Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013)

Sivumäärä: 550

-

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa on kauhusävytteinen romaani uskosta ja jumaluudesta. Ihmiskunta on kulkenut sen tien päähän, jossa maailma on tieteellisesti todistettavissa ja nojaa materiaalisiin, aistein havaittavissa oleviin totuuksiin. Ihmisten on jälleen kerran turvauduttava uskoonsa, mutta keskeinen kysymys onkin, mihin uskoa. Judit on keskisuomalainen sairaanhoitaja, joka on luopunut naiivista lapsuudenuskostaan jo kauan sitten ja tyytynyt ainoastaan varovaiseen toiveikkuuteen siitä, että kuolema ei ole absoluuttinen loppu. Juuri kun Juudit on valmis elämänmuutokseen, hän saa Helsingissä asuvalta lapsuudenystävältään Martalta työtarjouksen, josta hän ei voi kieltäytyä. Martta työskentelee F-Remedium -nimiselle sairaanhoitofirmalle, joka tarjoaa hoitoa paitsi keholle myös sielulle. Jumaluuksilla ja tuonpuoleisella itseään harvemmin kiusannut Juudit joutuu nyt henkimaailman kysymysten eteen, sillä asiakkaidensa sielujen hoitamisen lisäksi hänen olisi myös saatava kuolemansairas kummipoikansa uskomaan Jumalaan ja lunastamaan paikkansa taivaasta.

Sielut kulkevat sateessa on hyytävimpiä ja jännittävimpiä kirjoja, mitä olen aikoihin lukenut. Se on myös romaani, jollaista olen viime aikoina kovasti kaipaillut lukulistalleni. Sen tarina on kiehtova ja viihdyttävä, mutta ei aliarvioi lukijaansa ja antaa sopivasti myös älyllistä haastetta. Luonnehtisin Jääskeläisen romaania myös hyvin kansainväliseksi. En nimittäin ole aiemmin lukenut keneltäkään kotimaiselta kirjailijalta mitään vastaavaa. Vaikka tapahtumat sijoittuvat pääosin Suomeen, romaanissa ei ole mitään leimallisesti kotimaista ellei sellaisena pidetä reaalifantasiaa, jota Jääskeläinen on sanonut kirjojensa edustavan. Sielut kulkevat sateessa on rohkea ja suureellinen teos. Se tarttuu häpeämättömästi hyvin massiiviseen ja kiistellyyn aiheeseen ja tuo siten mieleeni teini-iän suosikkini Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian. Sanoisin, että Jääskeläinen pitää teoksen fiktiivisen uskottavuuden juuri ja juuri hyppysissään, mikä tekee romaanista niin nautittavaa luettavaa. Reaalisuus yhdistettynä suureelliseen fantasiaan voi helposti olla falskia ja tyylitöntä, mutta kun tasapaino on juuri kohdallaan se on tätä; huikeaa, mielikuvitusta kiihottavaa, jotain tyystin ennenkokematonta.

Sielut kulkevat sateessa on mielestäni myös ehdottomasti Jääskeläisen tähän astisen tuotannon huipentuma. Sen rinnalla Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät vaikuttavat hieman hillityiltä. Niiden tarinat ja maailmat ovat ehdottomasti kiehtovia, mutta niistä puuttuu Jääskeläisen uusimman romaanin rohkeus, jopa tietynlainen röyhkeys. Myös Jääskeläisen aiemmissa romaaneissa ilmennyt ilkikurisuus ja kuiva ironia pääsee tässä teoksessa ilahduttavalla tavalla valloilleen.

Romaanin alussa näennäisesti realistinen todellisuus on kiinnostavalla tavalla hieman vinksahtanut ja pahaenteinen. Epätavallisen pitkään jatkunut sade heittää maailmaan sumuverhon, jonka toisella puolella todellisuus alkaa hämärtyä ja rakoilla. Tunnelma on hienovaraisen virittynyt. Sade on kummallisen läpitunkevaa. Jo romaanin alussa se taistelee tiensä väkisin Juuditin taloon katon läpi ja Helsingissä se tulvii kaduille ja täyttää lopulta ihmisten kellarit. Sateesta rakentuu vertauskuva, jollekin tuntemattomalle ja hahmottomalle, joka pyrkii väkisin pahaa aavistamattomien ihmisten elämään.

Lisäksi ohjelmaan kuuluva sielullinen kehittyminen muokkaa jokaisen uskoa vähitellen kohti sitä pistettä, jossa kaikkien usko on sama. Silloin kaikki näkevät eri suuntiin haarautuvien uskontojen alkupisteeseen ja kumartavat siinä vaikuttavaa Tuonpuoleista Jumaluutta, jossa kaikki totuudet kiteytyvät ja kirkastuvat. Silloin sielu loistaa niin kirkkaana ettei dogmeja enää tarvita. Sielusta itsestään tulee dogmi.

Yksi romaanin karismaattisimpia ja arvoituksellisimpia hahmoja on Juuditin potilaaksi päätyvä rikas ranskalaissyntyinen Leo Moreau. Hän on maailmankuulu ateisti ja maailmalle levinneen uskonnonvastaisen kamppailun kasvot. Vaikka Sielut kulkevat sateessa rakentaa jyrkkiä vastakkainasetteluja, se käsittelee uskontoa ja ateismia myös sopivan abstraktilla tasolla antaen lukijallekin henkilökohtaisesta vakaumuksestaan riippumatta tilaisuuden tarkastella romaanin tapahtumia sopivalta etäisyydeltä. Vaikka romaani vilisee Raamatun lainauksia, se ei sinällään etualaista esimerkiksi kristinuskoa ja sen dogmeja vaan pikemminkin tutkii uskontoa yleisenä ilmiönä. Se pureutuu siihen, mitä uskominen tai uskonnon vihaaminen oikeastaan merkitsee ja mistä näissä ilmiöissä voisi perimmiltään olla kyse.

Kontrastina romaanin arvoitukselliselle juonelle tarinankulun katkaisevat tuntemattomaksi jäävän kertojan sivuhuomautukset, jotka analysoivat ja selittävät auki henkilöhahmojen ajatuksia, motiiveja ja tekoja. Kertoja jakaa auliisti taustatietoja ja paljastaa asioita, jotka Juuditiin keskittyvän näkökulman vuoksi jäisi lukijalta muuten pimentoon. Sivuhuomautukset tuovat romaaniin myös metafiktiivisen tason, sillä kertoja käsittelee tapahtumia ja hahmoja kuin kyse nimenomaan olisi fiktiivisistä elementeistä:

Martta ei aina ole varma, osaako todella tuntea rakkautta. Mitä rakkaus oikeastaan on? Martta on kyllin tarkkanäköinen oivaltaakseen, ettei täysin puhtaita inhimillisiä tunteita ole olemassakaan, ja se lisää arovostustani häntä kohtaan. Hänen roolinsa on silti alusta lähtien ollut olla pelkkä sivuhenkilö Juditiin keskittyvässä tarinassa, minkä hän aavistanee itsekin.

Metafiktiivisyys ei kaikeksi onneksi ole itsetarkoituksellinen kikka, vaan kietoutuu kiehtovalla tavalla romaanin teemoihin ja avaa mahdollisuuksia monitulkintaisuudelle. Jääskeläisen kerronnassa on myös ilkikurista itsetietoisuutta, joka tulee esiin paitsi metafiktiivisyydessä myös hetkittäin pilkahtelevan lakonisen huumorin kautta. Vaikka huumorin on mustaa, se tuo kaiken jännittävyyden keskelle kepeyttä.

Sielut kulkevat sateessa tuntuisi sijoittuvan jonkinlaiseen määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Pienet yksityiskohdat antavat ymmärtää, että todellisuus on samanlainen kuin meidän, vain aavistuksen pidemmälle vietynä. Venäläinen avaruusretkikunta on parhaillaan matkalla Marsiin ja Juuditin uusi työpaikka F-Remedium on eräänlainen karikatyyrinen heijastus nykyhetken tavasta korostaa psyykkistä ja fyysistä terveyttä sekä niiden välistä tasapainoa. Kirjan tunnelma on ainutlaatuinen. Jääskeläinen onnistuu tavoittamaan reaalifantasiallaan jotain olennaista juuri tästä ajasta ja sen hengestä. Teknologian nopea kehittyminen, ilmastonmuutos, luonnon tuhoutuminen ja luonnonvarojen ehtyminen ovat muuttaneet maailmaa fundamentaalisti ja samalla kokemustamme siitä, mikä on pysyvää tai varmaa. Romaanissa nostetaan esiin esimerkiksi se, kuinka matkustamisen nopeus on hämärtänyt kokemustamme maantieteellisistä etäisyyksistä. Sielut kulkevat sateessa kysyy myös, mihin voi uskoa ja luottaa; mistä voi varmasti tietää, mikä on totuus. Romaanin maailmassa totuuksien kaupittelijoita on monia ja mitä enemmän maailman totunnaiset loogiset rajat hämärtyvät, sitä välttämättömämpää romaani henkilöille on valita, mihin uskoa ja kenen puolelle asettua. Sielut kulkevat sateessa nostaa esiin sen, kuinka valistuksen ajalla syntynyt ihmisen kaikkivoipaisuuden tunne on toisinaan alkanut korvautua kalvavalla epäilyksen tunteella: kokemuksella siitä, että ihminen on ollut ennenkin väärässä. Mitä jos totuus onkin vielä kamalempaa kuin osasimme kuvitellakaan?

Sielut kulkevat sateessa muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Amman lukuheti, Ilselä, Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Erjan lukupäiväkirja, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Kujerruksia, Opuscolo, Kirjakaapin kummitus, Luettua, Satun luetut

Viktor Pelevin: Omon ra

Viktor Pelevin: Omon ra (Tammi 2002)

Alkuteos: Омон Ра, 1992

Suomentaja: Arja Pikkupeura

Sivumäärä: 177

-

Viktor Pelevin on Venäjän tunnetuimpia nykykirjailijoita. Pelevinin tuotannolle ominaisia ovat postmoderni tyyli sekä populaarikulttuurin ja esoteerisen filosofian vaikutteet. Omon ra on hänen esikoisromaaninsa. Suomeksi häneltä on julkaistu sen lisäksi neljä myöhempää teosta. Olen usein harkinnut venäläiseen nykykirjallisuuteen perehtymistä, mutta en oikein koskaan ole tiennyt, mistä aloittaa. Omon ra päätyikin sitten onnekkaasti käsiini lukupiirimme kautta.

Omon ra on satiirinen kuvaus neuvostoliittolaisesta yhteiskunnasta. Sen terävin kärki kohdistuu Neuvostoliiton propagandistiseen toiminta-ajatukseen: Tärkeintä ei ole se, miten asiat todella ovat vaan miltä ne näyttävät ja miten ihmiset uskovat niiden olevan. Valheista tulee totta tai ne on ainakin teeskenneltävä todeksi. Koko kansa elää yhteisesti kuvitellussa todellisuudessa. Toisaalta romaanin satiirisuus ei ole aivan yksiselitteistä ja kokonaisuutta ajatellen se saattaakin sivaltaa pelkkää ilmaa. Yksi romanin loppuajatus tai tulkinta nimittäin voisi olla, ettei yhteiskunnan totuudellisuudella tai valheellisuudella ole merkitystä, sillä tärkeintä ja todellisinta on yksilön sisäinen kokemus, josta löytyy lopulta koko maailmankaikkeus. Ajatus muisuttaa kreikkalaisen filosofian ajatusta makrokosmoksesta mikrokosmoksessa. Pelevin tuntuukin kumartelevan moniin suuntiin yhdistäessään muun muassa kreikkalaisen filosofian ja egyptiläisen mytologian ajatuksia Neuvostoliiton absurdiin ilmapiiriin.

Pelevinin romaani kertoo Omonista, joka on pikkupojasta asti haaveillut ryhtyvänsä kosmonautiksi. Hän jakaa unelmansa parhaan ystävänsä Mitjokin kanssa ja molemmissa pojissa on alusta lähtien jonkinlaista tyyntä määrätietoisuutta ja varmuutta tavoitteidensa saavuttamisesta. Kuin kohtalon saattelemana - sillä asiat tuntuvat sujuvan hieman liiankin helposti - pojat pääsevät lentokouluun ja sieltä lopulta Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Odottamatonta on kuitenkin se, että saavuttaakseen unelmansa Omonilla on edessä kallis uhraus, jolle hän alistuu lopulta nöyrästi, sillä mitäpä muutakaan koko elämänsä tähtiin tuijottanut poika voi tehdä.

Omon ran todellisuus on satiirille ominaisesti karnevalistinen. Romaanissa on aistittavissa venäläisten omintakeista kummallista huumoria, josta länsimainen ei välttämättä saa kovin helposti kiinni, jos ei ole ollut hyvin lähellä venäläistä kulttuuria. Omon ran maailma on kuin hieman vääristynyt peilikuva, todellisuuden kummallinen toisinto, jossa kosmiset ja myyttiset elementit tulevat todeksi ja symbolinen ja vertaukuvallinen konkreettiseksi. Selkeänä esikuvana kirjalle on ollut Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (1966-1967). Hyvä esimerkki romaanin todellisuuden toimintalogiikasta ovat kuvaukset neuvostolentäjien katkaistuista jaloista. Niiden merkitys on selkeästi vertauskuvallinen, mutta samalla ne kuvataan hyvin todellisiksi. Tarinassa vilahtelevat välillä makaaberit kuvaukset verta tihkuvista tyngistä ja jalattomista sotilaista tanssimassa Kalinkaa. Koin itse, että lentäjien katkaistut jalat olisivat symboli romaanissa mainitulle ”neuvostoihmiselle”, joka ei ole yksilö lainkaan vaan jonka identiteetti määräytyy ainoastaan sen kautta, mikä on hänen roolinsa yhteisössä. Lentäjät eivät ole muuta kuin lentäjiä. He eivät tarvite jalkoja, sillä heillä on siivet.

Romaanin kulttuurisidonnaisuudesta kertoo se, että länsimaisena lukijana en voi kuitenkaan olla täysin varma, miten lentosotilaiden katkaistut jalat olisi tulkittava. Voin tehdä valistuneita arvauksia, mutta takaraivoon jää epäilevä tunne siitä, etten tavoita ihan kaikkea. Olen auttamattomasti ulkopuolella. Kaikesi onneksi kirjan lopussa on joitain suomentajan selvityksiä romaanissa esiintyvien nimien ja tapahtumien historiallisista ja myyttisistä kytköksistä. Sieltä saan selville, että lentäjien katkaistut jalat vertautuvat myös neuvostosankari Aleksei Marasejeviin, jonka lentokone putosi toisen maailmansodan aikana maahan ja joka ryömi 18 vuorokautta kohti omia joukkojaan. Vain vuotta myöhemmin Marasejev lähti uudestaan rintamalle, vaikka häen molemmat jalkansa amputoitiin.

Perimmiltäni olen tietenkin inhonnut valtiota, joka epämääräisen uhkaavilla vaatimuksillaan on pannut kaikki tilapäisiin tarkoituksiin kasatut ihmisryhmät uutterasti apinoimaan kaikkein häpeämättömintä jäsentään, mutta koska olen käsittänyt, ettei vapauden saavuttaminen ole maan päällä mahdollista, olen hengessäni pyrkinyt korkeuksiin. Valittuani tieni sen vaatimukset eivät enää ole ristiriidassa omantuntoni kanssa, sillä omatuntoni on kutsunut minut avaruuteen, eivätkä sitä ole juuri kiinnostaneet maanpäälliset asiat.

Omon rassa on myös keskeisinä temaattisina tekijöinä voimakas kohtalonusko ja sitä kautta toiminnan kosmiset ja myyttiset ulottuvuudet. Romaani kuvittaa neuvostomytologiaa, johon kuuluu usko siitä, että Neuvostoliitto on todellinen ja totaalinen voittaja muihin kansallisvaltioihin nähden. Toisin sanoen Neuvostoliitto on keskeinen osa suurempaa kosmista suunnitelmaa. Omon ra on ilmestynyt poliittisesti mielenkiintoisella hetkellä. Vuonna 1992 Neuvostoliiton hajoamisesta oli kulunut vain tovi. Romaanissa on toki nähtävissä ilkikurista kritiikkiä juuri murtunutta järjestelmää kohtaan, mutta toisaalta samanaikaisesti sillä on alakuloinen pohjavireensä. Avaruudesta käsin Neuvostoliittokin on vain yksi ihmskunnan surkea yritys unohtaa todellinen paikkansa maailmankaikkeudessa.

Myös Omonin tarinaa leimaa vahva usko siitä, että hänen kohtalonsa on määrätty jo silloin, kun hän pienenä poikana ymmärsi haluavansa kosmonautiksi. Omonin kohtalonuskon taustalla on kuitenkin kokemus niin yksilön ja minuuden kuin kokonaisen Neuvostokansankin mitättömyydestä maailmankaikkeuden edessä. Ihminen on väistämättömästi osa maailmankaikkeuden suurta järjestelmää, joka kulkee determinisesti kohti kohtaloaan. Avaruudessa kaikki aika tiivistyy yhteen pisteeseen, kaikki hetket ovat läsnä, sillä tarina on jo kirjoittettu valmiiksi:

- - eikä tähdistä siis tiedetty oikeastaan mitään paitsi se, että niiden elämä oli pelottavaa ja järjetötä, sillä kaikki niiden liikkeet avaruudessa olivat ikuisiksi ajoiksi ennaltamäärättyjä ja riipuvaisia mekaanisista laeista, jotka eivät jättäneet pienintäkään satunnaisen kohaamisen toivoa. Mutta niinhän me ihmisetkin, ajattelin, muka kohtaamme, nauraa hohotamme, läiskimme toisiamme hartioihin ja eroamme taas, mutta jossain erityisessä ulottuvuudessa, johon tietoisuutemme silloin tällöin säikähtyneenä kurkistaa, mekin leijumme liikkumatta tyhjyydessä, jossa ei ole ylä- eikä alapuolta, eilistä eikä huomista, ei toivoa lähestyä toisiamme tai mitenkään muuttaa kohtaloamme; - -