Alkuteos: Преступление и наказание
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1866
Suomentaja: M. Vuori (Tarkistanut 1985-1986 Lea Pyykkö)
Sivumäärä: 515
-
Olen vasta Dostojevskia lukiessani alkanut ymmärtää, mitä klassikkoteosten ajattomuus voi väkevimmillään tarkoittaa. Toki olen aikaisemminkin tuntenut nöyrää kunnioitusta luettuani satoja vuosia sitten kirjoitetun romaanin, joka onnistuu edelleen koskettamaan, tempaisemaan mukaansa ja aiheuttamaan elämyksiä. Dostojevskin ajattomuus on kuitenkin jotain aivan omaa luokkaansa. Hänen kykynsä tiivistää niitä ongelmia ja kipupisteitä, joista yhteiskuntamme kärsii juuri nyt, saa suorastaan profetiaalisia mittasuhteita. Jo viime syksynä lukemani Idiootti teki ajattomuudessaan vaikutuksen, mutta Rikos ja rangaistus on saanut minut vilpittömästi hämmästymään. Sen kuvaus köyhyyden aiheuttamasta epätoivosta sekä itsensä ja ihmisarvonsa menettämisestä eriarvoistuneessa yhteiskunnassa kietoutui odottamattomalla tavalla viimeaikaisiin keskusteluihin oman maamme arvoista ja poliittisista ratkaisuista.
Rikos ja rangaistus alkaa kuvauksella päähenkilöstään Raskolnikovista, josta on tullut jatkuvan köyhyytensä ja kurjuutensa nujertama. Välinpitämättömään apatiaan vajonneen nuoren miehen kuva tiivistää jo romaanin ensisivuilla, mihin yhteiskunnasta syrjäytyminen ja haluttomuus työn tekoon perustuu. Huolimatta koulutuksestaan tai päivätyöstään opettajana Raskolnikov on hukkunut korviaan myöten velkoihin. Elämä on loputonta taistelua niukkuutta, kärsimystä ja sairautta vastaan, eikä siihen kerran syntyneellä ole mahdollisuutta muuttaa kohtaloaan kunniallisin keinoin.
[...]mutta hän oli ollut joitakin aikoja hyvin ärtynyt ja jännittynyt, lähes synkkämielinen. Hän oli niin uppoutunut itseensä ja eristäytynyt muista ihmisistä, että varoi kohtaamasta kaikkia ihmisiä, ei vain emäntäänsä. Köyhyys oli masentanut hänet kokonaan, mutta tukalat olot olivat viime aikoina herenneet rasittamasta häntä. Hän oli lopettanut ansiotyön kokonaan; se ei huvittanut häntä.
Raskolnikov on tullut tulokseen, että on samantekevää, tekeekö hän töitä vai ei, sillä se ei muuta hänen eriarvoista asemaansa yhteiskunnassa. Rikoksen ja rangaistuksen kuvaukset köyhyydestä eivät ole dickensiläisesti romantisoituja vaan ne tavoittavat suorastaan ahdistavalla tavalla elämän vaihtoehdottomuuden, kuoleman läheisyyden ja jokapäiväisen epätoivon, josta on tullut kapakkakohtaamisten arkinen puheenaihe. Rikoksen ja rangaistuksen antoisinta ainesta ovat sen moninaiset henkilöhahmot, jotka taustoittavat Raskolnikovin tilannetta ja sitä yhteiskuntaa, jossa hän ajautuu peruuttamattomaan rikokseensa. Äärimmäistä köyhyyden armottomuutta romaanissa edustaa mitä purevimmalla tavalla Marmeladovin perhe, jonka virkamies-isä juopottelee kapakassa viimeisetkin roponsa samaan aikaan kun hänen vaimonsa tekee kuolemaa keuhkotaudin kielissä ja vanhin tytär yrittää pitää pienemmät sisaruksensa hengissä prostituutiolla.
Marmeladovin perheen yksinäisyys epätoivonsa keskellä osoittaa, kuinka köyhyys on romaanin kuvaamassa ilmapiirissä yksityisasia, se ei kuulu yhteiskunnalle. Yksi romaanin rikkaista kelmeistä, viekkaudella ja epärehellisyydellä vaurastunut Pjotr Petrovitš Luzin tiivistää puheessaan romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan hiipivän utilitaristisen moraalikäsityksen, joka oikeuttaa itsekkäät pyrkimykset yhteisen hyvän nimissä ja yksilöstä välittämättä. Köyhyys on siinä vain toissijaista, valitettava sivuoire kokonaisvaltaiseen ja yleiseen hyvään pyrkivässä suuremmassa projektissa.
Esimerkiksi kun minulle sanotaan: ”rakasta lähimmäistäsi”, ja minä teen työtä käskettyä, niin mikä on seuraus? Pjotr Petrovitš jatkoi ehkä liiankin innokkaasti. – Seurauksena on, että olen repinyt kauhtanani kahtia ja antanut puolet lähimmäiselleni, joten molemmat olemme jääneet puolialastomiksi, niin kuin sanalasku sanoo: ”Ken kahta jänistä samalla kertaa ajaa, ei se yhtäkään saa.” Tiede sitä vastoin sanoo: rakasta ennenkaikkea itseäsi, sillä kaikki maailmassa perustuu omaan etuun. Kun rakastat vain itseäsi, työsi tulee tehdyksi kunnolla ja kauhtanasi jää ehyeksi. Taloudellinen totuus lisää, että mitä enemmän yhteiskunnassa on hyvin järjestettyjä yksityisiä asioita, niin sanoakseni ehyitä kauhtanoita, sitä lujemmilla perustuksilla se lepää ja sitä paremmin siitä hyötyy myös yleinen menestys.
Luzinin järkeily tuntuu muistuttavan hämmästyttävän osuvasti tällä hetkellä vallalla olevaa ideologista ilmapiiriä. Vastaavilla periaatteilla perustellaan nykyäänkin talouspoliittisia ratkaisuja, joiden välittömät seuraukset kohdistuvat niihin, joilla on jo muutenkin niukasti. Tärkeintä on nimittäin taata jo ennestään ehyet kauhtanat, jotta taloudelle luotaisiin lujempi perusta ja yhteiskuntaan rakentuisi kuva ”yleisestä menestymisestä”. Samaan aikaan ollaan valmiita hyväksymään, että tämän yhteisen hyvän nimissä osa yhteisöstä jää täysin vaille kauhtanaansa.
Rikoksen ja rangaistuksen kuvaamassa yhteiskunnassa kauhtanaa vailla olevalla köyhällä on vain yksi keino selvitä: hänen on luovuttava itsestään ja ihmisarvostaan, hyväksyttävä kohtalonsa ja antauduttava siihen rooliin, johon hän on syntynyt. Romaanissa selviytyvät ne nöyrämieliset ja uhrautuvaiset naiset, jotka kykenevät alistumaan toisten vallankäytölle ja unohtamaan itsensä. On teoksen ilmestymisajankohdalle varsin tyypillistä myös nähdä kyky tällaiseen antautumiseen juuri naisellisena ominaisuutena. Marmeladovin tytär Sonja, joka on välttämättömyyden edessä langennut prostituutioon, nousee uskonnollisessa nöyryydessään syntiensä yläpuolelle kuin pyhimys. Vaikka Sonjan elämä ei ole häävi, sitäkin kurjempi ja kamalampi on romaanin köyhien ja ylpeydestä kärsivien henkilöhahmojen kohtalo. He eivät kykene elämään omanarvontuntonsa ja yhteiskunnallisen asemansa välisessä ristiriitatilassa. Marmeladovin isäntä sairastuu riivaavaan alkoholismiin ja hänen rikkauksista köyhyyteen vajonneesta vaimostaan tulee keuhkotautinen mielipuoli. Tarinan keskiössä on kuitenkin Raskolnikov, joka menettää tyystin uskonsa yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen ja hylkää sen lait. Utilitaristisen moraalikäsityksen hengessä hän järkeilee, että ahneen koronkiskurieukon ryöstömurha hyödyttää sekä häntä itseään että yhteiskuntaa samanaikaisesti.
Traagisinta Raskolnikovin kohtalossa on ennen kaikkea se, että hän huomaa olevansa moraalinen ja välittävä ihminen. Hän saa kantapään kautta oppia, ettei mikään ideaali yleisestä hyvästä pysty ylittämään yksilön ihmisarvoa ja oikeutta elämään eikä se liioin riipu tämän hyvyydestä tai pahuudesta. Tämän ajatuksen välittämiseksi Dostojevskin henkilöhahmojen kehittely ja kuvaus on uskomattoman moniulotteista ja taitavaa. Hänen köyhyyestä ja kurjuudesta kärsivät hahmonsa ovat luonteeltaan heikkoja ja pelkurimaisia, ja he aiheuttavat itsekkyydessään kohtuutonta kärsimystä läheisilleen. Ja kuitenkin tässä kaikessa kurjuudessaankin heissä on aina myös jotain liikuttavan inhimillistä, kuten surkuhupaisaa hölmöyttä, lapsellista kiukkua tai kyynelsilmin tunnustettua katumusta. Dostojevski onnistuu kuvaamaan yhteiskunnan järkyttäviä epäkohtia ja kokonaisia ihmisolentoja tuhoavaa epäoikeudenmukaisuutta hylkäämättä kuitenkaan uskoa siihen, että jossain palaa inhimillisyyden heikko ja kitulias liekki, jonka ansiosta emme ole täysin hukkaan heitettyjä.
Itse luin tämän jo jonkin aikaa sitten, mutta:
VastaaPoistaMuistaakseni Raskolnikov sai kyllä kotoa varsin hulppeat rahat opiskeluun, eivätkä hänen ongelmansa suinkaan johtuneet rahattomuudesta vaan minusta jostakin mielenterveysongelmasta. Raskolnikov hassasi rahat, ja murhasi, mutta ei rahan vuoksi, vaan yli-ihmisajatustensa vuoksi.
Minusta utilitarisestinen näkökulma ei ole tässä relevantti. Koronkiskuri ei ole yhteiskunnan pyörittäjä vaan sen tulos. Toisekseen Raskolnikov ei murhannut häntä rahan takia vaan harhaisten ajatusten vuoksi. Raskolnikovia vaivasi muistaakseni harha omasta erinomaisuudestaan, vaikka kaveri ei pystynyt kuin murjottamaan kämpässään. Minusta loppuun asti Raskolnikov on nimeenomaan omassa moraalikäsityksissään harhainen eikä ole välittävä henkilö, vaan hyvinkin huomionkipeä musta-aukko. Raskolnikov on hyvin kartettava henkilö, jossa en kyllä nähnyt mitään hyvää, josko vankeus olisi opettanut. Vankila ei yleensä ole kasvattava.
Marmeladovin vaimo, joka ei ollut Sonjan äiti, eikä vaimon lapset muistaakseni olleet Marmeladovin lapsia, heitti Sonjan kadulle tienaamaan omista itsekkäistä syistä ei perheen parhaaksi.
"Sonjan elämä ei ole häävi, mutta ...." Voiko yhteiskunnassa jonkin osa olla huonompi kuin Sonjan, jonka äitipuoli paiskaa kadulle myymään itseään. Tässä ei ole realismia tippaakaan, Sonjan tapaisia naisia ei ole, itsensä myyminen murtaa nuoren naisen fiktiivisessä romaanimaailmassakin varsin nopeasti psyykkisesti, mutta myös fyysisesti.
Kiitos kommentistasi, Jokke. Virkistävää kuulla eriäviäkin näkemyksiä.
PoistaRaskolnikov tosiaan saaa äidiltään ja sisareltaan rahaa, äiti mainitsee romaanin alussa olevassa kirjeessään 60 ruplasta, jonka he ovat lähettäneet aikaisemmin Raskolnikovin opintoja varten, ja 30 ruplasta, jonka hän aikoo lähiaikoina toimittaa. En tiedä, mikä ruplan arvo oli tuolloin, mutta suhteutettuna muihin romaanissa esiintyviin summiin (Raskolnikovin äidin vuosieläke on esimerkiksi 120 ruplaa), rahamäärät eivät ole aivan pieniä. Kaikki nämä rahat ovat kuitenkin velkarahaa, kuten Raskolnikovin äidin kirjeestä käy ilmi. Romaanissa selviää lisäksi, että Raskolnikovilla on myös itsellään velkaa, enkä usko, että äidin lähettämät summat ovat niin suuria, että ne kattaisivat sekä hänen elämisensä että nuo kertyneet velat. Ja tähän perustuu mielestäni Raskolnikovin köyhyyden ydin. Sekä hänen että hänen perheensä on elettävä jatkuvasti velaksi, he siis ovat niin sanotussa velkakierteessä.
Tämä velkakierre mielestäni selittää myös Raskolnikovin holtittoman rahankäytön. Raskolnikov mainitsee romaanissa muun muassa Sonjalle (s.391), ettei hänellä ollut varaa rahoittaa opintojaan, joten hän joutui eroamaan yliopistosta, ja taas päästäkseen paremmille palkoille, hänellä tulisi olla koulutus ja toimittaa virkaansa lukuisia vuosia. Tulkitsin Raskolnikovin tilanteen siis taloudellisesti mahdottomaksi. Hän ei pysty kuittaamaan velkojaan päivätyöllään opettajana ellei hän suorita opintojaan loppuun, mihin hänellä taas ei ole varaa vaan hänen olisi otettava lisää velkaa. Koska Raskolnikov ei siis ikinä enää pysty (ainakaan kunniallisin keinoin) käyttämään rahaa, joka on täysin hänen omaansa, raha menettää hänelle merkityksensä - ellei summa olisi niin suuri, että hän pääsisi sillä eroon veloistaan ja pystyisi takaamaan itselleen vakaan toimeentulon opintoineen kaikkineen. Otaksuisin, että tällaisessa tilanteessa Raskolnikov ei pysty näkemään minkäänlaista tulevaisuutta, joten hän kokee rahankäytön suunnittelun yhdentekeväksi. Jos rahat eivät kuitenkaan riitä edes välttämättömimpään, on lähes yhdentekevää, mihin ne käyttää.
Se on toki tulkinnanvaraista, onko Raskolnikovin velat ainoastaan kalliiden opintomaksujen seurausta. Raskolnikovin köyhästä elämäntavasta kielivät kuitenkin "kaapiksi" luonnehdittu asunto ja risaiset vaatteet. Vaikka hän romaanin aikana äityy myös juomaan, hänen ensimmäisestä poikkeamisestaan kapakkaan todetaan "[h]än ei ollut aikaisemmin koskaan käynyt kapakoissa, mutta nyt häntä pyörrytti, ja lisäksi hänellä oli polttava jano" (s.13.)
Raha ei ollut ehkä Raskolnikovin tekemän murhan motiivi, mutta koen, että sen puute ajoi hänet niihin ajatuksiin, joista tuli murhan motiivi. Sonjalle tunnustaessaan hän sanoo (s. 391) "Niinpä... minä päätin anastaa eukon rahat, jotta voisin tulla toimeen lähivuodet tarvitsematta vaivata äitiäni, voidakseni jatkaa opintojani ja päästä niiden päätyttyä urallani hyvään alkuun - -" Myöhemmin hän kuitenkin toteaa (s 394), ettei raha ollut niin tärkeä seikka hänen teossaan kuin se, että hän todistaisi itselleen oikeutensa ottaa oma kohtalonsa käsiinsä. Kyse on tosiaan yli-ihmisajatuksista (hän vertaa itseään Napoleoniin), mutta niiden laukaisijana on ollut avuttomuuden tunne siitä, ettei hänellä ole mahdollisuutta nousta köyhyydestään, tai mikä katkerampaa, nostaa omaa perhettään siitä. Raskolnikov siis menettää uskonsa yhteiskuntaan ja sen lakeihin, koska niitä noudattamalla hän on ajautunut umpikujaan. Sen sijaan hän päättelee, että ihminen, joka ottaa moraalin ja kohtalonsa omiin käsiinsä, myös menestyy.
En väitä, että Raskolnikovin ajatukset tai teko olisivat millään lailla oikeutettuja. Hän myöntää Sonjallekin (s.931), että ehkä hän olisi voinutkin tienata tarpeeksi rahaa opintojaan varten. Eläähän hänen ystävänsä Razumihininkin työllään. Raskolnikovin heikkoutena voisi pitää ylpeyttä. Hän ei ole valmis tyytymään siihen, että toiset elävät työllään paremmin kuin toiset. Hän ei ole valmis tyytymään pieneen kurjaan asuntoon ja kituliaaseen elämään, kuten Razumihin. Mutta toisaalta, voiko Raskolnikovia syyttää siitä, ettei hän ole nyörempi? Miksi hänen pitäisi olla? Hänen ajatuksensa tilanteenasa epäoikeudenmukaisuudesta eivät sinällään ole minusta väärin, vain niiden innoittamat teot ovat.
PoistaUtilitarismin tulkitsin romaanissa länsimaista tulleeksi aatteeksi, joka on romaanin kuvaamassa yhteiskunnassa alkanut ottaa jalansijaa ihmisten ajatuksissa, siitä esimerkkinä juuri tuo Luzinilta tekstiini ottama lainaus yllä. Myös sivulla 63-64 Raskolnikov kuulee ohimennen kahden ylioppilaan keskustelevan koronkiskurieukosta. Heidän ajatuksensa, jos mitkä, edustavat mielestäni utilitarismia: "Tapa hänet ja ota hänen rahansa pyhittääksesi itsesi palvelemaan niiden avulla koko ihmiskuntaa ja yhteistä hyvää: mitä arvelet, eikö tuhat hyvää työtä sovita yhtä noin pientä rikosta? Yhdestä elämästä - tuhat elämää, tuhat mätänemisestä ja pilaantumisesta pelastettua elämää! - - Ja mitä merkitsee yhteisessä vaa'assa tuon keuhkotautisen, typerän, häijyn ämmän elämä?" Samaisen keskustelun jälkeen todetaan Raskolnikovin itsensäkin omaksuneen samanlaisen ajattelutavan (s. 64): "Mutta miksi hänen piti kuulla tuo keskustelu ja nuo ajatukset juuri nyt, kun hänen omassa päässäänkin oli vastikään syntynyt... juuri samanlaisia ajatuksia?" Juuri tuolla utilitarismilla koen Raskolnikovin selittäneen itselleen, miksi eukon tappaminen ei olisi moraalisesti väärin vaikkakin lainvastaista.
Sonjan karmeaa kohtaloa lainkaan vähttelemättä koen, että Sonjan tilanne on verrattuna Raskolnikoviin, Marmeladoviin tai tämän vaimoon todellakin parempi. Ei siksi, että itsensä myyminen pitääkseen sisaruspuolensa elossa olisi parempi kuin kuoleminen, hulluus tai ryhtyminen murhaajaksi, vaan siksi, että minusta Sonjalla on jonkinlainen sisäinen rauha asian suhteen. Koen, että hän juuri on onnistunut luopumaan itsestään ja antautunut uskolleen ja Jumalalle saadakseen rauhan niin köyhyydestään kuin synneistäänkin. Raskolnikov pohtiikin (s.305-306), miksei Sonja ole jo tappanut itseään, sillä tämän elinkeinon ja luonteen välillä on kauhistuttava ristiriitatilanne. Raskolnikov näkee, että vaihtoehdot ovat joko itsemurha, hulluus tai juuri usko. Hän toteaa: "Koko tuo saasta oli nähtävästikin koskettanut häntä vain ulkonaisesti: hänen sydämeensä ei vielä ollut tunkeutunut pisaaraakaan todellista haureutta." Usko ikään kuin suojelee Sonjan sisintä. Elämä on tarjonnut Sonjalle vain huonoja vaihtoehtoja, mutta noista vaihtehdoista paras on kuitenkin itsestään luopuminen, sillä se saa aikaan sisäisen rauhan. Se on mielestäni hurjasti parempi vaihtoehto kuin Raskonikovin tai Marmeladovin vaimon mielipuolisuus. Tässä valossa Sonjan voi nähdä myös Rikoksen ja rangaistuksen henkilöhahmoista henkisesti vahvimpana, ei lainkaan nujerrettuna.
Pahoitteluni laveasta vastauksestani, Dostojevski selvästi herättää ajatuksia. :)
Laveat vastaukset ovat hyviä vastauksia, ansiokasta pohdintaa :)
Poista1800-luvun romaaneissa velkaongelmat olivat varsin yleisiä, ja käsitykseni mukaan monilla kirjailijoilla ne olivat tuttuja, Dickensin vanhemmat olivat muistaakseni velkavankeudessakin, ja Dostojevskillä saattoi olla pelivelkoja, ylipäätään tiedän varsin monta taiteilijaa, jotka "huhujen" mukaan ovat eläneet vekselikierteessä. Velkaongelma ei siten ole minusta nykyajan ilmiö. Myös kaupoissa on ollut tilejä ym. Rahaa on ollut vähemmän ja on maksettu muuten ...
Muistan tuon Sonjan luonnehdinnan kirjasta ja vaihtoehdot ja se on epäuskottava, minusta, tämä on lopulta mielipidekysymys.
Tukintoja voi olla tosin useita, tässä on ongelmana se, että eri henkilöiden "sanomiseen" pitää suhtautua kriittisesti.
PoistaEdelleen Sonjan tilanteeseen, ihmisellä on jossain raja, jonka yli ei voi mennä, eikä sitä tiedä etukäteen tiedä, kuinka paljon kestää, ja mitä murtuminen aiheuttaa. Ilotytön ammatti on altis erilaiselle taudille, pahoinpitelylle ja muulle.
Todellakin, kyse tosiaan on vain tulkinnoista ja taidammekin nähdä varsinkin tuon Sonjan tilanteen hieman eri tavalla. Kenen sanomisia muuten pidät epäluotettavana? Raskolnikovinko? Juuri tuota Sonjan asiaa koskien vai jotain muuta?
PoistaEn ota tekstissäni kantaa siihen, onko Sonjan tilanne uskottava vai epäuskottava. Kuvailen vain sitä, millaisena koen, että Dostojevski Sonjan esittää. Eli siis siihen en osaa sanoa, onko ilotytön mahdollista luopua Sonjan tavoin itsestään ja saavuttaa tuo eräänlainen mielenrauha. Tokkopa Dostojevskikään tarkoitti Sonjan henkilökuvaa realistiseksi, ehkä kyseessä onkin pikemminkin ihanne, sen verran pyhimyksenoloinen henkilöhahmo Sonja on.
Näitä kirjoituksiasi on kerrassaan nautinto lukea. Virkkeistä ei välity pelkkä huolellisesti muotoiltu ajatus vaan myös ihailtavan luonteva rytmi.
VastaaPoistaHienoon köyhyysnäkökulmaan minulla ei ole lisättävää—paitsi että tunnen tarvetta lukea nyt kirjan uudestaan. Raskolnikovin moraalista harhailua on joskus kutsuttu länsimaisuudeksi. Ylioppilas joutuu länsimaisten, jumalattomien vaikutteiden piiriin ja alkaa pitää tappamista ihan järkevänä vaihtoehtona, eikä lähesty ihmistä enää päämääränä. Sonjan kautta löytyy tie takaisin venäläiseen identiteettiin.
Velkaantuminen suistaa Raskolnikovin raiteiltaan. Onko velka se demoni, joka hämärtää identiteetin tai aseman ja lietsoo ihmisen tavoittelemaan jotain omaa osaansa suurempaa? Onko velka länsimaisen yksilöllisyyden "instrumentti"? Jos rahat ja järki loppuvat yksilön kohdalla aina samaan aikaan, mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jonka velkaantumisen pelätään lähestyvän "pakonopeutta". Mikä on se identiteetti, johon meidän tulisi palata inhimillisyyden tavoittamiseksi?
Kiitos paljon kehuistasi!
PoistaMutta huh, miten kiehtovia ajatuksia. "Velka länsimaisen yksilöllisyyden instrumenttina" - sinäpä sen sanoit. Jos keskustelua laajennetaan vielä lähemmäs tätä aikaa, voitaisiin puhua velan lisäksi myös luotosta (joka siis sekin toki on laskettavissa velaksi). Luoton ja velan saamisen mahdollisuushan tosiaan luo meille ikään kuin paineen tavoitella kuluttamisen avulla parempaa yhteiskunnallista asemaa kuin missä olemme. Jenkeissähän tämä on karannut aivan totaalisesti käsistä, ihmisillä kun saattaa olla kymmentä eri luottokorttia. Emme oikeastaan edes maksa mitään oikeasti omilla rahoillamme vaan maksamme velalla, mikä sitoo meidät entistä kiinteämmin kapitalistiseen talousjärjestelmään. Ongelmat tulevat vastaan vasta sitten, kun pankki ei enää pysty antamaan luottoa.
Kun rahat loppuu, melko luontainen reaktio yksilölle varmasti on yrittää pitää kiinni saavutetusta elintasosta hinnalla millä hyvänsä. Sitä tämä yhteiskuntakin näyttäisi epätoivoisesti tekevän. Omasta länsimaisesta ja individualistisesta näkökulmasta on vaikeaa hyväksyä Dostojevskin tarjoamaa ratkaisua itsestään luopumisesta ja osaansa tyytymisestä, mutta myös pahoin pelkään, että länsimainen individualismi on pitkällä aikavälillä kestämätön elämisen muoto.
Luin muutamia vuosia sitten jostakin kirjablogista (en muista mistä) Rikoksen ja rangaistuksen yhteydessä kommenttiosiossa keskustelua, kuinka tätä ei voisi tapahtua nykypäivänä (Suomessa), koska turvaverkot. Nykypäivänä Raskalnikov olisi diagnosoitu ja hän olisi saanut tarvittavaa hoitoa. Tietenkin 1860-luvun Venäjä on eri kuin 2010-luvun Suomi (tai Venäjäkin), mutta silti mietin seuraanko täysin eri uutisia.
VastaaPoistaKirjoituksesi oli hyvä ja kiinnostava.
(Omasta lukemisesta on jo aikaa, en muista, että Raskalnikovilla olisi ollut hulppeasti rahaa. Oliko?)
Taidan seurata samoja uutisia kuin sinä, sillä pidän tätä "Dostojevskin skenaariota" hyvinkin mahdollisena. Toki köyhyys oli tuolloin Venäjällä aivan eri luokkaa kuin mitä se on tämän päivän Suomessa, mutta uskallan otaksua, että sen vaikutukset voivat olla ihan yhtä voimakkaat. Taidan lausua itsestäänselvyyksiä, mutta eikö tämän päivän nettikeskustelut vihapuheineen ja ylipäänsä poliittinen radikalisoituminen ole seurausta juuri lamasta ja köyhyyden yleistymisestä? Raskolnikovin tavoin ihmiset ovat alkaneet epäillä yhteiskuntamme ja lakiemme arvopohjaa ja oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunta ei voi myöskään antaa tarvittavaa hoitoa ihmiselle, joka ei enää luota yhteiskuntaan ja sen tarjoamaan apuun.
PoistaTuosta Raskolnikovin varallisuudesta esitinkin jo oman tulkintani vastauksessani Jokelle ylempänä. Raskolnikovin perheeltään saamat rahat eivät tosiaan olleet mitään erityisen pieniäkään, mutta kuten yllä tähdennän, kyse on velkarahasta. Ja kyllähän Raskolnikov kuvaillaan romaanissa hyvin suorasanaisesti köyhäksi.