Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)
Sivumäärä: 197
Sivumäärä: 197
Arvostelukappale
-
-
Huh, en muista milloin olisi viimeksi ollut näin polttava tarve päästä välittömästi keskustelemaan juuri luetusta kirjasta ja sen tulkinnoista. Sinikka Vuolan Replika kietoutuu sadunomaisuuden ja symboliikan arvoitukselliseen verhoon ja jää kihelmöimään jännittävällä tavalla mieleen. Romaanin tapahtumat eivät ole vaikeaselkoisia, mutta niiden taakse tuntuu kätkeytyvän lukemattomasti merkityksiä, symboliikkaa ja tekstien välisiä viitteitä. Sen luettuaan kihisee halusta udella kanssalukijalta, miten Sinä tämän koit, minkälaisia maisemia näit, minkälaisia ihmisiä kohtasit.
Replika on kasvutarina. Tai oikeastaan rikkinäinen kasvutarina, sillä sana tuo mieleen eheyttävän kertomuksen, jolla on selkeä alku ja loppu. Replikassa nimeämättömän minä-kertojan kasvutarina murtuu ja hajoaa traumaattisten kokemusten myötä. Alkuja on monia ja loppukin jää tulkinnanvaraiseksi. Kasvuprosessin epäonnistuminen rikkoo todellisuuden ja identiteetin herkän kudelman.
Replika on kasvutarina. Tai oikeastaan rikkinäinen kasvutarina, sillä sana tuo mieleen eheyttävän kertomuksen, jolla on selkeä alku ja loppu. Replikassa nimeämättömän minä-kertojan kasvutarina murtuu ja hajoaa traumaattisten kokemusten myötä. Alkuja on monia ja loppukin jää tulkinnanvaraiseksi. Kasvuprosessin epäonnistuminen rikkoo todellisuuden ja identiteetin herkän kudelman.
Romaanin kerronta on vahvasti kiinni minä-kertojan henkilökohtaisessa kokemuksessa, mutta samalla tuo lapsen silmin kuvattu kokemusmaailma kasvaa omaksi myyttiseksi todellisuudekseen. Kertoja asuu paikassa nimeltä laakso, maassa, jota halkoo elämän rata. Kaukana radan päässä sijaitsee pääkaupunki sähkövaloineen, sairaaloineen ja kasinoineen. Elämän radan toisella puolella laaksosta asuvat rikkaat ja kaukana taivaanrannassa siintävät paholaisvuoret. Elämä laaksossa on ankaraa, ja naapurusto pitää huolta omistaan sen minkä pystyy. Kyläyhteisöön kuuluu omia karikatyyrejään: Leipuri, Leipurin vaimo sekä heidän poikansa Kaniininaama, Opettajar, Kerjäläistyttö, suruun pukeutunut nainen ja tappelukukkojen kasvattajan nuori leski. Oma identiteetti ja asema on juurtunut siihen paikkaan ja olotilaan, johon on syntynyt. Köyhien ja rikkaiden välinen raja, elämän rata, on kaikessa konkreettisuudessaankin ehdoton.
Aluksi on vain kertoja ja hänen äitinsä, jotka elävät symbioosissa niin kuin äidin ja vauvan kuuluukin. Omaa itseä ei ole ilman toisen läsnäoloa, he ovat yksi ja sama ihminen, toistensa peilikuvat:
Hiuksesi hohtivat niin hämärässä kuin kirkkaassa, tämän maan ainoa vaalea, maailman ainoa keltainen. Rakastin sitä keltaista ainokaista, tuntikausia, vuosikausia, aika katosi kun rakastin, aika muuttui koska rakastin, rakastin pienenä kun lepäsin rintakehäsi päällä, miekkalisäke miekkalisäkettä vasten ikuisessa ja muuttumattomassa hetkessä. Jos siirsin vasenta kättäni, sinä siirsit oikeaasi, jos liikutin oikeaani, sinä liikutit vasentasi, minun itäni sinun länttäsi vasten. Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe, kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.
Kun kertojan minuudesta alkaa tulla erillinen, alkavat myös asiat mennä yhä huonommin. Ilmenee vaiettuja tahroja kynnyksellä, kylän kaivos puhuu kertojalle pelottavia asioita ja toisinaan äidistä tulee Äitimuukalainen, jonka kasvot repeävät mustaksi öljyksi. Naapurit käyvät vierailulla pudistelemassa päätään ja pörröttämässä päälakea. Lopulta todellisuus murtuu ja muuttuu entisen rujoksi toisinnoksi, vääristyy ja muuttaa muotoaan hallitsemattomasti.
Replika on Sinikka Vuolan esikoisromaani. Vuola on aikaisemmin julkaissut kolme runoteosta ja kuuluu proosailmaisun keinoja tutkivaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan, kuten viime vuonna Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt. Replikassa on kokeellisuutta, mutta se ei ole vieraannuttavaa vaan solahtaa saumattomasti kerrontaan, kasvaa tarinan omista tarpeista luontevalla tavalla. Romaanin maalaamat miljööt ovat lumoavia ja sadunomaisia. Viittauksia satuihin löytyykin useita, mutta nyt nämä tutut ja lapsenomaiset kuvastot voivatkin silmänräpäyksessä muuttaa muotoaan, saada varjoja ja muuttua uhkaaviksi. Miltä tuntuisi muuttua itse Pinokkioksi, jähmettyä hitaasti puu-ukoksi, tai matkustaa sydämettömän peltisen miehen kanssa turkoosina hohtavaan ihmemaahan, jossa kaikki kuvat heijastavat vain sinut itsesi.
Vuolan runoilijatausta heijastuu voimakkaasti Replikan kieleen. Sanat ovat merkityksistä rikkaita ja painavia, mutta soljuvat samalla eteenpäin nautittavan vaivattomalla rytmillä. Tekstiä on kuiskittava hiljaa, kuunneltava sen voimakasta poljentoa. Sanojen vuolaan (!) virran mukana olisi helppo lipua, mutta minä vain huopaan taaksepäin ja maistelen sanat uudestaan, jotta en jäisi paitsi yhdestäkään vivahteesta. Replikassa on paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa. Sanat kertautuvat, muuntuvat hieman ja ilmaantuvat uudestaan, kunnes niistä muodostuu voimakkaita mantroja. Ne tuntuvat vaikuttavan suoraan keskushermostoon, pesiytyvät jonnekin tajunnan syövereihin ja ryhtyvät siellä ties mihin tihutöihinsä. Replikassa on arvoituksellisuutta, mutta kuitenkaan se ei edellytä purkamista, symboliensa ja vertauskuvallisten maailmojensa pähkimistä auki. Romaani on myös mielen intuitiivisiin kerroksiin vetoavaa kirjallisuutta. Siitä voi nauttia täysin siemauksin ymmärtämättä mitään ja kuitenkin tuntea tietävänsä täysin mistä on kyse.
Aluksi näkökulman voimakas subjektiivisuus pistää etsimään jotain objektiivisempaa tai todellisempaa todellisuutta lapsen näkökulman takaa. Tuttua ja järjellistä maailmaa etsivälle lukijalle Replika on kuitenkin periksiantamaton. Vaikuttavinta romaanissa on lopulta, että se mikä aluksi tuntuu arkitodellisuudelta verhottuna lapsen vaillinaiseen ja taianomaiseen näkökulmaan, kasvaa omaksi itsenäiseksi ja satumaiseksi maailmakseen. Replikan maailman riippumattomuus pakottaa lukijankin hyväksymään, että mitään toista tai tutumpaa todellisuutta ei ole. Samalla se kiinnittää huomion siihen, kuinka harhainen käsitys objektiivinen todellisuus on alun perinkin. Sukeltaessaan traumatisoituneen mielen sisään se osoittaa, kuinka todellisuus ihan oikeasti ja konkreettisestikin menee rikki mielen ja identiteetin mukana.
Minussa oli talvi joka ei koskaan purkautuisi kukiksi ja lehdiksi: pysyvä talvi. Maailma oli katkonainen ja minä näin sen pieninä palasina, maailma oli katkonainen ja äkillinen ja pelottava, kuka tahansa saattoi tulla odottamatta esiin Ei mistään ja kävellä suoraan Ei mihinkään. Esineet ja ihmiset katosivat ilmaan ja ilmestyivät jälleen tyhjästä, kuin piiloleikissä.
Aluksi on vain kertoja ja hänen äitinsä, jotka elävät symbioosissa niin kuin äidin ja vauvan kuuluukin. Omaa itseä ei ole ilman toisen läsnäoloa, he ovat yksi ja sama ihminen, toistensa peilikuvat:
Hiuksesi hohtivat niin hämärässä kuin kirkkaassa, tämän maan ainoa vaalea, maailman ainoa keltainen. Rakastin sitä keltaista ainokaista, tuntikausia, vuosikausia, aika katosi kun rakastin, aika muuttui koska rakastin, rakastin pienenä kun lepäsin rintakehäsi päällä, miekkalisäke miekkalisäkettä vasten ikuisessa ja muuttumattomassa hetkessä. Jos siirsin vasenta kättäni, sinä siirsit oikeaasi, jos liikutin oikeaani, sinä liikutit vasentasi, minun itäni sinun länttäsi vasten. Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe, kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.
Kun kertojan minuudesta alkaa tulla erillinen, alkavat myös asiat mennä yhä huonommin. Ilmenee vaiettuja tahroja kynnyksellä, kylän kaivos puhuu kertojalle pelottavia asioita ja toisinaan äidistä tulee Äitimuukalainen, jonka kasvot repeävät mustaksi öljyksi. Naapurit käyvät vierailulla pudistelemassa päätään ja pörröttämässä päälakea. Lopulta todellisuus murtuu ja muuttuu entisen rujoksi toisinnoksi, vääristyy ja muuttaa muotoaan hallitsemattomasti.
Replika on Sinikka Vuolan esikoisromaani. Vuola on aikaisemmin julkaissut kolme runoteosta ja kuuluu proosailmaisun keinoja tutkivaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan, kuten viime vuonna Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt. Replikassa on kokeellisuutta, mutta se ei ole vieraannuttavaa vaan solahtaa saumattomasti kerrontaan, kasvaa tarinan omista tarpeista luontevalla tavalla. Romaanin maalaamat miljööt ovat lumoavia ja sadunomaisia. Viittauksia satuihin löytyykin useita, mutta nyt nämä tutut ja lapsenomaiset kuvastot voivatkin silmänräpäyksessä muuttaa muotoaan, saada varjoja ja muuttua uhkaaviksi. Miltä tuntuisi muuttua itse Pinokkioksi, jähmettyä hitaasti puu-ukoksi, tai matkustaa sydämettömän peltisen miehen kanssa turkoosina hohtavaan ihmemaahan, jossa kaikki kuvat heijastavat vain sinut itsesi.
Vuolan runoilijatausta heijastuu voimakkaasti Replikan kieleen. Sanat ovat merkityksistä rikkaita ja painavia, mutta soljuvat samalla eteenpäin nautittavan vaivattomalla rytmillä. Tekstiä on kuiskittava hiljaa, kuunneltava sen voimakasta poljentoa. Sanojen vuolaan (!) virran mukana olisi helppo lipua, mutta minä vain huopaan taaksepäin ja maistelen sanat uudestaan, jotta en jäisi paitsi yhdestäkään vivahteesta. Replikassa on paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa. Sanat kertautuvat, muuntuvat hieman ja ilmaantuvat uudestaan, kunnes niistä muodostuu voimakkaita mantroja. Ne tuntuvat vaikuttavan suoraan keskushermostoon, pesiytyvät jonnekin tajunnan syövereihin ja ryhtyvät siellä ties mihin tihutöihinsä. Replikassa on arvoituksellisuutta, mutta kuitenkaan se ei edellytä purkamista, symboliensa ja vertauskuvallisten maailmojensa pähkimistä auki. Romaani on myös mielen intuitiivisiin kerroksiin vetoavaa kirjallisuutta. Siitä voi nauttia täysin siemauksin ymmärtämättä mitään ja kuitenkin tuntea tietävänsä täysin mistä on kyse.
Aluksi näkökulman voimakas subjektiivisuus pistää etsimään jotain objektiivisempaa tai todellisempaa todellisuutta lapsen näkökulman takaa. Tuttua ja järjellistä maailmaa etsivälle lukijalle Replika on kuitenkin periksiantamaton. Vaikuttavinta romaanissa on lopulta, että se mikä aluksi tuntuu arkitodellisuudelta verhottuna lapsen vaillinaiseen ja taianomaiseen näkökulmaan, kasvaa omaksi itsenäiseksi ja satumaiseksi maailmakseen. Replikan maailman riippumattomuus pakottaa lukijankin hyväksymään, että mitään toista tai tutumpaa todellisuutta ei ole. Samalla se kiinnittää huomion siihen, kuinka harhainen käsitys objektiivinen todellisuus on alun perinkin. Sukeltaessaan traumatisoituneen mielen sisään se osoittaa, kuinka todellisuus ihan oikeasti ja konkreettisestikin menee rikki mielen ja identiteetin mukana.
Minussa oli talvi joka ei koskaan purkautuisi kukiksi ja lehdiksi: pysyvä talvi. Maailma oli katkonainen ja minä näin sen pieninä palasina, maailma oli katkonainen ja äkillinen ja pelottava, kuka tahansa saattoi tulla odottamatta esiin Ei mistään ja kävellä suoraan Ei mihinkään. Esineet ja ihmiset katosivat ilmaan ja ilmestyivät jälleen tyhjästä, kuin piiloleikissä.
Replikasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta, joka koki romaanin ”ihanan kunnianhimoiseksi”.
Hienosti kuvaat Replikaa ja löydän samaa, mitä itsekin koin. Kehitysromaani on mun rakas lapsi kirj.tutkimuksen alalla ja voi että tämä pisti kutkuttamaan. Tätä olisi tosi mielenkiintoista tarkastella juuri syklisen kehitysromaanin genressä, mutta toisaalta on myös valloittavan ihanaa vain lukea ja nauttia ja olla osa jotain, joka on parhaimmillaan, kun sitä ei alista määrittelyille.
VastaaPoistaReplikassa todentuu ajatus, jota olen miettinyt paljon viime aikoina. Nimittäin se, että tulkinta on aina väkivaltaa tekstiä kohtaan.
Tämä kirja tosiaan etualaistaa tuon, että tulkinta on toisinaan myös väkivaltaa tekstiä kohtaan. Itse olen sellainen himotulkitsija, että se on ollut vaikeaa myöntää. Tämän kirjan kohdalla aloin todella ymmärtää, mitä se tarkoittaa.
PoistaJa toisaalta, kun luin omassa tekstissäsi mainitsemastasi havainnosta, kuinka uudet alut muokkaavat kaikkia edeltäviä ja heitit ilmoille tuon syklinen kehitysromaani -termin, alkoi pää taas innostuneena raksuttamaan. Hienot romaanit ovat juuri tällaisia. Niistä ei tiedä, miten niihin pitäisi suhtautua. On vaan hämmennystä, epämukavuutta, haltioituneisuutta ja tunne siitä, että on jonkin tärkeän äärellä.
Kuvasit tässä hyvin teoksen kertomaa suurempaa kasvutarinaa ja sitä, miten minän kehitys kirjassa kulkee. Tulkinta on tosi haasteellista ja tämän kohdalla vähän vaarallisen tuntuistakin, kuten yllä todetaan. Itse koin kirjan niin vahvasti, että kirjoittaminen ylipäätään oli nyt haastavaa. Mutta on tärkeää, että tästä puhutaan blogeissakin ja kokemuksista keskustellaan, koska kirja on niin merkityksellinen, hieno.
VastaaPoistaHuomasin itsekin, että tämä kirja vaati paljon työstämistä ennen kuin löytyi sanat kuvata sitä. Hienoa, että keskustelua on syntynyt täällä blogeissakin.
PoistaKiitos kommentistasi, Tuomas!
Joidenkin kirjojen sanotaan muuttavan lukijaansa. Vaikka tuota lausetta toistetaan mielestäni niin paljon että se on kokenut inflaation, tämän kirjan kohdalla lauseesta tuli omalla kohdallani täyttä totta. Replika muutti minua ja tapaani lukea ja kokea kirjallisuutta. Tälaista kokee nykyään niin harvoin...
VastaaPoistaMiten mielenkiintoinen tuo huomiosi objektiivisen todellisuuden harhaisuudesta!
Korjaan typon: Tällaista kokee nykyään niin harvoin.
VastaaPoista<3
Olen samaa mieltä. Replika on ainutlaatuinen helmi tämän vuoden kirjauutuuksien joukossa. Se todella tekee jotain vallan uutta romaanimuodolle. Koen uutta luovan ja kokeellisen kirjallisuuden usein isoksi haasteeksi. Vaikka se avaa mielessä ehkä uusia uria, tie sinne asti on usein haasteellinen ja nihkeästi etenevä. Replikasta en kuitenkaan saanut tällaista kokemusta. Sen syövereihin on helppo sukeltaa ja vaikka pähkimisen aihetta on, se ei tunnu ylivoimaiselta. Ja Vuolan kielestä ja kuvista voi nauttia ilman pähkimistäkin.
Poista