maanantai 29. huhtikuuta 2013

JP Ahonen: Villimpi pohjola: Pelinavaus




JP Ahonen on tamperelainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja. Hänen piirtämänsä kulttisarja Villimpi Pohjola kertoo yliopistossa opiskelevasta kaveripiiristä, joka kuluttaa aikaansa baareissa ja opiskelija-asunnoissa vältellen varsinaisten opintojen tekemistä. Sarjaa on julkaistu vuodesta 2003 lähtien Aamulehden sunnuntailiitteessä ja sen kolmas kokoelma Kypsyyskoe oli vuoden 2011 Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaana. Myös JP Ahosen toinen sarja, Journalisti-lehdessä vuodesta 2009 ilmestynyt Puskaradio, oli niinikään ehdokkaana Sarjakuva-Finlandian saajaksi tänä vuonna. Villimmän Pohjolan kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät omakustanteina vuosina 2007 ja 2009 ja niiden painokset myytiin jo aikaa sitten loppuun. Pelinavaus on nämä kaksi osaa yksiin kansiin koottuna sekä lisäksi jonkin verran myös ennen julkaisematonta materiaalia.

JP Ahosesta on mainittava, että hän on faneilleen äärimmäisen hyvin omistautunut sarjakuvataiteilija. Tämän vuoden Tampere kuplii -sarjakuvafestivaaleilla hän istui kahtena päivänä signeeraamassa juuri ilmestyneitä Pelinavaus -teoksia ja pitkistä jonoista huolimatta taiteili jokaiselle halukkaalle näyttävän piirroksen teoksen kansilehdelle. Mieheni sai omaan kappaleeseensa toiveidensa mukaan upean jättiläisrobotin. 




Pelinavauksen sarjakuvat koostuvat sivun kokoisista värillisistä stripeistä. Piirrostyyli on todella hienoa ja huoliteltua. Kuvissa on paljon hauskoja yksityiskohtia ja jälki on tyylikkään näköistä. Ainoa miinuspuoli on se, että sarjassa esiintyy kymmenen eri henkilöhahmoa, joita on välillä hieman hankala erottaa tosistaan. Hahmot on kyllä esitelty sisäkannessa, joten ne voi siitä aika ajoin tarkistaa, mutta ainakin itselläni meni hetki, ennen kuin pääsin kärryille kuka oli kukakin.

Suurin osa kokoelman stripeistä kuvaavat toisistaan irrallisia hetkiä ja tarinoita henkilöhahmojen elämästä, mutta osa tarinalinjoista kestää useamman stripin ajan. Näitä pidempiä tarinalinjoja pidin hieman yksitoikkoisina, kun taas monet yksittäiset stripit olivat oivaltavalla tavalla todella hauskoja. Mieltymykseni Villimpään Pohjolaan saattaa liittyä olennaisella tavalla se, että sijoitun lähes täydellisesti sen kohderyhmään. Hahmojen yliopistoarki, gradustressi ja tietynlainen akateeminen itseironia ja kyynisyys tarjoavat hyvin vahvoja samaistumiskohteita. Teos käsittelee hyväntahtoisella huumorilla myös nykyopiskelijan kokemia paineita aikuistumiseen ja niin sanottujen ”oikeiden asioiden” tekemiseen kuten työntekoon ja lastenhankintaan. Toki teos käsittelee myös hyvin yleisiä kaveripiiri-aiheita kuten parisuhde ja sinkkuus.




Pelinavauksessa viitataan myös moniin populaarikulttuurin ilmiöihin kuten televisiosarjaformaatteihin, elokuviin ja videopeleihin. Suurin osa tällaisista parodioista toimii Villimmän Pohjolan opiskelijaelämäkontekstissa hyvin, mutta osa on myös hieman liian päälleliimattuja. Hienoja hetkiä Pelinavauksessa ovat tilanteet, joissa sarjan hyvin arkirealistinen kerronta saakin hieman omituisia ja absurdejakin käänteitä. Esimerkiksi muutaman stripin ajaksi sarjakuvahahmot korjautuvat ”kesälomittajilla” Rouva Virtasella, Jeesuksella, mustakaavulla ja kesy-kyyhkyllä.

Pelinavauksen myötä Villimpi Pohjola pääsi ehdottomasti suosikkisarjakuvieni joukkoon. Sen muutamat heikot hetket antaa helposti anteeksi, kun vastapainona on nokkelaa, samaistuttavaa ja kaiken lisäksi tyylikkäästi piirrettyä sarjakuvaa.  


-
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (Arktinen Banaani, 2013)
Sivumäärä: 160


lauantai 27. huhtikuuta 2013

Simone de Beauvoir: Mandariinit I



Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen kirjailija ja intellektuelli, joka vaikutti merkittävällä tavalla feministisen filosofian syntyyn. Yksi hänen tunnetuimpia teoksiaan on Toinen sukupuoli (1949), jota pidetään feministisen filosofian merkkiteoksena. Mandariinit on Beauvoirin tunnetuimpia romaaneja ja voitti ilmestyessään Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Prix Goncourtin. Mandariinien keskeisimpien henkilöhahmojen on nähty edustavan Beauvoiria itseään, hänen pitkäaikaista elämänkumppaniaan filosofi Jean-Paul Sartrea sekä heidän ystäväänsä kirjailija Albert Camus’ta. Suomentaja tuo kuitenkin esipuheessaan esiin, että Beauvoirin itsensä mielestä Mandariinien lukeminen avainromaanina olisi virhe, ja niille, jotka haluavat lukea hänen elämänsä todellisista henkilöistä, hän on kirjoittanut omat elämäkerralliset romaaninsa . Kirjayhtymä on jakanut Mandariinien suomennoksen kahteen osaan, mikä on lukijan kannalta armollinen ratkaisu ensimmäisen osa ollessa jo yli 400-sivuinen. Huomautuksena vielä, että tämä blogikirjoitus käsittelee siis vain tuota ensimmäistä osaa Mandariinien suomennetusta laitoksesta.

Mandariinit I sijoittuu Pariisiin. Toinen maailmansota on juuri loppunut ja henkilöhahmot yrittävät palata elämäänsä ennen sotaa mutta huomaavatkin, ettei se ole mahdollista. Romaanin keskiössä on pariisilainen vasemmistointellektuellien piiri, joiden keskuudessa on noussut uusi vasemmistoliike SRL. Kirja on kerrottu erityisesti kahden henkilöhahmon näkökulmasta: Henri Perronin ja Anne Dubreuilh’in. Henri on kirjailija ja toimittaja, joka on omistanut elämänsä omalle L’Espoir -nimiselle lehdelleen. Romaanin alussa SRL:n johtaja Robert Dubreuilh yrittää saada L’Espoirin edustamaan SRL:ää. Romaanin yksi keskeisimpiä henkilöhahmoja on myös Henrin elämänkumppani Paula, jonka omistautuvasta rakkaudesta Henri yrittää kiemurrella irti. Anne on puolestaan Robert Dubreuilhin vaimo ja ammatiltaan psykoanalyytikko. Hän on moderni urasuuntautunut nainen, joka on lopulta kuitenkin päätynyt huolehtimaan poliittista uraa luovasta aviomiehestä ja sodan kyynistyttämästä nuoresta tyttärestään Nadinesta. 

Mandariinit I sisältää virkistyttävän paljon sujuvasti kirjoitettua dialogia. Romaani etenee hyvin. Siirtymät ovat nopeita ja saattavat harpata pitkänkin pätkän ajassa eteenpäin. Mandariinit I on selkeästi toisen maailmansodan jälkeisen ajan ja sen ihmisten kuva, mutta Beauvoirin kertomana tuo aika näyttäytyi ainakin minulle yllättävällä tavalla. Romaanissa käsitellään paljon ajan politiikkaa ja eri puolueiden välisiä skismoja ja välienselvittelyjä. Samalla kuitenkin yhteiskunnalliset asiat kietoutuvat henkilöhahmojen henkilökohtaisiin tunteisiin, haluihin ja moraalikäsityksiin ja saattavat asettua jopa ristiriitaan näiden kanssa. Beauvoirin kirja saattaa päällisin puolin vaikuttaa hyvin puuduttavalta ja kylmän intellektuellilta romaanilta, mutta hahmot välittyvätkin sivuilta hämmästyttävän aidolla ja koskettavalla tavalla. Koin mielenkiintoisiksi esimerkiksi hahmojen modernin elämäntavan ja liberaalit käsitykset rakkaudesta sekä miesten ja naisten asemasta. Romaanissa kuvatut parisuhteet ovat sopimuksesta avoimia ja sallivia, mutta tunnetasolla ne ajautuvat kuin väkisin totunnaisempiin muotoihinsa. Vaikka Henri pystyy suoraan kertomaan elämänkumppanilleen syrjähypyistään, eron ottaminen tuntuukin ylitsepääsemättömän vaikealta. Hahmot rakentavat kuin väkisin vapaaseen ja rajattomaan maailmaansa omia esteitään. Anne ja Paula ovat molemmat moderneja uranaisia, mutta päätyvät silti omasta päätöksestään totuttuun ja turvallisen oloiseen konservatiiviseen asemaansa, jossa he ensisijaisesti tukevat omia puolisoitaan.

Beauvoirin maineesta huolimatta en kokenut Mandariineja mitenkään erityisen feministisenä teoksena. Beauvoir kyllä käsittelee myös naisen asemaan ja identiteettiin liittyviä teemoja Annen, Paulan ja Nadinen hahmojen kautta, mutta naisasiasta ei muodostu koko romaanin kantavinta teemaa. Beuavoirin feminismi ei ole myöskään sillä tavalla pinnallista, että kaikki naishahmot esitettäisiin vahvoina ja miehet heitä väkisin alistavina ääliöinä. Mandariineissa Beauvoir ei niinkään aseta miehiä naisten vapauden tielle vaan naiset itse sekä henkilökohtaisesti että kollektiivina toimivat oman vapautensa ja todellisten halujensa ja toiveidensa esteinä.

Beauvoir tavoittaa hyvin myös ihmisten hämmennyksen heidän yrittäessään elää toisen maailmansodan jälkeisessä todellisuudessa. Maailma on muuttunut. Ihmisen pahuudesta on tullut kammottavalla tavalla julkista. Samalla tarvitaan joku syyllinen, joka kantaa vastuun kaikesta kauheasta ja ahdistavasta. Anne pohtii romaanin sivuilla, miten syyllisiä voidaan rankaista sortumatta itse samaan pahuuteen kuin natsit. Henkilöhahmot miettivätkin karmivan kyynisesti, ettei maailmassa ehkä olekaan mitään hyvää.

”Hän muisti erään toisen, sumuisen yön; silloin hän oli aavistanut että politiikka tulisi nielemään hänet kokonaan. Nyt se oli tapahtunut; hänet oli nielty. Mutta miksi hän ei ollut puolustautunut tehokkaammin? Mistä johtui tämä lamauttava sisäinen näivettyminen? Miksi se nuorukainen, jonka käsikirjoitus oli äsken hänen hallussaan, oli löytänyt sanottavaa eikä hän? Hänkin oli ollut kahdenkymmenenkahden ikäinen, hänelläkin oli ollut sanottavaa, näillä samoilla kaduilla kävellessään hän oli haaveillut kirjastaan. Kirjasta…”

Mandariineja lukiessa tuntui kuin romaanin kuvaamien poliittisen todellisuuden ja henkilökohtaisen todellisuuden välillä olisi aukko, jonka yli henkilöhahmot eivät pysty tekemään siltaa. Heillä on ideaalit ajatuksensa yhteiskunnallisesta järjestymisestä ja oikeanlaisesta maailmasta, mutta kun he yrittävät ajaa niitä läpi, he joutuvat tinkimään aina jostain, tekemään hieman kompromisseja ja lopulta luopumaan siitä, mikä ennen merkitsi kaikkein eniten. Poliittiset päämäärät eivät meritsekään samaa kuin oma henkilökohtainen onni ja sodan voitto ei ehkä ollutkaan moraalinen voitto. Yksittäiset ihmiset, oikeus ja ystävyys hukkuvat käytännön politikoinnin alle.

"Valon kaupunki oli sammunut. Jos se jonain päivänä loistaisi uudelleen, Pariisissa olisi enää vain vallasta syöstyjen kaupunkien hohtoa. Venetsian, Prahan, kuolleen Bruggen… Kadut eivät olleet samat, kaupunki ei ollut sama, ei maailmakaan. Henri oli luvannut jouluyönä ilmaista sanoin rauhan koko ihanuuden. Mutta tässä rauhassa ei ollut ihanuutta. Kadut olivat tympeitä, Nadinen ruumis ynseä; keväällä ei ollut mitään hänelle antaa, silmut seurasivat vuodenaikojen rutiinia, ne olivat lupauksia vailla. ’Kertoa, miltä elämä maistuu.’ Elämä ei maistunut, sillä asioilla ei ollut merkitystä. Siksi kirjoittaminenkaan ei enää merkinnyt mitään. Siinäkin Nadine oli ollut oikeassa: ei voi tyytyä kuvailemaan Tajon rannoilla välkkyviä valoja, kun tietää niiden valaisevan nälkään kuolevaa kaupunkia.”


-
Simone de Beauvoir: Mandariinit I (Kirjayhtymä, 1982)
Alkuteos: Les Mandarins
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1954
Suomentaja: Mirja Bolgar
Sivumäärä: 445

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Jari Tervo: Layla



Kuten varmasti moni muukin, tartuin Tervon Laylaan, koska halusin tietää, miksi se myy ja miksi se on niin paljon esillä mediassa. En ole lukenut Tervon kirjoja aikaisemmin ja tajusin juuri, ettei minulla ole myöskään minkäänlaista mielikuvaa siitä, minkälaista kirjallisuutta Tervo kirjoittaa? Mikä on Tervon kohdeyleisö? Tietämättömyydestäni huolimatta jotenkin oletan, että Tervo on Laylan kanssa poistunut siltä omimmalta alueeltaan. Joku Tervoa enemmänkin lukenut voi toki valaista, onko todella näin.

Layla rakentuu useista henkilöhahmoista sekä heidän tarinoidensa kietoutumisesta toisiinsa. Aiheina ovat prostituutio, ihmiskauppa ja maahanmuutto. Tapahtumapaikkoja ovat pääasiassa Istanbul ja Helsinki. En juurikaan pitänyt Laylasta. Tervon kerrontatyyli on lakonisen toteavaa. Vaikka sinänsä objektiivisen oloisessa kerronnassa häivähtää henkilöhahmojen näkökulma, se jää hyvin pinnalliseksi. Parhaimmillaan Tervo on kuvatessaan kauppatieteiden maisteria ja parittajaa, keski-ikäistä Armonlahtea. Muut henkilöhahmot ovat paperinukkemaisia, niin kuin kertoja tarkkailisi heitä ylhäältäpäin ja vain raportoisi heidän tekemisiään. Tervo on antanut itselleen melko haasteellisen tehtävän yrittäessään eläytyä teini-ikäisen kurditytön ihmiskaupan uhrin ja seksiorjan asemaan. Laylan ajatukset eivät ole mielestäni uskottavia tai koskettavia. Hahmo jää etäiseksi eikä hänestä synny romaanin sivuilla omaa ainutlaatuista yksilöään. Pikemminkin hän tuntuu jäävän jonkinlaiseksi oppikirja-esimerkiksi (ihmiskauppa-uhri-Layla) siitä, kuinka Suomessakin tapahtuu ihmiskauppaa ja prostituutiota.


Tervo yrittää myös jotenkin liian itsetarkoituksellisesti rakentaa sympatiaa kirjassa kuvattuja elämän laitapuolelle joutuneita naishahmoja kohtaan. Ihan niin kuin lukijat muuten halveksisivat heitä tai kuvittelisivat heidän ajautuneen tilanteeseensa täysin omaa syytään. Pohdin kirjaa lukiessani, että tarvitseeko alkoholisti-prosti-Helenan todella olla kiinnostunut tähtitieteestä ja vaikuttaa siten jotenkin älykkäämmältä, jotta hän saisi lukijalta arvostusta ja sympatiaa. Kai prostituoidulla on silti oikeus ihmisarvoon ja ymmärrykseen, vaikka hän ei olisikaan erityisen älykäs, lukenut tai kiinnostunut tieteestä, taiteesta tai kulttuurista.

Pidin kuitenkin siitä, että Tervo kytki prostituution ja ihmiskaupan teemoihin laajemmin erilaisia, erityisesti suomalaisen yhteiskunnan ongelmakohtia kuten maahanmuuttovastaisuutta, taloudellista ahdinkoa sekä huoltajuuskiistoja. Olivat Laylan henkilöhahmot sitten parittajia, kunniamurhaajia, ihmiskauppaajia tai näiden uhreja, he kaikki ovat joutuneet tilanteeseensa, koska jokin yhteiskunnassa on mennyt vikaan. Kukaan ei ole auttanut, kun he ovat apua tarvinneet, tai heidän ahdinkoaan ei ole ymmärretty oikein. Ongelmat kietoutuvat toisiinsa ja aiheuttavat jonkinlaisen noidankehän.

Riippumatta kuitenkaan Tervon kerrontatyylistä tai näkökulmista tällaisessa kirjallisuudessa on mielestäni jotain epämukavaa. Jotenkin en vain voi olla epäilemättä, että tämänkin kirjan taustalla on ennen kaikkea se, että ollaan haluttu tarttua aiheeseen, joka myy hyvin. Teoksen yhteiskunnallinen sanoma tuntuu jäävän aiheen raflaavuuden alle. Tietenkään en ole sitä mieltä, että tällaiset ongelmat pitäisi lakaista maton alle tai että niistä tulisi vaieta. Kuitenkin tulee vähän sellainen olo, että monet ihmiset lukevat tällaisia kirjoja uteliaisuuttaan. Eivät siksi, että he haluaisivat hyvää ja kriittisesti käsiteltyä tietoa maahanmuutosta ja ihmiskaupasta Suomessa ja Euroopassa. Saatan vaikuttaa kauhealta ihmiseltä, mutta täytyy myöntää, että omankin lukemiseni pohjalla oli uteliaisuus, rankkojen tapahtumien kauhistelemiseen pohjautuva nautinto, joka tuntuu vastaavan kauhukirjallisuudesta saatua nautintoa. Ihmiset tykkäävät lukea pahoista ja raaoista asioista, kun he voivat tehdä sen omasta turvallisesta elämästään käsin pelkäämättä että itse joutuisivat samaan tilanteeseen. Olen siis hieman skeptinen sen suhteen, tuottaako tämäkään teos mitään muutosta yhteiskunnassa varsinkaan niiden ihmisten elämässä, joista se kertoo.

En ihmettele kritiikkiä, jota Tervon kirja on kurditahoilta saanut. Esimerkiksi Uuden Suomen sivuilla lakimies ja kurdi Husein Muhammed kritisoi Tervoa huonoista taustatiedoista ja selkeistä asiavirheistä kurdikulttuurin kuvaamisessa. Ajattelin itsekin monta kertaa kirjaa lukiessani, että toivottavasti kukaan ei lue tätä jonkinlaisena totuutena kaikista kurdeista. Tervon puolustukseksi voisi kuitenkin sanoa, että tuskin Tervo on itsekään tarkoittanut kirjaansa jonkinlaiseksi kattavaksi kuvaukseksi kurdikulttuurista. Kyllä kirjailija voi jonkin verran myös luottaa lukijoidensa lukutaitoon ja suhteellisuudentajuun. Tervon puolustus Husein Muhammedin kirjoitukseen on niinikään luettavissa Uuden Suomen sivuilta ja Tervolla on mielestäni hyviä pointteja. Hänen mielestään todellisuus voi romaanissa antaa periksi fiktiolle. Ja tottahan se on. Ei kirjailijaa ole mielestäni tarkoitus pitää jonkinlaisena maailman totuuden äänitorvena, eikä romaaneja kannata lukea kuin tietosanakirjaa. Toisaalta minusta tuntuu jotenkin omituiselta lukea vieraan kulttuurin teini-ikäisen tytön ahdingosta keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjoittamana. Välttämättäkin tulee mieleen, että ehkä olisi parempi lukea tästä jonkun sellaisen näkökulmasta, jonka elämässä tämä on läheisempää todellisuutta. Tokihan kirjailija voi kirjoittaa myös siitä, mitä hän ei itse tunne, mutta Layla pistää miettimään, miksi suomalainen maahanmuuttokirjallisuus tuntuu olevan Tervon tai Anja Snellmanin kirjoittamaa? Onko todella niin, että Suomen maahanmuuttajaväestössä ei ole kirjailijoiksi pyrkiviä? Vai onko todella niin, että maahanmuuttokirjallisuus myy Suomessa vain siksi, että se on Tervon kirjoittamaa?


-
Jari Tervo: Layla (WSOY, 2011)
Sivumäärä: 361

torstai 18. huhtikuuta 2013

Jeffrey Eugenides: Middlesex



Middlesex on Jeffrey Eugenidesin toinen romaani ja ilmestyi kymmenen vuotta hänen esikoisensa Virgin Suicidesin jälkeen. Teos voitti Pulizer-palkinnon vuonna 2003. Middlesex on tragikoominen ja eeppinen tarina yhdestä geenistä kolmessa eri sukupolvessa. Tarina alkaa Bursasta Kreikasta ja siirtyy sodan runteleman Smyrnan kautta Yhdysvaltojen Detroitiin ja lopulta Grosse Pointin hienostolähiöön. Kertojana on intersukupuolinen Cal, joka syntyi tytöksi mutta kasvoi mieheksi. Hänellä on geenimutaatio viidennessä kromosomissa, minkä vuoksi hänessä on sekä naisen että miehen fyysisiä piirteitä. Middlesex syntyi, kun Eugenides inspiroitui 1800-luvulla eläneen intersukupuolisen Herculine Barbinin muistelmista. Ne eivät hänen mukaansa syventyneet tarpeeksi intersukupuolisen henkilön subjektiiviseen kokemukseen, joten hän päätti kirjoittaa itse aiheesta kirjan.

Middlesex on suurromaani niin sivumääränsä kuin tarinansakin puolesta. Itse en kuitenkaan edes huomannut sivujen runsaslukuisuutta; niin kiehtovan, hauskan ja traagisen tarinan Eugenides on kertonut. Middlesex ei kerro ainoastaan intersukupuolisuudesta vaan myös siirtolaisuudesta, amerikkalaisesta unelmasta ja perhesuhteista. Calin intersukupuolisuudesta tulee eräänlainen temaattinen sateenvarjo, jonka alla teos käsittelee useita hyvin universaaleja aiheita kuten seksuaalisen identiteetin kehittymistä; paikan, kulttuurin ja identiteetin kietoutumista toisiinsa; rakkauden rajattomuutta sekä normaaliuden määritteiden kyseenalaistamista.

Kirjallisuudenopiskelijalle Middlesex on kerronnallisesti melkoinen aarreaitta. Kerronta on hyvin visualisoivaa ja leikittelevän itsetietoista. Itse koin kerronnan jotenkin hyvin elokuvalliseksi. Cal lavastaa tilanteet, hetket, paikat ja hahmot niin kuin ne tapahtuisivat suoraan hänen silmiensä edessä. Hän myös poukkoilee tapahtumasta ja henkilöstä toiseen. Toisinaan hän jopa ”jättää” henkilöhahmon paikalleen kesken liikkeen kertoakseen sillä välin toisista tapahtumista jossain toisaalla. Tyyli tuo mieleen vastaavia kerrontakikkoja käyttävän Sternen Tristam Shandyn.

Middlesex on myös hyvin itsensä tiedostava romaani, sillä siinä viitataan useita kertoja Calin nykyhetkeen eli tarinan kirjoittamishetkeen. Siten romaaniin muodostuu kaksi eri aikatasoa: Calin nykyisyys sekä menneet tapahtumat, joihin hänen kirjoittamansa varsinainen tarina sijoittuu. Välillä Cal kuitenkin hämärtää näiden eri tasojen välistä erottelua:

”He ajavat Packardilla ohi Electric Parkin huvipuiston. Ulkona on sumua ja kello on paljon – vähän yli kolme aamulla. Totta puhuen huvipuiston pitäisi siihen aikaan olla suljettu, mutta minun tarkoituksiini sopii paremmin, että se on juuri tänä yönä auki koko yön ja sumu hälvenee äkkiä, niin että isoisä voi katsoa ulos auton ikkunasta ja nähdä vuoristoradan vaunun pyyhältävän radallaan. Vain tuokio huokeaa symbolismia, ja sitten joudun taas kumartamaan todenmukaisuuden tiukoille vaatimuksille, joiden mukaan he eivät näe mitään.”

Edellä oleva sitaatti on mielestäni hieno esimerkki Middlesexin leikittelevyydestä. Vuoristorata on perinteisesti toiminut ainakin elämän symbolina ja itsekin hahmotan sen viittaavan juuri elämään. Calin symbolisen lisäyksen ansiosta hänen isoisänsä tuntuu hetkeksi tulevan jotenkin tietoiseksi omasta elämästään ja sen vääjäämättömästä kulusta kohti jotain kohtaloa. Jostain syystä minua kiehtovat tarinat, joissa sukupolvet ovat jotenkin kohtalonomaisesti sidottuja toisiinsa. Calin vanhempien ja isovanhempien teot, pelot ja toiveet vaikuttavat keskeisellä tavalla siihen, millainen Calista on kasvanut ja millaiseksi hänen elämänsä on osoittautunut. Monet elementit myös tuntuvat toistuvan uudelleen ja uudelleen eri sukupolvien elämässä. Välillä tapahtumat tuntuvat linkittyvän toisiinsa niin taianomaisesti, että aloin lukijana epäilemään Calin kertomuksen ”todenmukaisuutta”. Mietin, voisiko tapahtumien kohtalonomaisuudessa olla pikemminkin kyse Calin identiteettityöstä ja tarpeesta nähdä oma elämä jonkin suuremman kohtalon sanelemana kuin siitä, että hänen sukulaistensa elämä todella olisi jollain tavoin ennalta määrättyä. Näin ollen Middlesexissä tärkeäksi ei niinkään muodostuisi se, mitä on tapahtunut, vaan se, miten Cal sen kertoo. Miten hän hahmottaa oman elämänsä sekä menneitten sukupolvien elämän eräänlaisena kohtalonomaisena jatkumona, jonka tuloksena on myös hän. Ikään kuin kaiken merkityksellistäminen ja hahmottaminen kohtalona auttaa häntä paremmin hyväksymään itsensä.  

(Middlesexin luettuani minua jäi suuresti vaivaamaan, miksi Cal kutsui veljeään ainoastaan nimellä Chapter Eleven. Romaani ei tuntunut antavan tälle kummalle nimelle missään vaiheessa mitään selkeää selitystä. Löysin vastauksen sitten lopulta Oprahin kirjaklubin kysymykset ja vastaukset –osiosta. Eugenides selventää hieman nimen alkuperää ja myöntää, että Yhdysvaltojen ulkopuolelta tulevalle lukijalle nimi saattaa jäädä kulttuurisista syistä hieman kryptiseksi.)


-
Jeffrey Eugenides: Middlesex (Otava, 2012)
Alkuteos: Middlesex
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2002
Suomentaja: Juhani Lindholm
Sivumäärä: 773

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Huhtikuun hulluttelut



Tämän kuun aikana on tullut tehtyä jonkin verran kirjaostoksia, joten ajattelin tähän väliin tehdä tällaisen kirjablogien keskuudessa perinteeksi muodostuneen ostosesittelyn.

Alkukuusta tuli koluttua jonkin verran antikvariaatteja ja löysin kaksi melko pitkään etsinnässä ollutta teosta. Toinen on Simone de Beauvoirin Mandariinit 2 ja toinen Philip Rothin Ihmisen tahra. Mandariinien toista osaa ja nimenomaan Kirjayhtymän painoksena olen kaipaillut sen jälkeen, kun löysin viime kesänä teoksen ensimmäisen osan. Nyt se sitten löytyi ja maksoin 13,50 euroa mukisematta. Sen verran löytönä sitä pidän. Ensimmäinen osa on jo luettu, mutta blogipostaus on vielä tulossa piakkoin. Saa nähdä, milloin ehdin toiseen osaan. Ihmisen tahra ei välttämättä ollut mikään erikoinen antikvariaattilöytö, mutta itselleni kyseistä kirjaa ei vain ole sattunut aikaisemmin eteen. Tämä on niitä harvinaisia tapauksia, joissa olen lukenut kirjan kurssia varten, pitänyt siitä älyttömästi ja silti jättänyt sen kesken. Tosin tässä tapauksessa puuttumaan jäi ihan vain muutama kymmenkunta sivua lopusta, koska oli vain niin hillitön opiskelukiire. Hinnaksi tuli 6,50 euroa, mikä nätistä kovakantisesta tuntuu aika kohtuulliselta.

Viime viikonloppuna tuli myös vähän hulluteltua Stockmannilla, vaikka minulle tulee joka kerta ihmismassan keskellä seistessäni halu ruveta huutamaan kurkku suorana. Sen verran epäinhimillisestä tilanteesta on kyse. Edulliset kirjat veivät voiton kuitenkin siitäkin tunteesta. Mieluisin löytö oli Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia kovakantisena kympillä. Luin ihan hiljattain Eugenidesin Middlesexin ja ihastuin ikihyvikseni, joten Naimapuuhia tuntui houkuttelevalta. Middlesexistäkin on tulossa blogipostaus siis ihan lähiaikoina. Mukaan lähti myös pari jo hetken aikaa kiinnostanutta pokkaria, jotka ovat Ian McEwanin Polte ja Barbara Demickin Pohjois-Koreaa käsittelevä Suljettu maa.  Sovituksen luettuani Ian McEwan on ollut muodostumassa jonkinlaiseksi lempikirjailijakseni. Pohjois-Korea taas on viime aikoina ollut niin tapetilla ja olen kirjasta kuullut kehujakin, joten kiinnostukseni heräsi. Pokkarit maksoivat 3,90 euroa/kappale.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Laura Gustafsson: Huorasatu



”AFRODITE: Onks toi…
PENELOPE: Telkkari, on.
AFRODITE: Onpa se erinäköinen.
TELEMAKHOS: Äiti. Voitko tehdä kaksi Cosmoa. Pliis.
Telemakhos katsoo Afroditea.
TELEMAKHOS: Ooksä alkuperäinen?
AFRODITE: Öö. Joo?
TELEMAKHOS: Ei ku mä näin vaan kerran yhden drag-artistin, joka teki sut. Siis esitti sua. Siis jos sä oot alkuperäinen.
PENELOPE: Telkku, kyllä se on alkuperäinen.
Telemakhos ottaa siemauksen Cosmopolitania.
TELEMAKHOS: Nyt kun iskä edesmeni, mä saan olla niin hinttari, kun huvittaa.”

Laura Gustafsson on valmistunut kandidaatiksi kotimaisesta kirjallisuudesta ja opiskelee dramaturgiaa. Huorasatu on hänen esikoiskirjansa, joka sai ilmestyessään sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuuden että Finlandia-ehdokkuuden. Huorasatuun perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Ryhmäteatterissa 31.1.2013.

Huorasadussa Gustafsson tuntuu feminismin nimissä tekevät parodiaa kaikesta mahdollisesta: myyteistä, historiasta, suomalaisesta mediasta, populaarikulttuurista sekä tietenkin myös feminismistä itsestään. Feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa peräänkuulutettiin aikoinaan naisen oman kirjallisen tradition synnyttämistä. Naisten tulisi kirjoittaessaan vapautua patriarkaalisesta tavasta luoda kirjallisuutta ja löytää oma kielensä ja ilmaisutapansa. Huorasadussa Laura Gustafsson on vapautunut kaikista mahdollisista kirjoittamisen, kertomisen ja sovinnaisuuden säännöistä. Hänen kerrontatyylinsä on provosoivan töksähtelevää ja epätyyliteltyä. Monesti hän liioittelee ja hyperbolisoi naiseen kohdistuvaa väkivaltaa, miesten sovinistisuutta ja naisten asemaa esimerkiksi työelämässä. Henkilöhahmot, eteenkin miehet ovat stereotypisoituja, tapahtumat ovat absurdeja ja väkivalta usein estottoman makaaberia.

Romaani koostuu monenlaisista eri tarinalinjoista sekä sivujuonista mutta keskeisimpinä hahmoina ovat jumalatar Afrodite sekä prostituoiduiksi ryhtyvät Milla ja Kalla. Afrodite on menettänyt rakastajansa Manalalle ja päättää lähteä hakemaan häntä takaisin elävien joukkoon. Epäonnisesti hän kuitenkin päätyy Helsinkiin kaupungin nimen harhaanjohtavan ensitavun ansiosta. Helsingissä hän ystävystyy Millan ja Kallan kanssa. Gustafsson pistää romaanissaan monet tutut ja tuntemattomatkin myytit päälaelleen. Kaikista tarinoista hän nostaa esiin nimenomaan naisen roolin ja sovittaa sen realistisen maailman kontekstiin. Hän ikään kuin vastaa tarinoillaan kysymykseen, miltä asiat oikeasti näyttäisivät, jos ne kuvattaisiin naisen näkökulmasta.


Koin Huorasadun kerronnan yksinkertaisuudessaan rasittavan naiiviksi ja pikkunokkelaksi. Kuitenkin Huorasatu on ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos. Liioitteluista ja stereotypioista huolimatta Gustafssonin jutuissa on myös kammottavalla tavalla ripaus todellisuutta. Vaikka päällisin puolin Gustafssonin teksti on viihteellisen ja hiomattoman oloista, sen rivien välistä käy ilmi, että kyseessä on hyvin älykäs, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti valveutunut teos. Puhumattakaan siitä, että Gustafssonilla on ilmiömäinen tietämys kaikista mahdollisista myyttisistä hahmoista. Itse jouduin lukemaan teosta älypuhelin kädessä, jotta voisin aina uuden myyttisen nimen ilmaantuessa tarkistaa, minkälaisesta hahmosta on oikeastaan kysymys. Kerrontatyylillään Gustafsson tuntuu ravistelevan lukijan käsityksiä siitä, miten vakavasti otettava naiskirjallisuus on kirjoitettu. Jopa romaanin kansiliepeessä oleva hemaiseva kuva  glamourblondiksi itseään kutsuvasta kirjailijasta tuntuu pilkkaavan lukijan mielikuvia siitä, miltä vakavasti otettavan naiskirjailijan pitäisi näyttää.

Gustafsson tuo yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme näkyväksi sellaisia asioita, jotka ovat jatkuvasti ympärillämme mutta joihin emme osaa enää kiinnittää huomiota. Kuinka esimerkiksi naisia, rakkautta ja seksiä representoidaan, kuinka niistä puhutaan, kirjoitetaan ja lauletaan ja miten se vaikuttaa siihen, kuinka me, sekä miehet että naiset, kohtelemme naisia ja naiseutta. Gustafsson ei kuitenkaan läväytä havaintojaan minkäänlaisena julistettuna totuutena lukijan eteen vaan antaa lukijalle myös mahdollisuuden oivaltaa ja huomata ne suoraa nenässä olleet asiat itse.

Hah, onnistuimme, Kostottaret riemuitsivat. Mutta mitä kummaa, Taivaan sukupuolijakauma ei silti tasaantunut. Nyt on itsereflektion paikka, Kostottaret totesivat. Mutta vika ei ollut heissä. Oli jälleen katsottava ihmistä. He ymmärsivät että kaikki naiset eivät halunneet tarjota toisilleen yhdistymistä ja avunantoa vaan kohtelivat toisiaan samoin kuin miehet kohtelivat heitä. Tällaista peliä, huusivat Kostottaret. He suuttuivat niin pahanpäiväisesti että rakensivat Helvettiin aivan oman sopen naisille, jotka eivät auta toisiaan. Siellä nämä luopiot saisivat kokonaisen ikuisuuden ajan kuunnella seksivitsejä, kärsiä rintojen tuijottamisesta, keittää kahvia ja haistella pieruja.”


-
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into, 2011)
Sivumäärä: 294

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Riikka Pulkkinen: Vieras


Riikka Pulkkisen kolmas romaani Vieras kertoo Maria -nimisestä papista, joka on ajautunut uskon kriisiin. Ihmisten pahuus tulee häntä lähelle, kun hänen uudelle ystävälleen, ulkomaalaistaustaiselle pikkutyttö Yasminalle, sattuu jotain pahaa. Maria lähtee henkisen kriisinsä saattelemana pakoon elämäänsä New Yorkiin. Siellä hän saa uudeksi kämppäkaverikseen tanssia opettavan Mélanien. Tanssin kautta Mélanie neuvoo Mariaa ottamaan elämän vastaan arkisena ja ruumiillisena ilman mitään isompaa tai erityistä henkistä merkitystä. Samalla Marian nykyisyys kietoutuu hänen menneisyyteensä, teinivuosien raskaaseen uskonnolliseen heräämiseen ja syöpään kuolleeseen äitiin.


En ole lukenut Riikka Pulkkisen aiempia teoksia Raja (2006) ja Totta (2010) mutta monet ystäväni ovat kritisoineet niitä liian läpinäkyvästä kikkailusta kerronnan kanssa. Pulkkinen on heidän mukaansa liiankin tietoinen kerronnan erilaisista konventioista ja käyttää niitä sumeilemattomasti hyväkseen. Huomasin saman ilmiön myös lukiessani Vieraasta kirjoitettuja blogitekstejä. Esimerkiksi Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni koki Pulkkisen aikaisemmat teokset pikkusivisteleviksi ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa toteaa ymmärtävänsä, jos Pulkkisen kielen kokee tekotaiteelliseksi. Toisaalta mielenkiintoista oli huomata, että molemmat kehuivat nyt Pulkkisen kirjoitustyyliä Vieraassa ja kokivat kirjailijan kehittyneen ilmaisussaan.
Itsekin tykästyin Vieraassa erityisesti Pulkkisen kieleen. Alkuun ajoittaiset siirtymät  proosakerronnasta runolliseen ilmaisuun aiheuttivat minussa ärsyyntyneen reaktion, mutta lukiessani pidemmälle huomasin muodonvaihdokselle löytyvän teoksen temaattiselta tasolta hyvät perustelut. Runomuotoiset kohdat pyrkivät kuvaamaan kirjan päähenkilön kokemusta, joka on lähtökohtaisesti kielen tavoittamattomissa. Kun Maria antautuu tanssin kautta ruumiillisuudelle ja liikkeelle, hän irtaantuu samalla elämänsä jatkuvasta selittämisestä ja merkityksellistämisestä. Marian liikkeen ja voimakkaan kokemuksen mukana Pulkkisen kieli valahtaa proosamuodosta kuin pakonomaisesti katkonaisempaan, kielen arkimerkityksiä syvempiä ulottuvuuksia kalastelevaan runomuotoon.
”Minä hyppään, hyppään, laahaudun niin kuin Mélanie tahtoo minun tekevän, nyt jos koskaan maailma lakoaa ja railosta kohoaa hetki, seinät lakoavat / minä kokoan / valon miten tahdon / tuota pikaa minusta on tulossa Hän / hänessä t u u l e e / hän antautuu / - -”
Tekstissä syntyy jännittävä ristiriita, kun kielen merkit pyrkivät ilmaisemaan jotain kokemusta, joka on niiden tavoittamattomissa. Teksti osoittaa kipeiden tunteiden ja kokemuksen vahvuuden ja  käsittelemisen vaikeuden juuri sillä, että kielikään ei tunnu kykenevän tavoittamaan siitä kaikkea:
”hän vain katosi / yhtenä hetkenä minä pidin häntä sylissä, hän mahtui siihen kokonaan: (              ) / - -”
Tyhjät sulkeet tuntuvat kuvaavan sitä, kuinka kokemukseen ei ole sanoja. Samalla ne karussa yksinkertaisuudessaan jollan tavoin tavoittavat sitä, miltä tyhjä syli tuntuu, kun siihen oikeasti pitäisi kuulua jotain.
Pulkkinen käsittelee uudessa romaanissaan hurjan määrän erilaisia teemoja: usko, uskonto, ihmisyys, uhrius, anoreksia, ruumiillisuus, henkisyys, pahuus ja toiseus. Siitä huolimatta teos pysyy hienosti koossa. Siitä mistä Pulkkinen kirjoittaa, hän kirjoittaa hyvin. Jopa tapahtumapaikkana oleva New York ei ole vain eksoottinen miljöö taustalla vaan elää kerronnassa mukana nousematta kuitenkaan liikaa tarinan keskiöön. Kerronnasta paistaa huolellisuus, minkä toki voi nähdä myös liian itsetarkoituksellisena. Itse koen, että Pulkkinen ottaa lukijansa huomioon eikä teetä tällä turhaa työtä. Pulkkinen käsittelee teoksessaan kuitenkin niin isoja teemoja, että hän pystyy vain raapaisemaan niistä pienen palasen, vihjailemaan, jättämään ilmaan kuvia ja ajatuksia, hyvin muodostettuja kysymyksiä.
Romaanin lukuisista teemoista ja ajatuksista pidin erityisesti siitä, kuinka toiseus eli tunne jostain vieraasta ja tuntemattomasta voi löytyä meistä itsestämme ja saada monia eri muotoja; kuinka oman ruumiinsa, juurensa, uskontonsa tai kulttuurinsa voi yhtäkkiä tuntea vieraaksi ja pelottavaksi. Pelko vierautta kohtaan on pelkoa omaa kokonaista itseään kohtaan. Kirjapiiri -ohjelmassa Pulkkinen kertoo mielenkiintoisesti myös romaaninsa uhri-teemasta ja uhriksi asettumisen houkuttelevuudesta.
-
Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava, 2012)
Sivumäärä: 299

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Roope Lipasti: Rajanaapuri


Kirjailija ja toimittaja Roope Lipasti kirjoittaa aivan loistavaa ja hulvatonta kolumnia Kotivinkkiin. Silloin tällöin kun kyseinen lehti eksyy käsiini, Lipastin kolumni on ehdottomasti ensimmäisenä lukulistallani. Lipasti kirjoittaa myös Pihalla -nimistä blogia Kotivinkin verkkosivuilla. Rajanaapuri on Lipastin ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, ja se oli myös ehdolla vuoden 2012 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Aikaisemmin Lipastilta on ilmestynyt useampia lastenkirjoja, joista itse olen lukenut dystooppisen kertomuksen Terveisin, Robinson Saarinen (2010). Kyseessä on mielestäni melko erikoinen lastenkirja, joka teki kaikessa haikeudessaan vaikutuksen. Aikaisemmat positiiviset Lipasti-kokemukseni saivat minut kiinnostumaan Rajanaapurista, joka osoittautui hilpeän ulkokuorensa alla yllättävän vakavamieliseksi romaaniksi.



Kansi: Elina Warsta / Kuva: Atena


Rajanaapurin kertojana on pedantti leskeytynyt valmistalomies, jonka talo ja piha ovat viimeistä piirtoa myöten siistit ja viimeistellyt. Toisin on naapurissa, jossa piharakennuksen katto saattaa hieman repsottaa ja pihaa koristavat kaikenlainen rakennusjäte ja romu. Naapuri on päättänyt aloittaa rantasauna-projektin, vaikka rantaakaan ei vielä ole. Toisaalta ainahan tontille voi kaivaa lammen. Kertoja ja naapuri ovat monella tapaa toistensa vastakohdat. Siinä missä kertoja on teoreettinen ajattelija, joka harkitsee usein pitkään ennen kuin toimii, naapuri on luova ongelmanratkaisija, joka kokeilee ensin ennen kuin ajattelee. Kertoja seurailee tiiviisti ja päätään pyöritellen naapurinsa rakennusprojektia ja kiinnostuu samassa hötäkässä naapurin vaimosta.

Rajanaapuri tarjoilee auliisti sitä, missä Lipasti on parhaimmillaan: simppeleitä ja koomisia havaintoja miehistä ja naisista, lapsista, perhe-elämästä ja maailmasta noin yleensä. Toisaalta Lipastin hilpeä ironia on omalla tavallaan jotenkin todella suomalaista ja voisin kuvitella sen myös ärsyttävän monia lukijoita. Itse en myöskään kuulu suoranaisesti Lipastin kohdeyleisöön. En ole perheellinen, enkä rakenna taloa tai mökkiä. Minulla ei ole edes omistusasuntoa ja naapureihinkin törmään ehkä pari kertaa kuussa. Tavallaan Lipastin kuvaama maailma on siis hyvin vieras, mutta tavallaan se on myös jotenkin kulttuurisesti hyvin tuttu. Ehkä jopa kliseinen. Jäin romaanin jälkeen pohtimaan, kokisinko tarinan koskettavammaksi, jos kuuluisin paremmin sen kohderyhmään.

Omasta näkökulmastani Rajanaapurin selvä ansio on sen monitasoinen kerronta. Vaikka romaanissa on minäkertoja ja siten lukija ei pääse kertojan tietoisen minän ulkopuolelle, kertoja asettuu teoksen kokonaisuudessa monesti ironiseen valoon. Lisäksi lukija alkaa vähitellen hahmottamaan kertojan päällisin puolin koomisten sanojen ja tekojen takaa hänen raskaan yksinäisyytensä ja surunsa. Koomisuudesta ja sen taustalla olevasta aidosta ja realistisesta elämästä syntyy teokseen hieno jännite.


-
Roope Lipasti: Rajanaapuri (Atena, 2012)
Sivumäärä: 231