tiistai 23. kesäkuuta 2015

Auli Leskinen: Petojen aika


Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY 2013)
Sivumäärä: 331
-

Auli Leskisen esikoisteos Petojen aika kertoo Augusto Pinochetin sotilasvallankaappauksesta Chilessä vuonna 1973 sekä sen jälkeisestä ajasta sotilasdiktatuurin hallitsemassa maassa. Tapahtumien keskiössä on nuori tyttö, Cristina Rojas, jonka perhe on syrjäytetyn vasemmistohallitsija Salvador Allenden tukijoita. Vallankaappauksen myötä Rojasin perheenjäsenistä tulee peloteltuja ja vainottuja. Cristinan veli pakenee maasta ja pian myös isä katoaa. Jäljelle jäävät ainoastaan pikkuveli ja äiti, joka alistuu mihin vain saadakseen olla turvassa.





Petojen aika oli ehdolla vuonna 2013 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Se on realistiseen tyyliin kirjoitettu historiallinen romaani julkisen hallinnon brutaalista vallankäytöstä, yksilönvapaudesta, menetyksestä, pelosta ja rohkeudesta. Romaani kuvaa vainoharhaisen hallinnon luomaa yhteiskunnallista ilmapiiriä. Ihmisten identiteetit rakennetaan valtiovallan toimesta uudelleen sen mukaan, miten heidän on lupa ajatella ja elää. Väärin ajattelevat eliminoidaan. Se tarkoittaa kirjaimellisesti henkilön poistamista, ei pelkästään kuolemaa, vaan kaikkien hänen olemassaolostaan kertoneiden todisteiden totaalista hävittämistä. Tuhannet ihmiset katoavat kuin tyhjään ilmaan. He jäävät kummittelemaan vain niiden mieliin, jotka heidät vielä muistavat, vaikka eivät saisi muistaa.

Cristinalle ja muille vainotuille muistamisesta kehkeytyy kuitenkin ainoa selviytymiskeino ja tapa taistella pahuutta vastaan. Petojen aika kuvaa, kuinka vastarinta on elämistä kärsimyksen, menetyksen ja trauman keskellä, sillä tärkeintä on muistaa ja todistaa. On muistettava ne, jotka menetettiin ja haluttiin pyyhkiä pois. On muistettava kidutukset, kärsimykset ja pahantekijöiden kasvot, oma kipu ja häpeä. On oltava todistajana ympäröivälle kuolemalle ja kärsimykselle sitä päivää varten, kun kaikki asetetaan oikeuden eteen. Ainakaan ei saa unohtaa tai kääntää katsettaan pois. On nähtävä silloinkin, kun muut eivät näe, kun muut häpeävät tai eivät halua katsoa. Petojen aika kiinnittyy voimallisesti todellisuuteen, sillä yksi sen hahmoista on oikeastikin elänyt Michel Nash. Romaanissa hän on Cristinan nuoruudenrakkaus ja suorittamassa asepalvelusta sotilasvallankaappauksen aikaan Pisaguassa. Vallankaappauksen jälkeen Michel katoaa olemattomiin. Petojen ajassa hänen äänensä edustaa armottoman vallankäyttökoneiston uhreja, heidän viimeisiä ajatuksiaan toivosta ja epätoivosta. Romaani asettuu myös itsessään niiden kärsimyksestä ja menetyksestä kertovien tarinoiden jatkoksi, joiden tavoitteena on todistaa ja muistaa, jotta ei koskaan enää.

Jokaisella laukauksella Rubí heilahti. Hänen kehonsa nytkähti kuin hän olisi hypännyt asfaltilla. Mies ampui hänet kadulle. Ihmiset kiljuivat ja pyysivät että kuski jatkaisi matkaa. 
   Ajattelin Rubín äitiä. Miten selitän tämän? En koskaan palaisi siihen hetkeen, jossa paniikki sitoi minut tiukasti paikalleni, mutta ajatus oli kirkas ja kylmäverinen. Tiesin mitä minun piti tehdä. Minun piti muistaa. Muistaa! Painoin mieleeni nimen. Ampujan nimi oli Martín Grau.

Petojen aika on armottoman tarkka ja asiantuntevasti kirjoitettu kertomus Chilen lähihistoriasta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Vaikka romaanin takana on hieman yllättäenkin suomalainen kirjailija, asiantuntijuutta ei Leskiseltä näytä ainakaan puuttuvan. Hän on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori ja työskennellyt vuosikymmenen ajan toimittajana Chilessä. Hänen haastattelemiensa ihmisten joukkoon lukeutuvat muun muassa Augusto Pinochetin lapset. Historiallisena kertomuksena Petojen aika on hieno ja merkittävä kirja, mutta kaunokirjallisena teoksena ja traumafiktiona se jää melko tavanomaiseksi. Sen suurimmaksi heikkoukseksi kehkeytyy kerronnan takertuminen realistiseen ja todistavaan sävyyn, joka ehkä onnistuu näyttämään tapahtumien historiallisen totuuden mutta epäonnistuu tavoittamaan niihin sisältyvän traumaattisen kokemuksen todellisen ja kaikkinaisen absurdiuden.

Bando militar número dos.
Sotilaskäsky numero kaksi:
Nuorten on luotettava maan johtajaan ja asevoimiin. He turvaavat maata ja takaavat uuden johdon triumfin. Vanhempien on taattava perheen jäsenten sopu ja rauhallisuus kansallisen yhtenäisyyden palauttamiseksi. Lasten ja nuorten huoltajat velvoitetaan kontrolloimaan samassa kotitaloudessa asuvia ja muita perheen jäseniä. Kukaan ei poistu kotoa, ennen kuin maahan on palautettu yleinen järjestys. Paras tapa toimia yhteistyössä uusien viranomaisten kanssa on totella heidän kaikkia käskyjään.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Clarice Lispector: Passio

Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G.H:n mukaan (Teos 2014)
Alkuteos: A Paixão Segundo G.H.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1964
Suomentaja: Tarja Härkönen
Sivumäärä: 206
-

Eilen minä kuitenkin kadotin ihmisyyteni rakenteen tuntikausiksi.

Clarice Lispector (1922-1977) on legendaarinen hahmo brasilialaisessa kirjallisuudessa ja tunnettu haastavista ja mystisluontoisista teksteistään. Lispectoria on omintakeisuudessaan verrattu muun muassa Joyceen, Kafkaan ja Woolfiin. Feministiteoreetikko Hélène Cixous tulkitsi hänen kirjallisuutensa naiskirjoitukseksi, eli naiselle ominaiseksi ainutlaatuiseksi ilmaisun mudoksi, jonka patriarkaatti ja vallitseva yhteiskunta yrittää tukahduttaa. Passio on Lispectorin seitsemäs teos ja hänen tuotantonsa tunnetuimpia.

Passio kertoo varakkaasta kuvanveistäjä-naisesta, joka on nimetty romaanissa ainoastaan nimikirjaimilla G.H. (lyhenne portugalin sanoista gênero humano, joka on suomeksi 'ihmiskunta'). Romaanin alussa G.H. kertoo kokeneensa edellisenä päivänä jotain, joka on muuttanut fundamentaalisella tasolla hänen käsitystään ihmisyydestä ja koko olemassaolosta. Tapahtumasarja oli alkanut, kun hän oli päättänyt siivota huoneen, josta hänen palvelijansa oli muuttanut pois edellisenä päivänä. Hän odottaa löytävänsä huoneen sotkuisena, mutta huone onkin täysin tyhjä ja puhdas. Järkytyksekseen G.H. löytää kuitenkin huoneen komerosta torakan ja litistää sen säikähdyksissään oven ja karmin väliin. Katsoessaan elämän hiipuvan hiljalleen sisälmyksensä ulos päästäneestä torakasta, G.H. kokee itsekin odottamattoman muodonmuutoksen.

Passiota voisi luonnehtia sisällöltään (ei kuitenkaan ilmaisultaan) minimalistiseksi teokseksi. Se tarttuu yksittäiseen, mitä merkityksettömimpään hetkeen ja avaa siitä esiin koko universumin. Nähdessään elämän kaikkoavan juuri tappamastaan torakasta G.H. tuntee paitsi inhoa myös odottamatonta samaistumista torakan ahdinkoon. Hän löytää itsestään uudenlaisen rakkauden käsitteen, joka ei ole oikeastaan tunne vaan jonkinlainen uudenlainen tietoisuuden taso. Hän havaitsee itsessään neutraalin rakkauden, sen osan hänestä, joka on täysin irrallaan tietoisesta minuudesta. Hän löytää itsestään jotain, joka kytkee hänen osaksi kaikkea elämää ensimmäisestä torakasta viimeiseen ihmiseen. G.H:n tajunta laajenee muutamissa sekunneissa koko universumin ja sen historian kokoiseksi. Passio on 206-sivuinen kuvaus tästä kokemuksesta.

– – olen torakka, olen jalkani, olen hiukseni, olen valkoisin valoläikkä rapatulla seinällä – olen jokainen helvetillinen osa itsestäni – elämä minussa on niin sinnikästä että jos minut katkaistaisiin kuin sisilisko, osani vavahtelisivat ja kouristelisivat aina vain. Olen seinään syöpynyt hiljaisuus, ja kaikkein vanhin perhonen lepattelee kasvojeni edessä: sama kuin aina. Syntymästä kuolemaan se on se, mitä kutsun itsessäni inhimilliseksi, enkä varsinaisesti kuole koskaan.

G.H. on joutunut varsin paradoksaaliseen tilanteeseen. Hän yrittää välittää lukijalle kokemuksensa, jossa tietoinen minuus menettää tyystin merkityksensä. Mutta kuitenkin jo pelkkä kertominen ja kielellistäminen ovat tekoja, jotka lähtökohtaisesti olettavat, että on olemassa jokin puhuva persoona, jonka olemassaolo nojaa minuuden kokemukseen. Passio liikkuu inhimillisen käsityskyvyn raja-alueella, mikä tekee siitä haastavan ja kunnianhimoisen tekstin. Kieli ja sen merkitykset pakenevat G.H:n kokemusta, mutta hän vääntelee sanoja ja merkityksiä väkisin eri asentoihin, näyttää saman asian monesta eri näkökulmasta ja selittää loputtomiin. Sanojen merkitykset saavat lopulta uusia vivahteita, ja saatan hetkeksi saada kiinni pienen aavistuksen siitä, mitä tuo neutraali rakkaus todella merkitsisi. Mutta asioissa on järkeä vain silloin, kun pystyn tarkastelemaan niitä tietoisen minuuteni kautta ja juuri tähän mahdottomuuteen ponnisteluni kaatuvat.

En ole lukijana kuitenkaan ainoa, joka ei pysty päästämään irti omasta tietoisuudestaan. Myös G.H. takertuu samanaikaisesti minuuteensa, vaikka osa hänestä tietää, ettei sillä ole enää merkitystä. ”Anna kätesi minulle uudestaan, en tiedä vieläkään, miten lohduttaisin itseäni totuuden edessä”, hän sanoo kuin puhutellen lukijaa tai jotain kuviteltua tekstin vastaanottajaa. G.H. ilmaisee, että on vielä olemassa jokin ”itse”, koherentti minuus, jota hänen on lohdutettava, sillä sen olemassaolo on asettunut kyseenalaiseksi. G.H:n epätoivoisessa pyynnössä on jotain syvästi liikuttavaa. Johdattaessaan lukijaa tyystin toiselle älyn ja tietoisuuden tasoille, joissa rakkauskaan ei ole enää tunnetta vaan neutraali idea, G.H. kuitenkin samalla takertuu epätoivoisesti toisen ihmisen läsnäoloon, johonkin, jota vasten hänen ihmisyytensä ja minuutensa tulee todelliseksi ja joka tunnistaa ne hänessä. Ja kuitenkin tuo käsikin on vain idea, raaja vailla muuta ruumista tai mieltä. G.H:n tietoisen minän epätoivo liittää lukijan erityisellä tavalla osalliseksi hänen kokemustaan. Lukijasta tulee luotettu, inhimillinen mieli tuon irrallisen raajan takana; jokin, joka kuuntelee.

Vaikka Lispectorin romaanin teemat ovat mutkikkaita, hänen kerrontansa ei sitä ole. Jos romaanin aihe työntää lukijaa loitommas, sen kerronta päinvastoin vetää puoleensa. Lispector ei hämää, ei verhoa ajatuksiaan symboleihin tai pyri loputtomaan monimerkityksellisyyteen. Hänen sanansa ovat kirkkaita ja kauniita. Se, mitä hän yrittää välittää voi olla haastavaa tavoittaa, mutta se miten hän sen välittää pyrkii kaikkein selkeimpään. Siksi olisi suorastaan väärin luonnehtia Passiota vaikeaksi romaaniksi. Romaani ei saisi olla vaikea silloin, kun se vaatii lukijalta juuri sitä, mitä lukijuus pohjimmilaan on: halua kuunnella, antautua ja kokea. Se ei odota lukijaltaan edes ymmärrystä, sillä se kurkottelee ymmärryksen toiselle puolelle. Sen sijaan se saattaa herättää uinuvan intuition, joka nauttii mitä kauneimmin kielellistetyistä ideoista vailla järjen ja ymmärryksen taakkaa.

Sain ensimmäisen innoitukseni Passion lukemiseen Ullalta. Kannattaa siis käydä lukemassa myös hänen tekstinsä.