keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (Karisto 2013)
Alkuteos: Преступление и наказание
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1866
Suomentaja: M. Vuori (Tarkistanut 1985-1986 Lea Pyykkö)
Sivumäärä: 515
-

Olen vasta Dostojevskia lukiessani alkanut ymmärtää, mitä klassikkoteosten ajattomuus voi väkevimmillään tarkoittaa. Toki olen aikaisemminkin tuntenut nöyrää kunnioitusta luettuani satoja vuosia sitten kirjoitetun romaanin, joka onnistuu edelleen koskettamaan, tempaisemaan mukaansa ja aiheuttamaan elämyksiä. Dostojevskin ajattomuus on kuitenkin jotain aivan omaa luokkaansa. Hänen kykynsä tiivistää niitä ongelmia ja kipupisteitä, joista yhteiskuntamme kärsii juuri nyt, saa suorastaan profetiaalisia mittasuhteita. Jo viime syksynä lukemani Idiootti teki ajattomuudessaan vaikutuksen, mutta Rikos ja rangaistus on saanut minut vilpittömästi hämmästymään. Sen kuvaus köyhyyden aiheuttamasta epätoivosta sekä itsensä ja ihmisarvonsa menettämisestä eriarvoistuneessa yhteiskunnassa kietoutui odottamattomalla tavalla viimeaikaisiin keskusteluihin oman maamme arvoista ja poliittisista ratkaisuista.

Rikos ja rangaistus alkaa kuvauksella päähenkilöstään Raskolnikovista, josta on tullut jatkuvan köyhyytensä ja kurjuutensa nujertama. Välinpitämättömään apatiaan vajonneen nuoren miehen kuva tiivistää jo romaanin ensisivuilla, mihin yhteiskunnasta syrjäytyminen ja haluttomuus työn tekoon perustuu. Huolimatta koulutuksestaan tai päivätyöstään opettajana Raskolnikov on hukkunut korviaan myöten velkoihin. Elämä on loputonta taistelua niukkuutta, kärsimystä ja sairautta vastaan, eikä siihen kerran syntyneellä ole mahdollisuutta muuttaa kohtaloaan kunniallisin keinoin.

[...]mutta hän oli ollut joitakin aikoja hyvin ärtynyt ja jännittynyt, lähes synkkämielinen. Hän oli niin uppoutunut itseensä ja eristäytynyt muista ihmisistä, että varoi kohtaamasta kaikkia ihmisiä, ei vain emäntäänsä. Köyhyys oli masentanut hänet kokonaan, mutta tukalat olot olivat viime aikoina herenneet rasittamasta häntä. Hän oli lopettanut ansiotyön kokonaan; se ei huvittanut häntä.

Raskolnikov on tullut tulokseen, että on samantekevää, tekeekö hän töitä vai ei, sillä se ei muuta hänen eriarvoista asemaansa yhteiskunnassa. Rikoksen ja rangaistuksen kuvaukset köyhyydestä eivät ole dickensiläisesti romantisoituja vaan ne tavoittavat suorastaan ahdistavalla tavalla elämän vaihtoehdottomuuden, kuoleman läheisyyden ja jokapäiväisen epätoivon, josta on tullut kapakkakohtaamisten arkinen puheenaihe. Rikoksen ja rangaistuksen antoisinta ainesta ovat sen moninaiset henkilöhahmot, jotka taustoittavat Raskolnikovin tilannetta ja sitä yhteiskuntaa, jossa hän ajautuu peruuttamattomaan rikokseensa. Äärimmäistä köyhyyden armottomuutta romaanissa edustaa mitä purevimmalla tavalla Marmeladovin perhe, jonka virkamies-isä juopottelee kapakassa viimeisetkin roponsa samaan aikaan kun hänen vaimonsa tekee kuolemaa keuhkotaudin kielissä ja vanhin tytär yrittää pitää pienemmät sisaruksensa hengissä prostituutiolla.

Marmeladovin perheen yksinäisyys epätoivonsa keskellä osoittaa, kuinka köyhyys on romaanin kuvaamassa ilmapiirissä yksityisasia, se ei kuulu yhteiskunnalle. Yksi romaanin rikkaista kelmeistä, viekkaudella ja epärehellisyydellä vaurastunut Pjotr Petrovitš Luzin tiivistää puheessaan romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan hiipivän utilitaristisen moraalikäsityksen, joka oikeuttaa itsekkäät pyrkimykset yhteisen hyvän nimissä ja yksilöstä välittämättä. Köyhyys on siinä vain toissijaista, valitettava sivuoire kokonaisvaltaiseen ja yleiseen hyvään pyrkivässä suuremmassa projektissa.

Esimerkiksi kun minulle sanotaan: ”rakasta lähimmäistäsi”, ja minä teen työtä käskettyä, niin mikä on seuraus? Pjotr Petrovitš jatkoi ehkä liiankin innokkaasti. – Seurauksena on, että olen repinyt kauhtanani kahtia ja antanut puolet lähimmäiselleni, joten molemmat olemme jääneet puolialastomiksi, niin kuin sanalasku sanoo: ”Ken kahta jänistä samalla kertaa ajaa, ei se yhtäkään saa.” Tiede sitä vastoin sanoo: rakasta ennenkaikkea itseäsi, sillä kaikki maailmassa perustuu omaan etuun. Kun rakastat vain itseäsi, työsi tulee tehdyksi kunnolla ja kauhtanasi jää ehyeksi. Taloudellinen totuus lisää, että mitä enemmän yhteiskunnassa on hyvin järjestettyjä yksityisiä asioita, niin sanoakseni ehyitä kauhtanoita, sitä lujemmilla perustuksilla se lepää ja sitä paremmin siitä hyötyy myös yleinen menestys.

Luzinin järkeily tuntuu muistuttavan hämmästyttävän osuvasti tällä hetkellä vallalla olevaa ideologista ilmapiiriä. Vastaavilla periaatteilla perustellaan nykyäänkin talouspoliittisia ratkaisuja, joiden välittömät seuraukset kohdistuvat niihin, joilla on jo muutenkin niukasti. Tärkeintä on nimittäin taata jo ennestään ehyet kauhtanat, jotta taloudelle luotaisiin lujempi perusta ja yhteiskuntaan rakentuisi kuva ”yleisestä menestymisestä”. Samaan aikaan ollaan valmiita hyväksymään, että tämän yhteisen hyvän nimissä osa yhteisöstä jää täysin vaille kauhtanaansa.

Rikoksen ja rangaistuksen kuvaamassa yhteiskunnassa kauhtanaa vailla olevalla köyhällä on vain yksi keino selvitä: hänen on luovuttava itsestään ja ihmisarvostaan, hyväksyttävä kohtalonsa ja antauduttava siihen rooliin, johon hän on syntynyt. Romaanissa selviytyvät ne nöyrämieliset ja uhrautuvaiset naiset, jotka kykenevät alistumaan toisten vallankäytölle ja unohtamaan itsensä. On teoksen ilmestymisajankohdalle varsin tyypillistä myös nähdä kyky tällaiseen antautumiseen juuri naisellisena ominaisuutena. Marmeladovin tytär Sonja, joka on välttämättömyyden edessä langennut prostituutioon, nousee uskonnollisessa nöyryydessään syntiensä yläpuolelle kuin pyhimys. Vaikka Sonjan elämä ei ole häävi, sitäkin kurjempi ja kamalampi on romaanin köyhien ja ylpeydestä kärsivien henkilöhahmojen kohtalo. He eivät kykene elämään omanarvontuntonsa ja yhteiskunnallisen asemansa välisessä ristiriitatilassa. Marmeladovin isäntä sairastuu riivaavaan alkoholismiin ja hänen rikkauksista köyhyyteen vajonneesta vaimostaan tulee keuhkotautinen mielipuoli. Tarinan keskiössä on kuitenkin Raskolnikov, joka menettää tyystin uskonsa yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen ja hylkää sen lait. Utilitaristisen moraalikäsityksen hengessä hän järkeilee, että ahneen koronkiskurieukon ryöstömurha hyödyttää sekä häntä itseään että yhteiskuntaa samanaikaisesti.

Traagisinta Raskolnikovin kohtalossa on ennen kaikkea se, että hän huomaa olevansa moraalinen ja välittävä ihminen. Hän saa kantapään kautta oppia, ettei mikään ideaali yleisestä hyvästä pysty ylittämään yksilön ihmisarvoa ja oikeutta elämään eikä se liioin riipu tämän hyvyydestä tai pahuudesta. Tämän ajatuksen välittämiseksi Dostojevskin henkilöhahmojen kehittely ja kuvaus on uskomattoman moniulotteista ja taitavaa. Hänen köyhyyestä ja kurjuudesta kärsivät hahmonsa ovat luonteeltaan heikkoja ja pelkurimaisia, ja he aiheuttavat itsekkyydessään kohtuutonta kärsimystä läheisilleen. Ja kuitenkin tässä kaikessa kurjuudessaankin heissä on aina myös jotain liikuttavan inhimillistä, kuten surkuhupaisaa hölmöyttä, lapsellista kiukkua tai kyynelsilmin tunnustettua katumusta. Dostojevski onnistuu kuvaamaan yhteiskunnan järkyttäviä epäkohtia ja kokonaisia ihmisolentoja tuhoavaa epäoikeudenmukaisuutta hylkäämättä kuitenkaan uskoa siihen, että jossain palaa inhimillisyyden heikko ja kitulias liekki, jonka ansiosta emme ole täysin hukkaan heitettyjä.