sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

David Mitchell: Pilvikartasto



Englantilainen kirjailija David Mitchell on kirjoittanut viisi romaania, joista Pilvikartasto on hänen kolmas teoksensa. Romaaniin perustuva elokuva ilmestyi viime vuonna ja tuntui saavan huomiota vain sen osalta, että Halle Berry näyttelee siinä valkoista naista. Elokuva ei ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja ole saanut, vaikka siinä melko vaikuttava roolitus onkin. (Elokuvaa tähdittävät esimerkiksi Tom Hanks, Jim Broadbent, Hugo Weaving, Halle Berry, Susan Sarandon ja Hugh Grant.) Sammakko on julkaissut suomeksi Mitchellin kirjoista Pilvikartaston lisäksi romaanin Blck Swan Green. Huhujen mukaan Mitchellin uusin romaani pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden aikana.

En ole nähnyt elokuvaa, mutta olen valmis ylistämään kirjaa. Pilvikartasto on viihdyttävä, monipuolinen ja kutkuttava. Ja kaiken lisäksi siinä on vielä syvempi temaattinen taso, joka tavoittelee lähes universaaleja mittasuhteita. Kuvaukseni perusteella kuulostaa, että teos yrittäisi olla liian mahtipontinen. Näkemättä elokuvaa epäilen, että juuri tuo mahtipontisuus on koitunut sen kohtaloksi. Kirjassa universaalia tasoa ei korosteta kuitenkaan liikaa vaan se on tekstin pohjavirtaa, joka näyttäytyy tekstin pinnalla vain hienoisina välähdyksinä. Kirjan loppupuolella universaali teema alkaa kuitenkin korostua hieman enemmän kuin olisin itse suonut. Toivoin, että kirjailija olisi jättänyt teeman vain hyvin hienovaraisten vihjailujen tasolle.

Pilvikartasto on rakenteeltaan erikoinen kirja. Romaanin takakansitekstissä sanotaan, että sitä on verrattu venäläiseen maatuskanukkeen. Teos koostuu kuudesta eri tarinasta kuudella eri aikakaudella. Jokainen tarina on sinänsä itsenäinen, mutta tarinat kytkeytyvät tosiinsa siten, että aina yhden tarinan sisältä löytyy toinen. Ensimmäinen tarina on 1800-luvulla eläneen amerikkalaisen notaarin päiväkirja hänen seikkailustaan Tyynellämerellä. Toinen tarina on kerrottu englantilaisen säveltäjän kirjeinä hänen hyvälle ystävälleen 30-luvulla. Kolmas tarina on 70-luvulle sijoittuva murhamysteeri ja neljäs tarina on 1900-luvun loppuun sijoittuva tragikoominen veijaritarina. Viides tarina tapahtuu määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja siinä korealainen klooni kertoo nousustaan kapinaan totalitaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Kuudes ja viimeinen tarina kertoo maailmantuhosta selvinneiden ihmisten elämästä Havaijilla. Kuudetta tarinaa lukuun ottamatta kaikki tarinat ovat jakautuneet kahteen osaan siten, että teos alkaa varhaisimmasta tarinasta eli 1800-luvun meriseikkailusta ja etenee kronologisessa järjestyksessä viimeiseen eli kuudenteen ”keskustarinaan” ja palaa jälleen ajassa taaksepäin päättyen 1800-lukuun.

Jokainen tarina on aivan erityyppinen kuin toinen. Mitchellillä on ilmiömäinen taito siirtyä tyylistä toiseen ja hänen käyttämänsä kieli heijastaa kunkin aikakauden tapoja kirjoittaa ja käyttää tietynlaisia sanoja ja ilmauksia. Kielellisesti mielenkiintoisia ovat erityisesti kaksi viimeisintä määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvaa tarinaa. Yhteiskunnan muuttuminen kuluttamisen hallitsemaksi ja totalitaarisesti säädellyksi murtumattomaksi järjestelmäksi tulee kammottavan konkreettisella tavalla esiin siinä, miten ihmiset käyttävät kieltä. Koreaan sijoittuvassa tarinassa klooni esimerkiksi viittaa erilaisiin esineisiin niiden tuotemerkki-nimellä vähän samaan tapaan kuin nykyäänkin saatamme korvata yleiskielen sanan tuotemerkillä kuten puhuessamme kivennäisvedestä vichynä. Viimeinen postapokalyptinen tarina puolestaan sijoittuu maailmaan, jossa sivistys on murentunut ja ihmiset ovat turvautuneet jälleen viidakon lakeihin. Sivistyksen mukana on rappeutunut myös kieli, ja tarinan kertojan Zachryn kerronta onkin voimakkaan puhekielistä ja kehittymätöntä. Kerrontatyyli sekä tarinoiden dokumentaarinen luonne (tarinat edustavat joko päiväkirjaa, kirjettä, kirjaa tai jonkinlaista tulevaisuuden tallennetta) luovat romaaniin autenttisuuden tunnelmaa.

Pilvikartastossa ollaan suurien asioiden äärellä. Vaikka tarinat ovat suhteessa toisiinsa hyvin itsenäisiä ne muodostavat temaattisella tasolla teokseen hyvin ehjän kokonaisuuden ja antavat sille kiehtovan kosmiset ulottuvuudet. Toistuvana teemana teoksessa esiintyy muun muassa orjuuden eri muodot, jotka heijastuvat yhteiskuntajärjestelmiin: kuinka ihmiset pyrkivät hallitsemaan toisia heikoksi tai vastenmieliseksi kokemiaan yksilöitä riistämällä näiltä tietoisuuden ja pitämällä heitä pimennossa. Samalla teos käsittelee myös kapinaa: Kuinka ihmisellä on yhtäkaikki myös pakonomainen tarve päästä selville totuudesta, olla tietoinen ja vapaa.

Abbedissa ymmärsi. Hän heitti, että tietää plutokratian loppua, kun kuluttajat ovat elämäänsä tyytyväisiä millä tahansa mielekkäällä tasolla. Juuri siksi luostarin yhdyskunta loukkaa valtiota niin pahasti. Media vertaa asukkaita lapamatoihin; se suomii heitä sateen varastamisesta Vesiyhtiöltä, Vihannesyhtiön patentinhaltijoille kuuluvien rojaltien ryöväämisestä, hapen rosvoamisesta Ilmayhtiöltä. ”Tulee ehkä vielä päivä”, abbedissa pohdiskeli, ”jona Johtokunta päättää, että me olemme kilpaileva, yhtiövallan ideologiaan kuulumatonta elämää tarjoava yhteiskuntamalli.”

Pilvikartasto on hyvin yhteiskuntakriittinen teos.  Purevimpana sen kritiikki tuntuu dystooppisessa tarinassa korealaisesta kloonista Sonmi~451:stä, joka on suunniteltu pikaruokaravintolan tarjoilijaksi. Ravintola on hänen ainoa todellisuutensa ja yhtiön logo hänen jumalansa. Hänen sanavarastoonsa kuuluu vain rajoitettu valikoima termejä, jotka liittyvät suoraan siihen, mitä hän tekee työkseen. Sonmi~451:n tarina oli ehdottomasti suosikkini. Se kuvaa maailmaa, jossa yhteiskuntajärjestelmän ulkopuolella ei ole enää mitään. Kaikki – siis aivan kaikki – elämä, ihmiset luonto, kieli ja kulttuuri ovat valtiovallan säätelemää. Moraalillakaan ei ole enää pohjaa. Ihmisiä ja siten moraalin alaisia yksilöitä ovat ne, joille valtiovalta sellaisen statuksen antaa. Sonmi~451:n tarinasta löytyy myös hurjin lihatalouden vertauskuva, jonka olen ikinä lukenut. Se sai jo tällaisen suhteellisen paatuneenkin lihansyöjän kakomaan pihvinpalaansa.     

Vaikka Pilvikartaston tarina ihmisen kohtalosta on aika lohduton, upeinta siinä on minusta sen perimmäinen toivoa herättävä filosofia eli se, että olemme kaikki jollain tavoin yhteydessä toisiimme läpi kulttuurin ja ajan. Tai niin kuin maailmantuhon Havajilla elävä Zachry sen muotoilee:

Kajakin pohjalla maaten katselin hutjuvia pilviä. Sielut kulkee aikojen poikki niiku pilvet kulkee taivaitten poikki, ja vaikkei pilven muoto, väri eikä koko pysy samana ni se on silti pilvi ja sama koskee sielua. Kuka osaa sanoo, mistä tuuli on tuonu pilven tai kuka sielu on huomenna? Yksin Sonmi jokon itäja länsi ja kompassija kartasto, kylläjoo, yksin pilvien kartasto.   


-
David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2008)
Alkuteos: Cloud Atlas
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2003
Suomentaja: Vesa Suominen
Sivumäärä: 624

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet



Olen kuullut, että Suomessa tehdään nykyään erittäin hyvää ja laadukasta esseistiikkaa. Minulle laji on vielä melko tuntematon, mutta kiinnostukseni on herännyt. Otan siis mielelläni vastaan suositteluja hyvästä esseistiikasta. Mielikuvani Nylénistä oli, että hän joko ihastuttaa tai vihastuttaa, ja olin melko varma, että minun kohdallani kyse olisi jälkimmäisestä. Kun lähdin hakemaan Nyléniä kirjaston hyllyltä, suorastaan janosin provosoitumista. Halusin suuttua oikein kunnolla. Tarkoitukseni oli lukea Nylénin esikoinen Vihan ja katkeruuden esseet, koska se kuulosti juuri siltä, kuin joku kirjoittaisi suuressa suuttumuksen palossa ja syytäisi karmeita tuomioita lukijan niskaan. Valitettavasti kirjaston hyllyssä oli vain Halun ja epäluulon esseet eli Nylénin toinen esseekokoelma. En suuttunut  – tai ehkä vähän. Enimmäkseen koin avuttomuutta. Nylén on äärimmäisen taitava argumentoija ja hurjan varma omista näkemyksistään. Vihani musertui hänen kynänsä alla surkeaksi märehtiväksi ärsytykseksi.

Halun ja epäluulon esseiden retoriikka on kieltä kirkkaimmillaan ja vangitsevimpanaan. Nylénin esseet ovat myös todella henkilökohtaisia. Ne eivät aina tunnu pysyvän täysin aiheessa ja hyppelehtivät eri suuntiin, minne kirjoittajan ajatus sitten viekään. Monesti tuntui, että juuri silloin, kun pääsen kärryille asian ytimestä, alaluku loppuu ja Nylén siiryy toiseen aiheeseen. Koin, että esseissä on jonkinlaista vapaamuotoisuutta, jossa on oma viehätyksensä mutta joka aiheuttaa myös sen, ettei kaikkia asioita ole esitetty niin johdonmukaisesti kuin voisi toivoa. Vapaamuotoisuus johtaa siis siihen, että Nylénin sanoja on välillä tankattava useaan kertaan ja on mietittävä, mitä hän nyt todella sanoo.

Nylén käsittelee esseissään muun muassa taidetta, uskontoa, tekniikkaa, nykyaikaa ja länsimaista elämäntapaa. Hän kaivautuu asioiden ytimiin; siihen, mistä kaikessa on kysymys. Mitä uskonnoton oikeasti tarkoittaa sanoessaan olevansa uskonnoton? Mitä lihansyöjä todella tekee syödessään lihaa? Hän pohtii sellaisten asioiden olemusta kuin halu, kärsimys, usko ja pop-musiikki. Henkilökohtaisuus merkitsee, että Nylénin esseet ovat myös hyvin tunteikkaita. Hän suhtautuu intohimoisesti Nicoon, Morisseyn takapuoleen, Pentti Otto Koskisen taiteeseen, Bressonin elokuviin, kasvissyöntiin, katoliseen uskontoon ja Anna Abreuhun. Kaikesta huolimatta Nylénin esseistä ei edes puutu pilkettä tai älykästä ironiaa.

Mainitsin kuitenkin sen varman tosiasian, että me olemme kaikki samassa veneessä, samoissa vaikeuksissa. Elämme samalla planeetalla. Siksi kaikki – siis kaikki – kärsivät, vieläpä suurin piirtein samalla tavalla kuin minä. Myös ne, jotka innokkaimmin yrittävät olla kärsimättä ja nauttia joka hetkestä. He tietysti kärsivät, koska elävät valheessa. Tiedätte, keitä he ovat. Kaiketi on myös niitä, jotka väittävät, etteivät välitä. He ovat joko paatuneita, eli käytännössä elleivät kliinisesti kuolleita: taitamattomia itsemurhaajia, jotka ovat saaneet hengiltä vain sielunsa – tai, todennäköisemmin, sillä sielua ei noin vain tapeta, hekin kuuluvat ensiksi mainittuun ryhmään: teeskentelijöihin ja valheessa eläjiin. [Esseestä ”Pelastumisen mahdollisuudesta”]

Kustantamon laatimassa takakansitekstissä lukee, että Nylénin esseet ”vaativat näkemystä myös lukijalta”. Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, mietin, mitä tuo lause oikeastaan tarkoittaa. Onko se haaste lukijalle siitä, että pitää itsekin olla jollain tavalla maailmaan perehtynyt, jotta ymmärtäisi, mistä Nylén puhuu? Vai onko se varoitus siitä, ettei pidä provosoitua liikaa, tulkita väärin vaan lukea avoimin sydämin? Nyt kirjan lukeneena, luulen, että lauseella ei tarkoiteta kumpaakaan. Nylén on kyllä provosoiva. Ihmistä kohtaan hän on armoton. Hän tuomitsee elämäntavat, ajatukset ja toimintatavat, jotka useimmat meistä tunnistavat omakseen. Nylén ei ole kovin mukava. Itseni kohdalla se näkemys, mitä hänen kirjansa vaati, oli kyky tarkastella itseäni, ajatuksiani ja toimintojani hyvin kriittisesti. Se tarkoitti sitä, että annoin hänen argumenteilleen ja näkemyksilleen mahdollisuuden, vaikka aluksi teki mieli ruveta kiljumaan vastalauseita ja heittää teos seinään. Nylén antoi monille asioille uuden näkökulman, jota en ollut aikaisemmin ajatellut. Harmikseni hän myös kertoi sellaisia totuuksia, joita en olisi halunnut kuulla.

Halun ja epäluulon esseissä Antti Nylén kyseenalaistaa todellisuuttamme tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aikaisemmin. En ole Nylénin kanssa läheskään aina samaa mieltä, mutta ihailen sitä, että kerrankin joku uskaltaa sanoa vastaan ja kyseenalaistaa. Siis oikeasti kyseenalaistaa. Jos tähän mennessä kuvittelin, että olen yhteiskuntaa tiedostava ja kyseenalaistava henkilö, en kuvittele enää.

Turvaudun uuteen vertaukseen. Kuolemanrangaistuksessa varsinainen rangaistus on tuomion julistuksen ja täytäntöönpanoon välinen aika – se aika, jonka kuluessa tuomittu koko ajan tietää, että kohta on aika, että hänellä ei ole enää toivoa. Teloitus sen sijaan on lyhyt armon hetki. Sen jälkeen lähtevät taju ja vielä henkikin. Sitten pääsee iankaikkisuuteen.
                      Vertauskuvaa jatkaakseni on oireellista, että nykyään länsimaissa vallitsevan etiikan mukaan kuolemanrangaistus on kauhistus nimenomaan tappamisen takia. Ajatellaan, että valtio ei missään tapauksessa saa tappaa jäseniään, olivatpa he rikollisia tai eivät. Amnesty Internationalin – joka on tässä asiassa varmasti suurin auktoriteetti – mukaan kuolemanrangaistus on ”peruuttamaton ja ihmisoikeuksia loukkaava rangaistus”. Se ”loukkaa perustavanlaatuista ihmisoikeutta, oikeutta elää”. Olisiko siis eettisesti hyväksyttävämpää antaa kuolemantuomioita, joita ei koskaan pantaisi täytäntöön – mutta niin, että tämä tieto pidettäisiin tarkoin tuomituilta? Amnestyn tekstistä voi päätellä, että näin todellakin olisi parempi: ihmisoikeusjärjestö katsoo edistykseksi, että monet maat ovat ”luopuneet teloituksista käytännössä”, vaikka lainsäädäntö on niissä vielä voimassa. (Esseestä ”Pelastumisen mahdollisuudesta”)

Lihansyöntiä on vielä kohtuullisen helppoa käydä vastaan, sillä kaikki tietävät tehotuotannon moraalittomuuden. Luterilaista uskontoakin voi jo nykyään kritisoida, mutta Nylén tekee sen heilutellen samalla lippua katolilaisuuden ja perisyntiopin puolesta. Todellista rohkeutta osoittaa mielestäni kuitenkin sellaisen moraalissaan järkkymättömän instituution kritisoiminen kuin Amnesty International. Tähän asti luulin, että ihmisoikeuksista ei juuri voi kiistellä. Nylén voi. Hänen käsityksensä esimerkiksi yhteiskunnasta, uskonnosta keskiajasta, erotiikasta ja pop-kulttuurista, ovat rohkeampia, mitä olen ikinä kuullut. Nylén ei välitä, mitä hänestä ajatellaan, provosoituvatko ihmiset tai ymmärtävätkö he hänet väärin. Nylén latelee näkemyksiään kuin maailman totuuksia ja minä kadehdin häntä kovin, koska minulla ei ole samanlaista uskoa, samanlaista intohimoa ja samanlaista rohkeutta seisoa näkemysteni takana.  
                         
                                                                                         
-
Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010)
Sivumäärä: 382

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Muriel Barbery: Siilin eleganssi



Yksi askarruttavimmista lukuelämyksistäni on ollut Carson McCullersin romaani Yksinäinen sydän (The Heart is a Lonely Hunter), johon viitataan myös Joh Travoltan tähdittämässä vuonna 2004 ilmestyneessä elokuvassa A Love Song for Bobby Long. Siinä Travoltan hahmo Bobby Long toteaa McCullersin teoksesta: ”This is stories of misfits, invisible people. It’s beautiful.” Minua jotenkin kiehtoo ajatus näkymättömistä ihmisistä. Sellaisista, jotka eivät nouse esiin, joita kukaan ei huomaa, jotka saattavat olla äärimmäisen yksinäisiä, mutta samalla upeita, mielenkiintoisia, merkittäviä ajatuksia hautovia ihmisiä. Minusta myös Siilin eleganssi kertoo näkymättömistä ihmisistä, mutta toisin kuin Yksinäisessä sydämessä, Siilin eleganssissa päähenkilöt tekevät itsensä näkymättömiksi omasta tahdostaan. 


Siilin eleganssi on ranskalaisen filosofian professorin toinen romaani ja miljoonia myynyt bestseller. Se on myös kulttuurin, kirjallisuuden ja japanilaisen elokuvaohjaaja Yasujirō Ozun tuotannon ylistys sekä tarkka filosofinen tutkielma ihmisistä ja inhimillisestä läsnäolosta. Se on täynnä hauskoja pieniä oivalluksia ihmisistä ja heidän sosiaalisten manöövereidensä naurettavuudesta. Se on hyvin itseironinen kirja, jossa uskotaan ihmisten perimmäiseen vilpittömyyteen syvällä vakaumuksella. Nykyajan kyynisyyden keskellä se on rohkea veto. 

Siilin eleganssilla on kaksi kertojaa. Toinen heistä on Renée, ovenvartijarouva pariisilaisessa rikkaiden asuttamassa kerrostalossa. Toinen on Paloma, kaksitoistavuotias samaista kerrostaloa asuttavan rikkaan perheen tytär. Renée tekeytyy tyhmäksi ja tylsämieliseksi ovenvartijarouvaksi, vaikka tosiasiassa hän on intohimoinen kulttuurin harrastaja ja intellektuelli. Paloma puolestaan tekeytyy tavalliseksi rikkaan perheen teini-ikää aloittelevaksi tytöksi, vaikka tosiasiassa hän on nero ja omaa ainakin kymmenen vuotta ikäistään kypsemmän ajatukset.  Siilin eleganssin alkuasetelma herättää hirvittävästi kysymyksiä: Miksi Paloma ja Renée kokevat tarvetta tehdä itsensä näkymättömiksi? Miksi ihmiset eivät saisi huomata heitä? Ovatko ihmiset todella niin ajattelemattomia, ilkeitä ja ennakkoluuloisia, että heiltä kannattaa suojella sitä, mikä itsessä on kaikkein upeinta ja kauneinta? Siilin eleganssin alkuasetelma on oikeastaan hyytävän surullinen, mutta romaani on kuitenkin kepeä ja valoisa kirja. Se perustuu ajatukselle, että ainakin useimpiin ihmisiin on hautautuneena jotain erityisen upeaa, viatonta ja kaunista, jonka vain jotkut tarkkaavaisimmat ja herkimmät meistä osaavat aistia ja kohdella sitä sen ansaitsemalla lempeydellä ja kunnioituksella. Siilin eleganssissa Renéen ja Paloman taloon muuttaakin eräs erittäin tarkkasilmäinen herra Ozu.

Siilin eleganssi käsittelee sitä, kuinka me usein tulemme sokeaksi sille, mikä ihmisissä on hienointa ja tärkeintä. Sellaiset helposti havaittavat seikat kuten kauneus, rikkaus tai merkittävä yhteiskunnallinen asema eivät kerro todellisuudessa vielä mitään, vaan ihmispersoonan todellisia aarteita on etsittävä tarkemmin, on nähtävä hieman vaivaa. Siilin eleganssissa tulee esiin myös se pelottavan armoton totuus, että ensin on avattava oma sisimpänsä muille ihmisille ennen kuin voi todella nähdä heidän sisälleen ja tunnistaa, mikä heissä on hyvää.

Minusta on aina ollut hyvin vaikea määritellä tykkäämistäni sellaisten kirjojen kohdalla, joista olen kuullut lähes pelkästään hyvää. Odotusarvot kasvavat niin suuriksi, että pettymyksen välttääkseni luen kirjaa hartaalla epäluulolla. Kun odottaa ihastuvansa johonkin, on vaikea todella aidosti ihastua. Siilin eleganssi on odotusarvojensa mukainen teos, se on hyvä kirja. Mutta on äärimmäisen vaikea sanoa, olenko ihastunut. Tavallaan sen sanoma on jotenkin hirvittävän kliseinen. Toisaalta joskus kliseetkin ovat todella tärkeitä ja ehkä juuri kliseiden kliseemäisyys aiheuttaa sen, että me unohdamme niiden todellisen merkityksen. Siilin eleganssi käsittelee kliseetänsä myös epäkliseemäisellä tavalla. Tarina ei kulje niin kuin sen odottaisi kulkevan. Se yllättää lopussa, koettelee lukijaa siinä, minkälaiseen sanomaan hän haluaa lopulta uskoa. Siilin eleganssi on siis hyvä kirja, mutta luulen, että tiedän ihastuneeni vasta sitten, kun tämä kirja vainoaa minua vielä vuosienkin päästä niin kuin Carson McCullersin Yksinäinen sydän.


-
Muriel Barbery: Siilin Eleganssi (Gummerus 2010)
Alkuteos: L’Élégance du hérisson
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2006
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivumäärä: 370

tiistai 9. heinäkuuta 2013

F.G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja




En erityisemmin harrasta kuvataidetta, mutta jostain syystä meksikolaisen kuvataiteilijan Frida Kahlon teokset ovat aina kiehtoneet minua erityisellä tavalla. Frida Kahlo eli (1907-1954) huikean mutta raskaan elämän, ja se tihkuu hänen maalauksistaankin. Jotkut niistä ovat pelottavia, toiset absurdeja ja rumia, mutta ne puhuvat hurjan paljon. Usein Kahlon teokset eivät ole helppoa katseltavaa, koska niin täynnä ne ovat kuolemaa, levotonta ahdistusta ja kipua. Niiden tarinat ovat kuitenkin mielenkiintoisia.


F.G. Hagenbeckin Pyhän lehden kirja on fiktiivinen romaani Frida Kahlon elämästä. Koska taiteilijan elämänvaiheet olivat minulle jo ennestään melko tuttuja, pelkäsin, että Haghenbeckin Pyhän lehden kirjassa ei ole minulle mitään uutta. Pelkäsin kuitenkin turhaan. Haghenbeck tulkitsee Kahlon elämää aivan omalla maagisrealistisella tavallaan. Frida on kuoleman kummilapsi ja siksi kuolevien maailma näyttäytyy hänelle usein jo hänen eläessään. Hän elää toinen jalka haudassa, mutta elää kuitenkin, sillä kuolemalla ja hänellä on yhteinen sopimus. Kahlon tarina kytkeytyy keskeisesti meksikolaisten kuolleiden päivän viettoon ja jonkinlaiseen kulttuuriseen kuoleman mystifiointiin. 

Olen aikaisemmin lukenut Frida Kahlon elämään perustuvan Barbara Mujican fiktiivisen romaanin Frida ja pidin Haghenbeckin tulkinnasta huomattavasti enemmän. Vaikka hän avaa kertomuksellaan Fridan elämää, tunteita ja ajatuksia omasta näkökulmastaan, hän maagisen taustateemansa kautta onnistuu myös salaperäistämään sitä entisestään. Ikään kuin hänen sanomansa olisi, että kaikki edellä kerrottu ei kuitenkaan pysty tavoittamaan Frida Kahlon elämän todellista murhetta ja merkitystä. Se on samanlainen salaisuus kuin kuolema itsessään. Pidin myös teoksen syklisestä rakenteesta; se alkaa lopusta ja loppuu alkuun ja tuo siten esiin elämän ja kuoleman vääjäämättömyyden sekä jokaisen, pienenkin hetken rikkauden.

Pyhän lehden kirja edustaa romaanissa Frida Kahlon kadonnutta muistikirjaa, mihin hän tallensi muun muassa kaikki elämänsä tärkeimmät reseptit. Jokaisen luvun lopussa on ote tästä kadonneesta muistikirjasta ja aitoja meksikolaisia ruokareseptejä. Usein suhtaudun tällaisiin ratkaisuihin hienoisella skeptisyydellä, mutta Pyhän lehden kirjassa ruokaohjeet eivät ole liian päälle liimattuja vaan keskeinen osa kertomuksen kokonaisuutta. Ruoalla on tärkeä merkitys Fridan elämässä ja symbolinen yhteys kuolemaan. Joka kuolleiden päivä Frida rakentaa kuolleiden päivän alttarin, jolle hän kattaa loisteliaan ateriaan lahjana kummitädilleen kuolemalle. Ruoan rakastaminen merkitsee elämän rakastamista, sillä ruoka ylläpitää elämää. Ruoan uhraaminen kuoleman alttarilla on kuin lahjottaisi palan elämää kuolemalle. Fridan kohdalla se tuntuu myös kuoleman lepyttelyltä, ikään kuin korvaus siitä, että kuolema ei vielä saa viedä mukanaan jälleen yhtä elävää sielua.

Pyhän lehden kirjassa korostuu Fridan elämässään kokemat fyysiset ja henkiset kärsimykset, hänen biseksuaalisuutensa ja myrskyisä avioliittonsa meksikolaistaiteilija Diego Riveraan. Sen sijaan Fridan taiteilijuus jää Haghenbeckin teoksessa kummallisen vähälle maininnalle. Fridan tarvetta tai motiiveja maalata tai hänen uransa kehittymistä ei juuri kommentoida. Romaani sisältää muutamia viittauksia Frida Kahlon teoksiin, mutta ne eivät tule esiin maalaamisen kautta vaan kietoutuvat muun muassa teoksen maagisrealistisiin teemoihin. Jos siis lukija ei ole aikaisemmin nähnyt yhtäkään Kahlon teosta, vittauksia tuskin tunnistaa. Jos Frida Kahlon taide yhtään kiinnostaa, kannattaa teosta lukiessa vierailla vaikkapa Kahlon  virallisilla verkkosivuilla, joilta löytyy myös galleria Kahlon töistä. Haghenbeck tulkitsee Kahlon töitä aivan omalla tavallaan ja nivoo ne mielenkiintoisella tavalla rakentamaansa tarinaan. Olisin kuitenkin toivonut, että Haghenbeck olisi enemmän ja hieman selkeäsanaisemmin avannut Fridan taiteilijuutta ja maalaamiseen liittyviä hetkiä tämän elämässä.

Haghenbeckin kirjan julkaissut kustantamo Iván Rotta osoittautui myös tutustumisen arvoiseksi tapaukseksi. Varsinkin Latinalaisesta Amerikasta kiinnostuneille suosittelen erityisesti kustantamon blogia, jossa kustantamon kirjauutisten välistä löytyy myös mielenkiintoisia kirjoituksia Latinalaisen Amerikan viimeaikaisista tapahtumista.

Pyhän lehden kirja on viime aikoina luettu myös blogeissa Luen ja kirjoitan, Eniten minua kiinnostaa tie, Le Masque Rouge ja Luettua.


-
F.G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja (Iván Rotta & Co. 2013)
Alkuteos: Hierba Santa
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja: Samuli Arkko
Sivumäärä: 334

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Richard Ford: Syntien paljous



Amerikkalaisen nykykirjailijan Richard Fordin novellikokoelma Syntien paljous koostuu yhdeksästä novellista ja yhdestä pienoisromaanista. Teos on temaattisesti ehjä kokoelma. Yhtä novellia lukuun ottamatta kaikki novellit käsittelevät tai sivuavat jollain tavoin aviorikosta. Usein keskiössä on juuri puolisoitaan pettävä pariskunta, mutta toisinaan näkökulma on myös itse avioliitossa ja aviorikoksesta selviämisessä. Parissa novellissa kohtaavat myös petetty puoliso ja hänen vaimonsa rakastaja. Usein henkilöhahmot ovat matkalla jossain, irrotettuna omasta arkisesta elämästään, jolloin petos tuntuu etäiseltä ja ehkä vähemmän väärältä. Oman tutun elämän ulkopuolella kaikki on virkistävän uutta tai sitten ahdistavan vierasta.

Kokoelman nimestä huolimatta oikea ja väärä ei ole novelleissa mustavalkoista. Monesti henkilöhahmoja askarruttaa, miten he ovat tähän tilanteeseen ajautuneet ja tuottako se heille edes todellista nautintoa. Kiehtovaa henkilöhahmojen välisissä suhteissa on juuri heidän etäisyytensä toisistaan, kykenemättömyys ymmärtämään ja tulemaan toista vastaan riippumatta siitä, ovatko he aviopari vai rakastajat. Usein tuntuu, että aviorikos ei ole ratkaisu henkilöhahmojen onnettomuuteen vaan ongelma on elämässä itsessään; siinä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.


Fordin novellit eivät päästä lukijaa mitenkään helpolla. Kerronta ei itsessään ole erityisen vaikeaa, mutta kertomuksen tarkoitus tai merkitys, välillä jopa novellin nimi, ovat omanlaisiaan arvoituksia. Novellien jujun löytää vasta kova pureskelun jälkeen, jos sittenkään. Kummalliset yksityiskohdat toimivat usein avaimina novellien syvempien tasojen tulkintaan. Toisaalta Syntien paljouden kohdalla kyse ei ehkä olekaan tulkinnasta vaan aistimisesta, koska mitään selkeää tulkittavissa olevaa merkitystä tai sanomaa novelleista on hankala löytää. Pikemminkin kyse on tunnelmista, asioiden välisistä assosiatiivisista yhteyksistä ja siitä, miten ympäristön yksityiskohdat ja lausutut vuorosanat heijastavat henkilöhahmojen tunnetiloja. Luin kokoelmaa usein vain muutama sivu kerrallaan, jolloin yksittäiset novellitkin saattoivat jäädä kesken. Lukutapa ei ehkä ollut paras mahdollinen, sillä Fordia lukiessa tuntui, että kokonaisuus on hallittava hyvin, jotta pääsee merkitysten äärelle. Paloina luettuna, novellin yksityiskohdat lipesivät helposti mielestä.

Fordin tyyliä on luonnehdittu genremääritelmällä ”likainen realismi” (dirty realism), joka on nykyamerikkalaista, elämän nurjaan puoleen keskittyvää, kirjallisuutta. Vaikka likaisessa realismissa ei elämää kaunistella, kerronta on etäännyttävää, jopa koomista tai ironista, samalla kuitenkin myös tunteikasta. (lähde: http://www.granta.com/Archive/8, http://en.wikipedia.org/wiki/Dirty_realism). Tällainen tyylin ristiriitaisuus tai monisuuntaisuus tuntuu selittävän myös hieman sitä, miksi Fordin novelleista on jotenkin vaikea saada otetta. Aistin Fordin novelleissa todellakin myös jotain periamerikkalaista. Sen synnyttää salasuhteiden falskius, perheidyllin pinnallisuus, henkilöhahmojen krooninen tyytymättömyys elämäänsä ja jatkua tarve tavoittaa tai kokea jotain muuta, täyttää jokin tyhjiö. Samalla novellien periamerikkalaisuudessa on jotain hyvin itsetietoista ja itseään kritisoivaa. Henkilöhahmot eivät ole mitenkään traagisia tai koskettavia. Oikeastaan he ovat aika tylsiä ja tyhmiä ja hyvin kohtaloonsa alistuneita tiedostaessaan sen itsekin. 


-
Richard Ford: Syntien paljous (Tammi 2004)
Alkuteos: A Multitude of Sins
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2001
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Sivumäärä: 385

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivät ja muut hillittömyydet



Viikonloppuna teimme mieheni kanssa jokakesäisen pyhiinvaelluksemme Sastamalaan vanhan kirjallisuuden päiville. Yleisölle ilmainen tapahtuma järjestettiin perjantaina ja lauantaina tutussa paikassa Sylvään koululla. Ohjelmassa oli muun muassa keskustelutilaisuuksia ja kirjahuutokauppaa. Sastamalasta tulee kesäkuun viimeisenä viikonloppuna oikea bibliofiilin Mekka, sillä koulu ja sen eteen pihalle pystytetty valtava teltta ovat täynnä Suomen eri kolkista Sastamalaan saapuneiden antikvariaattien pöytiä. Kirjojen paljous on jo ilo itsessään ja pöytiä koluamalla saattaa löytää vaikka mitä hauskoja ja mielenkiintoisia julkaisuja, joita aikoinaan tai muinoin on tehty. 





Miehelleni ja minulle Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivistä on kehkeytynyt myös hillitön kirjojen ostopäivä. Toissa vuonna meidän oli käytävä ostamassa etukäteen uusi kirjahylly, että Sastamalan ostoksille olisi tilaa. Budjettiakin olin tänä vuonna säästellyt parisen kuukautta. Hinnat eivät Sastamalassa pääasiallisesti ole erityisen matalat. Jotkut antikvariaatit saattavat jopa päinvastoin nostaa hintojaan Sastamalaa varten, koska siellä kirjoja luultavasti menee kohtuullisen vilkkaasti. Joitain edullisia pöytiäkin saattaa kuitenkin löytyä, kun jaksaa etsiä. Pääasiallisesti ainakin allekirjoittaneella ostohimon syynä on kuitenkin se, että antikvariaatit ovat ottaneet Sastamalaan mukaan kokoelmiensa kiinnostavimmat kappaleet, jotka ovat sitten pöydistä helpommin löydettävissä kuin kokonaista liikettä kolutessa. Tänä vuonna tajusimme myös pyörähtää hieman pidemmällä Sastamalan keskustassa ja äkkäsimme, että vanhan kirjallisuuden päivät olivat houkutelleet myös torille kirjojen kaupittelijoita, joilla hinnat olivat keskimäärin itse tapahtumaa matalammat. Eli toriltakin voi päivien aikaan tehdä löytöjä.





Tänä vuonna tuli osteltua aika lailla Tammen keltaista kirjastoa. Kirjakassiin etsiytyivät John Irvingin Garpin maailma, Peter Høegin Hiljainen tyttö, José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi ja Jennifer Eganin Aika suuri hämäys. Sastamalassa usein tiirailen haukkana erityisesti Tove Janssonin aikuisten kirjoja, joita ei kokemukseni mukaan ole erityisen paljon liikkeellä. Tällä kertaa niitä tuli kuitenkin vastaan poikkeuksellisen paljon ja mukaani lähti novellikokoelma Seuraleikki. Sorruin ostamaan myös Richard Bachin Lokki Joonatanin, Leo Tolstoin Sodan ja rauhan kaksiosaisena laitoksena sekä kasvattamaan hyllyni Jane Austen -valikoimaa Emmalla. Vaikka kyseessä onkin vanhan kirjallisuuden päivät, Sastamalasta löytyy myös jonkin verran uusia kirjoja eteenkin kustantamoiden omista pöydistä. Kirjablogien myötä Haruki Murakamin tuotanto on ruvennut houkuttelemaan, joten Rosebudin pöydästä tarttui mukaan Sputnik-rakastettuni keltaisen kirjaston pokkarina. Meillä on ollut mieheni kanssa tavoitteena hankkia vähitellen kaikki Tiiliskivi-palkitut kirjat hyllyymme ja Savukeitaan pöydästä löysimmekin sitten Jukka Naaranlahden vuonna 2003 Tiiliskivellä palkitun runokokoelman Istun asentoni sylissä. Kirja oli ”kaksi runokokoelmaa viidellä eurolla” -tarjouksessa, joten Naaranlahden kaveriksi ostimme Lewis Carrollin Fantasmagoria ja muita runoja.

Kuvissa näkyvään valtaviin kirjakasoihin lukeutuu myös mieheni ostokset, joista itseäni houkuttelevat ainakin William Faulknerin Ääni ja vimma (pakollinen klassikko), Don DeLillon Alamaailma (vastalöydetystä DeLillo -ihastuksestani voi lukea täältä), John Steinbeckin Vihan hedelmät (sekin pakollinen klassikko) ja Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini (pakollinen kulttiklassikko). Mieheni kunnioitti myös uutta sarjakuvaihastustani ostamalla hyllyymme Anni Nykäsen ihanan Mummon.