lauantai 7. joulukuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö



Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY, 2013)
Alkuteos: Gone Girl
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Sivumäärä: 447
-

Olen viime aikoina viettänyt lukuhetkiä mukavuusalueeni ulkopuolella eli rikoskirjallisuuden parissa. Gillian Flynnin trillerin lisäksi yöpöydälläni on keikkunut Anna Janssonin kahdesta ensimmäisestä Maria Wern –dekkarista painettu yhteisnide. En pidä juurikaan rikoskirjallisuudesta, koska se on hyvin leimallisesti viihteellistä, ja useimmiten haen lukemaltani hieman enemmän. Viihteelle on kuitenkin välillä oma paikkansa ja siksi yritän toisinaan pienellä uteliaisuudella lukea kirjoja, jotka ovat keränneet paljon lukijoita. Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut näkyvästi esillä eri kirjablogeissa ja patsastellut myös kirjakauppojen myydyimpien kirjojen listalla.

Kiltti tyttökään ei ole kuitenkaan säästynyt viihdekirjamaisilta maneereilta. Romaanin heikkoutena ovat monet kielelliset kömpelyydet, epäilyttävä arvomaailma ja teennäisen tyylitelty kerrontatapa. Osasin kuitenkin odottaa näitä kaikkia enkä halunnut kirjaa lukiessani takertua niihin liikaa. Tea with Anna Karenina -blogin Noora on ruotinut hyvin Flynnin romaanin ongelmia. Suosittelen lukemaan hänen tekstinsä, jos kaipaa lisää kriittistä näkökulmaa Flynnin bestselleriin. Itse arvioin romaania lähinnä oman lajinsa eli viihteellisen trillerin kontekstissa enkä lähde vertaamaan romaania laadukkaampiin teoksiin.

Kiltti tyttö kertoo valovoimaisesta pariskunnasta Amysta ja Nickistä, joiden suhde on alkuun kuin unelmaa, mutta rupeaa vuosien saatossa oudolla tavalla vinoutumaan. Nickin ja Amyn viides hääpäivä alkaa pahaenteisen omituisissa tunnelmissa ja päättyy Amyn katoamiseen. Nickin ja Amyn kodista löytyvät kamppailun jäljet, mutta Nick vaikuttaa suhtautuvan tilanteeseen yllättävän rauhallisesti. Kun kaiken lisäksi alkaa vähitellen paljastumaan, että Nickillä on jotain salailtavaa, median ja poliisin epäilyt alkavat kohdistua perinteiseen tyyliin aviomieheen. Romaanissa vaihtelevat sekä Nickin että Amyn näkökulmat, minkä ansiosta lukijallakin on pääsy syvälle henkilöhahmojen mieleen ja kokemukseen.

Kiltti tyttö on varsin kelpo viihderomaani. Blogeissa on ylistetty erityisesti sen odottamattomia juonikuvioita ja hyytävää jännittävyyttä. En ole kovin hyvä ounastelemaan etukäteen rikoskirjallisuuden juonenkäänteitä, joten Kiltti tyttö onnistui vetämään matot varsin tehokkaasti minunkin jalkojeni alta. Henkilöhahmoihin on tuotu kiehtovalla tavalla psykologista syvyyttä, kun heidän toimintansa motiiveja haetaan heidän lapsuuden traumoistaan ja persoonallisuudenpiirteistään sekä tavasta käsitellä sosiaalisia odotuksia. Toisaalta samalla Nick ja Amy ovat psykologisilta ominaisuuksiltaan hyvin yksinkertaistettuja ja toimivat usein näihin nähden hieman epärealistisen suoraviivaisesti ja johdonmukaisesti.  




Joskus erityisen suositut populaarikulttuurin ilmiöt saattavat tuoda esiin mielenkiintoisia, leimallisesti tähän aikaan kuuluvia piirteitä yhteiskunnastamme. Koen, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö edustaa uudenlaista älykkäämmän oloista populaarikulttuuria. Perinteisesti viihteelle on ollut keskeistä samaistumisen kokemuksen tuottaminen lukijalle tai katsojalle. Nykyään kirjallisuudessa, televisiossa ja elokuvissa näkyy yhä useimmin läpeensä pahoja tai epämiellyttäviä henkilöhahmoja, joihin ei pysty millään tavalla samaistumaan. Myös Kiltissä tytössä tuotetaan lukijalle kokemus siitä, kuinka hän hakee kirjan henkilöhahmoilta samaistumispintaa turhaan. Lukijalle vilautetaan mahdollisuutta samaistua romaanin henkilöhahmoihin, mutta se mahdollisuus myös riistetään odottamattomalla tavalla. Tällaisen populaarikulttuurin tuottama nautinto onkin pikemminkin älyllistä tarkkailua kuin emotionaalista identifioitumista. Katsojan ei tarvitse olla kokemuksessaan tunteillaan läsnä vaan hän voi tarkkailla henkilöhahmoja ja tarinaa objektiivisesti ja ulkopuolelta. Nick ja Amy ovat näennäisesti hyvin samaistuttavia nykyaikaisen viihdekirjallisuuden henkilöhahmoja. He ovat New Yorkista, korkeasti koulutettuja ja trendikkäitä. Toisaalta he eivät halua olla samanlaisia kuin kaikki muut vaan pyrkivät luomaan elämästään ja parisuhteestaan jotain erityistä. Amy ja Nick muistuttavat itse asiassa hyvin paljon David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin Emmaa ja Dexteriä. Alkutilanteen asettamista odotuksista huolimatta Nick ja Amy osoittautuvat kuitenkin molemmat epämiellyttäviksi henkilöhahmoiksi. Heidän luonteen vikansa ja traumaattiset kokemuksensa saavat heidät tekemään hyvin huonoja valintoja. Itse lukijana päädyin jatkuvasti  hakemaan Amysta ja Nickistä jotain tarttumapintaa huomatakseni vain, ettei sellaista ole eikä ole tarkoituskaan olla.

Eniten ilahduin Kiltin tytön kiehtovalla tavalla vinoutuneesta maailmankuvasta. Omalla kierolla tavallaan Kiltti tyttö on myös absoluuttinen rakkaustarina, kaikkien rakkaustarinoiden todellinen rakkaustarina. Se vie parisuhteen ideaalit, kuten luottamuksen, sitoutumisen ja toisen ihmisen tuntemisen, äärirajoilleen. Se vastaa kysymykseen, milloin voi olla aivan varma, että toinen ihminen on sitoutunut parisuhteeseen täysin ja kokonaan eikä koskaan kaipaa enää mitään muuta. Siinä rakastavaiset todella saavat toisensa kauttaaltaan ja kokonaan, kunnes kuolema heidät erottaa.

12 kommenttia:

  1. Kyllä, minä pidin tästä oikein kovasti, sen muistan. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna kovinkaan paljoa muuta ei sitten oikein jäänytkään mieleen. Varsin suoraviivaisesti hyvää viihdettä, joka tuli ainakin minulle ihan tarpeeseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. En minäkään usko, että tämä pitkäksi aikaa jää kummittelemaan mieleen, mutta oikein näppärä romaani, kun kaipasin jotain nopeaa ja helppoa luettavaa.

      Poista
  2. En ole törmännyt (enkä ole juuri etsinyt) viihteen ja kirjallisuuden erotteluun. Jotenkin olen ajatellut, että viihteessä päähenkilöt eivät käy läpi minkäänlaista muutosta, mutta se taitaa olla enemminkin pulp-kirjallisuuden tapa. Mikä on viihteen ja muun kirjallisuuden ero? Onko se siis viihteen tarjoama helppo samastumisen kohde ja turvallinen tarinan kaari, joita ei-viihde välttää?

    Hieno kirjoitus joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin nämähän ovat niitä hankalia määrittelykysymyksiä. :) Tästä aiheesta voisi keskustella varmaan loputtomiin. Mielestäni tähän liittyy myös kirjallisuutta laajempi keskustelu ylipäänsä korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin suhteesta. Ja soppa sakenee, jos vielä vedetään taiteen käsite mukaan. En ole tähän keskusteluun niin perehtynyt, että voisin esittää mitään varmoja hyvin perusteltuja näkemyksiä aiheesta, mutta alla hajanaisia pohdintojani. Lähestyn aihetta nyt puhtaasti oman kokemukseni kautta. En siis rupea tekemään mitään filosofisia pohdintoja taiteen tai kulttuurin olemuksesta. :)

      Mitään absoluuttisia määritelmiä viihdekirjallisuuden ja ns. laadukkaamman kirjallisuuden välille en edes haluaisi tehdä. Yleisesti koen, että viihdekirjallisuudessa ei ole yhtä usein kielen ja kerronnan tasolle menevää moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä kuin laadukkaammassa kirjallisuudessa. Moniulotteisuus on usein myös haastavaa lukijalle, viihde taas on helppolukuisempaa. Näen viihdekirjallisuudella myös tietynlaisia toistuvia maneereita kuten esimerkiksi juuri tuo mainitsemasi samaistuttavuus ja tuttu tarinankaari. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä voisi käyttää laadukkaammassakin kirjallisuudessa. Ja kuten blogitekstissäni toin esiin, viihdekin toki kehittyy ja saa uudenlaisia piirteitä. Itse rinnastan tässä kontekstissa viihteen ja populaarikulttuurin lähikäsitteiksi ja populaarikulttuurihan elää ihan koko ajan.

      Myös tuo käyttämäni viihteen vastatermi "laadukkaampi kirjallisuus" on hieman ongelmallinen. En haluaisi liikaa vähätellä viihdettä tai korostaa, että se nimenomaan on huonompaa kuin muu kirjallisuus. Jos viihdekirjallisuutta verrataan muuhun kirjallisuuteen, sillä on mielestäni heikkoutensa. Viihdekirjallisuus on harmillisen usein hieman yliampuvaa ja kliseistä. Viihderomaani ei kuitenkaan ole yhtä kuin huono kirja. Viihteen tarkoitus ja pyrkimykset ovat minusta erilaiset kuin laadukkaammassa kulttuurissa. Blogitekstissäni sanon, että viihteellä on paikkansa. Tarkoitan sillä sitä, että ainakin itselläni on joskus viihteen tarve. Silloin haluan helpon tarinan, johon voi unohtua ilman jatkuvaa tietoista pohdintaa siitä, minkälaisia erilaisia merkityksiä lukemallani pyritään rakentamaan. Oikeastaan varsin eskapistinen lähestymistapa itselläni siis. Tietenkään kokemukseni kirjallisuudesta eivät ole joka kerta näin mustavalkoisesti jaoteltavissa viihteeseen ja "laadukkaaseen kirjallisuuskokemukseen". Rajatapauksia on monia. Itseäni kiinnostaa viihde ja populaarikulttuuri usein myös siinä mielessä, että minusta ne kertovat yleensä todella paljon, minkälaisia ajattelutavat, ideologiat, ihanteet ja arvot ovat juuri tällä hetkellä.

      Olisi kiinnostavaa kuulla myös, mikä oma näkemyksesi on asiasta.

      Poista
    2. Kirjallisuuden suhteen olen maallikko. En tunne käsitteitä, en osaa tunnistaa tai "lukea ulos" paljoakaan siitä, mistä kriitikot puhuvat tai mitä kokeneemmat saavat kirjoista irti -- paitsi tietysti jälkikäteen. Olen joskus altistunut taidehistorialle ja taiteenfilosofialle, mutta niistä ei ole tavattomasti iloa kirjallisuuden ymmärtämisessä.

      Olen pitänyt viihteenä teoksia, joissa päähenkilöt eivät läpikäy muutosta ja jotka eivät sano maailmasta mitään (tai tekevät siitä turvallisia tulkintoja hieman kitschin tapaan).
      Esimerkiksi Lee Childin Jack Reacher -romaanit ovat viihdettä tai peräti pulppia: päähenkilö ratkaisee väkivaltaisesti ongelmia romaanista toiseen ja säilyy konflikteissa muuttumattomana. Chicklit - nyt teen oletuksen lukematta - ei sano maailmasta mitään, ei haasta vallitsevia arvoja eikä tarjoa muuta kuin ennakoitavan tarinan (sama pätee moneen dekkariin). Uudemmat dekkarit tai rikosromaanit maalaavat kulisseihin ihmiskaupan, lapsiprostituution tai jonkin muun vääryyden ja kivittävät sitä turvallisen matkan päästä. James Ellroyn rikosromaanit ovat loistavia mm. siksi, että ne eivät moralisoi: keskiluokkaa ei näy missään, ja kaikki on korruptoitunutta, mustaa ja lohdutonta. Kiltti tyttö tuottaa muutoksen, mutta ei sano maailmasta mitään.

      Esittämäni määritelmä on monin tavoin puutteellinen. Se ei ota kantaa kieleen tai kerrontaan. Syy on se, etten ole harjaantunut lukemaan sen erityispiirteitä ulos tekstistä. Määritelmäni ei ota kantaa rakenteeseen samasta syystä. Moniulotteisuuskin jää käsittelemättä, koska se jää tunnistamatta. Niinpä luen klassikoita epäonnistuneena viihteenä. :-)

      Poista
    3. Tuo muuttumattomuus on mielenkiintoinen pointti. Teos ei haasta omaa todellisuuttaan tai sen henkilöhahmoja. Esimerkiksi toimintaviihde ei problematisoi sankareidensa toimintaa moraalisella tasolla, vaikka sankari tappaisi vastustajiaan melko häikäilemättömästikin. Päähenkilön hyvyys on ikään kuin määritelty valmiiksi asettamalla hänet tarinan sankariksi, eikä teos kyseenalaista sitä mitenkään itsessään. Lukija/katsoja voi toki niin tehdä ja siten lukea teosta vastakarvaan, mutta teos ei itse anna siihen viitteitä.

      Poista
    4. Toimintaviihteessä on toki konflikteja, jotka johtavat jonkinlaiseen muutokseen. Kesken fundamentalistikapinallisten tekemää itsemurhahyökkäystä aavikolla kasvanut Luke Skywalker kokee sisäisen herätyksen. G. R. R. Martinin fantasiaromaanit ovat alati hiertävää henkilöhahmojen muutosta. En tiedä, ovatko esimerkit varsinaisesti puhdasta toimintaviihdettä mutta viihdettä joka tapauksessa.

      Islantilaissaagoissa ei konflikti johda useinkaan muutokseen, tai jos johtaa, voi sitä epäillä kirjureina toimineiden munkkien päälleliimaamaksi. Päähenkilö onkin traaginen juuri siksi, että hän ei osaa sopia, pelata käräjäpeliä, väistellä ja politikoida, vaan uskoo kunniaan, urheuteen ja suoraan toimintaan. Jumalten retuuttama Odysseus on kohtalaisen neuvokas alusta loppuun, Herakles vahva ja Kullervo vihainen. Ehkä saduissa ja taruissa riittää pyöritellä arkkityyppejä. Ne ovat kai olleet viihdettä alunperinkin, ja suullisessa kerrontaperinteessä vaikeat moniulotteisuudet hioutunevat pois.

      Mitä enemmän asiaa mietin, sitä puuttellisemmaksi tarjoamani määritelmä käy.

      Poista
    5. Määritelmät ovat aina hankalia. Varsinkin populaarikulttuurin kohdalla tuntuu usein, että se suorastaan pakenee kaikkia määritelmäpyrkimyksiä. Kyse onkin ehkä enemmän erilaisista viihteen piirteistä, jotka saattavat toteutua tai olla toteutumatta...

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus ja kiitos linkityksestä. Itse en osannut pitää Kiltistä tytöstä ja asenteeni varmasti näkyy kirjoituksessani. Mutta kuten myös totesit, teoksessa on (ainakin suomennoksessa) monia kielellisiä ongelmia ja tiettyä maneerimaisuutta.

    Tekstisi laajentaa hienosti teoksesta käytyä keskustelua isompiin sfääreihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Perustelusi sille, miksi Kiltti tyttö ei miellyttänyt, olivat minusta todella hyvät ja pystyn allekirjoittamaan ne kaikki itsekin.

      Poista
  4. Viihdyin tämän parissa todella hyvin ja juonenkäänteet yllättivät, mutta nyt puolen vuoden jälkeen kirja ei enää tunnu kovin säväyttävältä. Tosin olen sellainen lukija, että tarvitsen välillä viihdekirjallisuutta. Sen lukeminen on minulle tapa unohtaa arjen murheet ja saada ajatukset omasta elämästä ihan muualle. Sellaiseen tämä Flynnin kirja toimi loistavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Viihdenälkään tämä on oikein oivallinen kirja. Itsellänikin on tuota arjesta pakenemisen tarvetta, mutta katson silloin useammin televisiosarjoja ja elokuvia kuin luen.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.