keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Cormac McCarthy: Tie


Cormac McCarthy: Tie (WSOY 2009)
Alkuteos: The Road
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2006
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Sivumäärä: 238
-

Vielä muutama kuukausi sitten taisin kommentoida jotain Tiestä kirjoitettua blogitekstiä toteamalla, että tätä kirjaa en lue ikinä. Kirjasta tehty filmatisointi oli nimittäin yksi ahdistavimmista elokuvakokemuksistani ja tuli uniini asti. Romaanin lukeminen tuntui sen jälkeen itsetuhoisalta idealta. Toisin sitten kuitenkin kävi. Lukupiirissämme ehdotettiin Tietä luettavaksi enkä tohtinut vastustaa. Elokuvakokemuksesta alkoi olla jo aikaa, ja olen vähitellen alkanut ymmärtämään, että Cormac McCarthy on yksi tärkeimpiä nykykirjailijoitamme, joten päätin ottaa ”haasteen” vastaan.





Onko kaikki hyvin? hän kysyi. Poika nyökkäsi. Sitten he lähtivät kulkemaan pikitietä lyijynkarvaisessa valossa, tarpoivat tuhkassa, kumpikin toiselleen maailma kaikkinensa.

Tie on 1960-luvulta asti kirjoittaneen Cormac McCarthyn viimeisin teos ja voitti ilmestymisvuonnaan Pulitzer-palkinnon. Romaani on post-apokalyptinen tarina nimeä vailla olevasta miehestä ja pojasta, jotka vaeltavat ostoskärryjen kanssa keskellä tuhkaksi palanutta maailmaa. Ruoka on loppunut ja harvat henkiin jääneet ovat kääntyneet toisiaan vastaan. Tuho on totaalinen: Menneisyys on enää tyhjiin ryöstettyjä supermarketteja, keskelle tietä hiiltyneitä ruumiita ja pystyyn lahoavia puita. Tulevaisuus katoaa tihenevään harmauteen. Mies ja poika ovat matkalla, mutta ihmettelen lukiessani, mihin he voisivat mennä, kun koko maailma on vailla toivoa. Määränpäällä ei ole kuitenkaan enää merkitystä. Kun aika on maailmasta pysähtynyt, vain liikkuminen on enää elämistä. Miehen ja pojan todellisuudessa ei ole enää ajan kulkua vaan ainoa kiinnekohta elämässä on tuntemattomaan määränpäähän vääjäämättömästi etenevä tie.

Pelkäsin, että Tie olisi luettuna vielä monin verroin ahdistavampi ja raaempi tarina kuin elokuvan kautta koettuna. Romaanin tunnelma oli kuitenkin elokuvaan verraten huomattavasti hienovaraisempi ja monisyisempi. Elokuvissa tunnelman luonti on parhaimmillaan järisyttävän voimakasta, mutta toisaalta se saattaa hukuttaa helposti alleen tarinan pienemmät nyanssit. Tien filmatisoinnissa korostui lohduttomuus, pelko, ihmisen kaikkinainen pahuus ja maailman totaalinen menetys. Siihen verrattuna Cormac McCarthyn Tie oli hämmästyttävän humaani, lohdullinen, jopa kaunis.

McCarthylle ominainen riisuttu ja tiivis kerronta välittää osuvasti maailmantuhon tylyä brutaaliutta. Niukoista sanoista ja lakonisesta toteavuudesta nousee esiin maailman mykkyys, pimeys, elämän ja olemisen hidas hiipuminen. Miehen ja pojan niukat repliikit riviväleillä erotettuna suorastaan kaikuvat maailman tyhjyydessä. Myös romaanin lukuisat symbolit ja metaforat erottuvat paljaina kerronnan minimaalisuudesta ja ovat merkityksistä painavia. Tulen symboliin kitetytyy yksi romaanin hahmojen keskeisin problematiikka: pystyvätkö he pitämään ihmisyydestään kiinni vai menettävätkö he sen vielä ennen loppua muun maailman mukana? Mies vakuuttelee pojalleen useita kertoja, että he kuuluvat niihin harvoihin hyviin ihmisiin, joita maailmassa on vielä jäljellä, sillä he kantavat tulta. Tulella tuntuu kuitenkin romaanin todellisuudessa olevan kaksi merkitystä: yhtäältä se on tuhon ja kuoleman lähettiläs ja toisaalta sivistyneen ihmiskunnan hiipuva liekki. Miehen ja pojan kantama tuli voi viitata yhtä lailla pojassa eli pienessä lapsessa elävään synnynnäiseen viattomuuteen ja hyvyyteen kuin miehen taskussa olevaan pistooliin.

Pojan rooli maailman tuhon ja pahuuden vastavoimana tekee Tien lohduttomuudesta helpomman kestää ja se korostuukin kirjan sivuilla huomattavasti voimakkaammin kuin romaanin filmatisoinnissa. Pojan tekeminen juuri viattomuuden ja inihmillisyyden kuvaksi on McCarthylta armollinen teko, sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kuvata maailmanlopun keskelle syntyneen lapsen viidakon lakien herraksi; siksi eläimeksi, joka ihminen on ollut ennen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Vaikka McCarthy tarjoilee päähenkilöissään auliisti hyvyyttä ja liikuttavaa inhimillistä taistelua, ei hän toisaalta jätä sivaltamatta myös heitä ihmisen kurjuudella ja hölmöydellä. Voisi näet kuvitella, että selviytyessään maailmanlopusta niinkin pitkälle mies ja poika olisivat erityisen taitavia eloon jäämisen taistelussa, resurssien hyödyntämisessä ja uhilta piiloutumisessa. Todellisuudessa heidän elämänsä on kuitenkin säälittävää hiuskarvan varassa sinnittelyä. Heidän hyvyytensä ja liikuttavuutensa lomassa on myös toinen kuva. Se on vähemmän mairitteleva nykyisen kulutuskulttuurimme irvikuva: ostoskärryjä maailman loppun asti työntävä ihminen, joka ei lopulta osaa syödä kuin joko entisen maailman tähteitä tai itseään.

Maskit kasvoilla ja suojalasit päässä he istuivat rääsyissään tienpuolessa kuin tuhon omaksi joutunneet lentäjät. Työntökärryt täynnä lumppuja. Vetivät vaunuja ja rattaita. Silmät kirkkaina kallossa. Pengerteillä hoiperteli ihimisen kuoria uskoa vailla kuin kuin kiertolaisia kuumeen maassa. Kaiken hauraus oli viimein paljastunut.

Tie muissa blogeissa: Maailmankirjat, Kaiken voi lukea, Morren maailma, Kirjamielellä, Kirjaston kummitus, Eniten minua kiinnostaa tie, Satun luetut

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kolme inspiroivaa blogia

Kirjablogien keskuudessa on kiertänyt aivan ihana haaste, jonka tarkoituksena on nimetä kolme itseään inspiroivaa blogia. Minulle oli valtava kunnia, että Reader, why did I marry him -blogin Omppu valitsi bogini omiin inspiraation kohteisiinsa. Ihailen suunnattomasti Ompun kirjoituksia, joissa on usein spontaania vallattomuutta ja kuitenkin kaikki sanat ja huomiot tuntuvat tarkkaan punnituilta. Omppu myös tekee lukemistaan kirjoista hienoja tulkintoja ja hänen ansiostaan olen alkanut harkita parempaa perehtymistä Foucault'hon.

Omppu kirjoitti blogistani seuraavasti:

Sabinan knallissa minua viehätyttää Essielinan analyyttisyys. Hän kirjoittaa kantaen mukanaan kirjallisuutta ja sen perinteitä. Essielinan analyysit ovat tyylikkäitä ja ne kertovat syvästä kirjallisuuden tuntemuksesta. Myös blogin nimi on todella mainio - se heittää lukijansa suoraan kunderalaiseen maailmanmenoon.

Essielinan blogi tarjoaa mitä mainioimmat puitteet kunnon kirjalliselle keskustelulle ja se haastaa lukijansa pohtimaan.

On mukavaa kuulla, että blogini vahvuuksiksi tunnistetaan ne jutut, joihin itsekin olen halunnut panostaa. Opiskelu- ja työkiireet ovat viime aikoina syöneet hieman energioitani, joten bloggaamiselle on ollut välillä vaikeaa löytää aikaa. Ompun sanat ovat ihanan kannustavia ja osuivat juuri oikeaan hetkeen.





Seuraan Bloglovin'in kautta aktiivisesti noin sataa kirjablogia, joten voitte uskoa, että inspiraation lähteitä on reilusti enemmän kuin kolme. Omaa bloggaamistani ja sen aloittamista ovat innoittaneet muun muassa sellaiset kirjablogihelmet kuin Tea with Anna Karenina, Lumiomena, La petite lectrice ja Lukuisa. Sittemmin olen törmännyt moniin loistaviin kirjablogeihin kuten myös mieleenpainuviin yksittäisiin postauksiin. Viime ajoilta on pakko mainita esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan kirjoittama teksti David Cronenbergin Syöpäläisistä. Näiden lisäksi haluan kuitenkin nostaa erityisesti esiin myös seuraavat kolme kirjablogia:

Juha Makkosen Nipvet-blogissa törmään usein mielenkiintoisiin teoksiin, joista en ole kuullut koskaan aiemmin. Makkonen ei kulje kirjatrendien perässä eikä hänen esittelemistä kirjoista ole ilmestynyt kymmeniä muitakin blogitekstejä. Makkosen kirja-arvioista paistaa laaja historiantuntemus, ja pidän erityisesti hänen tavastaan kytkeä lukemansa teokset historialliseen kontekstiinsa. Ihailen hänen armeliasta tapaansa säästää lukijaa ja taitoaan tiivistää kirja-arviot muutamaan mielenkiintoiseen huomioon ja tulkintaan. Aina yhtä ilahduttavaa on myös hänen teksteissään ajoittain pilkahteleva älykäs huumori ja itseironia. Lisäksi Nipvet-blogissa voi aina helposti virittää mielenkiintoisen keskustelun esimerkiksi kirjallisuudesta tai bloggaamisesta.

Ullan luetut kirjat 
Löysin Ullan luetut kirjat blogosfääristä vasta viime kesänä, mutta olin jo muutamassa viikossa täysin myyty. Ulla lukee hurjan monipuolisesti ja erityisen ihailtavaa on hänen rohkeutensa tarttua selvästi haastaviinkin kirjoihin ja nostaa niistä esiin mielenkiintoisia tulkintoja ja huomioita. Ullan näkemykset lukemistaan teoksista ovat aina hyvin perusteltuja, pitkälle pohdittuja ja napakasti esitettyjä. Ulla on kirjavalinnoissaan tinkimätön ja moni hänen lukemansa kirja on päätynyt omallekin lukulistalleni.

Orfeuksen kääntöpiiri 
Suvin Orfeuksen kääntöpiiri on elegantti blogi, joka erottuu muista blogeista omintakeisuudellaan ja Suvin tyylikkäällä ja tinkimättömällä kirjamaulla. Suvin blogissa on historiallisten aikojen, synkän lumoavien tarinoiden ja unohdettujen klassikoiden luoma kiehtova tunnelma. Suvin blogi on sitä, mitä kirjablogit parhaimmillaan: persoonallinen äänenpaino yhdistettynä asiatuntevaan arviointiin. 

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kate Atkinson: Elämä elämältä


Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts&Söderströms 2014)
Alkuteos: Life after life
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2013
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Sivumäärä: 595
-

Vuonna 1910 Ursula Todd syntyy napanuora kaulansa ympärillä. Lääkäri ei ehdi lumimyrskyn vuoksi ajoissa paikalle ja pieni Ursula kuolee. Tarina alkaa uudelleen. Lääkäri ehtii paikalle ja Ursula selviää. Elämästä tulee loputon taistelu kuolemaa vastaan. Kun pimeys lankeaa, elämä alkaa jälleen uudestaan. Kate Atkinson kertoo lukuisia eri versioita Ursulan elämästä. Joissakin Ursulan elämää jää lyhyeksi, ei ehdi kunnolla alkaakaan. Toisissa hän kasvaa aikuiseksi, rakastuu, mutta ei pääse naimisiin tai pääsee namisiin, mutta saa pettyä. Kohtalo on sinnikäs. Niin monta mahdollisuutta päästä hengestään. Vuodet vierivät kohti toista maailmansotaa. Menetys on väistämätöntä myös Ursulan perheelle. Olisiko parempi vain kuolla lopullisesti pommikellarissa, antaa pimeyden tulla? Vai voisiko yrittää muuttaa koko maailmanhistorian suuntaa, elää vielä kerran uudestaan, tällä kertaa Saksassa ja tutustua paremmin erääseen Eva Brauniin?

”Mutta eihän kukaan tiedä, mitä tuleman pitää. Ja olisihan kaikki voinut mennä samalla tavalla, olipa mukana kveekareita tai ei. Hänet olisi ehkä pitänyt tappaa eikä vain kidnapata. Pystyisitkö sinä siihen? Pystyisitkö tappamaan vauvan? Aseella? Tai paljain käsin, jos sinulla ei olisi asetta? Kylmäverisesti.”




Kate Atkinsonin Elämä elämältä on ihmeellinen lukukokemus. Siinä kiteytyy kirjallisuuden ylivertaisuus elämän ja inhimillisen kokemisen peilinä. Romaanin todellisuus henkilöhahmoineen on elävä ja liikuttava. 1900-luvun alun brittiläinen maaseutu ja keskiluokkaisen elämäntavan herkkä idylli ovat kauniita, mutta kätkevät varjoihinsa myös paljon salaisuuksia. Henkilöhahmojen peitellyt tunteet tulevat välähdyksenomaisesti esiin heidän valinnoissaan ja teoissaan. Elämä on yhtälailla toiveikasta kuin se on armotonta. Ja kuitenkin niin paljon kuin Atkinsonin maailma rakenteeltaan, historialtaan ja olemukseltaan muistuttaakin meidän maailmaamme, se kuitenkin antaa meidän kokea jotain, mitä emme voi tässä todellisuudessa kokea. Mitä jos saisimme yrittää uudelleen? Mitä jos saisimme elää elämämme uudelleen, mitä tekisimme toisin? Tekisimmekö toisenlaisia valintoja? Pelastaisimmeko vain itsemme vai ehkä koko maailman? Elämä elämältä johdattaa lukijansa mahdollisiin maailmoihin, lukuisiin rinnakkaistodellisuuksiin, toteutumattomiin toiveisiin ja pelkoihin; tilanteisiin, jotka olisivat voineet tapahtua, mutta eivät tapahtuneet.

Vaikka Atkinsonin romaanin rakenne on kokeileva, kirjaa on ilahduttavan vaivatonta lukea. Atkinsonin kerrontatyyli on valloittavan lukuromaanimaista ja ylevää. Toisteisuus on kerronnan tehokeino, mutta rakenteensa puolesta romaani ei toista itseään. Kaikkia versioita Ursulan elämästä ei kerrota alusta loppuun vaan eri tarinalinjat kerrostuvat toinen toisensa päälle ja lomaan. Kun Ursulan uusi elämä alkaa, se ei pyyhi aikaisempaa elämää kokonaan pois, vaan rakentuu aikaisemman pohjalle. Jotkut versiot lähtevät rohkeastikin sivuraiteille, kun taas toiset tekevät aikaisempiin tapahtumiin vain hienovaraisia muutoksia. Vaikka Ursulan mahdollisuudet tuntuvat loputtomilta, hänen elämässään on myös joitain vakioita, jotka pitävät sinnikkäästi kiinni osastaan hänen tarinassaan. On kettuja, elämänsä tympeään sovinnaisuuteen alistunut äiti, ulkopuolisuuden tunne ja rakkauden mahdottomuus. Ne ilmentävät kohtalon itsepintaisuutta ja ihmisen tahdon hentoutta sen edessä. Pienet toistuvat yksityiskohdat kytkevät Ursulan eri elämät yhteen ja mudostavat tarinaan tuttuja kiinnekohtia.

Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kuiski. Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettä yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa.

Kate Atkinsonin romaani nostaa esiin ajatuksen, että sisällämme saattaisi piileskellä toteutunutta elämäämme paljon moninaisempi elämä potentiaalisina valintoina ja tapahtumina. Kaikki Ursulan vaihtoehtoiset elämät ovat yhtä mahdollisia ja siten olennainen osa häntä. Keskellä Lontoon pommituksia hänessä uinuu se Ursula, joka olisi voinut muuttaa Saksaan ja kohdata pommitukset vastapuolella Berliinissä. Mahdollisuuksien tiedostaminen paljastaa elämän haurauden ja ihmisen avuttomuuden kohtalon edessä. Vaikka yrittäisimme, kuinka monta kertaa uudestaan ja uudestaan elämänkaari on aina samanlainen: alussa on viattoman lapsen optimismi, kunnes menetyksestä ja vastoinkäymisistä tulee väistämättömiä. Lopussa elämällä ei ole muut tarjottavanaan kuin kuolema. Loppua kohden aloin tuntea syvää murhetta Ursulaa kohtaan: kuinka uuvuttavaa elää uudestaan ja uudestaan. Täydellisimmänkin elämän toistaminen kerta toisensa jälkeen alkaa tuntua loputtomalta painajaiselta. Väistämättömästä pimeydestä tulee lopulta uskollinen ja aina yhtä armollinen ystävä.

Elämä elämältä muissa blogeissa: Ps. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet, Sinisen linnan kirjasto, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Le Masque Rouge, , Luetut lukemattomat, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket, Le petite lectrice, Mustikkakummun Anna

maanantai 3. marraskuuta 2014

Annika Idström: Luonnollinen ravinto


Annika Idström: Luonnollinen ravinto (WSOY 1994)
Sivumäärä: 179
-

Te näytätte kalpealta ja siltä kuin te pelkäisitte jotakin. Mutta se on turhaa, ei teidän tarvitse pelätä, hyvä kansanedustaja. Ei teitä syödä, ei heti ainakaan. Ja kenties ei myöhemminkään ellei vaimonne tai joku muu sitä halua.

Mies tapaa ravintolassa nuoren naisen, joka tekee opinnäytetyötä rakkaudesta. Nainen haluaa haastatella miestä, tunnettua kansanedustajaa, tutkimustaan varten. Mies tuntee vetoa naiseen, seksuaalinen jännite on ainakin hänen puoleltaan voimakas. He keskustelevat, kunnes ravintola menee kiinni. Mies pyytää naista ulos kävelylle, mutta nainen katoaa keittiöön ja tuo mukanaan diaprojektorin, jolla hän alkaa esitellä miehelle kuvia rakkauden riuduttamista, onnettomista ja puolikuolleista naisista. He kaikki ovat joskus rakastaneet miestä, tai niin ainakin nuori nainen väittää. Mies ei muista naisia, ei ainakaan kaikkia heistä. Häntä alkaa kaduttamaan flirttailu nuoren naisen kanssa ja hän toivoisi olevansa kotona vaimonsa luona. Nuori nainen kertoo, että miehen vaimo on liittynyt erääseen Järjestöön, jossa rakkaudessa pettyneet naiset ovat alkaneet valmistaa aterioita miehistään.

Kuulostaako makaaberilta? Annika Idströmin Luonnollinen ravinto käsittelee outoa ja raakaa aihettaan hämmentävällä tyylikkyydellä ja luontevuudella. Makaaberi kääntyykin hienostuneisuudeksi, raakuus älykkyydeksi ja omituinen kiehtovaksi. Romaanin asetelmat ja tilanteet ovat kärjistetyn allegorisia ja suorastaan osoittelevat feministisiä ja psykoanalyyttisiä teorioita. Yksityiskohdat ovat herkullisen kiehtovia ja mielikuvitusta stimuloivia. Toisaalta Luonnollinen ravinto on myös haastava kirja. Se kurkottelee monille tasoille, vihjailee symbolisista yhteyksistä eikä päästä lukijaansa vähällä. Vaikka teoksessa on hankalan, mutta tulkinnallisesti hedelmällisen romaanin ainekset, tarina ei ole täysin ehjä ja eteenkin romaanin loppupuolella kirjailija on päätynyt juonen kannalta hämmästyttävän kömpelöön ratkaisuun.
80-luvulla yleiseen tietoisuuteen noussut Annika Idström kirjoitti epäsovinnaisia, ihmisessä olevan pahuuden, kärsimyksen ja ahdistuksen tarkasteluun keskittyviä romaaneja. Luonnollinen ravinto on ensimmäinen lukemani romaani Idströmiltä. Se jäi vuonna 2011 kuolleen Idströmin viimeiseksi teokseksi ja edustaa seksuaalisuuden, kärsimyksen ja kannibalismin teemoillaan kirjailijan rankkaa ja armotonta tyyliä. Vaikka Luonnollinen ravinto ei kokonaisuutena vakuuttanut minua aivan täysin, siitä löytyy hurjasti kiehtovia aineksia, joiden ansiosta kirjailijan ehkä tunnetuin romaani Veljeni Sebastian (1985) ansaitsee paikan lukulistallani.




Luonnollinen ravinto on ilmeisen feministinen teos ja nostaa tulkinnan keskiöön sukupuolten väliset valtasuhteet. Romaani houkuttelee tulkitsemaan miehen ja naisen suhdetta subjektin ja objektin asemien välisenä pelinä. Sinällään Luonnollinen ravinto vaikuttaakin aluksi melko perinteiseltä feministiseltä tarinalta jossa nainen kasvaa halun kohteesta, objektin asemastaan, itsenäiseksi subjektiksi ja saavuttaa siten emansipaation. Romaanin alussa nainen, nuori opiskelijatyttö, näytetäänkin miehen silmin, seksuaalisen halun kohteena ja objektina. Diaprojektorilla esitettyjen kuvien kärsineet naiset ovat hekin Beauvoirilaisen Toiseuden perikuvia: miehisestä rakkaudesta riippuvaisia olentoja, jotka riutuvat ja lakkaavat olemasta ilman katsojaansa ja määrittelijäänsä. Seuraavaksi lukijalle vihjaillaan kuitenkin naisten vastarinnasta, vahvemmasta naiseudesta, jossa nainen ottaa väkivaltaisen, mutta hienostuneesti toteutetun teon kautta oman subjektiutensa haltuun, syömällä miehen. Tässä kohtaa romaanin allegoria saa psykoanalyyttisiä ulottuvuuksia. Syöminen rinnastuu aistillisena ja nautinnollisena tekona seksiin ja ikään kuin kääntää ylosalaisin perinteisen patriarkaalisen asetelman yhdynnästä, jossa mies tunkeutuu (väkivaltaisesti) naiseen. Tällä kertaa nainen ottaakin väkivaltaisesti miehen sisälleen.

Perinteisenä emansipaatiotarinana tarkasteltuna Idströmin teos olisi kuitenkin auttamattoman yllätyksetön. Allegoriset tasot ovat ilmiselviä ja Toiseuden ja emansipaation teemat puhki kaluttuja. Onneksi romaani antaa kuitenkin mahdollisuuden edetä tulkinnassa hieman pidemmälle. Naisen emansipaatioon pyrkivänä tekona miehen syöminen tuntuu romanissa liian epätoivoiselta teolta ilmentääkseen todellista riippumattomaksi tulemista. Teko on pikemminkin kuin jatkumo naisten omistautuvalle ja pakkomielteiselle rakkaudelle. Luonnollisessa ravinnossa naisten syömistä ei kuvata sinällään väkivaltaiseksi tai tuhoamiseen pyrkiväksi teoksi. Raaka-aineeseen, miehen lihaan, suhtaudutaan arvostaen. Se valmistetaan huolella ja nautitaan harkiten. Järjestön jäsenet joutuvat käymään jopa eräänlaisen initiaatioprosessin ennen kuin heidät katsotaan olevan valmiita tähän erityiseen ateriointiin. Mielenkiintoista romaanin asetelmassa on myös se, etteivät Järjestön naiset näytä pitävän aterioinnin mahdollistavaa tekoa, miehen murhaamista, erityisen dramaattisena tai peruuttamattomana tapahtumana. Miehen uhraus on ehkä valitettava, mutta ei lopullinen. Sen sijaan, että lakkaisi olemasta, mies ikään kuin vain muuttaa muotoaan.

Esseekokoelmassaan Musta aurinko: masennus ja melankolia filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva (2010, 91–92) kuvaa unissa ja mielikuvissa ilmenevää ihmissyöntiä masentuneen ihmisen epätoivoisena tekona sulauttaa läheinen ihminen – Kristevan kuvaamassa tapauksessa äiti – itseensä, koska ei pysty kohtaamaan henkilöä erillisenä yksilönä. Masentunut ihminen siis kokee olevansa vaillinainen ja että häneltä puuttuu jotain ilman tuota toista henkilöä sisällään. Myös Luonnollisessa ravinnossa ihmissyönti voidaan nähdä rakkaudesta murtuneiden naisten epätoivoisena tekona sitoa mies lopullisesti osaksi itseä, varmistaa, ettei menetystä tulee enää tapahtumaan. Emansipaatio epäonnistuu. Naisesta ei tule itsenäistä ja riippumatonta omilla ehdoillaan vaan hän yksinkertaisesti sulauttaa määrittelijänsä itseensä.

Emansipaation sijaan naisen kohtaloksi muodostuukin miehen ja naisen patriarkaalisen asetelman purkaminen miehen kautta. Romaanin asetelmat saavat nimittäin kiehtovan käänteen kuin kasvissyöjäksi ilmoittautunut opiskelijatyttö tarjoaakin itsensä kansanedustajan syötäväksi. Järjestön naisten toiminnalle päinvastainen teko tuntuu edustavan itsekkään intohimoisen rakkauden vastakohtaa, altruistisen rakkauden uhrausta. Miehelle se ei kuitenkaan näyttäydykään lahjana vaan syöksee koko tämän olemassaolon perustan kriisiin. Siinä missä miehen ottaminen osaksi itseään merkitsee naiselle näennäistä riippumattomuuden tunnetta, miehelle naisen eli objektin syöminen merkitseekin oman subjektiuden tuhoamista. Subjekti vaatii lähtökohtaisesti objektin, kohteen, jonka suhteen sen subjektius rakentuu. Miehelle naisen sulauttaminen itseensä on itsetuhoinen teko. Syötyään opiskelijatytöstä valmistetun aterian, kansanedustaja ajautuukin henkiseen epätasapainoon, kokee tulleensa hulluksi ja kaipaa opiskelijatyttöään pakonomaisesti. Hän on menettänyt halunsa kohteen ja vajoaa apatiaan.

Idström olisi voinut hyvin jättää teoksensa vaille lopullisia ratkaisuja. Järjestön salamyhkäisyys, nuoren opiskelijatytön katoaminen ja miehen identiteetin hajoaminen olisivat jättäneet lukijalle sopivasti avonaisia tulkintauomia ja luoneet teoksen ympärille jännittävän mystisen tunnelman. Idströmin on kuitenkin jostain syystä käytettävä teoksen loppupuolella hyvin kömpelöä kerrontakuviota, jossa tapahtumat selvitetään lukijalle ymmärrettäviksi ja koko tunnelma vesitetään tympeällä selittelyllä. Lopun aiheuttama pettymys tuo romaanin muuten niin kiehtoviin asetelmiin negatiivisen varjon. 

perjantai 24. lokakuuta 2014

Fjodor Dostojevski: Idiootti

Fjodor Dostojevski: Idiootti (WSOY 2006)
Alkuteos: Идиот
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1868
Suomentaja: Juhani Konkka, suomennoksen tarkastanut Vappu Orlov
Sivumäärä: 715
-

Kulkekaa meidän ohitsemme ja antakaa meidän onnemme meille anteeksi.

Maailmankirjallisuuden suuriin ja mahtaviin on mielestäni aina syytä valmistautua huolella. Täytyy olla tahtotilaa, hieman taustatietoa siitä, mihin on ryhtymässä, ja lisäksi käden ulottuvilla aina jokin varmasti viihdyttävä vaihtoehtoteos, jotta ei synny tilannetta, jossa järkälemäistä klassikkoa luetaan väkisin silmät tihrussa ja aivot autopilotilla. Näillä eväillä luin myös ensimmäisen Dostojevskini ja yllätyin iloisesti. Idiootti on varsin vangitseva ihmisyyden moraalista rappiota puiva tarina sijoitettuna 1800-luvun venäläisten seurapiirien ja avioliittojuonien kontekstiin.




Idiootin päähenkilönä on ideaalisen hyvä ja toisten ihmisten puolesta auliisti uhrautuva ruhtinas Myškin, joka ajautuu keskelle moraalisesti rappeutunutta pietarilaista seurapiiriä. Romaanin alussa rahaton ja epilepsiaa sairastava ruhtinas saapuu Pietariin vietettyään viimeiset neljä vuotta sveitsiläisessä parantolassa. Rajoittuneissa olosuhteissa kasvanut Myškin on luonteenlaadultaan naiivi ja vilpitön, minkä vuoksi hänen seuralaisensa erehtyvät usein tulkitsemaan hänet myös yksinkertaiseksi ja nimittävät hänet ”idiootiksi”. Epäitsekkäällä olemuksellaan Myškin kuitenkin saavuttaa ystäviä Pietarin seurapiiristä ja tapaa pian myös tarinan femme fatalen, langenneen naisen Nastasja Filippovnan. Nainen herättää Myškinissä myötätuntoa ja pian Myškin tulee omaksikin yllätyksekseen sekaantuneeksi Nastasja Filippovnan ja tämän lähipiirin avioliittojuoniin. Keskeisiksi hahmoiksi romaanissa nousee myös kenraali Jepantšinin perhe, jonka nuorin ja kaunein tytär Aglaja Ivanovna niin ikään saa ruhtinaan tunteet ailahtelemaan. Ruhtinas Myškinin vilpittömyys joutuu törmäyskurssille muiden henkilöhahmojen valheellisuuden kanssa ja romaanin jännite rakentuu lopulta sen varaan, mitkä ovat kunkin henkilöhahmon todelliset tarkoitusperät ja mille arvoille ja motiiveille he ratkisuissaan lopulta antautuvat.

Idiootin ihmiskuva on varsin pessimistinen ja heijastaa aikansa moraalista rappiota ja uskonnollisuuden heikentymistä. Idiootin henkilöhahmot toimivat laskelmoidusti taloudellisia etuja ja sosiaalista asemaa tavoitellen. Oman edun maksimointi noudattaa vallitsevaa logiikkaa ja kaikenlainen muu toiminta olisikin kummallista ja järjetöntä. Myškinin näennäinen yksinkertaisuus pohjautuukin ennen kaikkea sille, että hänen hyväsydämisyytensä arvioidaan sinisilmäisyydeksi ja hölmöydeksi. Ei ole epäilystäkään, etteikö Dostojevski näkisi kuitenkin moraalisen alennuksen lopulta syöksevän ihmiskunnan tuhoon. Yhdessä kirjan erikoisimmista kohtauksista hän laittaa lakimies Lebedevin julistamaan ilmestyskirjaa juopottelevalle intellektuellien ja virkamiesten seurueelle:

– – minä haastan teidän kaikki ateistit: millä te pelastatte maailman ja mistä te löydätte sille oikean tien, te tieteen, teollisuuden, yhdistysten, palkkatyön ynnä muut miehet? Miten sen teette? Lutollako? Mitä on luotto? Mihin luotto teidät vie?

Surullisinta Idiootissa on kuitenkin se, että sen ihmiskuvaus on hämmästyttävästi aikamme ytimessä: omien taloudellisten etujen tavoittelu muiden kustannuksella, välinpitämättömyys heikommasta, tarve ylläpitää sosiaalisesti hyväksyttyä julkisivua sekä vankka usko siihen, että materiaalinen rikkaus on keskeisin tavoiteltava asia elämässä. Dostojevski oli vielä autuaan tietämätön uusliberalismista, mutta osasi kyynisesti ounastella, ettei ihmiskunnan suunta olisi ainakaan kohti parempaa. Myškinin rooli muiden henkilöhahmojen elämässä on lohduton. Myškinin hyvyydestä ei tule esimerkkiä muille eikä hän kannusta muita vastaaviin, epäitsekkäisiin tekoihin. Päinvastoin hän muodostaa vahvan kontrastin muihin henkilöhahmoihin ja nostaa esiin heidän perimmäisen kataluutensa ja itsekkyytensä. Myškinin hyväuskoisuus houkuttelee ovelat käyttämään häntä hyväkseen ja hänen vilpittömyytensä paljastaa näennäisen ja laskelmoidun hyväntahtoisuuden.

Vaikka Idiootti on mielenkiintoinen tarina ihmisyydestä ja modernisoituvasta yhteiskunnasta, se kärsii hieman vuolaudesta ja epätasapainoisuudesta. Romaani jakautuu neljään osaan, joista ensimmäinen sijoittuu vain yhteen päivään. Tuon päivän aikana Myškin saapuu Pietariin ja tutustuu romaanin keskeisimpiin henkilöhahmoihin. Ensimmäinen osa muodostaa henkilöhahmojen esittelyineen kiehtovan alkuasetelman ja on selvästi romaanin vangitsevin osa. Toisen ja kolmannen osan aikana kerronta harhailee henkilöhahmojen jännittyneissä ihmissuhteissa ja alleviivaa ihmisyyden ja kulttuurin alennusta. Vaikka jotkut yksittäiset kohtaukset kiteyttävät hienosti romaanin teemoja, teoksen juoni kärsii intensiivisyyden puutteesta. Kärsivällinen lukija palkitaan kuitenkin onneksi neljännen osan viime metreillä mystisellä ja jännittävällä huipennuksella.

Idiootti muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja (WSOY 2014)
Alkuteos: Sommarboken
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1972
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Sivumäärä: 135
-

Luin Tove Janssonin Kesäkirjan jo heinä-elokuussa, mutta kirja jäi bloggausjonoon roikkumaan, ja kirjoittaminen siitä osoittautui haastavaksi. Kesäkirja on yksi ehdottomia suosikkejani Tove Janssonin tuotannosta. Sen lumoavuus ei kuitenkaan perustu oivaltavalle tarinalle, monitulkintaisuudelle, hienoille kerrontakuvioille, tai tärkeälle yhteiskunnalliselle aiheelle. Kesäkirja pakenee analyysiyrityksiäni. Tuntuisi hömöltä tiivistää teokselle jokin teema tai idea, ei siksi, ettei sillä niitä olisi, vaan siksi, ettei mikään niistä kuvaa Kesäkirjan todellista ydintä, sitä taianomaista läsnäoloa, joka välittyy kirjan jokaiselta sivulta.



Kesäkirja kertoo pienestä Sophia -nimisestä tytöstä ja tämän isästä ja isoäidistä, jotka viettävät kesiään Suomenlahden saarella. Isä on lähes aina poissa, jossain toisaalla tekemässä töitä, mutta Sophia ja isoäiti käyvät retkillä ja keskustelevat luonnosta, ihmisistä ja elämästä. Sophian ja isoäidin ystävyys on aitoa kiintymystä, johon kuuluu nauru, kinastelu ja kiukunpuuskat. Sophia ei ole yhtä pienen tytön herttaisuutta niin kuin ei isoäitikään ole pullantuoksua ja tuutulauluja. Vanha voi joskus olla nuori ja nuori vanha. Isoäidissä on lapsuuden riehakkuutta ja uhmaa, Sophiassa vanhan ihmisen viisautta. Heidän vilpitön inhimillisyytensä on kuin synninpäästö; kaikki on kaunista sellaisena kuin se on.

Helvettiä hän ei tekisi koskaan, mitään niin tyhmää hän ei ikinä keksisi tehdä.
Onpa tehnyt.
Eikä ole.
Onpas! Ison, valtavan helvetin!
Isoäiti nousi ihan liian äkkiä, sillä hän oli vihainen, koko laidunhaka kääntyi ympäri ja hän oli vähällä horjahtaa kumoon. Hän odotti hetken ja sanoi: Sophia. Tässä asiassa ei ole yhtään mitään riitelemistä. Kai sinä käsität, että elämä on tarpeeksi vaivalloista jo muutenkin, ettei tarvitse siitä vielä rangaistakin jälkeenpäin. Lohdutusta ihmisen pitää saada, siinähän on koko idea.

Saaristo on Kesäkirjassa mielentila. Se on luonnon ja elämän ailahtelevuudelle antautumista, verkkaista kulkemista, hidasta kasvua ja vetäytymistä yksikseen. Teoksen henkilöt sekä luonto tulevat kirjassa ihmeellisellä tavalla läsnäoleviksi. Kertoja ei kerro, hän näyttää. Pauhaava meri on levoton tunne lukijan sydänalassa ja Sophian ja isoäidin puhe on ihan tässä, ilman lainausmerkkejä, ilman välittäjää. Kesäkirja ei oikeastaan vaadi analyysia tai tulkintaa, riittää kuin tuntee ja elää mukana.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2011
Suomentaja: Ilona Nykyri
Sivumäärä: 200
-

On kesä vuonna 1990 ja DDR luhistuu. 16-vuotias Maria oleskelee poikaystävänsä Johanneksen perheen, Brendelien, maatilalla Itä-Saksan maaseudulla. Länsi, luvattu maa, on tullut hetkessä lähelle ja tavoitettavaksi. Marian ja Johanneksen kaltaisten nuorten mahdollisuudet aukeavat aivan uudella tavalla. ”Me voidaan nyt mennä mihin vain, rajaa ei enää ole”, Johannes ilakoi Marialle. ”– – meidän elämästä tulee ihan toisenlainen kuin me ollaan kuviteltu.” Johannes innostuu valokuvaamisesta ja alkaa suunnitella uutta tulevaisuuttaan taiteilijana. Maria ei kuitenkaan innostu uusista mahdollisuuksistaan kuten Johannes. Kun muut näkevät jo visioita tulevasta, Maria kaivautuukin syvemmälle vanhaan maailmaan. Hän löytää aivan oman jähmettyneen todellisuutensa, johon länsi tai tulevaisuus ei ylety. Hän löytää Hennerin, naapurin nelikymppisen miehen, jonka kanssa hän aloittaa pakkomielteisen kiihkeän suhteen.



Vielä joskus kerromme kaiken tuo mieleen Jane Campionin Oscar-palkitun elokuvan Piano. Marian ja Hennerin suhteessa on samanlaista uhkaavuuden, viattomuuden ja kielletyn rakkauden tuntua kuin Holly Hunterin ja Harvey Keitelin näyttelemien Adan ja Georgen tarinassa. Henner on hieman enemmän kuin nuori ja naiivi Maria olisi vielä valmis kestämään. Heidän suhteensa kiihkeä jännite syntyy vaarallisuuden tunteesta; siitä, että tilanne pysyy vain niukin naukin Marian hallinnassa. Henner on kuin arvaamaton petoeläin, joka ei vastaa teoistaan, kun hänelle on jo sanottu kyllä.

Hänen painonsa oli vähällä musertaa minut, hänen halussaan oli jotain eläimellistä, ennakoimatonta, jotain, mikä toi minulle mieleen asioita, jotka ovat tapahtuneet kauan ennen minun aikaani, joita en voi tietää ja joista silti uskon olevani selvillä, ikään kuin muistini olisi vain osa jotakin laajempaa muistia.

Marian ja Hennerin salainen suhde edustaa romaanissa vastapainoa 1990-luvun Saksan eteen päin suuntautuneelle ja optimistiselle yhteiskunnalle. Mariassa ja Hennerissä heijastuu menneisyys, koko DDR:n arka ja vaiettu historia. Heidän väkivallan ja rakkauden sekaisessa suhteessaan kertautuu entisten sukupolvien salaisuudet ja piinat, Hennerin äidin raiskaustrauma ja Brendelien isoäidin salainen suhde renkiin. Nuori Maria jopa kokee konkreettisesti tunteidensa kohoavan jostain syvempää ja kauempaa, kuin missä hän on voinut olla. Myös vaikenemisesta nousee romaanissa itäsaksalaisuuden kuva. Rajojen avautuessa koittaa onni, parempi tulevaisuus ja uudet mahdolisuudet, mutta samalla jotkin asiat painuvat muistin kätköihin, sillä ne, jotka eivät ole niitä kokeneet, eivät kuitenkaan ymmärtäisi: ”– – jotkin asiat voi kertoa heti, jotkin vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan.”

Daniela Krienin romaani oli täydellinen välipala heinäkuun helteille. Sen niukkasanainen kerronta ja lyhyet rytmikkäät lauseet sopivat raukean kuumiin päiviin, kun aivot eivät pysty käsittelemään mitään kovin monimutkaista ja rönsyilevää. Tarina etenee viihdyttävällä temmolla ja sen yhteiskunnalliset ja historialliset kytkennät ovat sopivan selkeitä ja anatavat lukijalle riittävästi pureskeltavaa. Toisaalta elämää tärkeämmäksi teokseksi Vielä joskus kerromme kaiken on hieman liian tyylipuhdas ja naiivi. Mielenkiintoisen lisän romaaniin tuo kuitenkin romaanin miljöö. Havahduin vasta tätä kirjaa lukiessani, että 1990-luvun alustakin on jo niin kauan, että siitä voi aidosti nostalgisoida. 

Vielä joskus kerromme kaiken muissa blogeissa: Kirjainten virrassa; Sallan lukupäiväkirja; Leena Lumi; Erjan lukupäiväkirja; Mustetta paperilla; Reader, why did I marry him; Kulttuuri kukoistaa; Rakkaudesta kirjoihin; Mari A:n kirjablogi; Ullan luetut kirjat; Kirjasähkökäyrä; Lukutoukan kulttuuriblogi

tiistai 26. elokuuta 2014

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2011)
Alkuteos: We Need to Talk About Kevin
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2003
Suomentaja: Sari Karhulahti
Sivumäärä: 544
-

Lionel Shriver on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja. Poikani Kevin on hänen kahdeksas romaaninsa ja voitti vuonna 2005 naiskirjailijoille suunnatun Orange-palkinnon (nykyisin Baileys Women's Prize). Romaanissa Eva Katchadourian kirjoittaa miehelleen Franklinille kirjeitä, joiden pääaiheena on heidän poikansa Kevin. Kirjeiden kirjoitushetkellä Kevin istuu nuorisovankilassa tuomittuna järkyttävästä rikoksesta. Eva käy läpi Kevinin lapsuutta ymmärtääkseen, kuinka tähän tilanteeseen on tultu. Kevin ei alun perinkään ollut täysin normaali lapsi ja tuntui halveksivan elämää ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien. Toisalta ei Evakaan ollut kaikkien lämpimimmin ja rakastavin äiti. Syntyikö Kevin kylmäveriseksi rikolliseksi vai voiko lapsestaan kasvattaa psykopaatin? Trillerin tavoin Poikani Kevin panttailee lopullista yllätystään viimemetreilleen saakka.




Ennen Shriverin romaanin lukemista olin nähnyt Poikani Kevinistä vuonna 2011 tehdyn filmatisoinnin, joten kirjan yllätyskäänteet olivat minulle entuudestaan tuttuja. Valitettavasti romaanin paras anti perustuukin odottamattomille käänteille ja huolella rakennetulle juonelle, joten lukukokemus hävisi vaikuttavuudessa auttamattomasti elokuvaelämykselle. Filmatisointi onnistui myös rakentamaan visuaalisin keinoin tarinaan piinaavan jännittävän tunnelman, joka romaanissa jäi sen sijaan vaisuksi. Kun tarinan käänteet ovat tutut, Shriverin romaanin mielenkiintoisemmaksi ainekseksi nousee kuitenkin tarkka psykologinen henkilökuvaus.

Evan nykyisyden ja menneisyyden välillä on huima kuilu, joka vain kasvaa kasvamistaan mitä enemmän hän valottaa nykyistä ja mennyttä elämäänsä. Huippu-uran itselleen rakentanut menestynyt Eva näyttää menettäneen Kevinin rikoksen jälkeen lähes kaiken: työnsä, talonsa, ystävänsä ja ylpeytensä. Evan kertomuksen myötä nousee myös hyvin pian esiin, että Eva ja Franklin ovat eläneet täysin erilaisissa perheissä. Evan kokemuksen mukaan heillä on erikoinen ja hankala poika, jonka tunne-elämä ja sosiaalisten taitojen kehitys huolestuttaa häntä. Franklin puolestaan näyttäsi ajattelevan, ettei heidän pojassaan ole mitään epänormaalia, mutta hänen vaimonsa vaikuttaa ajoittain huolestuttavan tunnekylmältä. Menneisyyden ja nykyisyyden väliset aukot sekä henkilöhahmojen poikkeavat näkökulmat rakentavat romaaniin pahaenteistä jännitettä ja odotuksen tuntua.

Nyt kuitenkin ymmärrän, etten tehnyt virhettä silloin kun menin lapsivesitutkimukseen salaa vaan silloin kun pidin sen tulosta rauhoittavana. Tohtori Rhinestein ei selvittänyt, oliko lapsestani tulossa kaunainen, pahansuopa, välinpitämätön tai myötäsyntyisen häijy. Kuinkahan moni viskaisi saamansa kalan takaisin veteen, jos epämiellyttävät luonteenpiirteet näkyisivät testeissä?

Shriverin romaanin kiehtovimmaksi puoleksi jää lopulta se, ettei se anna lukijalleen valmiita vastauksia siitä, miksi Kevinistä kasvoi kylmäverinen nuorisorikollinen. Eva rakentaa Kevinissä kuvaa synnynnäisestä psykopaatista, jonka ilkeys tuli esiin jo vauvana ja poikkeuksellinen älykkyys ja tunnekylmyys viimeistään taaperoikäisenä. Toisaalta Evan penseä asennoituminen äitiyttä kohtaan saa lukijan epäilemään hänen luotettavuuttaan kertojana. Eva on epämiellyttävällä tavalla snobi ja itsekeskeinen henkilöhahmo. Hän ei pysty oitis rakastumaan omaan lapseensa vaan tuntee pikemminkin mustasukkaisuutta siitä, että poika varastaa hänen miehensä huomion ja estää häntä tekemästä työtään. Evan ilmeinen syyllisyydentunto kielisikin siitä, että osa hänestä epäilee myös, olisiko hän voinut tunnekylmyydessään kasvattaa itse pojastaan hirviön. Shriverin romaani haastaa käsitykset lapsista, äitiydestä ja rakkaudesta. Lapset eivät aina synny viattomiksi eivätkä vastuullisimmatkaan vanhemmat aina rakasta lastaan automaattisesti. Vai voiko vanhemman kohdalla pyytteettömintä rakkautta sittenkin olla kyky vihata ja pelätä häijyä lastaan?


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Jack Kerouac: On the Road


Jack Kerouac: On the Road (Penguin Books 2011)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1957
Sivumäärä: 280
-

Jack Kerouac on 1950-luvulla tunnetuksi tulleen beat-sukupolven näkyvimpiä hahmoja. Beat-sukupolvi oli Yhdysvalloissa syntynyt taiteellinen liike, jolle oli tyypillistä materialismin ja vallalla olevien arvojen vastustaminen, huumekokeilut, seksuaalinen vapautuneisuus ja kiinnostus uskontoon. Kerouacin ohella sen tunnetuimpia edustajia ovat runoilija Allen Gingsberg ja kirjailija William S. Burroughs. On the Road on yksi keskeisimpiä beat-liikkettä määritteleviä teoksia. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus Kerouacin matkoista ympäri Yhdysvaltoja ystävänsä Neil Cassadyn kanssa 1940-luvun lopulla. Teos on julkaistu myös Markku Lahtelan suomennoksena nimellä Matkalla.

Kerouac kirjoitti On the Roadin ensimmäisen version kolme viikkoa kestäneen intensiivisen kirjoitussession aikana. Käsikirjoitus oli lyöty kirjoituskoneella lähes neljäkymmentä metriä pitkälle paperirullalle yhtenäisenä jatkuvana tekstinä ilman kappalevälejä. Työskentelymetodillaan Kerouac pyrki tauottomaan ja spontaaniin kirjoitustyyliin. Ennen julkaisua On the Road toimitettiin helpommin luettavaan asuun ja siinä esiintyvien todellisten henkilöiden nimet korvattiin pseudonyymeillä. Teoksen vähemmän toimitettu painos The Original Scroll julkaistiin vuonna 2007.



On the Road yllätti minut täysin. Olin odottanut kirjalta sekavia kuvauksia huumeiden ja päihteiden täyteisistä päivistä; lukemattomia tarinoita ihmisen kurjuudesta ja hulluudesta. On the Road on kuitenkin jotain aivan muuta. Romaanin kertoja, Kerouacin alter-ego, Sal Paradise kuvailee kohtaamiaan ihmisiä ja kaupunkeja vilpittömällä ihmetyksellä. Hän ei näe ensimmäisenä köyhyyttä ja kurjuutta vaan elämää; upeita ja kiehtovia ihmisiä, jotka elävät hetkessä ja löytävät siitä ikuisuuden. Kerouacin kirjoitustyyli näkyy kerronnassa upeana maanisena rytminä, jossa sanat vyöryvät ja ryöppyvät yhtenä kiihkeänä vuodatuksena. Tunnelma ja läsnäolo ei ole koskaan ollut missään lukemassani yhtä vahva.

– – because the only people for me are the mad ones, the ones who are mad to live, mad to talk, mad to be saved, desirous of everything at the same time, the ones who never yawn or say a commonplace thing, but burn, burn, burn like fabulous yellow roman candles exploding like spiders across the stars – –

On the Roadin alku tuo mieleen Ernest Hemingwayn romaanin Ja aurinko nousee. Molemmissa romaaneissa aloitus yllättää epätavanomaisuudellaan, sillä minäkertoja ei esittele lukijalle itseään vaan ystävänsä, jolla osoittautuu olevan erityinen merkitys romaanin tapahtumien kannalta. Samankaltaisuus Hemingwayn romaanin kanssa ei ole täysin tuulesta temmattu muutenkaan, sillä ovathan molemmat teoksen aikansa sukupolviromaaneja, kummassakin kolutaan maailmaa matkustamalla ja henkilöhahmoilla on kyltymätön kokemusten nälkä. Hemingwayn ja Kerouacin henkilöhahmoja yhdistää myös tietynlainen sivullisuus yhteiskunnasta, kykenemättömyys asettua aloilleen ja löytää paikkansa yhteiskunnan oravanpyörästä.

I wished Dean and Carlo were there – then I realized they'd be out of place and unhappy. They were like the man with the dungeon stone and the gloom, rising from the underground, the sordid hipsters of America, a new beat generation that I was slowly joining. 

On the Road alkaa siis kuvauksella Dean Moriartysta (oikeassa elämässä Neal Cassady), käytökseltään maanisesta huijarista, joka kuitenkin vetää ihmisiä puoleensa rennolla elämänasenteellaan. Dean ja Sal tutustuvat toisiinsa New Yorkissa, josta alkavat heidän lukuisat road trippinsä Denveriin, Yhdysvaltojen länsirannikolle, New Orleansiin ja lopulta Meksikoon. On the Road on pikemminkin tarina Deanista kuin Salista. Sal ei olekaan romaanissa tapahtumien varsinainen kokija vaan ulkopuolinen tarkkailija, joka toimii ympärillä olevien tapahtumien ja tunnelmien välittäjänä. Salin ja Deanin kohtaamista lukuisista muista henkilöhahmoista ja näiden elämänkohtaloista rakentuu Kerouacin romaanin kiehtovin ja koskettavin aines. Kerouacin tunnetusta lähipiiristä teoksessa esiintyvät esimerkiksi Allen Gingsberg taiteilijasieluisena Carlo Marxina sekä William S. Burroughs hulluna vanhana narkkarina, Old Bull Leenä.

It was always mañana. For the next week that was all I heard – mañana, a lovely word and one that propably means heaven.

Sal ja hänen ystävänsä edustavat nuorta sukupolvea, jolle Yhdysvaltojen porvarillisen sovinnainen ja turvattu, materialismin hallitsema elämäntapa merkitsee emotionaalista tyhjyyttä ja lamaannusta. Matkustaminen on heille heittäytymistä juurettomaan ja arvaamattomaan elämään, jossa tärkeää ei ole itse määränpää vaan jokainen hetki matkan päällä. Mihin tahansa Sal tai Dean asettuvat, heidät valtaa pian levottomuus ja kokemusten nälkä, halu palata elämään, jossa vain nykyisyydellä on merkitystä, sillä huomisesta ei ole vielä tietoa. Heidän elämänasenteensa ytimenä on sokea luottamus elämään ja kohtaloon: Elämä kantaa, jos on kantaakseen. ”God exists without qualms. As we roll along this way I am positive beyond doubt that everything will be taken care of for us”, Dean sanoo Salille heidän ajaessaan keskellä talvista yötä kohti Virginiaa.

Varsinkin Salin kohdalla korostuu myös kapina omaa hyväosaisuutta kohtaan. Salia tai tätiään ei kuvata romaanissa erityisen varakkaiksi, mutta Sal ei myöskään elä yhteiskunnan marginaalissa kuten monet hänen matkallaan kohtaamansa ihmiset. Salin kerrotaan suorittavan opintoja collegessa, ja hän viettää romaanissa joulua sukulaistensa luona, jotka vaikuttavat perinteiseltä Yhdysvaltain keskiluokkaiselta lähiöperheeltä. Salin täti myös lähettää Salille usein lisää rahaa kesken tämän matkojen. Sal on itse usein rahaton, mutta hyvästä suvusta tulevana valkoisena miehenä hänellä on selkeästi myös hyvät mahdollisuudet pärjätä elämässä. Sal ihailee kuitenkin usein köyhää ja vähäosaista elämäntapaa, jossa elämä kulkee eteenpäin päivä, ateria ja alkoholiannos kerrallaan. Sal ja Dean kaivautuvat yhteiskunnan marginaaliin ja iloittelevat sen tarjoamalla vapauden tunteella. Kun elämää määrittää köyhyys ja selviytyminen, varastamisesta ja rikollisuudesta tulee välttämättömyys. Salin ja hänen matkakumppaniensa varastelun oikeutukseksi muodostuu Yhdysvaltojen porvarillista ja kapitalistista järjestelmää pilkkaava lausahdus: ”You know what president Truman said. We must cut down on the cost of living.”

On the Road on itsetietoinen romaani oman aikansa nuoresta sukupolvesta ja sen elämänasenteesta. Se on kiihkeä ja koskettava ajankuva, joka ei sorru yhteiskunnan epäkohtien saarnaamiseen tai sen runtelemien ihmisten surkutteluun. Pelkäsin, että se oksentaa kaiken inhimillisen kurjuuden lukijansa päälle, mutta sen sijaan se osoittautui ylistyksesi inhimillisen kurjuuden kauneudelle; elämälle, joka eletään täysillä vain kärsimyksen kautta.


maanantai 18. elokuuta 2014

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie: Combray (Otava 1968)
Alkuteos: Sarjan ”A la recherche du temps perdu” ensimmäisen osan ”Du côté de chez Swann” ensimmäinen jakso
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1919
Suomentaja: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
Sivumäärä: 245
-

Alison Bechdelin sarjakuvaromaanissa Fun Home todetaan, että ihminen on saavuttanut keski-iän, kun hän tajuaa, ettei tule koskaan lukemaan Marcel Proustin romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Päätin siis aloittaa sarjan jo hyvissä ajoin, ettei tuo hetki pääsisi yllättämään. Kadonnutta aikaa etsimässä on seitsenosainen massiivinen romaanisarja, joka julkaistiin Ranskassa vuosina 1913–1927. Sarjan suomennokset on julkaistu kymmenenä niteenä. Ensimmäisen osan ensimmäinen jakso Swannin tie: Combray julkaistiin Suomessa jo vuonna 1968, kun taas viimeinen osa Jälleenlöydetty aika saatiin suomeksi vasta vuonna 2007.





Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on varmasti tutkituimpia maailmankirjallisuuden klassikoita. Thegreatestbooks.org -sivuston mukaan kirjasarja on maailman toiseksi merkittävin fiktiivinen teos. Sen edelle listalla sijoittui ainoastaan James Joycen Odysseus. (Thegreatestbooks.org -sivuston lista on koostettu vertaamalla keskenään 56:ta eri lähteestä poimittua fiktiivisten teosten rankkauslistaa, ja se vaikuttaa ainakin 100 ensimmäisen teoksen osalta varsin pätevältä. Lähteinä on paljon merkittäviä aikakauslehtiä, kirjallisuuspalkintoja ja kirjallisuusinstituutioita. Painotukseltaan lista on toki selkeästi angloamerikkalainen.) Proustin romaanisarja on myös vaikean kirjallisuuden maineessa. Sen kieli tai kerronta ei kuitenkaan ole erityisen vaikeasti ymmärrettävää, vaan maine perustunee pikemminkin romaanisarjan pitkäveteisyyteen ja massiiviseen sivumäärään.

Kadonnutta aikaa etsimässä oli ensimmäisiä modernismin ajan romaaneja, joka hyödynsi kerronnassaan tajunnanvirtateknikkaa. Teoksissa ei ole varsinaista juonta vaan kerronta polveilee kertojan muistosta toiseen suhteellisen sattumanvaraisesti. Kronologia on summittaista. Kirjasarja alkaa kertojan lapsuudenmuistoista ja etenee kohti aikuisuutta, mutta yksittäisten tapahtumien täsmällinen paikka aikajatkumolla jää usein hämäräksi. Ensimmäinen osa eli Combray alkaa kohtauksella, jossa kertoja makaa aikuisiällään sängyssä saamatta unta. Unettomuudesta hänelle muistuu mieleen lapsuus Combrayssa sekä herra Swannin iltaiset vierailut hänen vanhempiensa luona. Koska talossa oli vieras, kertoja joutui usein menemään yöpuulle ilman äitinsä hyvänyönsuukkoa eikä siksi saanut unta. Proustin teoksen keskeinen teema on muistot, niiden syntyminen ja olemus ihmisen mielensisäisenä kokemuksena. Combrayn kerronta saattaa kuitenkin vaikuttaa päällisin puolin jopa objektiiviselta, sillä kertoja on kuvauksissaan tunnollisen tarkka ja perusteellinen. Näkökulma on kuitenkin ehdottoman subjektiivinen. Kertojan tarkkailun kohteena ei olekaan itse menneisyys vaan muisto siitä; se, minkälaiseksi menneisyys on muotoutunut ja rakentunut hänen sisällään. Swannin vierailut ja niihin liittyvä unettomuus olivat pitkään kertojan ainoat muistot lapsuuden Combraysta. Kuuluisassa kohtauksessa kertoja kuitenkin maistaa teehen kastettua madeleine-leivosta, joka laukaisee hänen mielessään ”tahattoman muiston” (engl. involuntary memory):

Ja niinkuin japanilaisessa seuraleikissä jossa kastetaan posliiniseen vesimaljaan pieniä samannäköisiä paperipaloja, jotka heti veteen upottuaan oikenevat, kiertyvät, värjääntyvät eri värisiksi muuttuvat selkeästi ja tunnistettavasti kukiksi, taloiksi ja henkilöiksi, samalla tavoin kaikki meidän puutarhamme ja herra Swannin puiston kukat, Vivonnen lumpeet ja kaupunkilaiset ja heidän pienet asumuksensa ja kirkko ja koko Combray ja sen ympäristö, kaikki se mikä nyt muotoutuu ja kiinteytyy, kaupunki ja puutarhat, nousi minun teekupistani.

Teehen kastetun madeleine-leivoksen maku synnyttää kertojan mielessä kokonaisten muistojen sarjan, jossa Combrayn maisemat sekä erilaiset henkilöhahmot seurapiireineen ja sosiaalisine kuvioineen vilahtelevat haaveilevan ja herkkyyteen taipuvaisen pikkupojan silmin kuvitettuina. Usein kuvat on nostalgian värittämiä, selkeitä ja kirkkaita, täynnä rakkautta, jota kertoja kokee lapsuudenmaisemiaan ja niissä eläviä ihmisiä kohtaan.

Kirjallisuudenopinnoissani olen lukenut joskus tenttiä varten ranskalaisen kirjallisuudentutkijan Gerard Genetten tutkimuksen Narrative Discourse: an Essay in Method, joka tarkastelee erilaisia kerronnan konventioita Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan avulla. Genetten tutkimus on kirjallisuudentutkimuksen klassikoita ja ehdoton perusteos fiktiivisen kerronnan rakenteista. Sen kautta Proustin teosta oli helpompi lähestyä ja se auttoi kiinnittämään huomiota erityisesti siihen, mikä Proustin kerronnassa on erityistä.

Genetten tutkimuksessa mielenkiintoisimpia osia ovat hänen analyysinsa siitä, miten Proustin romaanisarjassa hahmotetaan aikaa ja sen etenemistä. Proustin teoksessa aika on jatkuvaa virtaa, josta kertojan muisti poimii pieniä palasia, yksittäisiä hetkiä ja havaintoja. Genetten mukaan perinteinen romaanikerronta rakentuu yleensä niin kutsuttujen tiivistelmien ja kohtausten vaihtelusta. Jotkut ajanjaksot tiivistetään muutamalla lauseella, kun taas tärkeitä tapahtumia kuvataan tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Genette havaitsee, että Proustin teossarja rakentuu kuitenkin kerronnan singulatiivisuuden ja iteratiivisuuden vaihteluille. Kyse ei ole siis ajan etenemisen nopeuttamisesta tai hidastamisesta kerronnan avulla, vaan ainutlatuisten hetkien ja usein samankaltaisina toistuvien tapahtumien vaihtelusta. Singulatiivi merkitsee siis, että kertoja viittaa vain yhteen yksittäiseen ajassa tapahtuneeseen hetkeen. Iteratiivisuudessa kertoja sen sijaan viittaa useisiin samankaltaisiin tapahtumiin yhden kerrontajakson sisällä. Iteratiivisuus on erittäin yleinen konventio mille tahansa kerronnalle. Proustin teoksessa tällaiset osat alkavat yleensä tapahtuman toistuvuutta ilmaisevalla lauseella: ”Kun me iltaisin istuimme talon edessä ison kastanjan alla – –.” Kertoja siis muistelee yhdellä kertaa useiden vuosienkin ajalle levittyneiden samankaltaisten tapahtumien joukkoa. Hän nostaa niistä esiin yksityiskohtia ja joitain repliikkejäkin, mutta ei erottele niiden täsmällistä ajankohtaa.

Genetten mukaan Proustin kerronnassa iteratiivisuuden käyttö on poikkeuksellista. Tavallisessa kerronnassa se on yleensä alisteinen muulle kerronnalle. Saatetaan mainita, mitä joka sunnuntai perheellä oli tapana tehdä ja sen jälkeen syvennytään kertomaan esimerkinomaisesti jostain tietystä sunnunaipäivästä. Proust kuitenkin käyttää iteratiivista tyyliä itsenäisenä rakenteena. Hän ei kuvaa mitään tiettyä tapahtumaa vaan kaikkia yhtäaikaisesti. Tyyli tuo hämmästyttävän luonnollisella ja lähes huomaamattomalla tavalla esiin ajan subjektiivista kokemusta. Oikeastaan perinteinen virtaviivainen kerrontatapa, jossa edetään kronologisesti tapahtumista toiseen, harvoin edustaa todellista inhimillistä kokemusta ajasta. Kuten Proustin romaanissa, muistoissa aika kapseloituu yksittäisiin hetkiin ja tapahtumiin, jotka puolestaan kerrostuvat ja sekoittuvat erilaisten irrallisten palasten kollaasiksi.

Kadonnutta aikaa etsimässä ei ainakaan ensimmäisen osan perusteella ole vaikea, mutta se vaatii seesteistä lukuhetkeä. Se on makusteluromaani, täynnä tunnelmia ja vaikutelmia, maisemia, yksityiskohtia sekä salaperäisiä ja koomisia henkilöhahmoja. Kerronta on ranskalaisen lavertelevaa, vaivattomasti soljuvaa, kaunista ja ehdottoman hienostunutta. Ei epäilystäkään, etteikö se olisi myös pitkäveteistä, mutta yleensä taistelun arvoista. Suosittelen lukiessa hyödyntämään tekstin loppuu koostettua listaa romaanin eri osioista. Sen avulla on huomattavasti helpompi hahmottaa tekstin kokonaisuutta.

torstai 14. elokuuta 2014

Karin Johannisson: Melankolian huoneet

Karin Johannisson: Melankolian huoneet: alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012)
Alkuteos: Melankoliska rum : om ångest, leda och sårbarhet i förfluten tid och nutid 
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja: Ulla Lempinen
Sivumäärä: 314
-

Kuva: Atena
Karin Johannisson on ruotsalainen aatehistorian professori erikoisalanaan lääketieteen historia. Melankolian huoneet on esseemäiseen tyyliin kirjoitettu katsaus tunteiden historiaan, tarkemmin ilmaistuna melankoliaan ja sen eri ilmenemismuotoihin. Johannissonin kirja paljastaa inhimillisen tuntemisen rakenteet. Se, mitä me tunnemme, on kiinnittyneenä aikaan, kulttuuriin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. 1800-luvun herkkä nero ei tuntenut samalla tavalla ahdistusta tai masennusta kuin 1900-luvun kulutushimoinen pakkosuorittaja. Ajanhenki ohjelmoi meidät tuntemaan ja ilmaisemaan tunteita tietyllä tavalla.

Johannissonin tarkastelu alkaa 1600-luvulta ja etenee kronologisesti nykypäiviin asti. Melankolian määritelmä on laaja, ja sillä on kaiken kaikkiaan yhdeksän eri ilmenemismuotoa: menetys, välinpitämättömyys, herkkyys, ikävystyneisyys, kauhu, pakeneminen, ahdistus, väsymys ja eksyneisyys. Eri melankolian tyypit korostuvat eri aikoina, mutta niihin liittyvät oireet ja tuntemukset ovat läsnä hieman eri muodoissa myös muina ajanjaksoina. Vaikka 2000-luvun ihmiselle on tyypillistä uupumuksen ja eksyneisyyden tuntemukset, voimme kokea myös kauhunsekaista ahdistusta ja yliherkkyyttä kuten 1800-luvulla eläneet taiteilijasielut. Kiehtovinta onkin tunteiden matkustaminen ajassa, niiden mukautuminen ja muuttuminen kulttuurin ja ajattelutapojen mukana. Johannissonin esiin nostamien henkilötyyppien tunnereaktioissa ja oireilussa on aina jotain etäisesti tuttua ja syvästi inhimillistä. Esimerkiksi 2000-luvun ironian kyllästämä hipsteri on kuin ilmetty toisinto 1800-luvun ikävystyneestä dandysta.

Johannissonin kirja on oikea aarre. Kerronta hipoo kaunokirjallista tyylikkyyttä, mutta on samalla äärimmäisen vakuuttavaa ja selkeää. Tällaista tietokirjallisuutta olen kaivannut kipeästi. Ei lukemisen jatkuvasti keskeyttäviä rasittavia alaviitteitä tai puuduttavia lähdeluetteloita. Johannisson avaa lähteiden käyttöään tarpeeksi, jotta hänen tekstillään on uskottavuutta, mutta ei uuvuta lukijaa yksityiskohtaisilla selostuksilla lähteiden luotettavuudesta tai teorioidensa pitävyydestä. Melankolian huoneet on vaivatonta tietokirjallisuutta, joka pitää hyvää huolta lukijastaan ja mahdollistaa teoksen sivuihin uppoutumisen kuin hyvä fiktio konsanaan.

Johannissonin tutkimuskohde ei ole lähteiden kannalta helpoimmasta päästä. Tunteita on mahdotonta tavoittaa sellaisenaan, mutta Johannisson on metsästänyt käsiinsä erilaisia dokumentteja, joista on mahdollista löytää viitteitä siitä, mitä tunteet ovat ehkä eri aikoina olleet, miten niitä on ilmaistu ja millä tavalla niitä on tulkittu. Tärkeää materiaalia Johannissonin tutkimustyön kannalta ovat olleet muun muassa potilaskertomukset, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Kun on kyse tunteista kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä, myös kirjallisuus avaa inhimillisen tuntemisen historiaa. Parasta Johannissonin teoksessa onkin, ettei se pelkästään auta ymmärtämään omia tai ympärillä olevien ihmisten tunteita, vaan se avaa uusia tulkintauomia myös kirjallisuuden lukemiseen. Melankolian huoneista löysinkin heti välineitä, joilla tulkita esimerkiksi samaan aikaan luvussa olleen Kerouacin On the Roadin henkilöhahmoja. Konkreettisista lähteistä huolimatta Johannissonin tutkimus on tietenkin vaatinut myös rohkeaa tulkitsemista ja päättelyä. Teosta lukiessa on hyväksyttävä, että mitään varmaa tietoa ihmisten tunteista esimerkiksi 1700-luvulta ei voida tuottaa. Kysehän on lopultakin yksilöllisestä kokemuksesta, joka ei loppujen perin edes käänny kielelle. Teoreettisia tulkintoja lähemmäksi todellisuutta ei ole mahdollista päästä. Johannisson kuitenkin uskaltaa venyttää mahdollisuuksien rajoja tarpeeksi ja löytää mielenkiintoisia selitysmalleja erilaisille ilmiöille ja käyttäytymistavoille.

Johannisson tuo teoksessaan esiin, että melankolia on ollut keskeinen ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja sosiaalisen identiteetin määrittäjä. Ennen 1900-lukua melankolia oli ennen kaikkea yläluokan sairaus eikä sitä pidetty alaluokkaiselle yksinkertaiselle mielelle edes mahdollisena. Melankoliasta kärsineet henkilöt ovat olleet usein intellektuelleja, professoreita tai taiteilijoita. Ahdistus, pakkomielteet, unettomuus ja ennen kaikkea herkkyys olivat merkkejä heidän neroudestaan. Johannissonin aineistosta löytyykin monia historiaan jääneitä tunnettuja intellektuelleja, joiden sielunmaisemat ovat mitä kiehtovinta luettavaa. Mainituksi tulevat muun muassa Charles Darwin, Marcel Proust, Max Weber, Franz Kafka, Sylvia Plath ja Virginia Woolf. Koska kaikenlainen yliherkkyys oli merkki huikeasta älystä, tietynlaiset tunteenpurkaukset ja omituisuudet olivat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja niitä myös ilmaistiin avoimesti. Kirjailija Marcel Proustille tunne-elämän herkkyys oli intellektuaalisen työn edellytys:

35 vuoden iästä lähtien hän käytännöllisesti katsoen makasi vuoteenomana, ikään kuin pannen yliherkkyytensä näyttämölle: hän oli liian heikko maailmaan, mutta hienovireisen terävä aisteiltaan. Hän ei sietänyt juuri mitään ruokaa ja vielä vähemmän ruoantuoksua; hänen Boulevard Haussman numero 102:ssa sijainneessa asunnossa ei saanut siksi laittaa ruokaa lainkaan. – – Hän työskenteli öisin, jolloin oli hiljaista, ja makasi päivisin oopiumin, veronalin tai trionalin tainnuttamana. Hän kirjoitti näkevänsä selkeästi vain pimeässä.

Sallitun ja paheksutun käyttäytymisen raja saattoi olla kuitenkin hiuksenhieno. Oli myös täysin eri asia, minkälaiset tunteet olivat sallittuja miehille ja minkälaiset naisille. Yliherkkyys saattoi esimerkiksi olla merkki korkeasta älystä miesten kohdalla, mutta naisilla se sen sijaan tulkittiin järjettömäksi hysteriaksi. 1700-luvun tunnekoodeja kuvaillessaan Johannisson viittaa Jane Austenin romaaneihin, joissa naisen liiallinen herkkyys on huolestuttavaa, mutta sopivassa määrin ilmaistu herkkyys on sen sijaan merkki hyveellisestä ja hienostuneesta luonteesta. Tunteita tuli ilmaista, mutta niiden vallassa ei kuitenkaan saanut olla. Monien Austenin naishahmojen ilmaisemat tunteet eivät olekaan aitoja vaan pikemminkin tarkkaan laskelmoituja. 1700-luvulla tunteiden ja herkkyyden näyttäminen oli suotavaa, jopa miehille, mutta sen tuli olla sivistynyttä. Liiallisuuksiin ja teatraalisuuteen lipsuminen sen sijaan saattoi olla suuri kauhistus. Johannisson kuvaa esimerkiksi itkemiseen liittyviä sääntöjä:

Itkemistä ei saanut mieltää itsehillinnän menetykseksi. Naisen kyyneleet eivät saaneet olla keimailevia eivätkä hysteerisiä. Kouristukset, nikottelut, tukehtumiskohtaukset ja räkäisyys eivät olleet tunnekieleen sopivia. Itkun ja naurun äkilliset vaihtelut viittasivat hermotautiin.

Vaikka Johannisson käsittelee tunteiden historiaa yksilöiden kautta, hänen näkökulmanaan on ehdottomasti inhimillinen tunnemaailma sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Johannisson tekee yksittäisistä tapauskertomuksista yleistäviä päätelmiä ja rakentaa erilaisia melankolian historian arkkityyppejä. Hän ei siis tarkastele Max Weberin unettomuutta yksilöllisenä mielisairautena vaan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena oireena. Tässä suhteessa Johannisson teos on hyvin yksipuolinen, jopa yksinkertaistava. Tunteet ovat hänelle pääasiassa sosiaalisten rakenteiden ohjelmoimia reaktioita. Kiehtovinta Johannissonin näkökulmassa on kuitenkin se, että kyse ei ole vain siitä, että tulkitsemme ja käsittelemme universaaleja, inhimillisiä tunteita eri tavalla eri aikoina, vaan se, miten tunteet ymmärretään ja minkälainen merkitys niille annetaan ohjaa sitä, mitä me todella fyysiselläkin tasolla tunnemme:

Eteenkin antropologiset analyysit ovat osoittaneet, etteivät yhteiskuntarakenteet ole neutraali tila, jossa psyykkiset prosessit tapahtuvat, vaan jatkuvaa sosiaalisten ja emotionaalisten välistä vuorovaikutusta. – – Tätä seuraa toinen tärkeä loppupäätelmä: Joitakin lääketieteellisiä oireita ei pidä ymmätää osaksi lääketieteellistä eikä edes yksilöllistä, vaan yhteiskunnallista syndroomaa.

Johannisson toteaa Christopher Laschia lainaten: ”jokainen aikakausi kehittelee omat patologiset muotonsa, jotka tiivistetysti vastaavat pinnan alla piileviä ominaisrakenteita”. Patologisilla muodoilla hän viittaa anomalioihin, inhimillisen käyttäytymisen poikkeamiin, joita käsitellään epänormaaleina ja sairaina, mutta jotka ovat itseasiassa erittäin normaaleja siinä kulttuurisessa ympäristössä, jossa me elämme. Johannissonin näkökulma on ihanan armelias. Varsinkin juuri tänä aikana, kun ihmisellä on pakkomielteinen tarve diagnosoida kaikki käyttäytymisen vivahteet, lyödä niihin jonkinlainen patologisuuden leima, ja siten kaventaa niin sanotun normaalin rajoja. Toisaalta Johannissonin näkökulma unohtaa täysin yksilöllisyyden; temperamentin, kokemusten ja ihmissuhteiden vaikutuksen siihen, miten maailma, yhteiskunta ja kulttuuri otetaan vastaan.

Johannissonin kirjan huumaamana olen unohtunut jälleen lavertelemaan laajasti ja pahoin pelkään, puuduttavan pitkästi. Haluan kuitenkin ottaa esiin vielä yhden esimerkin inhimillisen tuntemisen omituisesta historiasta. Tunnettujen intellektuellien lisäksi Johannisson on onnistunut kaivamaan historian kätköistä myös tavallisia ihmisiä. Yksi heistä on Albert Dadas. Hän oli 1800-luvulla elänyt perheellinen kaasulaitoksen asentaja, jolla oli merkillinen pakonomainen tarve matkustaa pois kotoaan, useimmiten kokonaan toiseen maahan. Matkustaessaan hänellä ei ollut tietoisuutta siitä, kuka oli tai miksi hän matkusti, mutta hän tiesi päämääränsä. Perillä hän ei osannut selittää, mitä varten oli paikalle päätynyt ja muisti vai irrallisia palasia menneisyydestään. Johannisson nimeää ilmiön pakkovaellukseksi, josta tuli 1800-luvulla suorastaan villitys:

– – siistit, kunnialliset ylemmän työväenluokan tai alemman virkamiesluokan edustajat – käsityöläiset, asentajat, puotiapulaiset, kirjanpitäjät – katosivat äkillisesti työpaikoiltaan ja perheidensä luota ja ilmestyivät esiin vuorokausia tai viikkoja myöhemmin odottamattomissa paikoissa, joskus hyvinkin kaukana kotiseuduiltaan. Usein he liikkuivat kultuurisesti tunnetuissa paikoissa kuten Wienissä, Prahassa tai Padovassa. Matkoissa näytti siis toteutuvan tietynlainen turistimainen suunnitelmallisuus. Kun vaeltaja oli palautettu kotiin, hän paneutui jälleen vaitonaisen tyynenä töihinsä ja arkirutiineihinsa. Yksilö saattoi saada näitä vaelluskohtauksia vain kerran elämässään tai toistuvasti.

Pakkovaellus on ilmiönä kummallinen ja kiehtova. Mikä saa ihmisen hylkäämään oman identiteettinsä ja maansa ja hakeutumaan täysin vieraaseen ympäristöön? Aivan kuin nuo ylemmän työväenluokan edustajat olisivat paenneet omaa, arjen ja rutiinien tukahduttamaa jokapäiväistä elämäänsä. Dadasin lisäksi Johannisson on löytänyt myös hieman tuoreemman esimerkin pakkovaeltajasta. Vuonna 2005 Iso-Britannian rannikolta löydettiin mies, joka oli pukeutunut läpimärkään pukuun ja kravaattiin. Mies ei suostunut puhumaan, mutta kun hänelle ojennettiin paperia ja kynä, hän piirsi yksityiskohtaisen kuvan pianosta. Kun hänet ohjattiin pianon luokse, hän alkoi soittaa sitä hämmästyttävän taitavasti. Englannin lehdistö nimesi mysteerisen mykän miehen ”Pianomieheksi”. Miehen henkilöllisyys säilyi salaisuutena neljän kuukauden ajan, kunnes hän lopulta alkoi puhua. Hän kertoi olevansa saksalainen Andreas Grassl ja hän oli matkustanut Englantiin Eurostar-junalla menetettyään työnsä Pariisissa. Haastatteluissa hän kertoi, ettei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. ”Yhtäkkiä vain heräsin ja tajusin, kuka olen”, hän oli kertonut. Mitään varmaa selitystä Pianomiehen tapaukselle ei ole saatu. Joidenkin teorioiden mukaan hän olisi saanut psykoottisen kohtauksen, toisten mukaan hän oli teeskennellyt mieleltään järkkynyttä. Johannisson esittelee hänet mahdollisena esimerkkinä modernista pakkovaellustapauksesta.

Melankolian huoneet muissa blogeissa: Leena Lumi

maanantai 14. heinäkuuta 2014

George R.R. Martin: A Storm of Swords


George R. R. Martin: A Storm of Swords. A Song of Ice and Fire: Book Three. (Bantam Books 2011)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2000
Sivumäärä: 1177
-

En varmasti ole ainoa, joka on innostunut George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjoista niihin perustuvan HBO:n televisiosarjan myötä. Ensimmäinen osa A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli) ja sitä seuraava A Clash of Kings (suom. Kuninkaiden koitos) menivät vielä nopeana välipalana, mutta käsillä olevan kolmannen osan kohdalla aloin jo hyytyä. Ihan valehtelematta olen lukenut tätä reilun tuhannen sivun järkälettä vajaat kaksi vuotta. Game of Thrones -televisiosarjan kaksi viimeisintä kautta onneksi käsittelevät juuri tämän kolmannen osan tapahtumia, joten ne palauttivat hyvin mieleen kirjan aiempia käänteitä, vaikka teoksen lukemisessa on ollut melko pitkiäkin taukoja.

Lienee tarpeetonta tässä referoida A Storm of Swordsin (suom. Miekkamyrsky, ilmestynyt kahtena niteenä) juonta, sillä se sisältäisi välttämättäkin joitain juonipaljastuksia niille, jotka eivät ole vielä kolmanteen osaan ehtineet. Tulen ja jään laulussa kyse on kuitenkin ennen kaikkea valtataisteluista eri kansojen ja sukujen välillä. Asetelmat ovat hyvin jännitteisiä ja herkkiä muttumaan. Taistelua käydään paitsi asein, myös avioliittojen, kaupankäynnin, juonitteluiden ja salamurhien avulla. Vallan havittelussa ei olekaan kyse pelkästään kunnianhimosta vaan myös selviytymisestä. Samalla kun ihmiset nyhertävät pikkumaisten valtataisteluidensa kanssa, pitkä talvi on tulossa pohjoisesta päin ja tällä kertaa se on tuomassa mukanaan täysin odottamattoman ja tuntemattoman uhan.




Martinin mammuttimainen kirjasarja edustaa hillitöntä omistautumista ja käsittämätöntä mielikuvitusta. Martinin kyky hallita kokonainen maailma, sen eri alueet, kansat, historiat ja uskonnot on arvostettavaa. Tulen ja jään laulun kerronta on tapahtumakeskeistä. Kieli ei ole erityisen värikästä eikä kerronta kiinnitä lukijan huomiota itseensä. Sen sijaan sarjan tapahtumat ja henkilöhahmot vievät lukijan mukanaan. Omassa lajissaan fantasiakirjallisuutena Tulen ja jään laulu on laadukasta viihdettä.

Aikaisemmin lukemaani fantasiakirjallisuuteen nähden Martinin sarjan vahvuutena on sen perusteellisuus. Teoksissa syvennytään tarkasti valtajuonnitteluiden yksityiskohtiin, lukuisiin eri henkilöhahmoihin ja yhden ajanjakson tarkastelemiseen useasta eri näkökulmasta fantasiamaailman eri kolkissa. Henkilöhahmojen vaivihkaisen kehittymisen myötä valta-asetelmat muuttuvat jatkuvasti. Välillä lukijalle tarjotaan myös yllättäviä juonenkäänteitä, jotka voivat viedä tilanteen aivan päälaelleen. Martinin fantasia on myös siinä mielessä erityistä, että se ei tarjoa klassiseen tapaan selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Verrattuna esimerkiksi genrensä kiistattomaan kuninkaaseen Taru sormusten herrasta -trilogiaan Martinin kirjasarja edustaa modernimpaa tarinankerrontaa, jossa hyvä ja paha riippuu, mistä näkökulmasta niitä tarkastelee. Martinin sarjan kehittyessä hyvät henkilöt alkavatkin saada pahan piirteitä, kun taas jotkut selkeästi ilkeän oloiset hahmot ilmentävätkin yllättäviä inhimillisiä ominaisuuksia.

Vaikka Martinin perusteellinen kerrontatyyli on Tulen ja jään laulussa sen ominaisinta ydintä, juuri sen vuoksi aloin kyllästyä kolmannen kirjan puolivälissä. Koska Martin pitää lukijansa äärimmäisen hyvin ajantasalla kunkin maailmankolkan tilanteesta, valta-asetelmista, juonista ja suunnitelmista, lukija alkaa välttämättäkin ennakoimaan ja spekuloimaan tulevilla tapahtumilla. Tällaista kutkutusta seuraa kuitenkin nopeasti turhautuminen, sillä lukija alkaa ymmärtää, että sivuja saattaa hyvinkin olla vielä tuhansia edessä, ennen kuin mitään kovin ratkaisevaa ehtii tapahtumaan. Koska näkökulmia on monia, ajassa edetään hitaasti, eikä kerronnalla ole tapana tehdä kovin suuria ajallisia harppauksia. Siinä mielessä Martinin fantasiasarja on muodoltaan kuin eräänlaista historiankirjoitusta. Siinä kronikoidaan uskollisesti kunkin osapuolen vaiheet jättämättä juuri mitään olennaista pois.

Sarjan osissa on hieman vaihtelua sen suhteen, minkä henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kerrotaan. A Storm of Swordsissa suosikkihenkilöhahmojeni Jonin ja Tyrionin näkökulmat ovat kuitenkin edelleen mukana. Tyrionista, lyhytkasvuisesta ja halveksitusta rikkaan suvun vesasta on kehittynyt sarjan aikana niin rakastettava, että olen ruvennut pelkäämään hänen henkensä puolesta. Martinin sarjan tuntien yksikään hahmo ei nimittäin ole sen enempää turvassa kuin toinen. Loppua kohden hahmo laitetaankin ahtaalle ja hänestä saadaan esiin jälleen uusia piirteitä.

Ilahduttavaa Martinin fantasiasarjassa on erityisesti se, että keskittymällä voimakkaasti henkilöhahmoihinsa ja heidän persooniinsa se antaa mahdollisuuden melko syvällisinkiin psykologisiin analyyseihin. A Storm of Swordsissa on kiehtovaa huomata, että kun toisilleen läheiset henkilöhahmot joutuvat toisistaan eroon, he alkavat kehittyä omiin suuntiinsa. Esimerkiksi Jamien ja Cersein ero toisistaan vaikuttaa kumpaankin osapuoleen aivan eri tavalla, Jamien kohdalla kehitys on jopa hieman odottamaton. Myös Sansan ja Aryan erossaolo omasta perheestään ja eläminen hengenvaarallisissa olosuhteissa alkaa heijastumaan heidän luonteisiinsa. Vaikka henkilöhahmojen kehityskulut ovat usein yllättäviä, Martin onnistuu kirjoittamaan niistä myös uskottavia. Henkilöhahmot ovat vahvasti ympäristönsä ja kokemustensa muokkaamia.

Tulen ja jään laulun neljäs osa A Feast for Crows (suom. Korppien kestit) odottaisi jo hyllyssä, mutta taidan sulatella vielä hetken edellistä osaa, jotta seuraava luku-urakka ei venähtäisi aivan niin pitkäksi kuin tämän kolmannen osan päihittäminen.