikki Paasonen tepastelee laitumella Irma-lehmän kanssa ja kertoo, kuinka Valion maito syntyy ”puhtaasta luonnosta ja onnellisista lehmistä”. Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa, ensimmäinen reaktioni oli, että mitä tällä mainoksella oikein peitellään.


Lihan- ja maidontuotantoon liittyy paljon erilaisia rakenteita, joista en ole ollut lainkaan tietoinen. Hävettää myöntää, mutta en ole ikinä ymmärtänyt miettiä, että jos muniva kana kerran on naaras, minne kaikki urospuoliset kanat eli kukot menevät. En tiennyt, että kanatilojen lisäksi on olemassa siitoskanaloita, joissa elävät kukot ja kanat, niin sanottu vanhempaispolvi, tuottavat hedelmöittyneitä munia, joista syntyvät ne kanat, joiden munia me syömme. On myös olemassa hautomoita, jonne siitoskanaloista kerätyt hedelmöittyneet munat viedään. Kun untuvikot ovat kuoriutuneet, ne erotellaan kana-untuvikkoihin ja kukko-untuvikkoihin. Munantuotannolle kukot ovat tarpeettomia, joten ne tapetaan hiilidioksidilla. En ole myöskään kunnolla ajatellut sitä, että tuottaakseen maitoa tasaisesti lehmän on synnytettävä yksi vasikka vuodessa. Syntyneet sonnivasikat viedään maitotiloilta kasvattamoihin, joissa ne kasvatetaan mahdollisimman isoiksi ennen teuraalle vientiä. Suomessa myytävä naudanliha on siis lähes pääasiassa maidontuotannon sivutuote, vaikka meillä kasvatetaan myös jonkin verran pelkästään lihaksi tarkoitettua rotukarjaa.


Tehotuotanto ja luomu eivät välttämättä vastaa mielikuvia

Yksi tärkeimpiä Lappalaisen nostamia huomioita on mielestäni läpinäkyvyyden lisääminen lihan- ja maidontuotannossa. Lappalainen käsittelee kirjassaan maatilojen ja lihantuotantoyhtiöiden nihkeää suhtautumista journalisteihin ja heidän päästämistään seuraamaan eläinten olosuhteita ja käsittelyä. Esimerkiksi Atria ei pitänyt Lappalaisen käsikirjoituksessa osista, joissa hän kuvaili näkemäänsä broilereiden lastausta teuraskuljetusautoon omin sanoin. Yhtiön edustajan mielestä ”broilerintuotanto ei ole lastaamista salaillut eikä salaile, mutta kaikki ihmiset ymmärtävät, että kaikkea ei ole tarkoitettu reviteltäväksi julkisuudessa”. Yleinen mielikuva tuntuu olevan, etteivät ihmiset kestä kuvia kuolleiden eläinten ruhoista tai sanallista kuvausta kanan elämästä häkissä, jossa virike tarkoittaa kynnysmaton palasta nurkassa. Olen samaa mieltä ystävieni kanssa, että kuluttajien on kannettava vastuunsa siinä missä tuottajien ja lainsäätäjienkin. Lihansyöjien tulisi pystyä kohtaamaan se todellisuus, jossa hänen ruokansa on tuotettu. Lihatuotantoyhtiöt eivät luota tavallisten kuluttajien arvostelukykyyn ja siksi tuotanto-olosuhteita salaillaan ja peitellään julkisuudelta. Pitkä arvoketju ja lihantuotannon hyssyttely lisää epäluottamusta ja hämärtää kuluttajalle välittyvää kuvaa hänen syömänsä ruoan alkuperästä ja eettisistä lähtökohdista.

Lappalainen kuvaa kirjassaan monia suomalaisia maatiloja, joilla eläimistä välitetään ja niiden hyvinvointia pidetään tärkeänä. Itselleni oli tärkeää ymmärtää, että vaikka puhutaan tehotuotannosta, arvoketjun päässä on yleensä silti yksilö, maatilan pitäjä, jonka henkilökohtainen hyvinvointi ja varallisuus vaikuttavat keskeisellä tavalla siihen, miten hänen pitämänsä eläimet voivat. Vaikka Suomessa yleisellä tasolla eläinten tilanne on huomattavasti paljon parempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Keski-Euroopassa, meillä on myös tiloja, joilla asiat ovat todella huonosti. Lappalainen kuvaa järkyttäviä tilanteita siitä, kuinka nälkiintyneet siat elävät puoliksi mädänneiden yksilöiden joukossa, koska tilanomistaja ei ole pystynyt taloudellisen kriisin ja alkoholiongelmiensa vuoksi pitämään huolta eläimistään. Koska lihatalous on täysin vailla läpinäkyvyyttä, kuluttaja ei voi tietää minkälaiselta tilalta hänen ostamansa liha on peräisin. Kuten Lappalainenkin, haluaisin itsekin palkita rahapussistani niitä, jotka toimivat eettisesti ja vastuuntuntoisesti. Lappalainen toivookin, että lihantuotannossa lisättäisiin luomun kaltaisia merkintöjä, joiden kautta pystyttäisiin säätelemään, minkälaiselta tilalta mikäkin liha on peräisin.

Luomu-nautaa, luomu-kananmunia ja luomumaitoa on saatavilla kaupan tiskiltä, mutta luomu-broileria ja luomu-sikaa Suomessa ei tuoteta. Luomuvaihtoehtojen myynnin ja markkinoinnin ongelmana on myös se, etteivät lihan- ja maidontuotannosta vastaavat suuryritykset halua luoda liian jyrkkää vastakkainasettelua luomutuotteiden ja normaalituotannon välille. Luomu-merkkiä ei myöskään ole suunniteltu suoraan eläinten hyvinvoinnin varmistamista varten, vaikka sen säädökset koskevat osittain myös tuotantoeläinten olosuhteita. Lappalainen tuo myös esiin, että luomunkin kohdalla jälleen kerran tärkeämpää on maatilan pitäjän oma motivaatio kuin ulkopuolinen ohjaus ja säädökset. Luomun minimisäädökset voi täyttää, mutta todelliset vaikutukset lähtevät siitä, että tilanpitäjä on myös itse kiinnostunut tuottamansa ruoan eettisyydestä ja luonnonmukaisuudesta eikä sitoudu säädöksiin ainoastaan taloudellisen hyödyn toivossa. Lappalainen huomauttaakin, että tavallisella tilalla, jossa tilan omistaja välittää eläimistään, tilanne voi olla huomattavasti paremmin kuin minimisäädökset täyttävällä luomutilalla.

Lappalaisen kirjasta nousee esiin, ettei suomalaisella lihantuotannolla mene hyvin. Kotimainen maidon- ja lihantuotanto ei itsessään ole erityisen kannattavaa ja tällä hetkellä se on täysin maataloustukien varassa. Tuleva sukupolvenvaihdos maatiloilla laskee Suomen omavaraisuutta ja lihaa on tuotava yhä enemmän ulkomailta. Tuontilihan eettistä perustaa on puolestaan monta kertaa vaikeampi selvittää kuin kotimaisen. Taloudelliset vaikeudet puolestaan lisäävät tilallisten henkilökohtaisia ongelmia, jolloin eläinten hoidon laiminlyöntikin lisääntyy. Lappalaisen kirjassa tulee esiin, että koska eläinten hyvinvointi parantaa myös lihan ja maidon tuottavuutta, uusia ratkaisuja kehitetään jatkuvasti. Eläinten elinolosuhteiden ja hyvinvoinnin parantaminen uusilla ratkaisuilla vaatii kuitenkin investointeja, joihin tilallisilla ei ole varaa. Tilallisten taloudellisia ongelmia lisää myös heidän heikko asemansa elintarviketuotannon alkupäässä. Lappalainen tuo esiin, että vähittäiskauppa vie yhä vain suurempia siivuja elintarvikkeiden hinnasta. Suomessa vähittäiskauppaa hallitsevilla suuryhtiöillä Keskolla ja S-ryhmällä on myös niin paljon vaikutusvaltaa, että ne pystyvät neuvottelemaan itselleen tuottajien kannalta epäedullisia sopimuksia. Hankinnan ja logistiikan keskittyminen myös heikentää pienten paikallistuottajien asemaa.


Keskustelussa jyrkistä ääripäistä kompromisseihin?

Tuotantoeläinten hyvinvointiin vaikuttaa keskeisellä tavalla myös eläinten pitoa koskeva lainsäädäntö, johon sisältyy niin Suomen eläinsuojelulaki kuin EU:n eläinten suojelua koskevat direktiivit. Lappalaisen kirjasta käy ilmi, että eläinsuojelulain uudistamista koskeva lakiesitys saattaisi arvion mukaan tulla käsittelyyn vuonna 2015. Lainsäädäntöä ajatellen Lappalainen painottaa julkisen keskustelun tärkeyttä ja median vastuuta tutkimustiedon esiin tuomisessa kansalaisille. Hän huomauttaa myös, että eläintensuojelu on aiheena altis populistisille käsittelyille ja poliitikkojen mielipiteet saattavat ajautua helposti ääripäihin.

En vastusta eläinten syöntiä itsessään, mutta eläinten tehotuotanto on minusta iso eettinen ongelma. Lihansyöntiin liittyy myös paljon ekologisia ongelmia, joiden vuoksi koen, että lihansyönnin vähentäminen olisi erityisen tärkeää. Lappalainen ei kuitenkaan käsittele kirjassaan maidon- ja lihantuotannon ekologisia vaikutuksia. Aiheesta olisi ollut todella kiinnostavaa lukea, mutta näen sen myös menevän hieman Lappalaisen näkökulman ohitse. Lappalaisen kirja käsittelee maidon- ja lihantuotantoa myös hyvin leimallisesti Suomen näkökulmasta, kun taas maidon- ja lihantuotantoon liittyvien ekologisten ongelmien käsittely vaatisi mielestäni myös globaalin tason huomioimista. Lappalaisen kirjassa nousee kuitenkin esiin tähän aiheeseen liittyvä keskeinen dilemma: Lappalaisen mukaan eettiseltä kannalta olisi paras suosia naudanlihaa, mutta ympäristön kannalta juuri naudanliha on kaikkein tuhoisinta.

Lappalaisen kirja on mielestäni hyvä teos siinäkin mielessä, että toivoisin sen lievittävän liian usein äärimmäisiin mielipiteisiin hakeutuvaa lihansyönti vs. kasvissyönti -keskustelua. Lappalainen on itse lihansyöjä, mutta peräänkuuluttaa eettistä tuotantoa, eläinten hyvinvointia ja ennen kaikkea lihansyönnin vähentämistä. Olen päässyt kuulemaan monenlaisia kasvissyöntiä puolustavia puheita ja koen, ettei muutosta tapahdu ihmisten syömisen jyrkällä moralisoinnilla ja vaatimalla lihansyönnin totaalista lopettamista. Minulle syöminen ei ole vakaumus vaan jokapäiväinen arkinen toimenpide ja minusta on naiivia väittää, että lihansyönnissä olisi vain ja ainoastaan kyse moraalisesta valinnasta. Monille kyse on ensisijaisesti arjesta ja sen toimivuudesta. Viime vuodenvaihteesta alkaen olen vähitellen yrittänyt vähentää lihansyöntiäni varsinkin arkisilla aterioillani. Tavoitteenani on, että lihasta tulisi minulle vähitellen eräänlainen luksusruoka eli silloin kun sitä syön, olisin myös valmis maksamaan enemmän siitä, että se on eettisesti tuotettua.

Lihan vähentäminen ruokavaliossani ei ole kuitenkaan ollut kovin vaivatonta. Pohjimmiltaan kyse on oikeastaan ollut kokonaan uudenlaisen ajattelutavan opettelemisesta, koska olen kasvanut suunnittelemaan ateriani lihan ympärille. Vähitellen olen yrittänyt eri lähteistä kerätä toimivaa arkisten kasvisruokalajien valikoimaa, josta laitan jokapäiväisen ruokani. Olen ottanut selvää proteiininlähteistä ja monesti kauppareissuni ovat pidentyneet merkittävästi, koska lähikaupastamme ei saa mung-papuja, bataattia tai aina edes selleriä. Monesti koen nämä toimenpiteet ylimääräiseksi vaivaksi, koska en ole erityisen innokas ruoanlaittaja ja usein syöminen on minulle vain jokapäiväinen välttämättömyys. Voin vain kuvitella, kuinka raskaalta syömistapojen muuttaminen olisi työssä käyvälle perheenäidille. Koen, ettei ihmisten syömisiä pitäisi mennä arvostelemaan, koska monesti kyse ei käytännössä edes ole moraalisesta valinnasta vaan tapa selviytyä arjesta. Kun vaaditaan liian paljon ja se tehdään rankalla syyllistämisellä, en ihmettele, että kiireinen ihminen ei jaksa nähdä vaivaa. Kasvisruokapainotteiseen ruokavalioon siirtymisestäni on tullut itselleni kuitenkin pääasiassa positiivinen kokemus, koska yritän olla vaatimatta itseltäni liikaa ja arvostamaan pieniä askelia ja valintoja. Nykyisin koen myös syöväni parempaa ruokaa, koska panostan sen tekemiseen ja raaka-aineisiin enemmän.


-                                                                                                                                                               
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä (Atena 2012)
Sivumäärä: 355

torstai 12. syyskuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu



Vaalin lasta vaivoikseni. Huolikseni huiskuttelen. Kaihokseni kasvattelen.
Minne minä poikani keinutan? Kovaan ääneen komennettavaksi, perässäjuoksettavaksiko? Entä jos hänestä ei kasva kunnollinen ja hyvätapainen?
Minne keinutan tyttäreni? Kotiapulaiseksiko liian varhain? Naisen koviin kohtaloihin, yökeinujaksiko iäti? Entä jos hänkin on voimiltaan heikko?
Minne itseni keinutan? Haipuneeksi harmaahapseksi, kelopuuksiko norjaan hongistoon? Enkö minnekään? Enkö minnekään!

Pauliina Rauhalan Taivaslaulua on ylistetty monessa kirjablogissa, enkä olisi osannut siihen tarttua, ellen olisi lukenut siitä niin hyviä ja innostavia blogikirjoituksia. Taivaslaulu on vahva esikoisteos. Sen aihe on rohkea ja taatusti keskustelua herättävä. Rauhalan kieli on ajoittain suorastaan upeaa ja lumoavaa, mutta kokonaisuutena teos ei minua aivan täysin hurmannut.

Taivaslaulu on kertomus rakkaudesta ja kärsimyksestä kietoutuneena julmalla tavalla toisiinsa. Vilja ja Aleksi kuuluvat vanhoillislestadiolaisyhteisöön, jossa uskotaan, että jokaisen perheen lapsimäärä on Jumalan ennalta päättämä eikä Jumalan suunnitelmaan ole puuttuminen. Neljän lapsen jälkeen Vilja kokee menettäneensä kehonsa ja itsensä Jumalan vaatimalle äitiydelle. Hän tuntee itsensä heikoksi, kun ei jaksa niin kuin muut äidit jaksavat. Aleksi joutuu ihailemaan vaimoaan usein etäältä, kun lapset tulevat väliin. He tarvitsevat Viljan huolenpitoa Aleksia enemmän. Läheisyyden hetket ovat harvassa, ja niitä vähäisiäkin hetkiä varjostaa uuden raskauden pelko.

Ajattelen kohtuullisuutta, jota kadehdin enemmän kuin mitään muuta, ja itken. Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä.   

Rauhala on tavoittanut Taivaslaulussa hyvin Viljan tuntemusten ristiriitaisuuden. Äitiys ja minuus sulkevat Viljan maailmassa toisensa pois. Jos haluaa rakastaa perhettään ja olla äiti, on menetettävä kehonsa ja minuutensa. Äitiys merkitsee kaiken antamista ja luovuttamista Jumalalta saadulle tehtävälle. Äitiys ei anna tilaa olla mitään muuta. Viljan todellisuudessa rakkaus ja kärsimys ovat kuin kolikon kaksi eri puolta. Taivaslaulun vahvuus on Rauhalan allegorisessa kielessä, joka auttaa ymmärtämään Viljan ristiriitaisia tunteita ja vaikeasti käsitteellistettävissä olevaa ahdistusta. Vertauskuvien kautta Viljan kokemus muuttuukin todellisemmaksi ja kouriintuntuvammaksi lukijallekin.

Viljan ja Aleksin näkökulmien vaihtelu on romaanissa sujuvaa. Kokonaisuuden kuitenkin rikkovat väliin ujutetut lestadiolaisuutta koskevat blogitekstit. Ne tuntuvat romaaniin kokonaisuuteen ja tyyliin nähden irrallisilta ja niiden motivointi on hataraa. Lapsen kielellä kerrotut osiot nukkeleikeistä puolestaan toimivat allegoriana naisen elämälle lestadiolaisyhteisössä, mutta siitä huolimatta nekin tuntuvat jotenkin ylimääräisiltä. Kerronnan erilaisia tyyppejä on tiiviissä romaanissa liikaa. Viljan ja Aleksin näkökulmiin keskittyminen olisi ehkä tehnyt romaanista tasapainoisemman.

Taivaslaulu tuo esiin, kuinka eri asia usko ja uskonto voivat olla. Viljan ja Aleksin henkilökohtainen usko on kaunista ja lohdullista. Se suodattuu heidän jokaisesta arkisestakin hetkestä läpi. Se on kykyä olla onnellinen pienistäkin hetkistä sekä rakastaa uskomattomalla lämmöllä ja ymmärryksellä. Uskonto ja seurakunta taas näyttäytyvät romaanissa jatkuvan arvostelun ja tuomitsemisen tilana, jossa onneksi kuitenkin hetkittäin pilkahtaa jokin myötätunnon ja ymmärryksen hitunen kuten Viljan avulias ystävä Maria.


Yllätyin siitä, kuinka kriittisessä valossa vanhoillislestadiolaisuus romaanissa ilmeni. Kritiikille tai oikeastaan pikemminkin avoimelle keskustelulle tuntuisi kuitenkin selvästi olevan tarvetta. Se tulee jo esiin siinä, että Rauhalan Taivaslaulua pidetään tabuja rikkovana tekona, vaikka kyse on ainoastaan yhteisön sisällä koetun ahdistuksen esiin tuomisesta. Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän "tapakristittyjen" elämästä. Yksipuoliseen tuomitsemiseen ei minusta ole varaa, koska samankaltaiset ongelmat tulevat meitä vastaan omassakin ”yhteisössämme”. Meillä yhteisön vaatimukset eivät ole ehkä yhtä vahvoja ja sitovia, mutta kokemukset niistä voivat olla lähes yhtä rankkoja kuin Viljalla. Kauhistelen jatkuvasti, kuinka nuoret äidiksi tulleet tuttavani tuntuvat pyytelevän anteeksi sitä, etteivät he ole tarpeeksi hyviä äitejä, koska he eivät jaksa täysimetystä tai eivät saa lastaan nukkumaan päiväunia. Äitiys siinä missä kaikki muutkin elämäntapamme syömisestä liikkumiseen ja työnteon määrään ovat jatkuvan arvostelun ja tuomitsemisen alaisina, vaikka meillä ei olisikaan Raamattua tai muuta pyhää kirjaa kertomassa, miten tulisi elää. Ystäväni ja tuttavani eivät ehkä uuvu suuren lapsimäärän alla, mutta työelämän ja yhteiskunnan vaatimusten alla kyllä. Siis yhtä lailla meidän kuin vanhoillislestadiolaistenkin olisi tärkeä pohtia, mitä ihmisyydessä todella arvostamme ja milloin tuomitsemme vain tehdäksemme itsemme autuaiksi. 


Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta käydään muuten Ylen Inhimillisessä tekijässä huomenna perjantaina 13.9. klo 22.00-22.50. Keskustelijana paikalla on muun muassa Pauliina Rauhala itse. Uusinta tulee 15.9. klo 17.10 ja ohjelma on myös nähtävillä Yle Areenassa vuoden ajan.

Blogikirjoituksia Taivaslaulusta on runsaasti, joten kannustan googlettamaan, jos teos kiinnostaa enemmänkin.


-
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Sivumäärä: 281

lauantai 7. syyskuuta 2013

Taskunovellit (toim. Vilja-Tuulia Huotarinen)



10.6.
Rakas päiväkirjani, olen tavannut ihanan miehen. Hän on hellä, komea ja fiksu. Oikeastaan onni, että kohtalo heitti meidät yhteen vasta nyt: minua hävettää kun vain ajattelenkin, että hän olisi nähnyt minut pari vuotta sitten, sen kypsymättömän ja lapsellisen abin. Hänen nimensä on Petri Tamminen ja hän on kirjailija. Kirjailijat ovat ihania. Eivät tietenkään kaikki, monet heistä luulevat itsestään liikoja ja esiintyvät esim. televisiossa, mutta Petri on ihana. (Petri Tamminen: Erään ihailijan päiväkirjasta)

Viime helmikuussa Tampereella järjestetyillä Elävän kirjallisuudenfestivaaleilla kävin kuuntelemassa novellipotpuria, jossa osa Taskunovellit -kokoelman kirjoittajista luki vuorollaan otteen omasta novellistaan. Tilaisuudesta muotoutuikin ainutlaatuisen riemukas, kun kuuntelemaan hiljentynyt yleisö ja muut kirjailijat purskahtivat hillittömään nauruun Petri Tammisen lukiessa omaa novelliaan ”Erään ihailijan päiväkirjasta”. Tammisen itseironia on hauskuudessaan voittamaton. Novellin kertoja on rakastunut kirjailija Petri Tammiseen, ja hänen ylistyssanansa kirjailijan taidoille ovat vuolaat: ”Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa ja tiedän, että jonakin päivänä ne vielä palkitaan ansioidensa mukaan, mutta syvällä sisimmässään hän on lyyrikko.” Tammisen novelli pääsikin todellisiin oikeuksiinsa kirjailijan itsensä lukemana.

Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama novellikokoelma Taskunovellit koostuu kahdestatoista lyhyestä noin kymmenen sivun mittaisesta novellista. Kokoelman kirjoittajiksi on saatu kerättyä mielenkiintoisen värikäs joukko. Nimekkäimpiä kokoelman kirjoittajia lienevät Petri Tammisen lisäksi esimerkiksi Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Sirpa Kähkönen. Mielenkiintoista oli myös päästä lukemaan novellit Eino Santaselta ja Ville Hytöseltä, jotka ovat enemmän kunnostautuneet runoilijoina kuin prosaisteina. Mukavana lisänä kokoelmasta löytyy myös Tommi Musturin sarjakuvanovelli. Jäin kuitenkin kipeästi kaipaamaan kokoelman toimittajan Vilja-Tuulia Huotarisen esipuhetta, jossa olisi voitu avata hieman enemmän kokoelman taustoja. Minua jäi kiinnostamaan, miksi tällainen teos on haluttu tehdä, millä tavalla sen kirjoittajat ovat valikoituneet ja minkälaisia ohjeita kirjoittajille on annettu esimerkiksi novellien pituuden suhteen.

Mitään erityistä yhtenäistä teemaa Taskunovelleilla ei näyttäisi olevan. Aiheet ja tyylit vaihtelevat paljon. Kuitenkin lähes jokaisessa novellissa tuntui olevan jotain hyvin suomalaista. Moni novelli selkeästi ironisoi suomalaista yhteiskuntaa ja perinteikästä suomalaista mielenmaisemaa. Jotkut novellit kuvasivat suomalaisuutta turhankin tutulla tavalla, kun taas toiset toivat sitä mielenkiintoisella ja tuoreella tavalla esiin. Yksi suosikkinovelleistani oli Rosa Meriläisen ”Pieni naiskaartilainen”, joka sijoittuu Tampereelle sisällissodan aikaan. Näkökulma on tyttärensä kanssa kirkkoon piiloutuneen punaisen äidin, jonka hätä ehtii riipaisemaan syvältä muutamankin sivun aikana.

Lyhyys toi novelleihin mukavaa napakkuutta. Koska tekstimäärä on hyvin rajallinen, novellit tuntuvat keskittyvän vain yhteen ideaan tai teemaan. Tekstimäärän vähäisyys on varmasti kirjailijalle haaste, mutta monien novellien kohdalla pieneen tilaan on saatu särmikkäästi tiivistettyä se kaikkein olennaisin ja koskettavin. Omaan makuuni novellien taso vaihteli kuitenkin paljon. Esimerkiksi Tuomas Kyrön novelli ”Kaksijakoinen Raimo” käsitteli lihavuutta mielestäni aivan liian yksioikoisesti ja makaaberin liioitellusti. Novellista puuttui kokonaan se hienovaraisuus, joka on novellistiikan lajissa kauneinta ja kutkuttavinta. Petri Tammisen ja Rosa Meriläisen novellien lisäksi ihastuin erityisesti Anu Holopaisen novelliin ”Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT!”. Novellissaan Holopainen on onnistunut tavoittamaan lapsuuden, kesän ja maaseudun ihanan hentoina ohimenevinä välkkeinä. Kaksi ystävystä kokevat päivän aikana onnea, pelkoa ja pilkahduksen jostain aivan uudesta tunteesta ja yhteydestä, jolle ei ole vielä edes nimeä. Tiina Raevaaran novelli ”Puutarhurin tyttäret” on puolestaan piristävän erilainen novelli kokoelman muiden novellien keskellä. Olen aikaisemmin ihastunut Raevaaran kummallisiin ja unenomaisiin todellisuuksiin lukiessani hänen novellikokoelmansa En tunne sinua vierelläni.  ”Puutarhurin tyttärissä” on samaa kauniin vinksahtanutta tunnelmaa kuin hänen kokoelmassaankin ja on siten ehtaa Raevaaraa.

Taskunovellit ovat lukeneet myös Hanna, Kirsi, Jokke, Maria ja Morre.


-
Taskunovellit (toim. Vilja Tuulia Huotarinen; Karisto 2013)
Kirjoittajat: Anu Holopainen, Ville Hytönen, Riku Korhonen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Laura Linstedt, Rosa Meriläinen, Tommi Musturi, Tiina Raevaara, Eino Santanen, Petri Tamminen, Taija Tuominen.
Sivumäärä: 137

tiistai 3. syyskuuta 2013

Anni Nykänen: Mummo





Anni Nykäsen Mummo on hauskan kepeää luettavaa. Menevä Mummo on vertaansa vailla oleva sarjakuvahahmo. Hän on ihan uudenlainen supersankari, joka taistelee vastaan kalkkeutumista ja tien hiekoitusta. Ja supersankari Mummo todellakin on, sillä sen verran tuntuu hahmossa virtaa riittävän. Vaikka naapureita ja Kauniita ja rohkeita kyttäävä Mummo saattaa hieman toistella joitain mummo-kliseitä, Mummo osaa myös yllättää. Parasta Mummossa onkin spontaani lapsekkuus ja sinnikkäästi pihisevä kapinahenkisyys. Mummossa on jotain Pikku Myymäistä, joka tekee hahmosta kontrasteissaan mielenkiintoisen ja hauskan.

Anni Nykänen: Mummo

Nykäsen Mummo-sarjakuva koostuu pääasiassa kolmen ruudun mittaisista stripeistä, joissa Mummo koheltaa urbaanissa kaupunkiympäristössä ja nauttii häpeämättömästi elämän pienistä iloista kuten terästetystä kahvista tai naapureiden perhedraamasta. Mummon lisäksi stripeissä vilahtelevat myös Pappa, lapset ja lapsenlapset sekä tietenkin Mummon oma hemmoteltu lemmikkikissa Kissi.

Nykäsen piirrostyyli on leikkisää, mutta tyylikästä. Mummon hahmo on ihanan kaunistelematon läpsyvine riippurintoineen päivineen. Tyylikäs kansi ja selkeä taitto tekee kirjasta myös itsessään kauniin esineen. Mummon kohellukset ovat jatkuneet myös jatko-osassa Mummo 2 ja uusia Mummo-sarjakuvia päivittyy Anni Nykäsen Mummo-blogiin. Viimeisimpänä muun muassa Ronn Mossin Suomen vierailun innoittama strippi.

Mummonsa ovat lukeneet myös esimerkiksi Krista ja Suketus.


Anni Nykänen: Mummo


-
Anni Nykänen: Mummo (Sammakko 2010)
Sivumäärä: 103