tiistai 25. lokakuuta 2016

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)
Sivumäärä: 197
Arvostelukappale
-

Huh, en muista milloin olisi viimeksi ollut näin polttava tarve päästä välittömästi keskustelemaan juuri luetusta kirjasta ja sen tulkinnoista. Sinikka Vuolan Replika kietoutuu sadunomaisuuden ja symboliikan arvoitukselliseen verhoon ja jää kihelmöimään jännittävällä tavalla mieleen. Romaanin tapahtumat eivät ole vaikeaselkoisia, mutta niiden taakse tuntuu kätkeytyvän lukemattomasti merkityksiä, symboliikkaa ja tekstien välisiä viitteitä. Sen luettuaan kihisee halusta udella kanssalukijalta, miten Sinä tämän koit, minkälaisia maisemia näit, minkälaisia ihmisiä kohtasit.

Replika on kasvutarina. Tai oikeastaan rikkinäinen kasvutarina, sillä sana tuo mieleen eheyttävän kertomuksen, jolla on selkeä alku ja loppu. Replikassa nimeämättömän minä-kertojan kasvutarina murtuu ja hajoaa traumaattisten kokemusten myötä. Alkuja on monia ja loppukin jää tulkinnanvaraiseksi. Kasvuprosessin epäonnistuminen rikkoo todellisuuden ja identiteetin herkän kudelman.

Romaanin kerronta on vahvasti kiinni minä-kertojan henkilökohtaisessa kokemuksessa, mutta samalla tuo lapsen silmin kuvattu kokemusmaailma kasvaa omaksi myyttiseksi todellisuudekseen. Kertoja asuu paikassa nimeltä laakso, maassa, jota halkoo elämän rata. Kaukana radan päässä sijaitsee pääkaupunki sähkövaloineen, sairaaloineen ja kasinoineen. Elämän radan toisella puolella laaksosta asuvat rikkaat ja kaukana taivaanrannassa siintävät paholaisvuoret. Elämä laaksossa on ankaraa, ja naapurusto pitää huolta omistaan sen minkä pystyy. Kyläyhteisöön kuuluu omia karikatyyrejään: Leipuri, Leipurin vaimo sekä heidän poikansa Kaniininaama, Opettajar, Kerjäläistyttö, suruun pukeutunut nainen ja tappelukukkojen kasvattajan nuori leski. Oma identiteetti ja asema on juurtunut siihen paikkaan ja olotilaan, johon on syntynyt. Köyhien ja rikkaiden välinen raja, elämän rata, on kaikessa konkreettisuudessaankin ehdoton.

Aluksi on vain kertoja ja hänen äitinsä, jotka elävät symbioosissa niin kuin äidin ja vauvan kuuluukin. Omaa itseä ei ole ilman toisen läsnäoloa, he ovat yksi ja sama ihminen, toistensa peilikuvat:

Hiuksesi hohtivat niin hämärässä kuin kirkkaassa, tämän maan ainoa vaalea, maailman ainoa keltainen. Rakastin sitä keltaista ainokaista, tuntikausia, vuosikausia, aika katosi kun rakastin, aika muuttui koska rakastin, rakastin pienenä kun lepäsin rintakehäsi päällä, miekkalisäke miekkalisäkettä vasten ikuisessa ja muuttumattomassa hetkessä. Jos siirsin vasenta kättäni, sinä siirsit oikeaasi, jos liikutin oikeaani, sinä liikutit vasentasi, minun itäni sinun länttäsi vasten. Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe, kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.

Kun kertojan minuudesta alkaa tulla erillinen, alkavat myös asiat mennä yhä huonommin. Ilmenee vaiettuja tahroja kynnyksellä, kylän kaivos puhuu kertojalle pelottavia asioita ja toisinaan äidistä tulee Äitimuukalainen, jonka kasvot repeävät mustaksi öljyksi. Naapurit käyvät vierailulla pudistelemassa päätään ja pörröttämässä päälakea. Lopulta todellisuus murtuu ja muuttuu entisen rujoksi toisinnoksi, vääristyy ja muuttaa muotoaan hallitsemattomasti.

Replika on Sinikka Vuolan esikoisromaani. Vuola on aikaisemmin julkaissut kolme runoteosta ja kuuluu proosailmaisun keinoja tutkivaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan, kuten viime vuonna Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt. Replikassa on kokeellisuutta, mutta se ei ole vieraannuttavaa vaan solahtaa saumattomasti kerrontaan, kasvaa tarinan omista tarpeista luontevalla tavalla. Romaanin maalaamat miljööt ovat lumoavia ja sadunomaisia. Viittauksia satuihin löytyykin useita, mutta nyt nämä tutut ja lapsenomaiset kuvastot voivatkin silmänräpäyksessä muuttaa muotoaan, saada varjoja ja muuttua uhkaaviksi. Miltä tuntuisi muuttua itse Pinokkioksi, jähmettyä hitaasti puu-ukoksi, tai matkustaa sydämettömän peltisen miehen kanssa turkoosina hohtavaan ihmemaahan, jossa kaikki kuvat heijastavat vain sinut itsesi.

Vuolan runoilijatausta heijastuu voimakkaasti Replikan kieleen. Sanat ovat merkityksistä rikkaita ja painavia, mutta soljuvat samalla eteenpäin nautittavan vaivattomalla rytmillä. Tekstiä on kuiskittava hiljaa, kuunneltava sen voimakasta poljentoa. Sanojen vuolaan (!) virran mukana olisi helppo lipua, mutta minä vain huopaan taaksepäin ja maistelen sanat uudestaan, jotta en jäisi paitsi yhdestäkään vivahteesta. Replikassa on paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa. Sanat kertautuvat, muuntuvat hieman ja ilmaantuvat uudestaan, kunnes niistä muodostuu voimakkaita mantroja. Ne tuntuvat vaikuttavan suoraan keskushermostoon, pesiytyvät jonnekin tajunnan syövereihin ja ryhtyvät siellä ties mihin tihutöihinsä. Replikassa on arvoituksellisuutta, mutta kuitenkaan se ei edellytä purkamista, symboliensa ja vertauskuvallisten maailmojensa pähkimistä auki. Romaani on myös mielen intuitiivisiin kerroksiin vetoavaa kirjallisuutta. Siitä voi nauttia täysin siemauksin ymmärtämättä mitään ja kuitenkin tuntea tietävänsä täysin mistä on kyse.

Aluksi näkökulman voimakas subjektiivisuus pistää etsimään jotain objektiivisempaa tai todellisempaa todellisuutta lapsen näkökulman takaa. Tuttua ja järjellistä maailmaa etsivälle lukijalle Replika on kuitenkin periksiantamaton. Vaikuttavinta romaanissa on lopulta, että se mikä aluksi tuntuu arkitodellisuudelta verhottuna lapsen vaillinaiseen ja taianomaiseen näkökulmaan, kasvaa omaksi itsenäiseksi ja satumaiseksi maailmakseen. Replikan maailman riippumattomuus pakottaa lukijankin hyväksymään, että mitään toista tai tutumpaa todellisuutta ei ole. Samalla se kiinnittää huomion siihen, kuinka harhainen käsitys objektiivinen todellisuus on alun perinkin. Sukeltaessaan traumatisoituneen mielen sisään se osoittaa, kuinka todellisuus ihan oikeasti ja konkreettisestikin menee rikki mielen ja identiteetin mukana.

Minussa oli talvi joka ei koskaan purkautuisi kukiksi ja lehdiksi: pysyvä talvi. Maailma oli katkonainen ja minä näin sen pieninä palasina, maailma oli katkonainen ja äkillinen ja pelottava, kuka tahansa saattoi tulla odottamatta esiin Ei mistään ja kävellä suoraan Ei mihinkään. Esineet ja ihmiset katosivat ilmaan ja ilmestyivät jälleen tyhjästä, kuin piiloleikissä.


 
Replikasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta, joka koki romaanin ”ihanan kunnianhimoiseksi”.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)
Alkuteos: All the Light We Cannot See
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2014
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivumäärä: 543
-

Kaikki se valo jota emme näe alkaa Ranskan Saint-Malon saaren tuhoisista pommituksista vuonna 1944. Koko kaupunki on evakuoitu siviileistä lukuun ottamatta Marie-Laurea, ranskalaista sokeaa tyttöä, joka on piiloutunut setänsä talon kuudenteen kerrokseen. Samaan aikaan samassa kaupungissa saksalainen sotilas Werner hakee toveriensa kanssa suojaa ranskalaisen hotellin kellarista. Sitten kerronta loikkaa vuosia takaperin 1930-luvun puoliväliin. Marie-Lauren isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä, ja sokeutuvan Marie-Lauren lempipaikka on museon nilviäislaboratorio, jossa hän pääsee tutkimaan sormillaan lukuisia erilaisia kotiloita. Samaan aikaan Saksassa Essenin laitamilla sijaitsevan kaivoskaupungin orpokodissa elää Werner sisarensa Jutan kanssa. Jo nuorena poikana Werner kiinnostuu fysiikan ja tekniikan ilmiöistä ja kuuntelee öisin sisarensa kanssa radiosta ranskankielistä lapsille suunnattua tiedeohjelmaa. Werneristä kehkeytyy taitava radioiden korjaaja ja siten hän oppii tuntemaan lähes kaikki kotikaupungissaan sijaitsevat radiovastaanottimet. Vuoden 1944 pommituksissa Marie-Lauren ja Wernerin on aika kohdata.

Amerikkalaisen Anthony Doerrin Pulizer-palkitussa läpimurtoromaanissa toisen maailmansodan realismi yhdistyy lähes sadunomaiseen tarinaan kahdesta sodan vastakkaisilla puolilla kasvavasta nuoresta ja heidän vääjäämättömästä kohtaamisestaan. Romaanin alusta saakka Marie-Lauren ja Wernerin tarinat ovat tiiviisti rinnastettuja toisiinsa, vaikka näennäisesti heidän elämillään ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä. Lyhyin luvuin kerrotut episodit heidän kasvuvuosistaan vuorottelevat tiuhaan tahtiin rakentaen odotusta heidän kohtaamiselleen tulevaisuudessa. Kohtalonomaisuutta tarinaan lisää Liekkien meri -niminen jalokivi, joka katoaa Pariisin luonnontieteellisestä museosta sodan syttyessä. Legendan mukaan jalokivi varjelee kantajaansa kuolemalta, mutta tuhoaa tämän ympäriltä kaikki ne, joita hän rakastaa.

Doerrin romaani on tyylikkään hienovaraisesti rakennettua maagista realismia. Yliluonnolliset ja satumaiset ainekset ovat läsnä, mutta niiden olemassaoloa ei pyritä todistamaan. Lukija voi uskoa tai olla uskomatta. Satu ja kohtalo punovat kuitenkin kuin oman maailmansa Marie-Lauren ja Wernerin ympärille. Sodan keskelläkin heidän elämänsä kulkevat omia määrättyjä polkujaan. Ihmisluonnon raakuus, kuolema ja menetys ei milloinkaan murra sadun tuntua. Maaginen aines on kuin suodatin, joka saa värit hehkumaan voimakkaammin mutta toisaalta saattaa riistää myös romaanilta sen moraalisen sanoman terävimmän kärjen.

Kaikki se valo jota emme näe, romaanin nimen suora suomennos – olkoonkin puistattavan räikeä anglismi! – johdattaa pohtimaan näkemisen ja sokeuden merkityksiä. Romaanin sokea päähenkilö Marie-Laure ei ehkä näe sanan arkisimmassa merkityksessä, mutta omalla tavallaan hän on myös tarinan tarkkanäköisin henkilö. Usein sanotaan, että yhden aistin puuttuessa muut aistit tarkentuvat. Marie-Lauren kohdalla kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kuulosta tai tuntoaistista vaan jostain laajemmasta ja abstraktimmasta kyvystä havaita, ymmärtää ja lukea sekä ympäristöä että ihmisiä: 

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajoavat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon; hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle […]

Koska Marie-Laure ei näe sitä, mikä on välittömästi hänen silmiensä ulottuvissa, hän näkeekin pidemmälle, kaiken näennäisen taakse ja sisälle. Hän lukee pelkästä ihmisten läsnäolosta heidän tunteensa ja aikomuksensa.

Siinä missä Marie-Laure osoittautuu erityisellä tavalla näkeväksi, normaalisti näkevä Werner taas osoittautuu joidenkin asioiden suhteen sokeaksi. Wernerin kiinnostuksen kohteena olevat fysikaaliset ilmiöt ovatkin pohjimmiltaan näkymättömiä ja sellaisenaan auttamattomasti Wernerin tavoittamattomissa:

Kentät, virtapiirit, johdinvirta ja induktio. Tila, aika, massa. Ilmassa parveilee niin paljon kaikkea näkymätöntä. Voi kun hänellä olisi silmät, joilla näkisi ultavioletin, infrapunan ja pimenevällä taivaalla tungeksivat ja talojen seinien läpi syöksähtelevät radioaallot. 

Tekisi mieli jopa tulkita, että sokeuden myötä Marie-Laurelle olisikin avautunut juuri tuo fysikaalisten näkymättömien ilmiöiden maailma, johon Wernerillä ei ole sisäänpääsyä. Marie-Laure ei kuitenkaan osaa mielessään nimetä niitä radioaalloiksi tai infrapunasäteiksi vaan hän kokee ne vaihtuvina väreinä, valoina ja abstrakteina aistimuksina. Vaikka Werner ei suoraan pysty aistimaan kaikkia fysikaalisia ilmiöitä, teknologia on hänen välineensä päästä tulkitsemaan ja lukemaan niitä. Wernerin ja Marie-Lauren kokemusmaailmat kääntyvät kiehtovalla tavalla toistensa peilikuviksi. Wernerin tyyli etsiä ja korjata radiovastaanottimien vikoja rinnastuu sokean tapaan lukea pistekirjoitusta sormillaan:

Uusimpienkin radioiden vikoihin Werner keksii yleensä ratkaisun. Hän purkaa laitteen, tuijottaa virtapiirien kytkentöjä ja antaa sormiensa seurata elektronien reittejä.

Kaikki se valo jota emme näe käsittelee myös toisenlaista sokeutta. Sodan keskellä ihmisten toiminta kulminoituu kyvyttömyyteen havaita ja tunnistaa ihmisyys, myötätunto ja viattomuus. Werneriä ympäröivä Saksa on tullut sokeaksi omalle julmuudelleen ja epäoikeudenmukaisuudelleen. Vaihtoehtoisen todellisuuden aistiminen ja ymmärtäminen kasvaa metaforaksi kyvylle erottaa hyvä ja paha toisistaan silloinkin, kun koko kansakunta tuntuu olevan väärässä. Varsinkin Wernerille kyvystä havaita julmuus ja pahuus ympärillään kehkeytyy moraalinen kamppailu, jonka viimeinen testi on Marie-Lauren kohtaaminen.

Avatkaa silmänne, sanoi ranskalaismies radiossa, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.

Herkullisista teemoistaan ja metaforisista viittauksistaan huolimatta koin Doerrin romaanin moraalisilta asetelmiltaan mustavalkoiseksi ja naiiviksi tarinaksi. Sadunomaisuus tuo kertomukseen jännittävän maagisen vireen, mutta tekee sen henkilöhahmoista karikatyyrimaisen yksinkertaistettuja. Kuten saduissa Marie-Laure ja Werner ovat kyseenalaistamattoman oikeamielisiä ja viattomia, pahuus on aina jossain heidän ulkopuolellaan. Romaanin aikana he eivät myöskään tunnu oikeasti kasvavan aikuisiksi vaan säilyvät lapsenomaisina jopa Saint-Malon pommituksia koskevissa osioissa, joissa he ovat jo 16- ja 18-vuotiaita. Siten Wernerin moraalinen kamppailukaan ei avaudu tarpeeksi voimakkaana, sillä viattomuudessaan Werner välittyy pikemminkin olosuhteidensa uhrina kuin moraalisten valintojen tekijänä. Myös lukujen lyhyys tuntuu pitävän henkilöhahmot etäällä ja leikkaa kerta toisensa perään lukijan kehittymäisillään olevan syvällisemmän yhteyden ja ymmärryksen Marie-Lauren ja Wernerin kokemusmaailmaan.