torstai 28. maaliskuuta 2013

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ja aurinko nousee kuuluu Hemingwayn varhaistuotantoon. Modernistiseksi määritelty romaani pohjautuu Hemingwayn omaan vuonna 1925 tehtyyn Espanjan matkaan, jonka hän vietti vaimonsa ja muutaman ystävänsä kanssa. Romaanin hahmoille on löydetty vastaparinsa tuosta Hemingwayn seurueesta, mutta Hemingway itse piti teostaan erityisesti fiktiivisenä romaanina. Teoksella on kaksi mottoa. Ensimmäinen on Gertrude Steinin lausahdus, jossa hän toteaa Hemingwayn ja hänen ystäviensä olevan ”kadonnutta sukupolvea”. Termi viittaa dekadenttiin ja epämoraalisia tapoja harjoittavaan nuorten aikuisten sukupolveen, joka eli läpi ensimmäisen maailmansodan. Toinen motto on Raamatusta Saarnaajan kirjasta. Raamatusta otetulla lainauksella Hemingway halusi pehmentää Steinin sanavalintaa kadotetusta sukupolvesta. Hänen mukaansa hänen edustamansa sukupolvi ei ollut niinkään kadotettu vaan murrettu. Termi kadotettu sukupolvi yleistyi sittemmin laajempaan käyttöön ja sen edustajina pidettiin Hemingwayn lisäksi esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldia, Ezra Poundia ja T.S. Eliotia.

Ja aurinko nousee  alkaa Pariisista, jossa romaanin kertoja Jake Barnes viettää riehakasta iltaa Pariisin yöelämässä ystäviensä kanssa. Heti romaanin alussa tuodaan esiin, että Jake ja Lady Brett Ashley -niminen eroamassa oleva nuori nainen ovat hyvin rakastuneita toisiinsa. Sodassa saamansa vamman vuoksi Jake on kuitenkin impotentti ja siksi hänen ja Brettin suhde on tuhoon tuomittu jo alkuunsa. Jake lähtee ystävänsä Bill Gortonin kanssa matkalle Espanjan Pamplonaan viettämään paikallista fiestaa ja seuraamaan härkätaisteluja. Heidän seuraansa liittyvät pian myös heidän juutalainen ystävänsä Robert Cohn, jolla on muutamia viikkoja sitten ollut lyhyt suhde Brettin kanssa sekä Brett itse ja hänen nykyinen sulhasensa Mike Campbell. Pamplonassa seurue tutustuu myös nuoreen taitavaan härkätaistelijaan.




Romaani ilmentää hyvin vahvasti Hemingwayn lanseeraamaa ”jäävuori-tekniikkaa” eli kerrontaa, jossa kerrottu on vain pieni osa, jäävuoren huippu, siitä, mitä pinnan alla ja hahmojen välillä todella tapahtuu. Bill Gortonia lukuun ottamatta kaikilla seurueen miehillä on tunteita Brettiä kohtaan, mikä muodostaa romaanin tapahtumien ja sinänsä viattomalta vaikuttavien keskusteluiden taustalle erikoisen jännitteen. Hemingwayn kerronta on ilmiömäisen soljuvaa ja kertoo paljon sanomalla hyvin vähän. Kontrastina Jake Barnesin seurueen pikkumukavalle sanailulle ja iloiselle juhlinnalle ovat härkätaistelut, joissa härkien ilmentämä tunne ja voima sekä vaarallinen arvaamattomuus tuntuvat heijastavan hahmojen välistä latautunutta ilmapiiriä. Härkien uhitteleva maskuliinisuus rinnastuu Brettin huomiota kalasteleviin mieshahmoihin, mutta samalla muodostaa erikoisen kontrastin Jakeen, jonka maskuliinisuus on kyseenalaistunut ja jonka asema draamassa on pikemminkin syrjässä seisovan ja härkiä rauhoittelevan muulin. Ironisinta tarinassa kenties onkin se, että vaikka Jake on eräänlainen syrjästäkatsoja, hänen ja Brettin välinen suhde tuntuu romaanissa kaikkein syvimmältä ja aidoimmalta.


-
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Tammi)
Alkuteos: The sun also rises
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1926
Suomentaja: Jouko Linturi
Sivumäärä: 275

E L James: Fifty Shades of Grey


Yksinkertaisesti kyltymätön uteliaisuuteni sai minut tilaamaan E.L. Jamesin Fifty Shades of Greyn internetin kautta kotiini. Uteliaisuuteni herättäjiä olivat erityisesti romaanin ennätysmäiset myyntiluvut sekä tietenkin tuo sadomasokistinen erotiikka, jota kirjan huhuttiin olevan pullollaan. Pakkohan se on myöntää, että kirja vei kerronnan kauhistuttavista kömmähdyksistä huolimatta mukaansa ja se tuli luettua kohtuullisen nopeasti. Myönnän myös sen, että olen jokseenkin tyytyväinen siihen, että naiset voivat nauttia runsaalla erotiikalla maustetusta kirjallisuudesta näin julkisesti. Kaikesta kömpelyydestään huolimatta E L Jamesin teos on siinä mielessä kulttuurisesti merkittävä, että se mediajulkisuudellaan luo keskustelua naisista seksuaalisesti aktiivisina toimijoina.



Todennäköisesti Jamesin tarkoituksenakaan ei ole ollut kirjoittaa yhteiskuntaa kommentoivaa tai uskottavaa korkeakirjallisuutta vaan viihdyttävää eroottista fantasiaa. Aion myös käsitellä  Fifty Shades of Greytä sellaisena. Teoksen romanttiset kliseet tai hahmojen epäuskottavuus eivät vaivaa minua, koska ne kuuluvat mielestäni romaanin edustamaan genreen. Se, mikä romaanissa vaivaa suuresti, on kerronnan käsittämätön kömpelyys ja alleviivaavuus. Viihdekin voisi olla taitavasti kerrottua. Häiritsevintä Fifty Shades of Greyn kerronnassa on sen tapa liioitella romaanin päähenkilön Anastasia Steelen tunteita ja ajatuksia. Romaani on kerrottu tämän epävarman ja kokemattoman opiskelijatytön näkökulmasta ja ilmeisesti mitään neiti Steelen tuntemuksista ei jätetä lukijan mielikuvituksen varaan vaan niitä päinvastoin alleviivataan kauhistuttavan korneilla huudahduksilla, kysymyksillä ja metaforilla:

“But I’m not sure I have the stomach to be his submissive – deep down, it’s the canes and whips that put me off. I’m physical coward, and I will go a long way to avoid pain. I think of my dream… is that what it would be like? My inner goddess jumps up and down with cheerleading pom-poms shouting yes at me.”

Erityisesti myötähäpeää herättävät raportoinnit Anastasian  “omantunnon” ja “sisäisen jumalattaren” reagoinneista Christian Greyn sanoihin ja tekemisiin. Nämä kaksi Anastasian persoonallisuuden puolta saavat metaforan kautta ikään kuin fyysisen muodon Anastasian mielessä ja kuvat niistä pompahtavat kerronnassa esiin kuin ne olisivat jonkinlaisessa sarjakuvamaisessa ajatuspilvessä Anastasian ympärillä. Efekti on suoraan sanoen häiritsevä.

Fifty Shades of Grey on syntynyt alun perin Twilight-kirjasarjan fanifiktiona ja sen vaikutus näkyy romaanissa selkeästi. Romaanin elokuvaoikeudet on jo myyty Universal Picturesille ja Focus Featuresille. Jo kirjaan tarttuessani olin tietoinen elokuvasuunnitelmista, mutta en Twilight-yhteyksistä. Tästäkin huolimatta jotenkin pakonomaisesti kuvittelin Robert Pattinsonin itsetietoisen ja ulkoiselta olemukseltaan uhkaavan oloisen Christian Greyn hahmoon. Kirjan selkein ansio onkin Christian Grey, joka on mielestäni rakennettu hahmona suhteellisen hyvin. Grey on kiehtova kaikessa ristiriitaisuudessaan ja salaperäisyydessään. Hahmo saattaa toimia juuri siksikin niin hyvin, ettei kerronta pääse kopeloimaan hänen ajatuksiaan ja tuntemuksiaan samalla tavalla kuin Anastasia Steelen kohdalla. Greyn todelliset motiivit, tuntemukset ja historia jäävät osittain lukijan omien arvelujen varaan, mikä tekee juuri hahmosta niin mielenkiintoisen.

Näen Christian Greyn edustavan myös jokseenkin perinteikästä populaarikulttuurissa usein käytettyä romanttista mieshahmoa. Olen itse ollut erityisen tykästynyt tällaisiin hahmoihin siitä asti kun luin Emily Brontën Humisevan harjun. Tämä Heathcliff-hahmo on synkkä, ulkoiselta olemukseltaan jopa uhkaava tai ainakin ylpeä ja sulkeutunut, mutta josta lopulta paljastuu myös lempeämpi puoli ainakin sitä naista kohtaan, jota hän sattuu rakastamaan. Christian Grey istuu tähän kuvaukseen mielestäni erityisen hyvin. Viime aikoina tällaisen hahmon on voinut löytää myös esimerkiksi Lost –tv-sarjan Sawyerista tai kaikista vampyyriestetiikkaa hyödyntävistä populaarikulttuurin tuotteista. 

Kaiken kaikkiaan Fifty Shades of Grey olisi huomattavasti paremmin myyntilukujensa ja maineensa arvoinen, jos se luottaisi hieman paremmin lukijoidensa mielikuvitukseen ja kykyyn samastua kuvailemiinsa hahmoihin ja päätellä itse, mitä heidän tunteet ja ajatukset mahdollisesti tarkoittaisivat. Näin lukijan ei tarvitsisi tuntea niin suurta myötähäpeää kerronnan korniuden vuoksi ja hän voisi nauttia simppelisti ja viihdyttävästi rakennetusta tarinasta. 


-
E L James: Fifty Shades of Grey (Arrow Books, 2011)
Sivumäärä: 514

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Marjane Satrapi: Persepolis ja Persepolis 2


Persepolis ja Persepolis 2 ovat Ranskassa asuvan iranilaisen Marjane Satrapin omaelämäkerrallisia sarjakuvateoksia. Ne ilmestyivät alun perin ranskaksi neljässä osassa, mutta Suomessa Otava ja Like ovat julkaisseet Satrapin tarinan kahdessa osassa samaan tapaan kuin Yhdysvaltojen painokset. Kaksiosaisesta omaelämäkerrasta on tehty myös animaatioelokuvasovitus, joka ilmestyi vuonna 2007 ja sai Oscar-ehdokkuuden parhaan animaatioelokuvan kategoriassa. La petit lectrice -blogin Katri on kirjoittanut hiljattain Satrapin uudemmista suomennoksista Pistoja sekä Luumukanaa. Hän on niin ikään bloggaillut myös Persepoliksesta.


Satrapin karkea mustavalkoinen piirrostyyli tuo mieleen Spiegelmanin Mausin. Itse pidän yleensä enemmän tyylitellymmästä sarjakuvasta. Toisaalta koen, että samalla tavalla kuin Mausissa, myös Persepoliksessa yksinkertaisempi piirrostyyli antaa tilaa ja painoarvoa hyvälle tekstille ja sanomalle.  
Marjane Satrapi: Persepolis

Persepoliksen ensimmäinen osa kertoo Marjanen lapsuudesta 70-luvun alusta 80-luvun alkuun. Samalla se kuvaa Iranin poliittista historiaa kuten islamistista vallankumousta vuonna 1978 sekä Iranin ja Irakin välille puhjennutta sotaa vuonna 1980. Ensimmäinen osa päättyy siihen, kun Marjanen vanhemmat lähettävät hänen Wieniin turvaan sodalta sekä opiskelemaan länsimaisessa koulussa. Marjanen vanhemmat ovat korkeasti koulutettuja ja poliittisesti hyvin valveutuneita. He edustavat Iranin yhteiskunnan jokseenkin länsimaistunutta osaa, jolle sopeutuminen islamistista vallankumousta seuranneeseen fundamentalistiseen hallintoon, sen tiukkaan uskontoon pohjautuvaan lainsäädäntöön ja propagandaan on hyvin vaikeaa ja periaatteiden vastaista.

Persepoliksen kohdalla toteutuu taas vanha klisee: teos osoitti länsimaisen typeryyteni ja todisti lähes kaikki ennakkoluuloni ja mielikuvani Iranista ja iranilaisesta kulttuurista vääriksi. Se opetti myös, kuinka vaikeissa oloissa ihmiset voivat jatkuvasti elää mutta samalla kuinka rakas kotimaa ja oma kulttuuri ovat heille siitä huolimatta. Toisaalta yllättävintä Persepoliksessa ei ollut minulle se, kuinka erilaisia iranilaiset ovat vaan se, kuinka samanlaisia he ovat. Huolimatta tiukoista laeista ja uskonnollisista vakaumuksista myös he istuivat, ainakin 80-luvulla, iltaa toistensa kotona ”normaaleissa vaatteissa” ilman huntua, juovat viiniä, kuuntelevat englanninkielistä musiikkia ja käyttävät meikkiä. Ainoa ero on se, että toisin kuin tällä siellä nuo kaikki normaaliin elämään kuuluvat asiat olivat poliittista vastarintaa ja niiden toteuttamiseen vaadittava uskallus ja rohkeus jokapäiväistä. Toisaalta uskon, että Persepoliksen kohdalla on otettava huomioon myös se, että Marjanen vanhemmat edustavat ylempää koulutettua sosiaaliluokkaa, jonka elintavat saattavat olla hyvin toisenlaiset kuin monen muun iranilaisen.

Marjane Satrapi: Persepolis 2

Persepolis 2 käsittelee Marjanen vuosia Wienissä, hänen kohtaamistaan länsimaisen kulttuurin kanssa sekä paluustaan takaisin Iraniin. Siinä missä ensimmäinen osa keskittyy melko paljon Iranin historiaan, toinen osa keskittyy enemmän Marjanen henkilökohtaiseen kasvamiseen, aikuistumiseen ja yksinäisyyteen vieraassa kulttuurissa. Marjanen kulttuurisen identiteetin kriisi ja toiseuden tunne idästä tulleena maahanmuuttajana länsimaissa 1980-luvulla ei kuitenkaan tihku sarjakuvan sivuilta joka käänteessä vaan on enemmänkin taustalla häälyvä Marjanen ongelmien ja epäonnisten sattumien juuri. Marjane vaikuttaa ihan tavalliselta ulkomailta Wieniin tulleelta opiskelevalta nuorelta, mutta jokin yhteiskunnassa jotenkin haraa häntä vastaan. Nuoreen Marjaneen on yllättävän helppo samaistua. Toisaalta ehkä juuri tämän samaistumisen takia, pidin Persepoliksen ensimmäisestä osasta enemmän. Toisen osan Wienin tapahtumat ovat yllättävällä tavalla ankeampia kuin sodan tai fundamentalistisen hallinnon harrastamien kauheuksien kuvaus. Toinen osa ei ole hieno selviytymistarina siitä, kuinka iranilainen nainen selviytyy muuttamisesta uuteen maahan ja sopeutumisesta uuteen kulttuuriin säilyttäen samalla kytköksen omiin juuriinsa ja omaan etniseen identiteettiin. Toisen osan kuvaus Marjanen vuosista Wienissä on oikeastaan masentavaa luettavaa. Todellisuuden ankeus Wienissä on jotenkin omituisella tavalla karumpaa kuin Marjanen ja hänen perheensä selviytyminen sodasta ja fundamentalistisen hallinnon kohtuuttomilta rangaistuksilta. Ehkä ankeinta siinä on juuri se, että vaikka Marjane pääsee lopulta ”turvaan” länsimaihin, hänen elämänsä osoittautuu silti yhtä karuksi, vain toisella tavalla.
-
Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni.
Alkuteos: Persepolis
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2000/2001
Suomentanut: Taina Arne
Kustantaja: Otava

Marjane Satrapi: Persepolis 2. Kotiinpaluu.
Alkuteos: Persepolis 3 ja Persepolis 4
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2004/2005
Suomentanut: Taina Arne
Kustantaja: Like


keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Leena Krohn: Umbra: silmäys paradoksien arkistoon

Leena Krohn on niitä kirjailijoita, joiden kohdalla vähän hävettää, ettei ole tullut luettua hänen tuotantoaan enemmän. Koen Krohnin kuuluvan suomalaisen kirjallisuuden merkittävimpiin ja samalla erikoisimpiin kirjailijoihin Ennen Umbraa olen lukenut Krohnilta ainoastaan vuonna 2006 ilmestyneen Mehiläispaviljongin. Siinä, kuten Umbrassakin, ihastuin erityisesti Krohnin tapaan käsitellä ihmisyyttä. Hän kuvaa ihmisenä olemiseen liittyvää tuskaa suorasti ja kaunistelematta, mutta silti jotenkin ymmärtäväisellä ja lempeällä tavalla.




Umbra on lääkäri, joka on kiinnostunut paradokseista ja äärettömyyden mysteereistä. Sairaalan lisäksi hän tekee vuoroja Uupuvain avuksi kutsutulla klinikalla, jonne ihmiset voivat tulla purkamaan erilaisia elämäänsä liittyviä ongelmia. Lisäksi Umbra työskentelee tutkimuskeskuksessa nimeltä Kielteisen vuorovaikutuksen tutkimuskeskus, jossa hän pyrkii selvittämään sekä poistamaan raiskaajien ja murhaajien syitä tehdä pahoja tekojaan. Työssään Umbra törmää erilaisiin, usein hyvin absurdeihin ihmisyyden ongelmiin, jotka saavat hänen pohtimaan muun muassa moraalia, pahuutta, identiteetin muodostumista ja ihmisen suhdetta maailmaan. Umbra toimii teoksessa eräänlaisena ihmisyyden ja elämän objektiivisena havainnoijana ja filosofisena pohdiskelijana. 

Koin Umbran samalla kertaa sekä hyvin helpoksi että hyvin vaikeaksi kirjaksi. Helpoksi siinä mielessä, että Krohnin kieli on ihanan vaivatonta ja kaunista. Vaikeaksi sikäli, että jokainen lause tuntuu olevan ladattu täyteen merkityksiä, allegorioita tai intertekstuaalisuutta. Krohnin teksti on siinä mielessä hyvin runouden kaltaista. Jokainen lause ja sattumus tuntuvat monitasoiselta ja tarkkaan harkituilta. Luonnehtisinkin Umbraa hitaaksi kirjallisuudeksi. Lukemiselle täytyy varata aikaa. Lukujen välillä on usein pysähdyttävä mietiskelemään aiemmin luettua ennen kuin voi siirtyä seuraavaan lukuun.

-
Leena Krohn: Umbra: silmäys paradoksien arkistoon
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1990
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 133