perjantai 4. marraskuuta 2016

Simone de Beauvoir: Mandariinit

Simone de Beauvoir: Mandariinit 1 & 2 (Kirjayhtymä 1982/1983)
Alkuteos: Les Mandarins
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954
Suomentaja: Mirja Bolgar
Sivumäärä: 445 & 413
-

Simone de Beauvoirin Mandariinit on kuin lasi punaviiniä ja suklaata hyvässä juttuseurassa – siis älykästä, yhteiskunnallista ja nautinnollisen viihdyttävää yhdellä kertaa. Mandariinit on yhtenäinen romaani, jonka Kirjayhtymä on julkaissut suomeksi kahdessa osassa. Olen lukenut Mandariinien ensimmäisen osan aikaisemminkin ja blogannutkin siitä. Toinenkin osa oli tarkoitus lukea heti perään, mutta taisi jäädä silloin opiskelukiireiden jalkoihin. Silloin en ollut aivan varauksettoman innostunut Mandariineista, mutta nyt oli ilmeisesti otollinen aika antautua ja ihastua.


Mandariinien erityisyys on sen henkilöhahmojen kuvauksessa: siinä, miten kunkin henkilöhahmon persoona, odotukset, pyrkimykset ja pelot rakentuvat ja avautuvat vähitellen kirjan sivuilla ja millä tavalla ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäristöön ja ajan henkeen. Beauvoir on henkilöhahmojensa käsittelyssä taitava. Hän ei selittele tai maalaile perusteellisia luonnekuvauksia vaan antaa hahmojensa esiintyä itse ja piirtyä rauhassa rivien väliseen tilaan. Beauvoir on ennen kaikkea osoittamisen mestari: henkilöhahmot rakentuvat vaivihkaa sen kautta, mitä he ajattelevat, tekevät ja puhuvat.

Mandariinien keskiössä on ranskalaisten vasemmistointellektuellien piiri. Romaanin alussa toinen maailmansota on juuri päättynyt ja jokaisella henkilöllä on omat odotuksensa ja toiveensa uudelleen alkavasta elämästä. Kerronta seuraa usean vuoden ajan, miten näihin odotuksiin vastataan. Lienee sanomattakin selvää, ettei elämä kuitenkaan mene aina odotetulla tavalla. Useammin kuin sattuma, syypäänä on kuitenkin pikemminkin inhimilliset heikkoudet: itsepetos, pelko, ylpeys ja sokeus omille haluille ja tarpeille.

Tapahtumat välittyvät kahden eri henkilöhahmon, Henrin ja Annen, näkökulmasta. Vaikka heidän kauttaan päästään tutustumaan myös lukuisiin muihin henkilöihin, he itse kasvavat romaanin psykologisesti mielenkiintoisimmiksi ja läheisimmiksi hahmoiksi. Henri Perron on kirjailija, joka on perustanut sodan aikana menestyneen päivälehden L’Espoirin. Anne Dubreuilh puolestaan on psykoanalyytikko ja naimisissa Henrin hyvän ystävän, kirjailijan ja tunnetun vasemmistoajattelijan Robert Dubreuilh’in kanssa. Mandariinien vasemmistointellektuellien yhteiskunalliset ja poliittiset pyrkimykset sekoittuvat kiehtovalla tavalla heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Rakkaudesta ja politiikasta tulee toistensa lähikäsitteitä.

Kukin henkilöhahmo reagoi sodan päättymiseen omalla tavallaan. Henrille ja Robertille se merkitsee paluuta normaaliin elämään ja poliittiseen toimintaan. Robert johtaa SRL-nimistä uutta vasemmistolaista puoluetta ja yrittää saada romaanin alussa Henrin sitouttamaan päivälehtensä puolueen käyttöön, mikä aiheuttaa jännitettä ystävysten välillä. Henri kuvittelee saavansa rauhan mukana myös nuoruutensa takaisin ja alkaa kyseenalaistaa työnsä ja avioliittonsa mielekkyyttä. Kaivattua jännitystä elämään tuo Robertin ja Annen omapäinen tytär Nadine, joka on menettänyt kihlattunsa sodassa. Suhde Henrin kanssa edustaa uhmakasta ja itsetuhoista käytöstä, jolla tyttö pyrkii hukuttamaan liian varhain koetun menetyksensä. Anne puolestaan jää tahtomattaan kiinni menneisyyteen. Hän ei kykene jättämään kuolleita ja kadonneita taakseen vaan kärsii selviytyneen syyllisyydestä.

Vain tapahtumilla oli merkitystä. Niitä olivat maanpako, paluu kotiin, ilmahälytykset, pommit, jonot, meidän kokouksemme, ensimmäiset L’Espoirin numerot. Paulan kotona ruskea soihtu lennätti ilmaan hiilenhiutaleita; me teimme tulen kahteen vanhaan säilykepurkkiin ja poltimme paperia, savu kirveli silmiä. Ulkona oli verilätäköitä, luodit räiskähtelivät, hyökkäysvaunut ja tykit jylisivät; meissä kaikissa oli sama hiljaisuus, sama nälkä, sama toivo. Joka aamu me heräsimme samaan kysymykseen: vieläkö hakaristilippu liehuu Senaatin katolla? Ja sama juhla oli sydämissä kun me tanssimme Montparnassen risteyksessä ilotulien ympärillä. Ja sitten syksy meni ohi ja äsken, kun me saimme loppuun unohdetuksi omat vainajamme kuusenkynttilöiden valossa, minä tajusin että me aloimme jälleen olla olemassa, jokainen itselleen.

Ensimmäisellä lukukerrallani koin Mandariinien henkilöhahmojen ongelmien heijastavan yksilön ja ympäristön välisiä ristiriitoja. Nyt kuitenkin oivalsin yksilön olevan erottamaton osa ympäristöään. Henkilöhahmojen tunteet, ongelmat ja kokemukset ovat erottamattomasti kytkeytyneitä ympäröivän yhteiskunnan luomiin uhkiin, odotuksiin ja vaatimuksiin. Vallitseva tunne romaanissa on pettymys. Henrin ja Annen sukupolvi toivoo asioiden palavan ennalleen ja ryhtyvät innolla rakentamaan uutta maailmaa. Pian he kuitenkin tajuavat, että sota on lyönyt jotain pysyvästi rikki. Ajan kuva nousee kouriintuntuvasti esiin juuri sen kautta, miten romaanin henkilöhahmot sitä käsittelevät tunteidensa tasolla. Mandariinit kuvaa myös traagisella tavalla sodan aikana kasvanutta nuorta sukupolvea, joilla ei ole mitään, mihin palata sodan jälkeen. Heidän todellisuutensa ja elämänsä on sodan todellisuutta, kuolemaa, väkivaltaa ja menetystä. Heidän koko nuoruutensa on ollut yhtä pettymystä, jolle he nyt alkavat etsiä moraalista sovitusta kukin omalla tavallaan.

Beauvoir tunnetaan erityisesti feministisenä ajattelijana, mutta Mandariineja ei voi luonnehtia ilmeisen feministisenä teoksena. Romaani nostaa kyllä esiin feministisiäkin teemoja, mutta ne ovat pikemminkin kertomuksen syvää pohjavirtaa kuin ensisijaisia aiheita. Naisnäkökulma korostuu kuitenkin mielenkiintoisella tavalla Mandariinien kerrontaratkaisussa. Siinä missä Henrin näkökulma välittyy kolmannen persoonan kerronnan kautta, Annen todellisuus tulee esiin omakohtaisemmassa minä-kerronnassa, mikä tuo Annea huomattavasti lähemmäksi lukijaa verrattuna Henriin. Psykoanalyytikkona Anne on älykäs ja taitava itsereflektoija. Hän on samaistuttava hahmo ja myös tarkkanäköinen ja luotettava ikkuna romaanin muihin henkilöhahmoihin. Kolmannen persoonan kerronta puolestaan tarjoaa lukijalle objektiivista etäisyyttä Henristä, vaikka kerronta murtuukin usein helposti Henrin sisäiseen monologiin. Anneen verrattuna lukijan on kuitenkin helpompi tunnistaa Henrin heikkoudet; ajattelun ja tekojen ristiriitaisuudet, itsepetoksen ja heikon itsetunnon. Tahallisesti tai tahattomasti Beauvoir tulee rakentaneeksi kerrontaratkaisullaan romaanin asetelman, jossa sen naispäähenkilö välittyy persoonaltaan vahvempana ja moniulotteisempana kuin miespäähenkilö. Toisaalta ehkä juuri Henrin läsnäolon ansiosta lukija pääsee ajoittain eroon myös Annen sisäisestä maailmasta ja tunnistamaan tässä ne persoonallisuuden piirteet, joita tämä ei itse pysty eksplisiittisesti kielellistämään. 

Beauvoirin kyky rakentaa moniulotteisen aitoja ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja on ainutlaatuista ja saa aikaan koukuttavan lukukokemuksen. Mandariinien lukuisissa henkilöhahmoissa voi olla hieman sisäistettävää, mutta vaivannäkö palkitaan moninkertaisesti. Pitkän romaanin aikana henkilöhahmot kasvavat tutuiksi, vetävät mukaansa intohimon ja poliittisen kähminnän täyteiseen todellisuuteensa ja muuntuvat lopulta universaalin ihmisyyden peileiksi.