Clarice Lispector: Passio

Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G.H:n mukaan (Teos 2014)
Alkuteos: A Paixão Segundo G.H.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1964
Suomentaja: Tarja Härkönen
Sivumäärä: 206
-

Eilen minä kuitenkin kadotin ihmisyyteni rakenteen tuntikausiksi.

Clarice Lispector (1922-1977) on legendaarinen hahmo brasilialaisessa kirjallisuudessa ja tunnettu haastavista ja mystisluontoisista teksteistään. Lispectoria on omintakeisuudessaan verrattu muun muassa Joyceen, Kafkaan ja Woolfiin. Feministiteoreetikko Hélène Cixous tulkitsi hänen kirjallisuutensa naiskirjoitukseksi, eli naiselle ominaiseksi ainutlaatuiseksi ilmaisun mudoksi, jonka patriarkaatti ja vallitseva yhteiskunta yrittää tukahduttaa. Passio on Lispectorin seitsemäs teos ja hänen tuotantonsa tunnetuimpia.

Passio kertoo varakkaasta kuvanveistäjä-naisesta, joka on nimetty romaanissa ainoastaan nimikirjaimilla G.H. (lyhenne portugalin sanoista gênero humano, joka on suomeksi 'ihmiskunta'). Romaanin alussa G.H. kertoo kokeneensa edellisenä päivänä jotain, joka on muuttanut fundamentaalisella tasolla hänen käsitystään ihmisyydestä ja koko olemassaolosta. Tapahtumasarja oli alkanut, kun hän oli päättänyt siivota huoneen, josta hänen palvelijansa oli muuttanut pois edellisenä päivänä. Hän odottaa löytävänsä huoneen sotkuisena, mutta huone onkin täysin tyhjä ja puhdas. Järkytyksekseen G.H. löytää kuitenkin huoneen komerosta torakan ja litistää sen säikähdyksissään oven ja karmin väliin. Katsoessaan elämän hiipuvan hiljalleen sisälmyksensä ulos päästäneestä torakasta, G.H. kokee itsekin odottamattoman muodonmuutoksen.

Passiota voisi luonnehtia sisällöltään (ei kuitenkaan ilmaisultaan) minimalistiseksi teokseksi. Se tarttuu yksittäiseen, mitä merkityksettömimpään hetkeen ja avaa siitä esiin koko universumin. Nähdessään elämän kaikkoavan juuri tappamastaan torakasta G.H. tuntee paitsi inhoa myös odottamatonta samaistumista torakan ahdinkoon. Hän löytää itsestään uudenlaisen rakkauden käsitteen, joka ei ole oikeastaan tunne vaan jonkinlainen uudenlainen tietoisuuden taso. Hän havaitsee itsessään neutraalin rakkauden, sen osan hänestä, joka on täysin irrallaan tietoisesta minuudesta. Hän löytää itsestään jotain, joka kytkee hänen osaksi kaikkea elämää ensimmäisestä torakasta viimeiseen ihmiseen. G.H:n tajunta laajenee muutamissa sekunneissa koko universumin ja sen historian kokoiseksi. Passio on 206-sivuinen kuvaus tästä kokemuksesta.

– – olen torakka, olen jalkani, olen hiukseni, olen valkoisin valoläikkä rapatulla seinällä – olen jokainen helvetillinen osa itsestäni – elämä minussa on niin sinnikästä että jos minut katkaistaisiin kuin sisilisko, osani vavahtelisivat ja kouristelisivat aina vain. Olen seinään syöpynyt hiljaisuus, ja kaikkein vanhin perhonen lepattelee kasvojeni edessä: sama kuin aina. Syntymästä kuolemaan se on se, mitä kutsun itsessäni inhimilliseksi, enkä varsinaisesti kuole koskaan.

G.H. on joutunut varsin paradoksaaliseen tilanteeseen. Hän yrittää välittää lukijalle kokemuksensa, jossa tietoinen minuus menettää tyystin merkityksensä. Mutta kuitenkin jo pelkkä kertominen ja kielellistäminen ovat tekoja, jotka lähtökohtaisesti olettavat, että on olemassa jokin puhuva persoona, jonka olemassaolo nojaa minuuden kokemukseen. Passio liikkuu inhimillisen käsityskyvyn raja-alueella, mikä tekee siitä haastavan ja kunnianhimoisen tekstin. Kieli ja sen merkitykset pakenevat G.H:n kokemusta, mutta hän vääntelee sanoja ja merkityksiä väkisin eri asentoihin, näyttää saman asian monesta eri näkökulmasta ja selittää loputtomiin. Sanojen merkitykset saavat lopulta uusia vivahteita, ja saatan hetkeksi saada kiinni pienen aavistuksen siitä, mitä tuo neutraali rakkaus todella merkitsisi. Mutta asioissa on järkeä vain silloin, kun pystyn tarkastelemaan niitä tietoisen minuuteni kautta ja juuri tähän mahdottomuuteen ponnisteluni kaatuvat.

En ole lukijana kuitenkaan ainoa, joka ei pysty päästämään irti omasta tietoisuudestaan. Myös G.H. takertuu samanaikaisesti minuuteensa, vaikka osa hänestä tietää, ettei sillä ole enää merkitystä. ”Anna kätesi minulle uudestaan, en tiedä vieläkään, miten lohduttaisin itseäni totuuden edessä”, hän sanoo kuin puhutellen lukijaa tai jotain kuviteltua tekstin vastaanottajaa. G.H. ilmaisee, että on vielä olemassa jokin ”itse”, koherentti minuus, jota hänen on lohdutettava, sillä sen olemassaolo on asettunut kyseenalaiseksi. G.H:n epätoivoisessa pyynnössä on jotain syvästi liikuttavaa. Johdattaessaan lukijaa tyystin toiselle älyn ja tietoisuuden tasoille, joissa rakkauskaan ei ole enää tunnetta vaan neutraali idea, G.H. kuitenkin samalla takertuu epätoivoisesti toisen ihmisen läsnäoloon, johonkin, jota vasten hänen ihmisyytensä ja minuutensa tulee todelliseksi ja joka tunnistaa ne hänessä. Ja kuitenkin tuo käsikin on vain idea, raaja vailla muuta ruumista tai mieltä. G.H:n tietoisen minän epätoivo liittää lukijan erityisellä tavalla osalliseksi hänen kokemustaan. Lukijasta tulee luotettu, inhimillinen mieli tuon irrallisen raajan takana; jokin, joka kuuntelee.

Vaikka Lispectorin romaanin teemat ovat mutkikkaita, hänen kerrontansa ei sitä ole. Jos romaanin aihe työntää lukijaa loitommas, sen kerronta päinvastoin vetää puoleensa. Lispector ei hämää, ei verhoa ajatuksiaan symboleihin tai pyri loputtomaan monimerkityksellisyyteen. Hänen sanansa ovat kirkkaita ja kauniita. Se, mitä hän yrittää välittää voi olla haastavaa tavoittaa, mutta se miten hän sen välittää pyrkii kaikkein selkeimpään. Siksi olisi suorastaan väärin luonnehtia Passiota vaikeaksi romaaniksi. Romaani ei saisi olla vaikea silloin, kun se vaatii lukijalta juuri sitä, mitä lukijuus pohjimmilaan on: halua kuunnella, antautua ja kokea. Se ei odota lukijaltaan edes ymmärrystä, sillä se kurkottelee ymmärryksen toiselle puolelle. Sen sijaan se saattaa herättää uinuvan intuition, joka nauttii mitä kauneimmin kielellistetyistä ideoista vailla järjen ja ymmärryksen taakkaa.

Sain ensimmäisen innoitukseni Passion lukemiseen Ullalta. Kannattaa siis käydä lukemassa myös hänen tekstinsä.