Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (Into 2012)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Kirsti Era

Sivumäärä: 274

-

Venäläiskirjailija Lidia Tšukovskaja (1907-1996) oli Neuvostoliiton tunnetuimpia toisinajattelijoita ja sai kokea Stalinin vainot henkilökohtaisesti joutuessaan pidätetyksi kahteen kertaan neuvostonvastaisesta toiminnasta. Hän oli Anna Ahmatovan hyvä ystävä ja tunsi myös monia muita maineikkaita kirjailijoita ja taiteilijoita. Vajoaminen sisältää kaksi Tšukovskajan pienoisromaania, joissa hän kuvaa Stalinin vainojen aikaansaamaa pelon, vainoharhaisuuden ja kaksinaamaisuuden ilmapiiriä Neuvostoliitossa. Kokoelman nimikkoromaani ”Vajoaminen” on kirjoitettu vuosina 1947-1957 ja ”Sofia Petrovna” 1939-1940. Romaanit julkaistiin kuitenkin lännessä vasta 1960- ja 1970 -luvuilla ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvuilla. 

Tšukovskajan pienoisromaanien tapahtumien keskiössä ovat Stalinin 1930-luvulla alkaneet vainot ja vangittujen omaisten epätietoisuus läheistensä kohtalosta. Romaanit kuvaavat Neuvostoliiton harjoittaman systemaattisen poliittisen terrorin nujertamia yksilöitä ja heidän traumaansa todellisuuden hajoamisesta yhteiskunnan valheellisuuden ja järjettömän toiminnan vaikutuksesta. Pienoisromaanissa ”Vajoaminen” päähenkilö Nina Sergejevna matkustaa kirjailijoiden parantolaan, jossa hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun kirjailijaan Bilibiniin. Heidän välilleen syntyykin ainutlaatuinen ystävyys. Nina Sergejevna ei tiedä edelleenkään, mitä on tapahtunut hänen aviomiehelleen, joka vangittiin kaksitoista vuotta aiemmin, joten Bilibin auttaa häntä hahmottamaan viranomaisten antamien tiedonpalasten alle kätkeytyneen totuuden.

”Vajoaminen” oli upea lukukokemus. Kerronnan kauneus ja ajatusten kirkkaus nostavat tyynesti esiin romaanin henkilöiden pelon ja epätoivon, absurdissa yhteiskunnassa elämisen taakan. Kirjailijoiden elämä parantolassa on verhoutunut näennäiseen huolettomuuteen. Ympäröivä maaseutu kärsii kuitenkin musertavasta köyhyydestä. Leikkisän sanailun taakse kätkeytyvät vainoharhainen pelko ja menneiden kärsimysten traumat. Nina Sergejevna ei pysty sietämään ympäröivän elämän valheellisuutta ja kaksinaamaisuutta. Joka päivä hänen toiveenaan on saavuttaa mielessään ”vajoaminen” pinnan alle, josta hän löytää kirjoittamisen ja sen mukanaan tuoman totuuden.

”Vajoamisessa” kirjallisuudella on aivan erityinen merkityksensä toivon ja totuuden kantajana. Varisinkin runous rinnastuu ilmaisun tapana poliittisen kielen jähmettyneisiin merkityksiin, ideologisesti latautuneiden sanojen yhdistelmiin, jotka toistuvat niin monta kertaa, että ne voidaan pikakirjoituksessa tiivistää lyhenteiksi. Ne ovat tyhjiä ja keinotekoisia ilmauksia, joilla pelotellaan, luodaan epäilyksiä, velvoitetaan ja tuomitaan:

Artikkelin sanat kuitenkin pistelivät aivojani kuin sinne kauan sitten juuttuneet tikut, jotka nyt painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle. ”Aatepahanen”, ”koulukunnantapainen” – olin jo lukenut tuon kaiken. Samoin ”korkeammalle lippu”, tosin silloin se oli ”valppauden lippu”. ”Parantumaton” oli silloin yleensä ”teeskentelijä” tai ”vihollinen” (vakiintuneet pikakirjoitusmerkit ”Ylemmäs bolševistien valppauden lippu” ja ”parantumaton teeskentelijä”). Tuo kammottavasti joka paikassa vilkkuva yhdysviiva ilmauksessa aatteellis-virheellinen – jopa tuo yhdysviiva tulee sieltä. Vakiintuneita merkkejä, jotka kieppuvat tyhjyydessä.

Poliittisilla sanoilla on valtaa, vaikka niillä ei ole todellista sisältöä eikä todellista viittauskohdetta. Runous taas on Nina Sergejevnalle jotain muuta kuin sanoja. Se on totuutta itsessään, pelkkää viittauskohdettaan, todellisuutta, joka ei käänny millekään kielelle:  

Ei mistään muusta kuin käännöksen avuttomuudesta näe niin selvästi, että runo ei muodostu pelkästään tai edes pääasiassa sanoista, ajatuksista, runomitoista ja runokuvista vaan säästä, hermostuneisuudesta, hiljaisuudesta, erosta…

”Vajoamisessa” upeinta on kerronnan hienovarainen eleettömyys. Pahuus, epätoivo ja pelko ovat hiljaa läsnä. Niihin ei kuulu huutoa, verta, äkkinäisiä liikkeitä tai silmille hyppivää traumaa ja kauhua. Ne ovat hiljaisuutta ja hitaita liikkeitä. Ne ovat lamaannus ja mykkä huuto. Kokoelman toinen pienoisromaani ”Sofia Petrovna” on kantaaottavuudessaan osoittelevampi ja ankarampi kuin ”Vajoaminen”. Se kuvaa yhteiskuntakäsityksen ja ideologisen uskon totaalista romahtamista. Sofia Petrovna ja hänen poikansa ovat kommunismin sankareita. Ahkeralla työllään ja ideologisella uskollisuudellaan he ovat raivanneet tiensä arvostettuun asemaan ja sen mukana kasvaa myös Sofia Petrovnan itsetietoinen ylpeys itsestään ja pojastaan. Stalinin vainojen yltyessä pidätykset yhyttävät myös Sofia Petrovnan lähipiirin. Kun pidätettyjen joukossa on viimein hänen poikansa, Sofia Petrovnan maailma alkaa luhistumaan pala palalta. Joka päivä hän hakeutuu muiden läheistensä menettäneiden omaisten kanssa eri virastojen loputtomiin jonoihin saadakseen selville, mistä poika on syytettynä ja mikä on hänen kohtalonsa.

Johtajan rouva mittaili häntä katseellaan päästä jalkoihin.

 - Kukas teiltä istuu? Mieskö? Ai poika? hän kysyi niin kiihkeää raivoa äänessään, että Sofia Petrovna siirtyi vaistomaisesti lähemmäs Alikia.  – Siispä, kunhan teidän poikanne lähetetään, niin osoittakaa silloin sitkeyttä, ottakaa selville hänen osoitteensa.

-  Minun poikaani ei lähetetä, Sofia Petrovna sanoi anteeksipyytävällä äänellä.  – Asia on niin, että hän on syytön. Hänet vangittiin erehdyksessä.

- Hah-hah-hah! Johtajan rouva purskahti nauruun erotellen huolella tavut. – Hah-hah-hah! Erehdyksessä! Äkkiä hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä.

 - Tiedättekö, kaikkihan täällä ovat erehdyksessä…

Sofia Petrovnalle usko kommunistiseen ideologiaan ja yhteiskuntaan on niin vahva, että sen romahtaminen aiheuttaa käsityskyvyn ulkopuolelle ulottuvan traumaattisen kokemuksen. Hän takertuu niin epätoivoisella vimmalla kuvaansa oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnastaan, että hän uskoo poikansa pidätyksen olevan pelkkä kaamea erehdys. Sofia Petrovna vetoaa omiin oikeuksiinsa yksilönä vain huomatakseen, ettei hänen yhteiskunnassaan ole sijaa yksilöille. Erehdyksiä ei ole olemassa, on vain saumattomasti toimiva poliittinen järjestelmä. Omien yksilöllisten oikeuksiensa puolesta taisteleminen onkin itsessään merkki syyllistymisestä ideologian vastaiseen toimintaan. Kuten ”Vajoamisessa” myös ”Sofia Petrovnassa” terrorin vaikutus on lamaannuttava ja mykistävä. Taistelulle ja sinnikkyydelle ei ole sijaa.

”Sofia Petrovna” ei ollut lukukokemuksena aivan niin pitkälle kypsynyt ja kaunis kuin ”Vajoaminen”. Romaanit ovat kuitenkin selkeitä sisarteoksia, joista nousee kirkkaimmin esiin kokemuksen aitous ja omakohtaisuus. Tšukosvskajan kyky rakentaa voimakkaat henkilökohtaiset kokemukset hyvin hienovaraisiksi ja hillityiksi romaaneiksi heikentämättä hitustakaan niiden vaikuttavuutta on ihailtavaa.

Vajoaminen muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Tea with Anna Karenina.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY, 2013)

Alkuteos: Gone Girl

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012

Suomentaja: Terhi Kuusisto

Sivumäärä: 447

-

Olen viime aikoina viettänyt lukuhetkiä mukavuusalueeni ulkopuolella eli rikoskirjallisuuden parissa. Gillian Flynnin trillerin lisäksi yöpöydälläni on keikkunut Anna Janssonin kahdesta ensimmäisestä Maria Wern –dekkarista painettu yhteisnide. En pidä juurikaan rikoskirjallisuudesta, koska se on hyvin leimallisesti viihteellistä, ja useimmiten haen lukemaltani hieman enemmän. Viihteelle on kuitenkin välillä oma paikkansa ja siksi yritän toisinaan pienellä uteliaisuudella lukea kirjoja, jotka ovat keränneet paljon lukijoita. Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut näkyvästi esillä eri kirjablogeissa ja patsastellut myös kirjakauppojen myydyimpien kirjojen listalla.

Kiltti tyttökään ei ole kuitenkaan säästynyt viihdekirjamaisilta maneereilta. Romaanin heikkoutena ovat monet kielelliset kömpelyydet, epäilyttävä arvomaailma ja teennäisen tyylitelty kerrontatapa. Osasin kuitenkin odottaa näitä kaikkia enkä halunnut kirjaa lukiessani takertua niihin liikaa. Tea with Anna Karenina -blogin Noora on ruotinut hyvin Flynnin romaanin ongelmia. Suosittelen lukemaan hänen tekstinsä, jos kaipaa lisää kriittistä näkökulmaa Flynnin bestselleriin. Itse arvioin romaania lähinnä oman lajinsa eli viihteellisen trillerin kontekstissa enkä lähde vertaamaan romaania laadukkaampiin teoksiin.

Kiltti tyttö kertoo valovoimaisesta pariskunnasta Amysta ja Nickistä, joiden suhde on alkuun kuin unelmaa, mutta rupeaa vuosien saatossa oudolla tavalla vinoutumaan. Nickin ja Amyn viides hääpäivä alkaa pahaenteisen omituisissa tunnelmissa ja päättyy Amyn katoamiseen. Nickin ja Amyn kodista löytyvät kamppailun jäljet, mutta Nick vaikuttaa suhtautuvan tilanteeseen yllättävän rauhallisesti. Kun kaiken lisäksi alkaa vähitellen paljastumaan, että Nickillä on jotain salailtavaa, median ja poliisin epäilyt alkavat kohdistua perinteiseen tyyliin aviomieheen. Romaanissa vaihtelevat sekä Nickin että Amyn näkökulmat, minkä ansiosta lukijallakin on pääsy syvälle henkilöhahmojen mieleen ja kokemukseen.

Kiltti tyttö on varsin kelpo viihderomaani. Blogeissa on ylistetty erityisesti sen odottamattomia juonikuvioita ja hyytävää jännittävyyttä. En ole kovin hyvä ounastelemaan etukäteen rikoskirjallisuuden juonenkäänteitä, joten Kiltti tyttö onnistui vetämään matot varsin tehokkaasti minunkin jalkojeni alta. Henkilöhahmoihin on tuotu kiehtovalla tavalla psykologista syvyyttä, kun heidän toimintansa motiiveja haetaan heidän lapsuuden traumoistaan ja persoonallisuudenpiirteistään sekä tavasta käsitellä sosiaalisia odotuksia. Toisaalta samalla Nick ja Amy ovat psykologisilta ominaisuuksiltaan hyvin yksinkertaistettuja ja toimivat usein näihin nähden hieman epärealistisen suoraviivaisesti ja johdonmukaisesti.  

Joskus erityisen suositut populaarikulttuurin ilmiöt saattavat tuoda esiin mielenkiintoisia, leimallisesti tähän aikaan kuuluvia piirteitä yhteiskunnastamme. Koen, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö edustaa uudenlaista älykkäämmän oloista populaarikulttuuria. Perinteisesti viihteelle on ollut keskeistä samaistumisen kokemuksen tuottaminen lukijalle tai katsojalle. Nykyään kirjallisuudessa, televisiossa ja elokuvissa näkyy yhä useimmin läpeensä pahoja tai epämiellyttäviä henkilöhahmoja, joihin ei pysty millään tavalla samaistumaan. Myös Kiltissä tytössä tuotetaan lukijalle kokemus siitä, kuinka hän hakee kirjan henkilöhahmoilta samaistumispintaa turhaan. Lukijalle vilautetaan mahdollisuutta samaistua romaanin henkilöhahmoihin, mutta se mahdollisuus myös riistetään odottamattomalla tavalla. Tällaisen populaarikulttuurin tuottama nautinto onkin pikemminkin älyllistä tarkkailua kuin emotionaalista identifioitumista. Katsojan ei tarvitse olla kokemuksessaan tunteillaan läsnä vaan hän voi tarkkailla henkilöhahmoja ja tarinaa objektiivisesti ja ulkopuolelta. Nick ja Amy ovat näennäisesti hyvin samaistuttavia nykyaikaisen viihdekirjallisuuden henkilöhahmoja. He ovat New Yorkista, korkeasti koulutettuja ja trendikkäitä. Toisaalta he eivät halua olla samanlaisia kuin kaikki muut vaan pyrkivät luomaan elämästään ja parisuhteestaan jotain erityistä. Amy ja Nick muistuttavat itse asiassa hyvin paljon David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin Emmaa ja Dexteriä. Alkutilanteen asettamista odotuksista huolimatta Nick ja Amy osoittautuvat kuitenkin molemmat epämiellyttäviksi henkilöhahmoiksi. Heidän luonteen vikansa ja traumaattiset kokemuksensa saavat heidät tekemään hyvin huonoja valintoja. Itse lukijana päädyin jatkuvasti  hakemaan Amysta ja Nickistä jotain tarttumapintaa huomatakseni vain, ettei sellaista ole eikä ole tarkoituskaan olla.

Eniten ilahduin Kiltin tytön kiehtovalla tavalla vinoutuneesta maailmankuvasta. Omalla kierolla tavallaan Kiltti tyttö on myös absoluuttinen rakkaustarina, kaikkien rakkaustarinoiden todellinen rakkaustarina. Se vie parisuhteen ideaalit, kuten luottamuksen, sitoutumisen ja toisen ihmisen tuntemisen, äärirajoilleen. Se vastaa kysymykseen, milloin voi olla aivan varma, että toinen ihminen on sitoutunut parisuhteeseen täysin ja kokonaan eikä koskaan kaipaa enää mitään muuta. Siinä rakastavaiset todella saavat toisensa kauttaaltaan ja kokonaan, kunnes kuolema heidät erottaa.

Kiltistä tytöstä on pidetty kovasti ainakin näissä blogeissa: Booking it some more, Kirsin kirjanurkka, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Nenä kirjassa, Aamuvirkku yksisarvinen, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kirjoihin kadonnut, Järjellä ja tunteella, Kirjasfääri, Rakkaudesta kirjoihin ja Sonjan lukuhetket.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012)

Sivumäärä: 266

-

Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä.

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja on dystoppinen tarina maailmasta, jossa vesi on käynyt vähiin ja sen käyttö on tiukan sotilashallinnon säätelemää. Vesirikoksesta, kuten ylimääräisten vesijohtojen rakentamisesta, rangaistaan ankarasti ja säälittä. Teemestarit edustavat tulevaisuuden yhteiskunnan kunnioittavaa suhdetta veteen. Teen valmistuksesta ja juonnista on muotoutunut pyhä rituaali, jonka vain oppinut teemestari voi suorittaa. Romaanin päähenkilö Noria on teemestareiden sukua ja itsekin pian valmis teemestari. Hän ei ole kuitenkaan valmistautunut ottamaan vastuuta sukunsa raskaasta salaisuudesta, joka saa myös vedenvalvojat kiinnostumaan hänestä ja hänen perheestään.

Itärannan romaanissa on ainutlaatuisen kuulas ja haikea tunnelma. Maailma, jossa vettä riittää kaikille vain niukalti, on lohduton, köyhä ja karu maailma. Silti Itärannan luoma todellisuus ei ole epämiellyttävän raaka tai kyynistyttävä. Pikemminkin se on seesteisen surumielinen. Kuolema ja pelko eivät ole vieraita vaan vanhoja tuttuja. Vesi, joka on meille terveyden ja elinvoiman elementti, merkitsee Itärannan romaanissa kuoleman liittolaista: ”ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä”. Itärannan kuvaama tulevaisuus on hyvin toisenlainen kuin maailma, jossa elämme nyt. Silti se välittyy lukijalle vaivattomasti ja aitona ilman itsetarkoituksellisia esittelyjä tai huomautuksia.

Nykymaailma on romaanin todellisuudessa kaukainen mysteeri, pimeän peitossa, mutta samalla koko ajan läsnä. Romaanin henkilöhahmot eivät tiedä, mitä maailmalle on tarkalleen ottaen tapahtunut, mutta vanhasta ajasta on edelleen jäljellä suuret kasat jätettä ja romua sekä joitain harvoja ja irrallisia historiallisia todisteita. Noriaa askarruttaa, minkälainen maailma ja sen ihmiset olivat ennen. Hän haluaisi ymmärtää heitä ja heidän todellisuuttaan; ehkä oppia, miksi hänen maailmastaan on tullut sellainen kuin se on. Nykytodellisuuden läsnäolo kerronnassa kiinnittää myös lukijan erityisellä tavalla tekstiin. Samalla tavalla kuin Noria kokee menneen maailman vuotavan hänen nykyisyyteensä, Itäranta luo kuvitteellisesta todellisuudesta niin aidon, että se vuotaa omaan nykyisyyteeni. Sen menneen maailman kaipuu saa minut kaipaamaan omaa todellisuuttani, iloitsemaan että se on vielä tässä ja näkemään sen kauneuden ja ainutkertaisuuden. Tällaisena sateisena marraskuun iltana, Teemestarin kirja ei saa minua odottamaan mitään muuta niin paljon kuin lunta:

Pohdin, miltä lumi tuntuu kämmenellä juuri ennen sulamistaan vedeksi, tai miltä jää näyttää talvipäivänä, kun aurinko kuorruttaa maiseman ja piirtää varjoille terävät ääriviivat, mutta niitä tarinoita jouduin etsimään toisista kirjoista. Olin pettynyt korkeaan kirjahyllyyn ja sen sisältöön, joka lupasi niin paljon ja jätti kuitenkin pois kaikkein tärkeimmän. Mitä iloa oli tietää lumikiteen koostumus, jos ei voinut manata iholleen tunnetta sen kylmyydestä ja silmiinsä sen kimallusta?

Teemestarin kirja oli viehättävä ja nautinnollinen lukukokemus, mutta toisaalta ei jättänyt minuun kovin pysyvää jälkeä. Itärannan maailmanrakennustaito on vertaansa vailla, mutta itse tarinalta jäin odottamaan enemmän. Romaani tuntui koko alkupuolensa ajan tiputtelevan erilaisia aihioita varsinaiselle seikkailulle ja draamalle, mutta kun tunnelma lopulta alkoi todella tihentymään, romaani päättyi. Teemestarin kirja tuntui vasta johdatukselta sille suurelle tarinalle maailman kohtalosta ja ihmisten oikeudesta elämään. Toisaalta ehkä Teemestarin kirjan ei ollut tarkoituskaan olla suuri tarina vaan pieni tarina. Ehkä odotukseni dystopian suhteen ovat liiankin ylenpalttiset ja kärsimättömät. Joskus pienempi ja eleettömämpi tarina voi olla parempi.

Alison Bechdel: Fun Home: A Family Tragicomic

Alison Bechdel: Fun Home: A Family Tragicomic (Mariner Books 2006)

Sivumäärä: 232

-

Alison Bechdelin omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa Fun Home on niin paljon hyvää, etten tiedä mistä aloittaa. Pelkään kirjoittaa ylistyssanoja, sillä ne luovat odotuksia ja kaikkein parhaimmat lukukokemukset tulevat odottamatta. Älkää siis antako liikkaa painoarvoa mielipiteelleni, kun sanon, että Bechdelin mestariteos pistää kaikessa älykkyydessään ja moniulotteisuudessaan minut lukijana auttamattomasti polvilleni. Vau! Mikä teos!

Alison Bechdel tuli tunnetuksi ”Dykes to Watch Out For” -sarjakuvastripin tekijänä, mutta hänen varsinainen läpimurtonsa oli 2006 ilmestynyt sarjakuvaromaani Fun Home. Teos on myös suomennettu nimellä Hautuukoti – tragikoominen perheeni (Like, 2009). Fun Home kertoo Alisonin lapsuudesta ja nuoruudesta näennäisen idyllisessä perheessä, jota kuitenkin nakertaa sisältä päin hänen isänsä salattu homoseksuaalisuus. Alison saa tietää äidiltään isänsä seksuaalisesta suuntautumisesta vasta 19-vuotiaana, kun hän paljastaa itse vanhemmilleen olevansa homoseksuaali. Kaksi viikkoa myöhemmin Alisonin isä heittäytyy kuorma-auton alle ja kuolee. Alisonin elämää hallitsee voimakkaasti kaksi eri puolta: se, miltä asiat näyttävät ja miten ne todella ovat. Fun Home on Alisonin yritys tulkita uudestaan lapsuuttaan, yksittäisten tapahtumien ja sattumien merkityksiä uudenlaisen ymmärryksen valossa. Keskeistä on kuitenkin se, että Fun Home on ainoastaan yritys nähdä asioiden todellinen laita. Aktuaaliseen menneisyyteen Alisonilla ei ole pääsyä, joten hänen on itse rakennettava koherentti ja ymmärrystään tyydyttävä tarina omista kasvuvuosistaan. Tulos on äärimmäisen henkilökohtainen ja upea psykologinen tutkielma hänen perheestään ja ennen kaikkea suhteestaan omaan isäänsä.

Fun Home on kiehtova esitys siitä, kuinka ihmisen psyykellä on tapana ilmaista itseään epäsuorasti vertauskuvallisten ja symboleihin verhoutuneiden toimintojen kautta. Ymmärrettyään perheensä tragedian koko mittakaavassaan Alison näkee lapsuutensa erilaisten merkkien verkostona, joka ilmentää perheen salaisuutta tai heijastaa heidän tiedostamatonta reagointiaan vaikeaan tilanteeseen. Alisonin isän tukahdutettu seksuaalinen identiteetti aiheuttaa koko perheeseen jännitteen, joka purkautuu erilaisina sijaistoimintoina ja neurooseina. Alisonin isän pakkomielteenä on perheen viktoriaaninen talo, joka on pienintäkin piirtoaan myöten täydellinen vikoriaanisen ajan ilmentymä. Alisonin perhe konkreettisesti elää heidän isänsä tukahdutetun seksuaalisuuden turhautumisen ja siitä aiheutuvan pakkomielteisen hallinnantarpeen ympäröimänä. Alison itse oppii halveksimaan kotinsa koristeita ja krumeluuria:

I developed a contempt for useless ornament. What function was served by the scrolls, tassels and bric-a-brac that infested our house? If anything, they obscured function. They were embellishments in the worst sense. They were lies.

Alisonin koti symboloi loppuun asti hiotulla ulkomuodollaan ja koristeellisuudellaan perheen idyllistä julkisivua, jonka takana on kuitenkin turhautumien ja jännitteiden kyllästämä perhearki. Alison on jo lapsena jollain tavalla tietoinen siitä, etteivät asiat ole todellisuudessa välttämättä sitä, miltä ne näyttävät. Arjen rinnalla kulkee jatkuvasti jokin näkymätön totuus, josta hän ei ole päässyt selville. Kasvaessaan Alison alkaa itsekin kehittämään neuroottisia tapoja, jotka ilmentävät hänen epäilystään todellisuuden luonteesta. Hän merkitsee päiväkirjansa lauseiden eteen pienellä fontilla ”I think” -fraaseja, jotka ilmaisevat hänen epävarmuuttaan siitä, ovatko hänen elämänsä tapahtumat todella tapahtuneet.

Alison Bechdel: Fun Home

Teini-iän seksuaalisen heräämisen aikaan Alison puolestaan oppii itsekin vanhempiensa tavoin vaikenemaan ja kieltämään todellisuuden osia. Hänen päiväkirjamerkintänsä eivät enää pyri raportoimaan todellisuutta tunnollisen tarkasti vaan jättävät siihen aukkoja tai irrallisia ja verhottuja merkityksiä.

Fun Homen älykkyys tulee esiin sen moninaisissa merkityksen tasoissa. Alisonin isän tukahdutettu seksuaalisuus ja kuolema ovat saaneet aikaan trauman, jota purkamalla Alison yrittää ymmärtää elämäänsä syvemmällä psykologisella tasolla. Kahden kirjallisuudenopettajan jälkeläisenä kirjallisuudella ja narratiivisuudella on keskeinen asema Alisonin ymmärtämisen prosessissa. Hänen elämänsä peilautuu jatkuvasti erilaisiin kirjallisuuden klassikoihin, jotka hän joko itse mainitsee suoraan tai jotka vilahtelevat hienovaraisemmin sarjakuvan ruuduissa, yleensä hänen isänsä käsissä. Yritin tehdä listaa kaikista sarjakuvaromaanissa viitatuista teoksista: sain tulokseksi viisikymmentä. Tärkeimpinä samaistumisen kohteina Alisonin ja hänen isänsä elämässä ovat muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Albert Camus’n ja Colette’n teokset. Eräs sarjakuvaromaanin kohta, joka sijoittuu ajallisesti heti Alisonin isän hautajaisten jälkeen ja jossa Alisonin äiti lukee otteen Wallace Stevensin runosta Sunday Morning, tuo väkevällä tavalla esiin, kuinka Alison luo elämäänsä kirjallisuuden kautta erilaisia teemoja, jotka monimerkityksellisyydessään kiteyttävät hänen perheensä kokemuksen. Stevensin runo yhdistää ristiinnaulitsemisen kaamean katastrofaalisuuden idylliseen miljöön kuvaukseen:

Complacencies of the peignoir, and late / coffee and oranges in a sunny chair / and the green freedom of a cockatoo / upon a rug mingle to dissipate / the holy hush of ancient sacrifice. / She dreams a little, and she feels the dark / encroachment of that old catastrophe, / as a calm darkens among water-lights.

Runo on Alisonin katolilaisen äidin suosikkeja. Alisonin mukaan se heijastaa hänen äitinsä viehtymystä uhrautumiseen, mutta samalla kiteyttää heidän perheensä suhtautumisen heidän isänsä itsemurhaan:

Perhaps she also liked the poem because its juxtaposition of catastrophe with plush domestic interior is life with my father in a nutshell. Dad’s death was not a new catastrophe but an old one that had been unfolding very slowly for a long time.

Kirjallisuusviittaukset problematisoivat myös omaelämäkerran totuudenmukaisuutta. Lukuisat, muka sattuman kautta rakentuneet yhtymäkohdat Alisonin elämäntilanteen ja hänen tai hänen isänsä parhaillaan lukeman kirjallisuuden kanssa kielivät Alisonin halusta muistaa hieman väärin, yhdistää eri ajassa tapahtuneita asioita, koska ne sopivat yhteen ja luovat esteettisemmän ja ymmärrettävän tarinan. Alisonin hillitön avoimuus neuroottisesta perheestään yhdistettynä hänen epäluotettavuuteensa kertojana saa lukijan myös näkemään psykologisoinnin ja elämän kerronnallistamisen tarpeen ironisessa valossa. Kun menneisyyttä kaivamalla kaivaa, mikä tahansa perhe näyttää vinksahtaneelta. Fun Homessa on asioiden karuuden ohella hämmentävää elämänmakuisuutta ja onnea, jolla on monesti hilpeän ironinen pohjavire. Teoksen nimi on muun muassa tällainen ironinen kommentti sille, että kaikesta synkkyydestä huolimatta, Alisonin perhe on myös elänyt ja ollut ainakin hetkittäin onnellinen. Opettajuuden ohella Alisonin isä pitää yllä perheensä hautausurakointi-yritystä eli Funeral Homea, joka perheen sisäisessä keskustelussa vääntäytyy ironiseen muotoon Fun Home.  

Vaikka Alison pyrkiikin koherentin ja esteettisen elämäntarinan rakentamiseen, tapahtumat eivät etene sarjakuvaromaanissa perinteisellä tavalla kronologisesti ja tarinan kaarta hyväksi käyttäen yksittäisistä lapsuuden sattumuksista isän itsemurhaan sekä lopulliseen ymmärrykseen ja anteeksiantoon. Fun Homen rakenne ei noudata kronologista järjestystä vaan muistin ja  mielen järjestystä. Sitä järjestystä, missä mieli käsittelee menneisyyttä poukkoillen hetkestä toiseen ja nähden yhtymäkohtia eri asioiden välillä. Alisonin tapa käsitellä elämää ei ole horisontaalinen, hetkestä toiseen etenevä vaan vertikaalinen, yksittäisiä merkityksiä toisiinsa linkittävä. Kronologiattomuus ei kuitenkaan tarkoita sekavuutta. Fun Home on nautinnollisen tasapainoinen kokonaisuus ja kuljettaa lukijan vaivattomasti upeaan loppukaneettiinsa.    

Fun Homen ovat lukeneet myös Kirsi, Salla, Minna ja Linnea

Seita Vuorela: Karikko (sekä uusi Tulenkantajat-palkinto)

Seita Vuorela: Karikko (WSOY 2012)

Kuvitus: Jani Ikonen

Sivumäärä: 357

-

Oletetaan, että olet löytänyt sisäänpääsyn paikkaan jossa kukaan aikuinen ei ole käynyt vuosiin.

Oletetaan, että olet mennyt paikalle ystäväsi kanssa, että olette luikerrelleet sinne aidanraosta ja juosseet sitten vapaina kuin eläimet halkeilleella asfaltilla, olette leikkineet varmalla peltikatolla kymmenen metrin korkeudessa kuulasotaa kuten ennenkin. Kaksi poikaa ikuisina kuin teräsmiehet vaikka te ette kutsu itseänne sellaisiksi, ette enää sillä olette liian vanhoja kutsumaan leikkejä leikeiksi. Ystävyytenne on olemassa niin kuin tähdet ja kaupungit. Te tunsitte toisenne jo silloin kun sodat käytiin hiekkalaatikolla. Te tunsitte toisenne kun ne muuttuivat todellisiksi taisteluiksi ja siirtyivät koulunpihalta kadulle.

Oletetaan, että toinen teistä nyt kuitenkin putoaa katolta ne kymmenen metri alhaalla odottavalle asfaltille eikä häntä enää ole. Tähdet eivät silti sammu eivätkä kaupungit luhistu. Ihmiset jatkavat koneiston tavoin pyörimistä.

Sen yön jälkeen, niin voidaan sanoa, et halua tulla ulos pimeästä.

Sen yön jälkeen sinun täytyy päästäksesi pimeästä kertoa siitä tarina.

Seita Vuorelan (ent. Parkkola) uusin, sekä nuorten että aikuisten kirjaksi luokiteltu Karikko on maagisrealistinen tarina surusta ja luopumisesta. Se kertoo sadunomaisin ja myyttisin keinoin surutyöstä, kuoleman kohtaamisesta ja eteenpäin jatkamisesta. Karikon keskiössä on nimenomaan nuoren ihmisen kuolema, joka on aina jollain tavoin luonnotonta ja kääntää todellisuuden päälaelleen. Nuoren ihmisen ei kuuluisi kuolla, jolloin todellisuudesta tulee hämmentävä ja vaikeasti käsitettävä. Karikossa henkilöhahmot eksyvät välitilaan, jossa heidän on luotava suhteensa maailmaan uudestaan.

Valitsen luettavani usein intuition tai mielialan perusteella, ja joistain kirjoista tulee erityisen vahva tunne, että tässä taitaa olla juuri minun kirjani. Se on sellainen pieni enteilevä kutina tulevasta rakastumisen kokemuksesta. Kun viime helmikuun Elävän kirjallisuuden festivaaleilla esiteltiin uuden Tulenkantajat-palkinnon ehdokkaat, joihin myös Seita Vuorelan Karikko lukeutui, tunsin mielessäni intuitioni hiuksenhienon nytkähdyksen. Vuorelan kirja alkaakin lupaavasti. Hänen rakentamassaan todellisuudessa on kylmää ja kuulasta lumoa, josta pidän kovasti. Kieli soljuu pitkin omaa vuotaan eikä pyri vääntämään liikaan rautalangasta vaan antaa sanojen seistä omillaan. Alun hohto kuitenkin haihtui hieman lukemisen edetessä. Karikko onkin aivan kelpo romaani, mutta ei uusi rakkauteni.

Karikko kertoo nuorista veljeksistä, Mitjasta ja Vladimirista. Mitjan ystävä Noel on kuollut vanhalla Siilolla tapahtuneessa onnettomuudessa, jota molemmat pojat olivat todistamassa. Mitja ei kuitenkaan muista tapahtuneesta mitään, eikä Vladimir halua kertoa, mitä hän on itse nähnyt. Koulujen loputtua veljekset lähtevät äitinsä kanssa kesälomamatkalle asuntoautolla ja päätyvät Land’s End Campingille. Meren rannalla oleva leirintäalue osoittautuu omanlaisekseen välitilaksi ihmisille oman elämänsä taitekohdassa. Mitja löytää rannalta uuden ystäväporukan, joka kutsuu itseään Hylyiksi. Pelkästään pojista koostuva porukka muistuttaa Peter Panin Kadonneita poikia. Hylyt ovat perheestään erilleen ajautuneita rasavillejä, jotka elävät omaa todellisuuttaan omilla ehdoillaan. Kadonneiden poikien tavoin he todella ovat kuin satukirjan hahmoja. Mitjan tutustuessa poikiin tarkemmin alkaa vaikuttaa siltä kuin heillä ei olisi omaa perhetaustaa tai tarinaa lainkaan. Niin kuin he olisivat olleet rannalla aina. Leirintäalueelta löytyy myös salaperäinen valkoiseen mekkoon pukeutunut tyttö, joka väittää tietävänsä, kuka Mitja on. Vähitellen alkaa paljastua, että Mitja ja Vladimir ovat saattaneet päätyä leirintään tarkoituksella eivätkä pelkästään sattumalta. Vuorelan romaanin tunnelmaa tehostaa Jani Ikosen upea mustavalkoinen kuvitus. Kannatan kernaasti kirjallisuuden elävöittämistä visuaalisilla ja graafisilla elementeillä. Ne tekevät kirjasta houkuttelevan ja tuovat esiin, kuinka kirja voi olla myös esineenä kaunis.

Vuorelan romaani alkaa houkuttelevasti, mutta pian tarina tuntuukin jäävän tyhjäkäynnille. Teos ei pääse niin syvälle veljesten ja Hylkyjen kohtaloon kuin toivoisin. Romaani tuntuu käsittelevän myös poikien maailmaa, ystävyyttä ja veljeyttä sekä läheisyyden ja ikävän vaikeaa ilmaisemista. Kerronta ei kuitenkaan tunnu saavan henkilöhahmojen mielenliikkeistä tai tunnetiloista kunnolla kiinni vaan keskittyy lähinnä nuorten poikien väliseen pinnalliseen keskusteluun ja keskenkasvuisiin kahinoihin. Myös teoksen maagiset ainekset jättävät minut lukijana kylmäksi. Vuorelan luoman salaperäisen myyttisen maailman kuvasto ei yllätä eikä kipristyttele mielikuvitusta. Hylätyt talot, kyntteliköt ja morsiuspukuinen tyttö ovat maagisina aineksina hieman väsyneitä ja pakotetun oloisia. Karikon maailma ei herää täysillä eloon. Kokonaisuutena romaani ei siis muodosta harmonisen vangitsevaa lukukokemusta, vaikka siinä on myös upeita elementtejä. Meren läsnäolo ja myyttiset merkitykset on tuotu hienosti esiin. Lähtökohdiltaan Vuorelan luoma maagisrealistinen todellisuus on lumoava, vaikka ontuukin yksityiskohdissaan. Land’s End ei ole todellisuudesta täysin erillään oleva satujen saareke vaan arkitodellisuus ja maagisuus häilyvät ja lomittuvat juuri sopivalla tavalla. Realistiseen todellisuuteen kuuluvat elementit kuten moottoritien läheisyys tai leirintäalueen hieman banaali arki saavat maagisen maailman ilmenemään lähes totena, sumuisen verhon takana lymyilevänä, vieraana ja silti läheisenä.  

                                                                                                               

Tässä kirjallisuuspalkintojen luvatussa maassa Seita Vuorelan Karikko päätyi viime maaliskuussa myös uuden Tulenkantajat-palkinnon voittajaksi. Palkinnon agenda on tuore ja mielenkiintoinen. Se on tarkoitus jakaa teokselle, jolla on palkintoraadin mukaan parhaat mahdollisuudet menestyä käännöksinä ulkomailla. Suomessa on ihan viime vuosina havahduttu kulttuuriviennin mahdollisuuksiin eikä varmaan vähiten sen taloudellisten etujen vuoksi. Kulttuuriministeriö esimerkiksi panosti kulttuuriviennin edistämiseen vuosina 2007-2011 erityisen kehittämishankkeen muodossa. Kirjallisuuden kohdalla kulttuurivienti on tällä hetkellä erittäin iso sana, sillä Suomi on valittu lokakuussa 2014 järjestettävien Frankfurtin kirjamessujen teemamaaksi. Teemamaahanketta koordinoivan Filin sivuilla todetaan, että Frankfurtin kirjamessut ovat maailman tärkein kirja-alan tapahtuma ja Suomen kaltaiselle pienelle maalle kyseessä on ”harvinaislaatuinen ja kertaluontoinen kunnia”. Teemamaahankkeen keskeisin tavoite on kotimaisen kirjallisuuden käännösoikeuksien myynti.

Tulenkantajat-palkinnon on perustanut Aamulehti ja Tulenkantajat-kirjakauppa. Vuonna 2012 ilmestyneistä kirjoista kirjailija, kustantaja Ville Hytösen johtama esiraati valitsi kuusi ehdokasta. Varsinaisen voittajan on valinnut kirjailija Sofi Oksasen johtama raati. Palkintosumman (5000€) lisäksi raadin puheenjohtaja-kirjailija lupautuu voittajan kummiksi tämän kehittyvällä kansainvälisellä uralla. Tulenkantajat-palkinnon kohdalla kyse ei siis näyttäisi olevan pelkästä tunnustuksesta vaan palkinnolla on myös kunnianhimoiset ja konkreettiset tavoitteet.

Kansainvälisen menetyksen saavuttaminen ei varmasti ole helppoa suomalaiselle kirjallisuudelle. Sofi Oksanen painottikin Tulenkantajat-raadilleen, etteivät kansainväliset kirjamarkkinat ole ”armon ja kiltteyden ala”. Käännösoikeuksien myyntiä edistävät parhaiten niin sanotut kovat totuudet kuten isot myyntiluvut ja kallis lanseerauskampanja. Kotimaisista kirjallisuuspalkinnoista painoarvoa kansainvälisesti on ainoastaan Finlandialla. Kansainvälistä menestystä ei siis takaa vain se, että kirja on hyvä vaan siihen vaikuttavat myös tietyt ulkokirjalliset realiteetit. Tulenkantajat-palkinnosta epätavanomaisen tekee mielestäni juuri se, että kirjan sisältöön ja kieleen liittyvien arvojen lisäksi palkinnonjaossa näyttävät vaikuttavan myös teoksen ulkokirjalliset seikat. Sofi Oksasen mukaan ihannetilanteessa palkitulla kirjailijalta on jo käännetty joitain teoksia, hänellä on sopivan pitkä ura jo takanaan ja mahdollisesti jo joitain kansainvälisiä palkintojakin. Näiden kriteereiden valossa Seita Vuorela ei ole lainkaan huono valinta ensimmäisen Tulenkantajat-palkinnon saajaksi. Karikon lisäksi hän on kirjoittanut kaksi omaa romaania sekä lukuisia muita yhdessä Niina Revon kanssa. Seita Vuorelan kirjoja on käännetty ainakin englanniksi, italiaksi, saksaksi ja ranskaksi. Hänellä on kaksi Finlandia Junior-ehdokkuutta ja hän on voittanut ranskalaisen Pépites-palkinnon.

Jos kansainvälisen menestyksen kannalta keskeisiä tekijöitä ovat muun muassa pitkä ura, myyntiluvut ja aikaisempi kansainvälinen menestys, Tulenkantajat-palkinnon ensimmäinen ehdokaslista on kuitenkin jokseenkin yllättävä. Seita Vuorelan Karikon lisäksi ehdolle asetettiin Sami Hilvon Rouva S., J.K. Ihalaisen Tisle, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, Riku Korhosen Nuku lähelläni ja Juha Seppälän Mr. Smith. Ollikainen ja Hilvo ovat vielä aloittelevia kirjailijoita, joiden läpi saaminen kansainvälisillä markkinoilla voi olla vaikeaa, kun vakaata mainetta ei ole syntynyt vielä Suomessakaan. Ihalaisella on pitkä ura takanaan ja hänen runoteoksiaan on ilmestynyt eri kielilläkin vaikuttava määrä, mutta runous on muuten äärimmäisen epäkaupallinen genre. Korhoselta ja Seppälältä kirjoja on käännetty jokseenkin vaatimattomasti. Korhonen on palkittu aikaisemmin Euroopan komission kirjallisuuspalkinnolla. Vaikka kaikilla ehdokaskirjailijoilla on selkeää potentiaalia kansainväliseen uraan, he eivät ole suomalaisellakaan kirjallisuuden kentällä mitään supertähtiä. Sofi Oksanenkin arvosteli esiraatia siitä, että monia ”käännösmagneetteja” oli saatettu ohittaa omien henkilökohtaisten mieltymysten kustannuksella. Oksasen mukaan nosteessa ovat tällä hetkellä eteenkin naiskirjailijat ja pohjoismainen rikoskirjallisuus. Tulenkantajat-palkinnon ehdokaslistalla nämä kuitenkin loistavat poissaolollaan. Seita Vuorela on ainoa listan naiskirjailija.

Toisaalta ehdokaslistalla onkin ehkä haluttu tuoda nostetta sellaisille kansainvälisen profiilin kirjailijoille, joita täällä kotimaassa ei olla osattu huomioida tarpeeksi. On aiheellista pohtia, onko Tulenkantajat-palkinnolla mitään todellista virkaa, jos se annetaan kirjailijalle, joka on jo valmiiksi suomalaisessa mittakaavassa suhteellisen vakaalla kansainvälisen menestyksen tiellä. Esimerkiksi rohkenen epäillä, onko aloittelevalla kirjallisuuspalkinnolla suurtakaan merkitystä Seita Vuorelan kansainväliselle uralle, joka seisoi minusta melko vakaasti jo omillakin jaloillaan. Keskustelun kääntöpuolena on kuitenkin toki sekin, onko Tulenkantajat-palkinnolla uskottavuutta, jos sen palkittu kirjailija saattaisi olla kansainvälisen huomion arvoinen, mutta ei kuitenkaan omaa todellisia mahdollisuuksia menestyä kansainvälisten kirjamarkkinoiden raadollisella kentällä.

Kaiken kaikkiaan pidän kuitenkin virkistävänä uudenlaista kirjallisuuspalkintoa, joka ei vain jakele tyhjiä tunnustuksia tai rahallista tukea vaan pyrkii myös tekemään kirjailijan urasta kestävämmän ja samalla edistämään kotimaisen kirjallisuuden asemaa maailmalla. Jään kuitenkin mielenkiintoisena seuraamaan, minkälaiseen suuntaan palkinnon kriteerit kallistuvat jatkossa ja minkälaisia kirjoja palkinnolla tulevaisuudessa siunataan.

Karikko on huomioitu myös sellaisissa blogeissa kuin Kirsin kirjanurkka, Jokken kirjanurkka, Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Nenä kirjassa ja Opuscolo– kirjasta kirjaan. Tulenkantajat-palkinnosta ja Karikon voitosta on kirjoitettu myös Lastenkirjahyllyssä.

Tulenkantajat-palkintoa koskevien tietojen lähteenä olen käyttänyt pääasiassa Sofi Oksasen verkkosivujen tiedotetta osoitteessa http://www.sofioksanen.fi/seita-vuorelalle-tulenkantaja-palkinto-2013/.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Stalinin lehmät on ollut yksi vaikuttavimmista lukukokemuksistani kotimaisen kirjallisuuden piirissä. Puhdistuksen puolestaan koin tyylipuhtaaksi toimivaksi romaaniksi mutta en yhtä purevaksi kokemukseksi kuin Stalinin lehmät.  Sofi Oksasen kiistämättömänä ansiona on se, kuinka hyvin hän tuntee aiheensa ja henkilöhahmonsa. Hän ei vain sukella hahmojensa nahkoihin vaan on he. Stalinin lehmissä ja Puhdistuksessa hahmojen pelko, häpeä, ylpeys ja vahvuus ovat läsnä tekstissä tavalla, joka pakottaa myötäelämään ja ymmärtämään, häpeämään ja kitumaan mukana. Ihailen myös Oksasen naishahmojen lujuutta ja kykyä elää, vaikka maailma tekisi heistä nöyrimmistä nöyrimpiä.

Kun kyyhkyset katosivat ei kuitenkaan ollut mielestäni parhainta Oksasta. Koin romaanin monin paikoin sekavaksi ja itseään toistavaksi. Romaanin rakenne on hyvin samanlainen kuin Puhdistuksessa. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin kahdessa eri aikatasossa ja menneisyyttä keritään hetki hetkeltä auki. Eri aikatasot tukevat toisiaan ja tapahtumat toisintuvat niissä muistojen ja pelkojen kautta. Puhdistuksessa tapahtumat etenevät miellyttävällä rytmillä. Lukijaa pidetään sopivassa jännityksessä, mutta tarina kulkee eteenpäin ja kirkastuu vähitellen. Kun kyyhkyset katosivat kuitenkin sahaa edestakaisin ajassa ja paikassa. Henkilöhahmojen tavoitteet sekä motiivit on esitetty sekavasti ja arvoituksellisuus tuntui uuvuttavalta ja turhauttavalta. Siinä vaiheessa, kun tarina on valmis tarjoamaan ratkaisuja, ne eivät enää kiinnosta minua.

Kun kyyhkyset katosivat kertoo Virosta saksalaismiehityksen aikaan 1940-luvun alussa sekä Neuvostoliiton aikaan 1960-luvulla. Romaanin keskushahmoina ovat serkukset Edgar ja Roland sekä Edgarin nuori vaimo Juudit. Rolandin taistellessa sinnikkäästi itsenäisen Viron puolesta Edgar soluttautuu taitavasti vallanpitäjien eliittiin oli kyse sitten natseista tai kommunisteista. Edgarilla on niin monet kasvot, ettei edes hänen oma vaimonsa Juudit pysty täysin ymmärtämään, kuka hänen aviomiehensä todella on. Edgarin henkilöhahmo on mielenkiintoinen ja uskomaton persoona. Hän on oman aikansa skitsofreenisen ja absurdin vallankäytön tuote. Edgar on todellinen selviytyjä. Hän elää vaihtuvia roolejaan niin aidosti, etteivät edes hänen ajatuksensa paljasta hänen todellisia tunteitaan, toiveitaan tai päämääriään. Ainoa tunne, joka tuntuu asuvan hänen ontossa sisimmässään, on pelko. Edgarin hahmon lohduttomuus tekee romaanista kuitenkin kyynistyttävän lukukokemuksen. Ihmiset vaipuvat maailman pahuuden alla lamaannuttavaan apatiaan. Romaanin idea on puoleen väliin mennessä jokseenkin selvä, eikä tarina tuo siihen kovin paljon lisää edetessään.

Historiallisena kuvauksena Kun kyyhkyset katosivat on kuitenkin vertaansa vailla. Sofi Oksaselta ei voi muuta odottaakaan kuin perusteellista taustatyötä ja purevaa miljöön kuvausta. On jotenkin uskomatonta ajatella, että Viron lohduton lähihistoria, jossa valta on siirtynyt miehittäjältä toiselle, on tapahtunut aivan naapurissa. Erityisesti romaanin Tallinnaan sijoittuvissa osuuksissa vilahtelee hienoja yksityiskohtia, jotka kuvaavat voimakkaasti kaupungin miehittäjävallan ilmapiiriä. Esimerkiksi romaanin nimeenkin keskeisesti kytkeytyvä kohta, jossa saksalaiset sotilaat pyydystävät kaupungin kyyhkysiä syötäväksi, ilmentää upeasti sekä konkreettisella että symbolisella tasolla miehityksen röyhkeyttä ja virolaisten vapauden menetystä.

-

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (Like 2013)

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012

Sivumäärä: 366

Kathryn Stockett: Piiat

Parisen vuotta siten ihastuin täysin elokuvaan The Help, joka siis perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin. Päätin odottaa jonkin aikaa, että elokuvan tapahtumat ehtisivät hieman haihtua mielestäni ennen kuin tartuin Stockettin kirjaan. Elokuvakokemusta ei kuitenkaan tällä kertaa voita edes kirja. Vaikka elokuva on pitkäkestoinen, siinä on onnistuttu paketoimaan Stockettin hieno monipuolinen tarina napakaksi kokonaisuudeksi, jota ei ole tarvinnut täytellä ylimääräisellä hötöllä. Myös upeat näyttelijäsuoritukset saivat kirjan hahmot elämään valkokankaalla huomattavasti paremmin kuin Stockettin hieman yksioikoinen ja syvyyksiä vailla oleva kerronta.

En kuitenkaan sano Piikojen olevan huono kirja. Se on toimiva lukuromaani, jota on helppo suositella. Henkilöhahmoja on paljon, mutta se on pikemminkin romaanin ansio kuin heikkous, sillä Stockett pitää henkilöhahmonsa taitavasti hyppysissään. Pidän myös romaanin miljöönä toimivasta 1960-luvun Mississipistä, joka välittyy kirjan sivuilta aidon tuntuisesti. Stockettin vahvuus onkin ennen kaikkea tarinan, henkilöhahmojen ja miljöön rakentamisessa. Kerronnasta kuitenkin jää puuttumaan jonkinlainen syvyys tai intensiivisyys, joka kiinnittäisi lukijan tekstiin varauksettomasti.

Piiat kertoo rotusyrjinnästä, luokkajaosta ja ystävyydestä. Ennen kaikkea se kertoo mustien ja valkoisten naisten elämästä ja kohtaamisesta 1960-luvun alun Mississipissä. Yleisen tavan mukaan valkoiset naiset pitävät perheessään mustaa kotiapulaista. Paitsi että nämä siivoavat heidän asuntonsa ja laittavat heidän ruokansa, kotiapulaiset myös rakastavat heidän lapsiaan ja kasvattavat nämä aikuisiksi. Jokapäiväisestä kohtaamisesta ja läheisyydestä huolimatta mustat ja valkoiset elävät kuitenkin omissa maailmoissaan eikä sosiaalisesti rakentuneita raja-aitoja ole lupa ylittää. Itseäni on aina kiehtonut ihmisten välisen kanssakäymisen keinotekoiset säännöt ja konventiot. Olen monesti miettinyt sitä absurdiutta, mikä sisältyy siihen tosiasiaan, että useimpien ihmisten kohtaaminen merkitsee meille huomattavasti paljon enemmän, kun ikinä pystymme heille sitä ilmaisemaan. Piioissa ihmisten välinen sosiaalisesti rakentunut etäisyys on viety äärimmilleen. Stockettin henkilöhahmot joutuvat kuitenkin tilanteisiin, joissa ihmisten aito läheisyys ja ystävyys saavat aikaan hämmentäviä tilanteita ja tuovat esiin raja-aitojen keinotekoisuuden. Tarinan helmiä ovat yksittäiset mustien ja valkoisten väliset kohtaamiset, joissa nouseekin yllättäen esiin todellinen kiintymys ja rakkaus lähimmäistä kohtaan.

Piioista on kirjoitettu lukuisissa blogeissa, mutta itse suosittelen katsastamaan ainakin Amman, Jaanan ja Lauran postaukset.

-

Kathryn Stockett: Piiat (WSOY 2011)

Alkuteos: The Help

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009

Suomentaja: Laura Beck

Sivumäärä: 611

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Brittiläisen kirjailijan Susan Sellersin Vanessa & Viriginia on fiktiivinen romaani Virginia Woolfista ja hänen sisarestaan Vanessa Bellistä. Teos on Vanessan kirje itsemurhan tehneelle sisarelleen. Se koostuu lyhyistä muiston palasista, joissa korostuu taidemaalari Vanessan tapa hahmottaa maailmaa ja ihmisiä visuaalisina kuvina. Vanessan muistoissa jokaiseen hetkeen kiteytyy tietty tunnetila ja merkitys kuin maalauksissa. 

Näen sinun seisovan joen penkalla ja etsiskelevän katseellasi kiviä, joilla täyttää taskusi. Tunnen halvaannuttavan kylmyyden, kun astelet jokeen, märkien vaatteittesi painon kun pakotat itseäsi eteenpäin. Vesi on suussani, keuhkoissani, kun joki vetää meidät pinnan alle. Tällä kertaa en voi paeta. Pimeys on nielaissut koko kuvan. Minulla ei ole tahtoa päihittää sitä.

Vanessa & Virginia on psykologinen romaani, joka pureutuu syvälle Vanessan ja Virginian sisarussuhteen ytimiin. Vanessa ja Virginia ovat uskomattoman läheiset niin henkisesti kuin fyysisestikin. He elävät symbioottisessa suhteessa, jossa toisen toiminta aiheuttaa välittömästi reaktion myös toisessa. Sisarusten suhde on myös ambivalentti hurjan rakkauden sekä raastavan kateuden ja vihan kietoutuma. He ovat niin lähellä toisiaan, että vastakkaiset tunteet eivät enää erotu toisistaan. Romaani onkin ennen kaikkea Vanessan puhetta Virginialle. Se on tunnustuskertomus, jossa Vanessa purkaa sisarussuhteensa jännitteet palasiksi ja kertaa kaiken sen, mitä he eivät pystyneet sanomaan toisilleen ääneen. Vanessa ja Virginia ei kuitenkaan kerro Virginian elämästä. Pikemminkin se on tarina Vanessan elämästä, joka peilautuu Virginian elämän kautta. Virginialle kohdistetut sanat antavat vaikutelman, että missä tahansa Vanessa on tai mitä tahansa hän tekeekin, Virginia on läsnä. Sisaret ovat toisilleen kuin toinen minuus.

Romaani on myös mielenkiintoinen kuvaus Bloomsbury-ryhmässä vallinneesta ainutlaatuisesta ystävyydestä. Hahmojen moderni elämäntapa ja vapautuminen yhteisön normeista tuntuu vielä nykyaikanakin todella rohkealta. Sukulaissuhteiden, sukupuolen ja seksuaalisuuden määritelmät väistyvät yksinkertaisen ja puhtaan kiintymyksen tieltä. Ystävyys ja rakkaus ovat häilyviä ja yksiavioisuus julma ja keinotekoinen rakennelma.

Sellersin romaanissa on kaunista ja kuulasta surumielisyyttä, joka sopii hyvin syysiltojen lukuhetkiin. Vanessan ja Virginian elämänkatsomuksessa on jotain kylmää toteavuutta, joka ei säästele tunnetilojen yksityiskohtaisuudessa, mutta kohtaa elämään sisältyvän epätoivon uskomattomalla järkähtämättömyydellä. Rakkautta, hulluutta ja surua ei pysty pilkkomaan tai erittelemään vaan niissä on ykseyden tuomaa kauneutta ja puhtautta. Ne eivät ole määritteitä vaan totuuksia, ihmisen fyysisiä ja luonnollisia olemisen tapoja.

Kasvosi puhkeavat ovelaan hymyyn.

”Joskus minusta tuntuu kuin näkisimme maailman saman silmäparin läpi – mutta me vain käytämme eri silmälaseja.”

Vanessa & Virginian ovat lukeneet myös ainakin Maria, Marissa, Leena Lumi ja Jaana.

-

Susan Sellers: Vanessa & Virginia (Into, 2013)

Alkuteos: Vanessa and Virginia

Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2008

Suomentaja: Soili Takkala

Sivumäärä: 244

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Viime vuoden Tieto-Finlandian voittanut Syötäväksi kasvatetut on tärkeä teos, jonka sisällön tulisi olla osa yleissivistävää koulutustamme. Toimittaja Elina Lappalainen kuvaa siinä tarkasti suomalaisen maito- ja lihatalouden rakenteita ja toimintaa. Hän siis kertoo konkreettisesti sen, mistä ruokapöytämme liha ja maito tulevat. Teos on kirjoitettu selkeästi ja kansantajuisesti. Takakannessa kerrotaan, että kirja kertoo lihan tehotuotannosta ”kaunistelematta mutta myös kauhistelematta”. Setänsä maatilan vieressä kasvaneella Lappalaisella onkin aihettaan kohtaan tietynlainen jalat maassa -asenne, josta pidän.

Kirjassaan Lappalainen kuvaa tarkasti maamme eniten syötyjen eläinten koko elinkaaren syntymästä teurastamolle. Teoksessa on omat lukunsa kanalle, broilerille, sialle ja lehmälle. Teoksessa ei juurikaan pohdita, tulisiko ihmisen syödä lihaa vai ei. Lappalainen on uhrannut kirjastaan yhden luvun lihansyönnin eettisen perustan pohdinnalle, ja käsittely on hyvin pinnallinen ja neutraali. Kyse ei siis ole siitä, tulisiko eläimiä kasvattaa syötäväksi alun perinkään vaan siitä, miten tuo kasvattaminen olisi mahdollisimman eettistä. Lappalainen pohtii eläinten hyvinvointiin liittyviä tekijöitä, arvioi kasvatusolosuhteita ja kärsimystä aiheuttavien toimenpiteiden tarpeellisuutta. Hän tarkastelee myös suomalaisten maatilojen taloudellista tilannetta ja tulevaisuutta. Maatilojen lisäksi Lappalainen  ottaa huomioon koko lihatalouden arvoketjun kuten eri lihantuotannosta vastaavat yritykset ja muut lihatalouteen liittyvät viranomaiset ja toimijat. Lisäksi hän käsittelee myös tuotantoeläimiin liittyvää lainsäädäntöä, maatalouden ympärillä olevia poliittisia asetelmia sekä lihatalouteen liittyvän suojelun ja valvonnan rakenteita. Kirjaansa varten Lappalainen on vieraillut monilla tiloilla ja teurastamoilla. Hän on haastatellut tilojen pitäjiä, teurastamon henkilökuntaa, eläinlääkäreitä, eläinten hyvinvoinnin tutkijoita ja Suomen suurimpien maidon- ja lihantuotantoyritysten edustajia. Tuloksena on siis hyvin perusteellinen katsaus kotimaiseen maidon- ja lihantuotantoon.

Sekasyöjä valistuu

Olen itse sekasyöjä. Muiden sekasyöjien kanssa lihataloudesta keskusteltaessa monesti nousee esiin se, että lihaa syövän on ainakin kestettävä tieto siitä, mistä hänen lihansa tulee. Minulla ei ole ongelmaa tiedostaa, mistä kohtaa eläintä syömäni liha on otettu, mutta on myönnettävä, että ennen Lappalaisen kirjan lukemista en ole täysin hahmottanut, mitä kaikkea syömäni lihan tuottaminen vaatii. Olen kotoisin kaupungista, joten maatilaelämä ei oikeastaan koskaan ole konkretisoitunut minulle kokonaisuudessaan vaan käsitykseni perustuvat erilaisiin, lähinnä median välittämiin mielikuviin. Kanan kasvattamisesta termit häkkikanala ja lattiakanala olivat minulle ennestään tuttuja, ja tiesin suunnilleen, mitä ne tarkoittivat. Vuoden 2009 sikala-videokohun myötä osasin myös odottaa kuvausta ahtaassa häkissä viruvasta likaisesta emakkosiasta. Muistan nähneeni kuvia myös lehmien lypsykoneesta, mutta muuten mielikuvani lehmistä perustuvat autolla ajaessa bongattuihin pellolla laiduntaviin eläimiin. Samaa kuvaahan minulle välitti viime vuonna myös Valionmainos, jossa Heikki Paasonen tepastelee laitumella Irma-lehmän kanssa ja kertoo, kuinka Valion maito syntyy ”puhtaasta luonnosta ja onnellisista lehmistä”. Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa, ensimmäinen reaktioni oli, että mitä tällä mainoksella oikein peitellään.

Lihan- ja maidontuotantoon liittyy paljon erilaisia rakenteita, joista en ole ollut lainkaan tietoinen. Hävettää myöntää, mutta en ole ikinä ymmärtänyt miettiä, että jos muniva kana kerran on naaras, minne kaikki urospuoliset kanat eli kukot menevät. En tiennyt, että kanatilojen lisäksi on olemassa siitoskanaloita, joissa elävät kukot ja kanat, niin sanottu vanhempaispolvi, tuottavat hedelmöittyneitä munia, joista syntyvät ne kanat, joiden munia me syömme. On myös olemassa hautomoita, jonne siitoskanaloista kerätyt hedelmöittyneet munat viedään. Kun untuvikot ovat kuoriutuneet, ne erotellaan kana-untuvikkoihin ja kukko-untuvikkoihin. Munantuotannolle kukot ovat tarpeettomia, joten ne tapetaan hiilidioksidilla. En ole myöskään kunnolla ajatellut sitä, että tuottaakseen maitoa tasaisesti lehmän on synnytettävä yksi vasikka vuodessa. Syntyneet sonnivasikat viedään maitotiloilta kasvattamoihin, joissa ne kasvatetaan mahdollisimman isoiksi ennen teuraalle vientiä. Suomessa myytävä naudanliha on siis lähes pääasiassa maidontuotannon sivutuote, vaikka meillä kasvatetaan myös jonkin verran pelkästään lihaksi tarkoitettua rotukarjaa.

Tehotuotanto ja luomu eivät välttämättä vastaa mielikuvia

Yksi tärkeimpiä Lappalaisen nostamia huomioita on mielestäni läpinäkyvyyden lisääminen lihan- ja maidontuotannossa. Lappalainen käsittelee kirjassaan maatilojen ja lihantuotantoyhtiöiden nihkeää suhtautumista journalisteihin ja heidän päästämistään seuraamaan eläinten olosuhteita ja käsittelyä. Esimerkiksi Atria ei pitänyt Lappalaisen käsikirjoituksessa osista, joissa hän kuvaili näkemäänsä broilereiden lastausta teuraskuljetusautoon omin sanoin. Yhtiön edustajan mielestä ”broilerintuotanto ei ole lastaamista salaillut eikä salaile, mutta kaikki ihmiset ymmärtävät, että kaikkea ei ole tarkoitettu reviteltäväksi julkisuudessa”. Yleinen mielikuva tuntuu olevan, etteivät ihmiset kestä kuvia kuolleiden eläinten ruhoista tai sanallista kuvausta kanan elämästä häkissä, jossa virike tarkoittaa kynnysmaton palasta nurkassa. Olen samaa mieltä ystävieni kanssa, että kuluttajien on kannettava vastuunsa siinä missä tuottajien ja lainsäätäjienkin. Lihansyöjien tulisi pystyä kohtaamaan se todellisuus, jossa hänen ruokansa on tuotettu. Lihatuotantoyhtiöt eivät luota tavallisten kuluttajien arvostelukykyyn ja siksi tuotanto-olosuhteita salaillaan ja peitellään julkisuudelta. Pitkä arvoketju ja lihantuotannon hyssyttely lisää epäluottamusta ja hämärtää kuluttajalle välittyvää kuvaa hänen syömänsä ruoan alkuperästä ja eettisistä lähtökohdista.

Lappalainen kuvaa kirjassaan monia suomalaisia maatiloja, joilla eläimistä välitetään ja niiden hyvinvointia pidetään tärkeänä. Itselleni oli tärkeää ymmärtää, että vaikka puhutaan tehotuotannosta, arvoketjun päässä on yleensä silti yksilö, maatilan pitäjä, jonka henkilökohtainen hyvinvointi ja varallisuus vaikuttavat keskeisellä tavalla siihen, miten hänen pitämänsä eläimet voivat. Vaikka Suomessa yleisellä tasolla eläinten tilanne on huomattavasti paljon parempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Keski-Euroopassa, meillä on myös tiloja, joilla asiat ovat todella huonosti. Lappalainen kuvaa järkyttäviä tilanteita siitä, kuinka nälkiintyneet siat elävät puoliksi mädänneiden yksilöiden joukossa, koska tilanomistaja ei ole pystynyt taloudellisen kriisin ja alkoholiongelmiensa vuoksi pitämään huolta eläimistään. Koska lihatalous on täysin vailla läpinäkyvyyttä, kuluttaja ei voi tietää minkälaiselta tilalta hänen ostamansa liha on peräisin. Kuten Lappalainenkin, haluaisin itsekin palkita rahapussistani niitä, jotka toimivat eettisesti ja vastuuntuntoisesti. Lappalainen toivookin, että lihantuotannossa lisättäisiin luomun kaltaisia merkintöjä, joiden kautta pystyttäisiin säätelemään, minkälaiselta tilalta mikäkin liha on peräisin.

Luomu-nautaa, luomu-kananmunia ja luomumaitoa on saatavilla kaupan tiskiltä, mutta luomu-broileria ja luomu-sikaa Suomessa ei tuoteta. Luomuvaihtoehtojen myynnin ja markkinoinnin ongelmana on myös se, etteivät lihan- ja maidontuotannosta vastaavat suuryritykset halua luoda liian jyrkkää vastakkainasettelua luomutuotteiden ja normaalituotannon välille. Luomu-merkkiä ei myöskään ole suunniteltu suoraan eläinten hyvinvoinnin varmistamista varten, vaikka sen säädökset koskevat osittain myös tuotantoeläinten olosuhteita. Lappalainen tuo myös esiin, että luomunkin kohdalla jälleen kerran tärkeämpää on maatilan pitäjän oma motivaatio kuin ulkopuolinen ohjaus ja säädökset. Luomun minimisäädökset voi täyttää, mutta todelliset vaikutukset lähtevät siitä, että tilanpitäjä on myös itse kiinnostunut tuottamansa ruoan eettisyydestä ja luonnonmukaisuudesta eikä sitoudu säädöksiin ainoastaan taloudellisen hyödyn toivossa. Lappalainen huomauttaakin, että tavallisella tilalla, jossa tilan omistaja välittää eläimistään, tilanne voi olla huomattavasti paremmin kuin minimisäädökset täyttävällä luomutilalla.

Lappalaisen kirjasta nousee esiin, ettei suomalaisella lihantuotannolla mene hyvin. Kotimainen maidon- ja lihantuotanto ei itsessään ole erityisen kannattavaa ja tällä hetkellä se on täysin maataloustukien varassa. Tuleva sukupolvenvaihdos maatiloilla laskee Suomen omavaraisuutta ja lihaa on tuotava yhä enemmän ulkomailta. Tuontilihan eettistä perustaa on puolestaan monta kertaa vaikeampi selvittää kuin kotimaisen. Taloudelliset vaikeudet puolestaan lisäävät tilallisten henkilökohtaisia ongelmia, jolloin eläinten hoidon laiminlyöntikin lisääntyy. Lappalaisen kirjassa tulee esiin, että koska eläinten hyvinvointi parantaa myös lihan ja maidon tuottavuutta, uusia ratkaisuja kehitetään jatkuvasti. Eläinten elinolosuhteiden ja hyvinvoinnin parantaminen uusilla ratkaisuilla vaatii kuitenkin investointeja, joihin tilallisilla ei ole varaa. Tilallisten taloudellisia ongelmia lisää myös heidän heikko asemansa elintarviketuotannon alkupäässä. Lappalainen tuo esiin, että vähittäiskauppa vie yhä vain suurempia siivuja elintarvikkeiden hinnasta. Suomessa vähittäiskauppaa hallitsevilla suuryhtiöillä Keskolla ja S-ryhmällä on myös niin paljon vaikutusvaltaa, että ne pystyvät neuvottelemaan itselleen tuottajien kannalta epäedullisia sopimuksia. Hankinnan ja logistiikan keskittyminen myös heikentää pienten paikallistuottajien asemaa.

Keskustelussa jyrkistä ääripäistä kompromisseihin?

Tuotantoeläinten hyvinvointiin vaikuttaa keskeisellä tavalla myös eläinten pitoa koskeva lainsäädäntö, johon sisältyy niin Suomen eläinsuojelulaki kuin EU:n eläinten suojelua koskevat direktiivit. Lappalaisen kirjasta käy ilmi, että eläinsuojelulain uudistamista koskeva lakiesitys saattaisi arvion mukaan tulla käsittelyyn vuonna 2015. Lainsäädäntöä ajatellen Lappalainen painottaa julkisen keskustelun tärkeyttä ja median vastuuta tutkimustiedon esiin tuomisessa kansalaisille. Hän huomauttaa myös, että eläintensuojelu on aiheena altis populistisille käsittelyille ja poliitikkojen mielipiteet saattavat ajautua helposti ääripäihin.

En vastusta eläinten syöntiä itsessään, mutta eläinten tehotuotanto on minusta iso eettinen ongelma. Lihansyöntiin liittyy myös paljon ekologisia ongelmia, joiden vuoksi koen, että lihansyönnin vähentäminen olisi erityisen tärkeää. Lappalainen ei kuitenkaan käsittele kirjassaan maidon- ja lihantuotannon ekologisia vaikutuksia. Aiheesta olisi ollut todella kiinnostavaa lukea, mutta näen sen myös menevän hieman Lappalaisen näkökulman ohitse. Lappalaisen kirja käsittelee maidon- ja lihantuotantoa myös hyvin leimallisesti Suomen näkökulmasta, kun taas maidon- ja lihantuotantoon liittyvien ekologisten ongelmien käsittely vaatisi mielestäni myös globaalin tason huomioimista. Lappalaisen kirjassa nousee kuitenkin esiin tähän aiheeseen liittyvä keskeinen dilemma: Lappalaisen mukaan eettiseltä kannalta olisi paras suosia naudanlihaa, mutta ympäristön kannalta juuri naudanliha on kaikkein tuhoisinta.

Lappalaisen kirja on mielestäni hyvä teos siinäkin mielessä, että toivoisin sen lievittävän liian usein äärimmäisiin mielipiteisiin hakeutuvaa lihansyönti vs. kasvissyönti -keskustelua. Lappalainen on itse lihansyöjä, mutta peräänkuuluttaa eettistä tuotantoa, eläinten hyvinvointia ja ennen kaikkea lihansyönnin vähentämistä. Olen päässyt kuulemaan monenlaisia kasvissyöntiä puolustavia puheita ja koen, ettei muutosta tapahdu ihmisten syömisen jyrkällä moralisoinnilla ja vaatimalla lihansyönnin totaalista lopettamista. Minulle syöminen ei ole vakaumus vaan jokapäiväinen arkinen toimenpide ja minusta on naiivia väittää, että lihansyönnissä olisi vain ja ainoastaan kyse moraalisesta valinnasta. Monille kyse on ensisijaisesti arjesta ja sen toimivuudesta. Viime vuodenvaihteesta alkaen olen vähitellen yrittänyt vähentää lihansyöntiäni varsinkin arkisilla aterioillani. Tavoitteenani on, että lihasta tulisi minulle vähitellen eräänlainen luksusruoka eli silloin kun sitä syön, olisin myös valmis maksamaan enemmän siitä, että se on eettisesti tuotettua.

Lihan vähentäminen ruokavaliossani ei ole kuitenkaan ollut kovin vaivatonta. Pohjimmiltaan kyse on oikeastaan ollut kokonaan uudenlaisen ajattelutavan opettelemisesta, koska olen kasvanut suunnittelemaan ateriani lihan ympärille. Vähitellen olen yrittänyt eri lähteistä kerätä toimivaa arkisten kasvisruokalajien valikoimaa, josta laitan jokapäiväisen ruokani. Olen ottanut selvää proteiininlähteistä ja monesti kauppareissuni ovat pidentyneet merkittävästi, koska lähikaupastamme ei saa mung-papuja, bataattia tai aina edes selleriä. Monesti koen nämä toimenpiteet ylimääräiseksi vaivaksi, koska en ole erityisen innokas ruoanlaittaja ja usein syöminen on minulle vain jokapäiväinen välttämättömyys. Voin vain kuvitella, kuinka raskaalta syömistapojen muuttaminen olisi työssä käyvälle perheenäidille. Koen, ettei ihmisten syömisiä pitäisi mennä arvostelemaan, koska monesti kyse ei käytännössä edes ole moraalisesta valinnasta vaan tapa selviytyä arjesta. Kun vaaditaan liian paljon ja se tehdään rankalla syyllistämisellä, en ihmettele, että kiireinen ihminen ei jaksa nähdä vaivaa. Kasvisruokapainotteiseen ruokavalioon siirtymisestäni on tullut itselleni kuitenkin pääasiassa positiivinen kokemus, koska yritän olla vaatimatta itseltäni liikaa ja arvostamaan pieniä askelia ja valintoja. Nykyisin koen myös syöväni parempaa ruokaa, koska panostan sen tekemiseen ja raaka-aineisiin enemmän.

-                                                                                                                                                               

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä (Atena 2012)

Sivumäärä: 355