torstai 15. kesäkuuta 2017

Carlos Fuentes: Aura (ja Edgar Allan Poe)

Carlos Fuentes: Aura (Like 1997)
Alkuteos: Aura
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1994
Suomentaja: Sari Selander
Sivumäärä: 72
-

(Juonipaljastusvaroitus: Käsittelen seuraavassa tekstissä tavallista seikkaperäisemmin Fuentesin pienoisromaania Aura ja vertaan sitä Edgar Allan Poen kertomuksiin ”Morella” ja ”Ligeia” vailla minkäänlaista hienotunteisuutta lukijan mahdollisia tulevia lukuelämyksiä kohtaan ja häikäilemättömästi paljastaen näiden tarinoiden sisällöt ja vieläpä vailla minkäänlaista jännitystä täysin analyysilleni alistettuina.)

Meksikolaisen Carlos Fuentesin pienoisromaanin Aura saamat vaikutteet goottilaisesta kauhukertomusperinteestä ovat ohittamattomat. Tapahtumapaikkana on menneisyydessään loistelias mutta nyt rapistunut vanha talo, goottilaisten kauhukertomusten aavemaisten linnojen ja sulkeutuneiden kartanoiden toisinto. Sen ovet avautuvat itsestään ja pahaa aavistamattoman vieraan korviin saattaa kantautua epämääräistä kuisketta tai kissojen mouruntaa.

Goottilainen tyyli, kauhuelementtien vähittäinen paljastuminen päähenkilölle sekä selittämättömien tapahtumien arvoituksellisuus ja avonaisuus rakentaa sillan Aurasta suoraan 1800-luvulla eläneen amerikkalaisen Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin. Temaattisesti Aura muistuttaa erityisesti Poen kertomuksia ”Morella” ja ”Ligeia” (Levine & Levine 1984, 37). Niiden tavoin sen keskiössä on kuoleman uhmaaminen ja ikuisen nuoruuden tavoittelu muodonmuutoksen kautta. Olisi kuitenkin anteeksiantamatonta huolimattomuutta luonnehtia Auraa vain romantiikan ajan kauhukertomusten toisinnoksi. Yhtä paljon kuin romaani ammentaa goottilaisesta estetiikasta, se on myös vahvasti maagis-realistinen teos ja tuo siten Poen viitoittamaan perinteeseen oman naturalistisen ja ideologisen sävynsä. 

Verratessa Auraa Poen ”Morellaan” ja ”Ligeiaan” päällimmäisenä nousee esiin romantiikan ja maagisen realismin ero siinä, minkälainen merkitys yliluonnolliselle niissä annetaan. Romantiikassa yliluonnollinen on usein allegorista subjektiivisen kokemuksen korostamista (Smith 2012); se horjuttaa hetkeksi totunnaisen maailman järjestystä vahvistaakseen synnyttämiään tunnekokemuksia, pelkoa, kauhua ja epätoivoa. Maagisessa realismissa yliluonnollisen keskeinen tehtävä on murtaa konventionaalinen todellisuuskäsitys ja hajottaa vallitsevat valtarakenteet (Faris 1995, 173). Kun romantiikan synnyttämän kauhun ytimessä on jonkin vieraan ja selittämättömän tunkeutuminen väliaikaisesti osaksi todellisuuskäsitystämme, maagisen realismin kauhu murtuu absurdiksi ja kokonaisvaltaiseksi tunteeksi oman todellisuuskäsityksen täydellisestä menettämisestä.  

Noitavaimot ja kauhea toiseus

Aura kertoo nuoresta Felipe Monterosta, joka saa ikivanhalta Consuelalta työtehtävän kirjoittaa tämän kenraalimiehen muistelmat loppuun. Palkkio on avokätinen, mutta tehtävän edellytyksenä on, että Felipe muuttaa Consuelan lahoavaan taloon Consuelan ja hänen sisarentyttärensä Auran seuraksi. Poen ”Morellassa” ja ”Ligeiassa” molemmissa tarinan nimikkohahmona on kertojan ylimaallisen kaunis ja älyllisesti lahjakas vaimo. Tätä kohtalokasta mysteerinaista edustaa Fuentesin tekstissä kenraalin muistelmien nuori Consuela, mutta myös Consuelan sisarentytär Aura, josta Felipe lumoutuu pahaenteisen pakkomielteisesti. Sekä Fuentesilla että Poella näihin femme fatale -hahmoihin liittyy noituuteen viittaavia piirteitä: kiinnostusta rajatieteisiin, ylimaallista vaikutusvaltaa, lumoava katse sekä eläinrääkkäystä. 

Poen ja Fuentesin kertomuksille yhteistä on myös tarinan sijoittuminen eristäytyneisiin paikkoihin, isoon kartanoon tai taloon, jossa miespuolinen päähenkilö todistaa yksin pahaenteisen naisseuralaisensa kaameaa muodonmuutosta. Kauhu perustuu naisten edustamaan toiseuteen suhteessa miespuoliseen kokevaan subjektiin. Poen ja Fuentesin naishahmoissa asuu luontaisesti jotain nimeämätöntä vierasta ja pahaa, jonka miehen olisi pitänyt osata aavistaa tietyistä ennusmerkeistä ennen kuin on liian myöhäistä: 

Lukemani pehmittämänä antauduin sokeasti vaimoni opastettavaksi ja sukelsin horjumattomin sydämin hänen mutkallisiin pohdintoihinsa. Ja silloin – silloin Morella painoi kylmän kätensä kädelleni ja kaiveli kuolleen filosofian tuhkista matalakirkollisia, erikoislaatuisia sanoja, jotka syöpyivät muistiini oudon merkityksellisinä. Ja silloin minä viivyin hänen vieressään tunnista tuntiin ja uppouduin hänen äänensä sointiin – kunnes pelko lopulta saastutti sen sävelen – ja sieluuni lankesi varjo – ja minä kalpenin, ja nuo ylen ylimaalliset sävyt puistattivat minua sisältä käsin. 
(Edgar Allan Poe: Morella)

Niin Auran kuin ”Morellan” ja ”Ligeian” kaameana loppuhuipentumana on kuitenkin muodonmuutos, jolla naiset noituvat itselleen kuoleman lähestyessä ikuisen nuoruuden. Miehensä rakkautta vaille jäänyt Morella vannoo kuolinvuoteellaan elävänsä uudelleen ja saavuttavansa ansaitsemansa rakkauden. Hän synnyttää juuri ennen kuolemaansa tyttären, joka aikuiseksi kasvaessaan ei vain muistuta äitiään vaan on hän. Voimakastahtoisen, älykkään ja kauniin vaimonsa Ligeian menettänyt mies taas erakoituu syrjäiseen kartanoonsa, kunnes lopulta menee uusiin naimisiin nuoren Lady Rowenan kanssa. Tämä kuitenkin sairastuu ja kuolee. Nuoren vaimonsa kuolinvuoteella sureva mies ikävöi häpeäkseen vain Ligeiaa ja kenties ikävänsä voimasta saa todistaa kuolonkankean vaimonsa hidasta henkiin heräämistä, tosin ei enää Lady Rowenana vaan Ligeiana: 

Naulitsin huomioini päättäväisesti ja itsepintaisesti ruumiiseen. Kului monta minuuttia ennen kuin ilmeni mitään, mikä olisi valaissut mysteeriä. Lopulta kävi selväksi, että hienoinen, hyvin himmeä ja tuskin havaittava värin vivahdus oli lehahtanut poskille ja silmäluomien syvälle painuneisiin ohuisiin suoniin. Minut valtasi sanomaton kauhu ja pelko, jolle kuolevaisten kieli ei löydä riittävän vahvaa sanaa, ja tunsin sydämeni lakkaavan lyömästä ja raajojeni kangistuvan siihen asentoon missä istuin. 
(Edgar Allan Poe: Ligeia)

Aurassa muodonmuutos ei ole yhtä selkeäpiirteinen tapahtuma vaan eräänlainen jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Felipe alkaa huomata erikoisen kytköksen Consuelan ja tämän sisarentyttären välillä. Aivan kuin Consuela pitäisi nuorta neitoa näkymättömässä otteessaan ja lopulta jopa Consuelan ja Auran liikkeetkin ovat kuin toistensa peilikuvat. Felipe saa todistaa silmiensä edessä Auran ja Consuelan muodonmuutosta yhdeksi ihmiseksi, nuoreksi Consuelaksi. Karmivin käänne on kuitenkin se, että nuori Consuela kaipaa kenraalimiestään ja aikoo tuoda myös tämän takaisin kuolleista, Felipen kautta. 

Maaginen realismi ja länsimaisen maailmankuvan murtuminen

Auran goottilainen kauhu kietoutuu jännittävällä tavalla realistiseen, tai lähes naturalistiseen, vanhuuden ja kuoleman kuvaukseen rakentaen pienoisromaaniin ainutlaatuisen maagis-realistisen estetiikan. Consuelan vanhuutta ei kuvailla arvokkaana kypsyytenä vaan käytännössä se on mätänemistä elävältä; kuoleman prosessi on jo käynnissä ja läsnä vanhan naisen kutistuvassa kehossa. Hajoamista ja lahoamista heijastaa myös hiljalleen mureneva talo hänen ympärillään. Ja kuitenkin talo on täynnä kauniita vanhoja esineitä, samettipintaisia huonekaluja, posliininukkeja ja kynttelikköjä sekä kaiken keskellä kaunis Aura. Ruma ja kaunis yhdistyvät hypnoottisen karmivaksi kuvaksi, kuin meksikolainen kukin koristeltu pääkallo. Elämän karu totuus ja maailman salattu maagisuus yhteen kietoutuneena. 

Kirjallisuuden tyylilajina maaginen realismi versoaa Latinalaisen Amerikan postkolonialistisesta todellisuudesta. Siinä on sanottu kohtaavan kaksi maailmaa: länsimainen, empiirisesti todistettavissa oleva todellisuus sekä alkuperäiskansojen maaginen maailmankuva. Sijoittamalla niin kutsuttuun arkitodellisuuteen maagisia elementtejä maaginen realismi kyseenalaistaa konventionaaliset käsitykset ajasta, paikasta ja identiteetistä. Taustalla on kolonisoidun kansan pyrkimys murtaa vallalla olevaa länsimaista maailmankuvaa ja ajattelua.  (Zamora & Faris 1995; Faris 1995.) 

Myös Edgar Allan Poen gottilaisessa romantiikassa voidaan nähdä kahden maailman törmäys: miespuolisen kertojan looginen ja järjestäytynyt todellisuus ja kohtalokkaan noitanaisen yliluonnollinen ulottuvuus. Edgar Allan Poen ”Morellassa” ja ”Ligeiassa” länsimaiselle järjenjuoksulle mahdoton muodonmuutos ei kuitenkaan tuhoa ympäröivää todellisuutta. Se horjuttaa sitä mutta ei muuta sitä pysyvästi. Yliluonnollinen pysyy kertojalle vieraana toiseutena, se ei kosketa hänen identiteettiään eikä tuhoa todellisuuden ydinrakenteita hänen ympäriltään. Se on poikkema, ja sellaisenaan hyytävän kauhea, mutta siitä huolimatta ainutlaatuinen tapahtuma. Kertomuksissa tarjotaan jopa lukijalle mahdollisuutta mieltää yliluonnolliset tapahtumat kertojan omiksi houreiksi: ”Morellassa” erakoitunut, liikaa rajatieteitä lukenut mies hairahtuu näkemään kuolleen vaimonsa tytäressään. ”Ligeiassa” kaksi vaimoaan menettänyt mies kuvittelee oopiumipäissään ensimmäisen vaimon tulleen takaisin. Maailmojen törmäyksen ”kesyyden” huomaa kuitenkin parhaiten, kun sitä vertaa Fuentesin pienoisromaanin tapahtumiin.

Aurassa länsimaisen loogisen todellisuuden ja maagisen maailman välinen ristiriita ei jää yksittäiseksi tapahtumaksi vaan pysyväksi tilaksi. Maailmojen yhteentörmäys ei ratkea vaan molemmat ovat olemassa yhtä aikaa. Auran muodonmuutos nuoreksi Consuelaksi ei ole kokonainen niin kuin Poen kertomuksissa, vaan hän on yhtä aikaa sekä Aura että Consuela, sama henkilö ja silti eri. Yliluonnollinen tapahtuma ei myöskään pysyttele kokevan miespuolisen subjektin ulkopuolella vaan tulee osaksi häntä kyseenalaistaen myös hänen oman identiteettinsä ykseyden ja pysyvyyden. Päähenkilö Felipe on edelleen oma itsensä, mutta samalla hän tunnistaa Consuelan aviomiehestä kenraalista otetuissa vanhoissa valokuvissa itsensä ja iloitsee vaimonsa jälleennäkemistä. Fuentesin kertomuksessa yliluonnollinen ei ole vain kauhua kylvävä anomalia vaan se murtaa täysin todellisuuden rakenteet. Maailma ei pysy koherenttina ja vakaana vaan siitä tulee rajoiltaan häilyvä ja arvaamaton. 

Maagisrealistinen teksti ei ole välttämättä helppoa luettavaa, sillä se uhmaa tottunaisia käsityksiämme siitä, miten maailman kuuluisi toimia. Aurankaan tapahtumat eivät ole täysin yksiselitteisiä vaan niihin jää epämääräistä hämäryyttä, jotain mistä ei aivan saa otetta. Voisi kai sanoa, että maagisen realismin pyrkimys murtaa länsimaisen ajattelun hegemonia on onnistunut, jos lukijalle jää epämukava olo. Fuentesin Aura onnistuu tässä tavoitteessa arvaamattoman hyvin. Yksi sen kummallisimmista piirteistä kaiken yliluonnollisen ja omituisen lisäksi on, että se on kirjoitettu sinä-muotoon. ”Sinä” on kiistatta tarinan toimiva subjekti, siis Felipe Montero, mutta samalla kerronnan kutsuva luonne vetää myös lukijan tarinan kokijaksi:

Suljet oven takanasi ja yrität tunkeutua katetun käytävän pimeyden läpi – se on sisäpiha, sillä pystyt haistamaan sammaleen, kasvien kosteuden, niiden mädäntyneet juuret, unettavan ja raskaan parfyymin. Etsit turhaan valoa, joka ohjaisi sinua, takkisi taskusta, mutta terävä ja heikko ääni varoittaa sinua jostain kaukaa: – – 
(Carlos Fuentes: Aura)

Kun Auran, Consuelan, Felipen ja kenraalin identiteetit hajoavat kaikki häilyviksi varjoiksi, myös kerronnan ”sinän” viittauskohde muuttuu. Hän ei olekaan Felipe, hän ei ole myöskään kenraali tai lukija. ”Minä” tai ”sinä” on ylipäänsä valheellinen oletus pysyvästä identiteetistä. ”Sinä” on kaikkia yhtä aikaa: Felipe, kenraali, lukija. 


Lähteet
Faris, Wendy B. 1995: Scheherazade’s Children: Magical Realism and Postmodern Fiction. Teoksessa Magical Realism: Theory, History Community (toim. Lois Parkinson Zamora & Wendy B. Faris). Durham & London: Duke University Press, 163–190.

Faris, Wendy B. & Parkinson Zamora, Lois 1995: Introduction: Daquiri Birds and Flaubertian Parrot(ie)s. Teoksessa Magcal Realism: Theory, History Commynity (toim. Lois Parkinson Zamora & Wendy B. Faris). Durham & London: Duke University Press, 1–14. 

Levine, Susan F. & Levine, Stuart 1984: Poe and Fuentes: The Readers Prerogatives. – Comparative Literature. Vol. 36, nro 1, 34–53.

Smith, Allan Lloyd 2012: Nineteenth-Century American Gothic. Teoksessa A New Companion to Gothic (toim. David Punter). Malden & Oxford & Chichester: Wiley-Blackwell, 163–175.