torstai 29. elokuuta 2013

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme



Keväällä ilmestynyt Riikka Pelon toinen romaani Jokapäiväinen elämämme lumosi minut sanojensa kiihkeydellä ja kerrontansa ravisuttavuudella. Romaani kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta. Tsvetajeva tyttärineen lähti Venäjän vallankumouksen jälkeen valkoisessa armeijassa toimineen miehensä Sergei Efronin mukana maanpakoon. Myöhemmin Sergei ja Ariadna yrittivät hyvittää emigranttitaustaansa työskentelemällä Neuvostoliiton salaiselle poliisille Pariisissa ja sitä kautta hankkivat perheelleen pääsyn takaisin Moskovaan. Marinan ja hänen tyttärensä tiet erosivat Moskovassa, kun Ariadna joutui Stalinin vainojen aikana vankileirille Komiin ja hänen äitinsä ajettiin lähestyvän sodan jaloista Tataarian Jelabugaan. 




Romaani muodostuu pääasiassa kahdesta eri hetkestä: elokuusta vuonna 1923 ja elokuusta vuonna 1939. Vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa Marina valmistautuu eroamaan pienestä tyttärestään, joka on aloittamaisillaan koulun toisella puolella maata. Elämä on niukkaa ja täynnä pettymystä ja suruja, jotka on kätkettävä sisälle, jotta elämästä selviytyisi. Vuonna 1939 Moskovassa Ariadna yrittää olla todellinen kommunisti ja kelvata kotimaalleen, vaikka vapauden ja tasa-arvon kirkastuttama Neuvostoliitto onkin osoittautunut maaksi, jossa jää henkiin vain muiden kustannuksella. Rakkauden löytänyt Ariadna yrittää kuitenkin sinnikkäästi olla onnellinen keskellä Stalinin terroria. Ariadnan ja Marinan osioiden väliin on upotettu lisäksi lapsi-Ariadnan ajasta irrallaan olevia runomaisia muistoja ja vaikutelmia, joiden kautta myös Ariadnan ja Marinan menneisyys aukeaa lukijalle hajanaisina fragmentteina.

Jokapäiväinen elämämme pureutuu Marinan ja Ariadnan lähes symbioottiseen suhteeseen, jossa läheisyys on niin syvällä, että se tuottaa tuskaa. Äiti ja tytär tuntuvat henkisesti raatelevan toisiaan tempoillessaan keskinäisissä siteissään. Perhe, koti ja vapaus ovat keskeisiä romaanista nousevia merkityksiä. Ne ovat sen hahmoille Marinalle ja Ariadnalle tärkeitä arvoja, mutta samalla ristiriitaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Lapset ja mies vetävät Marinaa kiinni arkeen ja rajoittavat hänen vapauttaan elää. Rakkaus lasta kohtaan ei tahtoisi antaa tilaa kirjoittamiselle ja muille rakkauksille. Koti taas on sana, josta Ariadna maistelee jokaisen äänteen: ”K-O-T-I”. Niin kuin sana tai sen merkitys olisi hänelle vieras tai vain etäisesti tuttu. Kun Ariadna ja Marina viimein pääsevät kaivattuun kotimaahan, se ei enää merkitsekään vapautta vaan turtumista jatkuvan pelon ja epäluulojen vankeuteen.

Vaikka Marina ja Ariadna elävät rankkaa elämää keskellä köyhyyttä, maanpakoa, kuolemaa ja menetystä, Jokapäiväinen elämämme kertoo juuri siitä, mihin sen nimikin viittaa. Se kertoo, mistä päivän yksittäiset hetket rakentuvat, millä tavalla ne kuroutuvat yhteen ja kuinka paljon ihminen voi kokea tunteita pelosta ja epätoivosta hurmaavaan onneen vain muutamien päivien tai jopa tuntien sisällä. Jokapäiväinen elämämme oli minulle myös haastava kirja. Marinan ja Ariadnan elämillä on sama rytmi kuin millä tahansa elämällä. Yksittäisten hetkien jono etenee tasaisesti, kunnes tulee vastaan tärkeämpi tilanne, jonka ympärillä aika, sanat ja tunteet tihenevät. Rakastuin romaanin henkilöhahmoihin, rytmiin ja kieleen hitaasti. Vähitellen pääsin hahmoihin kiinni, opin välittämään heistä ja annoin itseni kietoutua heidän ihmeellisiin jokapäiväisiin ajatuksiinsa.  

- - ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp, dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma, ellei se sitten ollut ratkennut liitoksistaan noiden sadepisaroiden tahdissa, piti tietää, tietää, selvittää ja uskoa että Mulja vielä palaisi, tähän kuvaan, tähän onneen, valoon, salaisuuteen, minun mieheni, autuuteni, ja oli koottava tyhjä syli täyteen hauraita ja heleitä kukkia, virnaa, käämiä ja kelloja ja mitä kaikkea siellä kasvoikaan, maailman kaikki sanat, kaikki runous alkaa tästä, se alkaa minun lapsestani, meidän lapsestamme, kaikki rytmi, kaikki aika alkaa jälleen, uusi maailma.

Pelon romaanissa elämästä itsessään tulee runo. Kuten runolla silläkin on oma rytminsä, omat taukonsa ja tihentymänsä, salatut ja hitaasti aukenevat merkityksensä. Marina elää ja rakastaa sanojen kautta. Romanssiksi hänelle riittää pelkkä kirjeenvaihto, jota hän käy suurien runoilijoiden kuten Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa. Marina kasvattaa myös Ariadnan elämään sanoilla, mutta toisin kuin hän opettaa, pikkutytön kieli ei taivu mitallisiin muotoon vaan poukkoilee ajatuksenvirtamaisesti vuolaana ja vapaana. Ariadnan ja Marinan elämät sulautuvat kerronnan kautta kieleen, sanojen foneettiseksi ja runolliseksi virraksi. He konkreettisesti elävät kieltä, tuntevat ja maistelevat sanoja ja määrittelevät niitä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin samalla tärkeäksi ja kipeäksi muodostuu myös se, mitä ei sanota tai kielellistetä. Romaani on niin täynnä puheen ja puhumattomuuden avaamia tunnetiloja ja ulottuvuuksia, että se on vielä joskus luettava uudelleen.  

Jokapäiväisestä elämästämme ovat kirjoittaneet ainakin Annika, Jaana, Leena, Liisa ja Sanna. Ylen aamu-tv:stä tuli toukokuussa myös Pelon haastattelu, jossa kirjailija avaa hyvin kirjan lähtökohtia ja teemoja.

Ei hätä ollut tämän näköinen, ei minkään näköinen todellakaan, eikä hän antaisi sen ottaa itseään valtaansa, elämä oli mahdollista. Tämäkin päivä.


-
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013)
Sivumäärä: 525

perjantai 16. elokuuta 2013

Ellen Mattson: Tähden takaa



Mielenkiintoni herättänyt uudehko kustantamo Paasilinna julkaisi tänä vuonna aiemmin suomentamattomalta ruotsalaiselta Ellen Mattsonilta hänen kahdeksannen romaaninsa. Kirjailijan romaanit sijoittuvat usein historiallisiin ajankohtiin, ja niin myös Tähden takaa sijoittuu 1930-luvun Hollywoodiin. Romaani on fiktiivinen tarina Hollywoodin kulta-ajan tähtinäyttelijästä Greta Garbosta. Ruotsalainen näyttelijätär oli tunnettu erakko-luonteestaan ja vetäytyvyydestään. Myös Tähden takaa -romaanissa Garbo on mysteeri, josta hänen seuraneitinsä Vendela Berg haluaisi malttamattomasti päästä selville. Vendela Berg on romaanin kertoja ja fiktiivinen hahmo, joka elää lähempänä Garboa kuin kukaan muu mutta ei silti pääse tarpeeksi lähelle nähdäkseen, kuka Garbon tähtikuvan takana todella on.

Sinä haluat tietää kuka minä olen, mutta et saa. En ole samanlainen kuin muut naiset tai samanlainen kuin muut miehet. Olen hyvin omituinen ihminen. Jonakin kauniina päivänä minä kerron teille, kuka oikeasti olen, ja silloin te hätkähdätte. Hupsista, te sanotte, ajatella, voihan peijakas!

Tähden takaa kertoo Greta Garbon ja Vendelan arjesta tiuhaan vaihtuvissa huviloissa ja hotellihuoneissa. Vendelan ja Gretan elämä on rajoittunutta ja kaukana glamourista. Garbo kammoaa julkisuutta ja hautautuu vaihtuvilla peitenimillään talojensa ja hotellihuoneidensa syvyyksiin.   Vendelan tehtävä on pitää toimittajat ja fanit loitolla, joskus jopa esiintyä vale-garbona eli houkutuslintuna toimittajien parvelle hotellin edessä, kun näyttelijätär livahtaa ulos uuden miesystävänsä kanssa. Garbo kuvataan romaanissa masentuneena ja elämäänsä tylsistyneenä näyttelijättärenä, joka kaipaa toistuvasti takaisin Ruotsiin mutta pysyy Hollywood-tähteytensä vankina vielä silloinkin, kun hänen monivuotinen sopimuksensa tuotantoyhtiön kanssa raukeaa. Kuvaus jumalaisesta Hollywood-näyttelijästä häkkilintuna, valheellisen tähtikuvansa kuoreen suljettuna masentuneena tyttönä on kovin tuttu kaikista Marilyn Monroe –tarinoista. Sikäli koin romaanin toistavan samaa vanhaa Hollywood-tragediaa. Garbo vihaa näyttelemiään naishahmoja ja tuntee tuskaa siitä, että ihmiset kuvittelevat hänet toisenlaiseksi kuin hän todellisuudessa on. Kuitenkin todellinen Garbo on salaisuus, jota näyttelijätär kieltäytyy paljastamasta ja jonka olemassaoloa aloin romaanin kuluessa epäillä. Ehkä ei olekaan enää mitään aitoa Garboa, vain elokuvatähden kaunis kuori.

Tähden takaa antaa erilaisen kuvan Hollywoodista kuin aikaisemmin. Glamouria romaanissa ei ole, mutta ei myöskään samanlaista brutaaliutta ja kaoottisuutta kuin esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Blondissa. Romaani ei sijoitu keskelle tähtipölyä vaan Hollywoodin reunamille, yksinäisiin ja eristäytyneisiin kolosiin, joissa Garbo kaipaa Ruotsiin, muistelee edesmennyttä mentoriaan, ruotsalaista elokuvaohjaaja Mauritz Stilleriä, tai sitten vain tapansa mukaan vaikenee ja kätkeytyy itseensä. Hollywoodin todellisista henkilöistä Stillerin lisäksi romaanissa esiintyy muun muassa Greta Garbon vastanäyttelijä ja maanmies Nils Asther, johon näyttelijällä on lämpimän ystävyyden ja rakkauden välimaastoon vaipuva suhde. Romaanin viehätys on yksittäisissä kohtauksissa ja hienosti muotoilluissa vuorosanoissa. Se on seesteinen, hiljaisten hetkien teos Hollywoodin räiskeen reunalla.

Seuraavien vuosien aikana ihmiset kyselivät minulta jatkuvasti, millainen hän oli, kaikki jotka tapasin. Ja minä sanoin että hän oli ihan tavallinen södermalmilainen tyttö, että hän oli ihmeellinen, ettei ollut toista hänen kaltaistaan, että hän oli arvoituksellinen, lintu toisesta avaruudesta, kylmä ja yksinäinen tähti, että hän eli taiteelleen, että hän piti hiihtämisestä, rakasti silliä ja perunoita, että Hollywood ei ollut muuttanut häntä lainkaan, että hän oli pohjattoman melankolinen, että hän oli lämmin, kylmä, yksinäinen, kuin kuka tahansa, että hän kävi mielellään Gröna Lundissa, että maailman kaikki murheet kuvastuivat hänen silmistään, ja mitä ikinä sanoinkin, se oli totta, ja mitä ikinä sanoinkin, ihmiset uskoivat. ”Hän pitää kamelioista”, sanoin, mutta olisin ihan yhtä lailla voinut valita neilikat, sinikellot, jonkin harvinaisen orkidean.

Tähden takaa -teoksen kiehtovin hahmo ei kuitenkaan ollut Greta Garbo vaan Vendela. Menneisyyttä vailla oleva Vendela, joka ei ole kukaan, mutta joka on silti romaanille ja lukijalle kaikki. Ilman Garbosta kertovaa Vendelaa, ei olisi myöskään Garboa. Vendela on kuin harmaa varjo Garbon helmoissa. Hän toteuttaa tämän jokaisen toiveen, kulkee koiranpentumaisesti tämän perässä ja jättäytyy matkasta, kun kokee, ettei häntä enää kaivata. Vendela on myös vale-garbo. Omien sanojensa mukaan hän on täysin samanlainen kuin Greta, mutta päinvastoin. Greta ja Vendela ovatkin toisikseen muuttuvat vastakohdat: kumpikin on sekä kaikki että ei kukaan.

Vendela ihailee Garboa varauksettomasti, mutta hänen ihailunsa kohteena ei ole Hollywoodin luoma tähti vaan todellinen Garbo, jonka hän toistuvasti epäonnistuu näkemään. Hän laatii mielessään luonnehdintoja tähtinäyttelijän haluista ja tykkäämisistä, mutta kaikki ovat lopulta Vendelan itsensä luomaa kuvaa. Aito Greta Garbo livahtaa toistuvasti hänen hyppysistään. Vendela toteaa, ettei hän ole kiinnostunut elokuvista vaan totuudesta. Tosiasiassa häntä tuntuu vetävän puoleensa se, missä elokuva ja todellisuus kohtaavat. Seuratessaan Garbon ja Nils Astherin romanssia Vendela tarkkailee heidän jakamiaan hetkiä kuin elokuvan kohtauksia ja rakastaa heitä niin kuin elokuvien hahmoja rakastetaan pidäkkeettömästi ja antaumuksella, ja kuitenkin välimatkan päästä.

Peter von Bagh kertoo Greta Garbosta teoksessaan Tähtien kirja (Otava 2006): ”Garbon ’halu olla yksin’ oli hänen legendansa olennainen keskus, jolla oli elokuvissa aivan täsmällinen sisältönsä. Garbo oli yksinkertaisesti yksin silloinkin kun oli jonkun kanssa.” Ellen Mattsonin kirja kuvaa Garboa näyttelijättärenä, joka ei lopulta ollut olemukseltaan kovin kaukana siitä, millä tavalla hän näytteli. Romaanissa viitataan muutamia kertoja siihen, kuinka Garbo ei oikeastaan edes osannut näytellä ja juuri Garbon tavasta kavahtaa esillä olemista ja kaivautua yksinäisyyteensä muotoutuikin hänen tähteytensä ydin. Ehkä elämän elokuvallisuutta metsästävä Vendela saa pakkomielteen Garbon salaperäisestä ja yksinäisyyteen käpertyvästä hahmosta, koska sama mysteeri, jonka hän näkee todellisuudessa, saa hänet lumoutumaan Garbosta myös valkokankaalla.  


-
Ellen Mattson: Tähden takaa (Paasilinna 2013)
Alkuteos: Vinterträdet
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivumäärä: 390

tiistai 13. elokuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (Kasarikirjakesä 2013)



Kerttu tarttu mua puserosta kiinni. Samassa se oli mun sylissä ja sen kostee lämpö tarttui muhun. Se puristi mua oikein lujasti, pukkas sitten kauemmaksi. Se tarkasteli mua päästä varpaisiin vakavana, suu mutrussa.
- Kelpaako? mä kysyin.
- Suurin piirtein.
Se aiko liikahtaa niin ku lähteäkseen mut sit se heitti muhun taas katseen jolla katotaan korkeintaan yliopiston koehamsteria häkissä. Sit se kysy hitaasti: - Kuule, jos ois liito-orava ja läsäytettäs niin ku maahan niin oikenisko sen kaikki jänteet vai mitä ne on sillai että se ois niin ku tasanen nelikulmio?
Mä tuijotin sitä. Se oli tosissaan. – Oisko se niinku pannulappu? se täsmensi. – Se ois, mä vastasin hetken mielijohteesta.
Se katto mua vielä kerran ja pyyhkäs valuvaa nenäänsä. Sit se käänty ja lähti juokseen poispäin, kiersi kätensä ympärilleen.
Mä seisoin siinä ja yritin kaivaa tupakkaa povarista ja muistin sitten ettei mulla oo takkia.
Kun mä käännyin Takkiselle päin niin se talo näytti pienemmältä kuin ennen. Jos mä oisin kurkistanu navetan ikkunasta sisään niin mä oisin nähny lehmien tanssivan ripaskaa niin että perseet hyllyy. Ja tuomet kietoutu toistensa ympärille eikä ikinä enää päässeet kasvamaan irti.

Anna-Leena Härkösen 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos Häräntappoase on ihanaa kesäluettavaa. Pieneen maalaiskylään sijoittuvassa tarinassa kesä tihkuu sivuilta, ja romaani tulee aisteihin asti: heinäntekokohtauksen kuumuus, hiki ja tukaluus; vastakeitetyn kahvin tuoksu; metsän ja mustikan varpujen imelä haju; aittarakennuksen kolea hämärä sekä narisevat lattialaudat.

Häräntappoaseen tarina on hyvin yksinkertainen, eikä romaani sen suhteen tarjoa mitään erityisen uutta. Sen vahvuus on kuitenkin siinä, miten tuo tuttu tarina on kerrottu. Häräntappoaseen kertojana on 16-vuotias Alpo Korva, jonka huikeat kesäsuunnitelmat menevät mönkään, koska äiti on luvannut hänet apumieheksi sukulaisten maatilalle Torvenkylään. Aluksi Torvenkylä ja sen sosiaaliset mahdollisuudet näyttäytyvät Alpolle täydellisenä katastrofina, kunnes hän törmää boheemin synkkään ja kapinalliseen Kerttuun. Nuorten ensirakkaus on haparoivaa, tuskallista ja takertuvaa. Se on kipeää ja suloista, runollista ja banaalia yhdellä kertaa.

Häräntappoaseessa vilahtelee lukuisia muitakin henkilöhahmoja, jotka ovat kaikessa tragikoomisuudessaan sympaattisia. Vaikka näissä sivuhahmoissa on usein tietynlaista maalaiskylän kliseisyyttä, Härkönen onnistuu usein myös hyvin lyhyidenkin mainintojen ja sivulauseiden kautta vihjaamaan henkilöhahmojen moniulotteisemmasta persoonasta. Yksi Häräntappoaseen ihastuttavimmista piirteistä on eri henkilöhahmojen sekä kertojana toimivan Alpon verbaalisuus. Puhekieliset ilmaisut ja yksittäiset vuorosanat monesti yllättävät tai naurattavat. Dialogi on harvinaisen sujuvaa, ja hahmojen välille syntyvät hetket ovat hämmentävän aitoja. Varsinkin Alpon ja Kertun väliset tilanteet ovat sekä vaivaannuttavalla että piristävällä tavalla spontaaneja. Alpossa ja Kertussa on ihanaa arkipäivän anarkiaa; nuoruuden välinpitämättömyyttä siitä, miten ihmisten tulisi puhua tai käyttäytyä. Sanojen, tunteiden tai tekojen ei tarvitse olla loogisia, jos ne tulevat sydämestä asti.

Alpo on mielenkiintoinen kertoja. Hän on raivostuttava nenille hyppivä teini, joka ei aina kohtele ihmisiä reilusti ja jonka kanssa kommunikointi saattaa olla välillä rasittavan vaikeaa. Kuitenkin kaiken teini-ikäisen avautumisen ja valittamisen alla tuntuu kuin Alpon tavassa tarkastella maailmaa ja ihmisiä on myös jotain hyvin kypsää. Vai johtuuko tämä havainto vain siitä, että luen romaania aikuisesta näkökulmastani? Romaania lukiessani olin huomaavinani Alpon kerronnassa myös taitoa peilata aikuisten näkökulmaa hänen ikäiseensä nuorisoon, mikä tulee erityisen hyvin esiin hänen kuvaillessaan ystäviään. Tämä samanlainen teiniyden ja kypsyyden sekoitus tuntuu näkyvän myös siinä, miten sekä Alpo että Kerttu suhtautuvat elämään ja rakkauteen. Haaveillessaan elämästään he ovat selkeitä idealisteja ja romantikkoja, mutta samalla he tuntuvat myös kyynisesti hyväksyvän elämään kuuluvan vääjäämättömän pettymyksen. Aivan kuin he olisivat jo valmiiksi tietoisia siitä, että mikään ihana tai upea ei tule kestämään ja unelmat tuhotaan kuitenkin lopulta. Tällainen elämän asenne kiteytyy minusta tuskallisella tavalla Kertun hieman alakuloisen välinpitämättömissä sanoissa Alpolle: ”mitä siitä vaikka mää rakastan sua. Ei kai rakkautta oo koskaan liikaa maailmassa?”.  

Monin paikoin Häräntappoase tuntuisi kliseiseltä, teennäiseltä tai köykäiseltä, ellei sen tarina ja kerronta olisi juuri niin aitoa. Tuollaistahan se nuorena nimenomaan oli, kun tuntui, että kaikki piti kokea aina niin kuin ensimmäistä kertaa: vaivaannuttavaa, kömpelöä, ylitsevuotavan romanttista ja henkeäsalpaavan kaunista.

Osallistun Häräntappoaseella kasarikirjakesä 2013 -haasteeseen. Kirjan on lukenut samaista haastetta varten ainakin Risto.


-
Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (Otava 2009)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1984
Sivumäärä: 316

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Jane Austen: Emma



Hän vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen surunsa oli niin vilpittömän teeskentelemätön, ettei minkäänlainen arvokkuus olisi voinut tehdä sitä kunnioitettavammaksi Emman silmissä. Hän kuunteli Harrietin sanoja ja koetti lohduttaa häntä koko sydämestään ja ymmärryksestään – tänä hetkenä todella vakuuttuneena siitä, että Harriet oli heistä kahdesta ylevämpi olento ja että Harrietin kaltaiseksi tuleminen edesauttaisi hänen omaa menestystään ja onneaan enemmän kuin kaikki nerous ja äly.

Jane Austenin teoksista on vähitellen tullut minulle niin sanottua takuuvarmaa kirjallisuutta. Tiedän täsmälleen, mitä odottaa enkä ole pettynyt kertaakaan. Austenin romaanien idea on jokaisessa kirjassa samanlainen: vähitellen tanssiaisten, teenjuonnin, kävelyretkien sekä erinäisten väärinkäsitysten kautta lukijalle viimein selviää, kuka saa kenetkin. Tosin Austenin tyylin tunteva lukija voi tehdä jo matkan varrella valistuneita arvauksia lopputuloksesta. Austenin vahvuus on verrattoman tarkassa ja brittiläisen hienostuneesti esitetyssä henkilökuvauksessa. Rakastan hänen koukeroisen asiallisia lauseitaan ja hykertelen mielessäni hänen napakalle ironialleen. Jane Austenia lukiessa tuntuu siltä kuin kirjailijan ja lukijan välille syntyisi salaliitto oman arvonsa tuntevien henkilöhahmojen selän takana. Austenin ironia on kuin silmänisku, yhdessä kirjailijan kanssa jaettu hyväntahtoinen nauru.

Emma on Austenin neljäs romaani ja viimeinen, joka julkaistiin vielä hänen elinaikanaan. Sen jälkeen ilmestyneet Viisasteleva sydän ja Northanger Abbey julkaistiin postuumisti. Se kertoo pienen englantilaiskylän rikkaasta ja älykkäästä aatelistytöstä Emmasta, joka suunnittelee avioliittoja ystäviensä päänmenoksi. Tapahtuu kuitenkin järkyttäviä väärinkäsityksiä ja Emman omatkin tunteet sotkeutuvat hänen itse punomiin juoniinsa. Austenin aikaisempiin sankarittariin verrattuna Emma ei ole yhtä täydellisen virheetön ja rakastettava henkilöhahmo. Hän on rikas ja hemmoteltu ja näyttää kuvittelevan aivan liikaa omasta havainnointikyvystään mitä tulee ihmisten tunteisiin ja aikomuksiin. Emma on erehtyväinen ja ajattelematon siinä, missä Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennet on aina kypsä ja järkevä. Austenin yksi upeimmista tyylipiirteistä on hänen tapansa luoda monitasoisia vaikutelmia omista henkilöhahmoistaan. Vaikka hän esittää Emman luonteen virheet ironian ja huumorin kautta, hän tekee sen sellaisella hyväntahtoisuudella, ettei lukija voi olla pitämättä Emmasta hänen virheistään huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Kirjailija sallii Emman myös kasvaa ja oppia virheistään romaanin aikana.

Emmassa vilahtelee myös ihanan runsas valikoima ihastuttavan huvittavia henkilöhahmoja kuten Emman luulosairas isä herra Woodhouse tai umpimielinen lanko herra John Knightely. Pienen kylän elämä on viehättävää kaikella englantilaisella teennäisyydellään. Pienissä seurapiireissä ystävien suhteen ei ole juuri valinnan varaa, ja henkilöhahmot sietävät toisiaan ihailtavalla kärsivällisyydellä. Pikkusievät illalliset ja huviretket sekä tietenkin niiden huolellinen suunnittelu saavat nekin osansa Austenin ironiasta.

Valmistautuminen kylään ja lähteminen ulos tällaisen sään vallitessa uhraten vielä lasten seurankin päivällisen jälkeen olivat onnettomuuksia tai ainakin epämiellyttäviä asioita, joista herra John Knightley ei lainkaan pitänyt. Hän ei tästä vierailusta odottanut mitään, mikä osoittautuisi tämän vaivan arvoiseksi, ja koko matka pappilaan kului hänen tuodessaan julki tyytymättömyyttään.
”Miehellä”, hän virkkoi, ”täytyy olla hyvin suuret ajatukset itsestään, ennenkuin hän pyytää ihmisiä lähtemään oman takkansa äärestä ja taistelemaan tällaista säätä vastaan tullakseen tervehtimään häntä. Hän mahtaa pitää itseään mahdottoman hauskana miehenä; minä vain en ikinä voisi tehdä sellaista. Se on mitä suurinta hulluutta – nythän suorastaan tulee lunta! On hullua, ettei ihmisten anneta kaikessa rauhassa pysyä kotona – ja ihmiset ovat hulluja, kun eivät pysy kotona vaikka voisivat! - -”



Emma poikkeaa Austenin aikaisemmista romaaneista myös siten, että kahden päähenkilön välillä ei korostu yhtä selkeästi pienet rakkaudeksi syvenevät kiintymyksenosoitukset, vaan heidän suhdettaan värittää enemmänkin lämmin ystävyys. Toisin kuin Austenin sankarittaret yleensä, Emma ei etsikään tarkoituksellisesti itselleen aviomiestä vaan on päättänyt olla koskaan menemättä naimisiin. Emmassa koinkin päähenkilöiden suhdetta kiinnostavammaksi Emman ystävyyden nöyrään ja ujoon Harriet Smithiin, jonka yhteiskunnallinen asema on vanhempien puuttuessa epävarma. Jos joku Austenin romaanissa häiritsi, se oli juuri romaanin kuvaamalle ajalle ominaisen ihmisten eriarvoisuuden korostaminen. Emma pitää itseään selvästi Harrietia, kuten myös monia muita kyläläisiä, parempana, ja Harrietia kuvataan mieleltään yksinkertaiseksi. Emma on kuitenkin kiintynyt ystävättäreensä ja yrittää järjestää tämän hyvään avioliittoon onnistuen vain nöyryyttämään ystäväänsä entisestään. Vaikka Emman omanarvontunto kyseenalaistuukin romaanissa ja hän usein saa huomata Harrietin luonteen olevan monella tapaa hänen omansa yläpuolella, Emman ja Harrietin muodolliset asemat säilyvät ennallaan. Lopulta heidän ystävyytensä jopa katkeaa Harrietin mennessä naimisiin miehen kanssa, jonka luona Emman ei ole mahdollista vierailla, koska tämän aseman alhaisuus alentaisi myös Emmaa. Aivan suosikkini Ylpeyden ja ennakkoluulon veroiseksi Emma ei siis yltänyt, mutta päänhenkilön itsetutkiskelu ja rehellinen kaunistelemattomuus oli uusi positiivinen piirre Austenin romaanissa.


-
Jane Austen: Emma (WSOY 1996)
Alkuteos: Emma
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1816
Suomentaja: Aune Brotherus
Sivumäärä: 461

perjantai 2. elokuuta 2013

Ian McEwan: Makeannälkä



Ian McEwanin kerronnassa on jotain erityistä sulavuutta, joka vetää minut helposti mukaansa. Sovitus oli ensimmäinen McEwanini ja edelleen suosikkini. Sittemmin olen lukenut myös Lauantain ja Vieraan turvan, jotka nekin tekivät vaikutukset, vaikka eivät ehkä räjäyttäneet tajuntaa. Makeannälkään tarttuessani odotukseni olivat melko suuret ja jouduin siksi lopulta pettymään. Kerronta ja juonen kuljetus olivat edelleen sulavaa, mutta päähenkilön rakentuminen ontui.




Romaanissa eletään 1970-lukua. Nuori matematiikan opiskelija Selina Frome värvätään töihin Iso-Britannian turvallisuuspalveluun. Kylmä sota ja IRA:n terrori-iskut muotoilevat Iso-Britannian politiikkaa. Turvallisuuspalvelussa naisia katsotaan avoimesti alaspäin eikä uralla eteneminen ole helppoa. Kirjallisuutta intohimoisesti harrastava Selina saa kuitenkin toimittaakseen salaisen tehtävän, jossa hänen on tarjottava nuorelle lupaavalle kirjailijalle turvallisuuspalvelun rahoitusta ilman, että tämä saa tietää rahan alkuperää. Turvallisuuspalvelun tarkoituksena on kylmän sodan hengessä tukea kulttuuria ja kirjallisuutta, joka edistää länsimaista kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää. Selinan salainen rooli joutuu kuitenkin koetukselle, kun hän samalla rakastuu tehtävänsä kohteena olevaan nuoreen kirjailijaan.

Mielenkiintoisena knoppitietona mainittakoon, että Selinan salaisen tehtävän kohteena oleva nuori kirjailija Tom Haley muistuttaa kuulemma erehtymättömästi Ian McEwania itseään uransa alussa. Haleyn kirjoittamat novellit ja esikoisromaani ovat hieman muutettuja versioita McEwanin omista varhaisista novelleista. Kirjassa vilahtaa myös todellisia kustannusalan vaikuttajia, joihin McEwan törmäsi uransa alussa. (Lähde: James Lasdun: Sweet Tooth by Ian McEwan – review, The Guardian.) Todellisten henkilöiden läsnäolo tekstissä lisää siihen omanlaistaan kiehtovuutta. Myös romaanin ajankuvauksesta paistaa huolellisesti tehty taustatyö ja siitä saa kattavan ja mielenkiintoisessa kontekstissa esitetyn kuvan Iso-Britannian poliittisesta tilanteesta 70-luvun alussa.

Kuitenkin jo muutaman sivun luettuani romaanin kertojana toimiva Selina alkoi herättämään torjumattomissa olevaa ärsytystä. Aluksi romaanista sai sellaisen vaikutelman, että sillä olisi jopa jonkinlainen feministinen agenda Selinan yrittäessä selviytyä miesten hallitsemalla alalla. Turvallisuuspalvelun johtajien ennakkoluulot naisten tekemää työtä kohtaan nöyryyttävät Selinaa ja olisivat omiaan herättämään lukijan sympatiat ellei Selina todistaisi niitä oikeiksi. Hän ei vaikuta olevan lainkaan yhtä paljon kiinnostunut työstään, politiikasta tai edes kirjallisuudesta kuin hän on kiinnostunut miehistä. Koin Selinan naiiviksi ja turhamaiseksi tytöksi, jonka etäinen isäsuhde tuntui raivostuttavan osoittelevasti lymyävän hänen lemmenkipeytensä taustalla. 

Kulttuuripolitiikan opiskelijana en silti voinut olla kiinnostumatta romaanin herättämistä teemoista. Teos nostaa esiin hyviä kysymyksiä koskien taiteilijoiden riippumattomuutta tai kulttuurin merkitystä politiikassa ja kylmässä sodassa. Tänä päivänä pohdittaessa kulttuurin ja taiteen merkitystä vedotaan taloudellisiin ja hyvinvoinnillisiin hyötyihin. Nykyään harvemmin korostetaan kulttuurin poliittista valtaa. Makeannälkä on minusta hieno muistutus kulttuurin ja eteenkin kirjallisuuden voimasta kyseenalaistaa, horjuttaa tai tukea vallitsevia yhteiskuntajärjestelmiä. Makeannälässä kulttuurin poliittinen vaikutus ei ole vain yhteiskunnallista keskustelua vaan kyse on todellisesta tulevaisuutta määrittävästä ja muutoksia aikaansaavasta vaikutuksesta. Sellaisesta, johon jopa valtion turvallisuuspalvelun on järkevä sijoittaa.

Makeannälän juoni rakentuu kuten perinteisissä vakoiluromaaneissa synnyttäen alussa arvoituksellisuuden tuntua, herättäen lukijassa epäilyksiä ja kulkien sitten vähitellen kohti yllättävää loppuratkaisua. Juonta kasvatellaan niin rauhassa ja hartaasti, että aloin puolessa välissä odottelemaankin jo todellista mindfuck-asetelmaa. Vaikka Makeannälän juoni muistuttaakin perinteistä vauhdikasta vakoiluromaania, itse tarina ei kuitenkaan leikittele niin suurilla asioilla kuin terrori tai maailman talouden romahduttavat pankkirikokset. Selinan salainen tehtävä on sisällöltään aika kevyt, ja tarinan jännite rakentuu enemmänkin henkilöhahmojen välisten suhdesekoilujen varaan. Jos päähenkilö olikin raivostuttava, ihastuin teoksen loppuratkaisuun. Se tarjosi todellista yllätysten ja oivallusten aikaansaamaa mielihyvää. Palaset loksahtavat niin kohdilleen, että jopa päähenkilön ärsyttävyyden voisi lopulta selittää kirjailijan intentioksi. Siitäkin huolimatta loppu ei vielä rakenna kokonaisuutta ja olisin silti toivonut McEwanilta hienon loppuratkaisun arvoista päähenkilöä.

Makeannälän ovat lukeneet myös muun muassa Leena Lumi, Sanna, Sonja ja Mari A.


-
Ian McEwan: Makeannälkä (Otava 2013)
Alkuteos: Sweet Tooth
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012
Suomentaja: Juhani Lindholm
Sivumäärä: 385