keskiviikko 7. elokuuta 2013

Jane Austen: Emma



Hän vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen surunsa oli niin vilpittömän teeskentelemätön, ettei minkäänlainen arvokkuus olisi voinut tehdä sitä kunnioitettavammaksi Emman silmissä. Hän kuunteli Harrietin sanoja ja koetti lohduttaa häntä koko sydämestään ja ymmärryksestään – tänä hetkenä todella vakuuttuneena siitä, että Harriet oli heistä kahdesta ylevämpi olento ja että Harrietin kaltaiseksi tuleminen edesauttaisi hänen omaa menestystään ja onneaan enemmän kuin kaikki nerous ja äly.

Jane Austenin teoksista on vähitellen tullut minulle niin sanottua takuuvarmaa kirjallisuutta. Tiedän täsmälleen, mitä odottaa enkä ole pettynyt kertaakaan. Austenin romaanien idea on jokaisessa kirjassa samanlainen: vähitellen tanssiaisten, teenjuonnin, kävelyretkien sekä erinäisten väärinkäsitysten kautta lukijalle viimein selviää, kuka saa kenetkin. Tosin Austenin tyylin tunteva lukija voi tehdä jo matkan varrella valistuneita arvauksia lopputuloksesta. Austenin vahvuus on verrattoman tarkassa ja brittiläisen hienostuneesti esitetyssä henkilökuvauksessa. Rakastan hänen koukeroisen asiallisia lauseitaan ja hykertelen mielessäni hänen napakalle ironialleen. Jane Austenia lukiessa tuntuu siltä kuin kirjailijan ja lukijan välille syntyisi salaliitto oman arvonsa tuntevien henkilöhahmojen selän takana. Austenin ironia on kuin silmänisku, yhdessä kirjailijan kanssa jaettu hyväntahtoinen nauru.

Emma on Austenin neljäs romaani ja viimeinen, joka julkaistiin vielä hänen elinaikanaan. Sen jälkeen ilmestyneet Viisasteleva sydän ja Northanger Abbey julkaistiin postuumisti. Se kertoo pienen englantilaiskylän rikkaasta ja älykkäästä aatelistytöstä Emmasta, joka suunnittelee avioliittoja ystäviensä päänmenoksi. Tapahtuu kuitenkin järkyttäviä väärinkäsityksiä ja Emman omatkin tunteet sotkeutuvat hänen itse punomiin juoniinsa. Austenin aikaisempiin sankarittariin verrattuna Emma ei ole yhtä täydellisen virheetön ja rakastettava henkilöhahmo. Hän on rikas ja hemmoteltu ja näyttää kuvittelevan aivan liikaa omasta havainnointikyvystään mitä tulee ihmisten tunteisiin ja aikomuksiin. Emma on erehtyväinen ja ajattelematon siinä, missä Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennet on aina kypsä ja järkevä. Austenin yksi upeimmista tyylipiirteistä on hänen tapansa luoda monitasoisia vaikutelmia omista henkilöhahmoistaan. Vaikka hän esittää Emman luonteen virheet ironian ja huumorin kautta, hän tekee sen sellaisella hyväntahtoisuudella, ettei lukija voi olla pitämättä Emmasta hänen virheistään huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Kirjailija sallii Emman myös kasvaa ja oppia virheistään romaanin aikana.

Emmassa vilahtelee myös ihanan runsas valikoima ihastuttavan huvittavia henkilöhahmoja kuten Emman luulosairas isä herra Woodhouse tai umpimielinen lanko herra John Knightely. Pienen kylän elämä on viehättävää kaikella englantilaisella teennäisyydellään. Pienissä seurapiireissä ystävien suhteen ei ole juuri valinnan varaa, ja henkilöhahmot sietävät toisiaan ihailtavalla kärsivällisyydellä. Pikkusievät illalliset ja huviretket sekä tietenkin niiden huolellinen suunnittelu saavat nekin osansa Austenin ironiasta.

Valmistautuminen kylään ja lähteminen ulos tällaisen sään vallitessa uhraten vielä lasten seurankin päivällisen jälkeen olivat onnettomuuksia tai ainakin epämiellyttäviä asioita, joista herra John Knightley ei lainkaan pitänyt. Hän ei tästä vierailusta odottanut mitään, mikä osoittautuisi tämän vaivan arvoiseksi, ja koko matka pappilaan kului hänen tuodessaan julki tyytymättömyyttään.
”Miehellä”, hän virkkoi, ”täytyy olla hyvin suuret ajatukset itsestään, ennenkuin hän pyytää ihmisiä lähtemään oman takkansa äärestä ja taistelemaan tällaista säätä vastaan tullakseen tervehtimään häntä. Hän mahtaa pitää itseään mahdottoman hauskana miehenä; minä vain en ikinä voisi tehdä sellaista. Se on mitä suurinta hulluutta – nythän suorastaan tulee lunta! On hullua, ettei ihmisten anneta kaikessa rauhassa pysyä kotona – ja ihmiset ovat hulluja, kun eivät pysy kotona vaikka voisivat! - -”



Emma poikkeaa Austenin aikaisemmista romaaneista myös siten, että kahden päähenkilön välillä ei korostu yhtä selkeästi pienet rakkaudeksi syvenevät kiintymyksenosoitukset, vaan heidän suhdettaan värittää enemmänkin lämmin ystävyys. Toisin kuin Austenin sankarittaret yleensä, Emma ei etsikään tarkoituksellisesti itselleen aviomiestä vaan on päättänyt olla koskaan menemättä naimisiin. Emmassa koinkin päähenkilöiden suhdetta kiinnostavammaksi Emman ystävyyden nöyrään ja ujoon Harriet Smithiin, jonka yhteiskunnallinen asema on vanhempien puuttuessa epävarma. Jos joku Austenin romaanissa häiritsi, se oli juuri romaanin kuvaamalle ajalle ominaisen ihmisten eriarvoisuuden korostaminen. Emma pitää itseään selvästi Harrietia, kuten myös monia muita kyläläisiä, parempana, ja Harrietia kuvataan mieleltään yksinkertaiseksi. Emma on kuitenkin kiintynyt ystävättäreensä ja yrittää järjestää tämän hyvään avioliittoon onnistuen vain nöyryyttämään ystäväänsä entisestään. Vaikka Emman omanarvontunto kyseenalaistuukin romaanissa ja hän usein saa huomata Harrietin luonteen olevan monella tapaa hänen omansa yläpuolella, Emman ja Harrietin muodolliset asemat säilyvät ennallaan. Lopulta heidän ystävyytensä jopa katkeaa Harrietin mennessä naimisiin miehen kanssa, jonka luona Emman ei ole mahdollista vierailla, koska tämän aseman alhaisuus alentaisi myös Emmaa. Aivan suosikkini Ylpeyden ja ennakkoluulon veroiseksi Emma ei siis yltänyt, mutta päänhenkilön itsetutkiskelu ja rehellinen kaunistelemattomuus oli uusi positiivinen piirre Austenin romaanissa.


-
Jane Austen: Emma (WSOY 1996)
Alkuteos: Emma
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1816
Suomentaja: Aune Brotherus
Sivumäärä: 461

2 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä: Emma on ihana, mutta Ylpeys ja ennakkoluulo (ja kenties muutama muukin Austenin romaani, niitä on kyllä aika mahdoton arvottaa toisiinsa nähden) on vielä ihanampi. Hienosti kuvaat Austenin ironiaa, se on tosiaan kuin silmänisku lukijalle.

    Emma-romaanissa kerronnan hienous kyllä korostuu vähän laimeamman juonen kustannuksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, juonessa oli sellaista laimeutta, että nautin ehkä enemmän niistä kirjailijan silmäniskuista. Austen tosiaan on sellaista takuukamaa, että kirjoja on vaikea vertailla toisiinsa, mutta minulle ei ole Ylpeyttä ja ennakkoluuloa voittanutta! Tosin Viisasteleva sydän ja Northanger Abbey ovat vielä lukematta, joten eihän tässä vielä voi mitään varmaksi sanoa. Olen kyllä joskus kuullut jonkun ylistäneen juuri tuota Viisastelevaa sydäntä suosikikseen.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.