torstai 14. elokuuta 2014

Karin Johannisson: Melankolian huoneet

Karin Johannisson: Melankolian huoneet: alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012)
Alkuteos: Melankoliska rum : om ångest, leda och sårbarhet i förfluten tid och nutid 
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2009
Suomentaja: Ulla Lempinen
Sivumäärä: 314
-

Kuva: Atena
Karin Johannisson on ruotsalainen aatehistorian professori erikoisalanaan lääketieteen historia. Melankolian huoneet on esseemäiseen tyyliin kirjoitettu katsaus tunteiden historiaan, tarkemmin ilmaistuna melankoliaan ja sen eri ilmenemismuotoihin. Johannissonin kirja paljastaa inhimillisen tuntemisen rakenteet. Se, mitä me tunnemme, on kiinnittyneenä aikaan, kulttuuriin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. 1800-luvun herkkä nero ei tuntenut samalla tavalla ahdistusta tai masennusta kuin 1900-luvun kulutushimoinen pakkosuorittaja. Ajanhenki ohjelmoi meidät tuntemaan ja ilmaisemaan tunteita tietyllä tavalla.

Johannissonin tarkastelu alkaa 1600-luvulta ja etenee kronologisesti nykypäiviin asti. Melankolian määritelmä on laaja, ja sillä on kaiken kaikkiaan yhdeksän eri ilmenemismuotoa: menetys, välinpitämättömyys, herkkyys, ikävystyneisyys, kauhu, pakeneminen, ahdistus, väsymys ja eksyneisyys. Eri melankolian tyypit korostuvat eri aikoina, mutta niihin liittyvät oireet ja tuntemukset ovat läsnä hieman eri muodoissa myös muina ajanjaksoina. Vaikka 2000-luvun ihmiselle on tyypillistä uupumuksen ja eksyneisyyden tuntemukset, voimme kokea myös kauhunsekaista ahdistusta ja yliherkkyyttä kuten 1800-luvulla eläneet taiteilijasielut. Kiehtovinta onkin tunteiden matkustaminen ajassa, niiden mukautuminen ja muuttuminen kulttuurin ja ajattelutapojen mukana. Johannissonin esiin nostamien henkilötyyppien tunnereaktioissa ja oireilussa on aina jotain etäisesti tuttua ja syvästi inhimillistä. Esimerkiksi 2000-luvun ironian kyllästämä hipsteri on kuin ilmetty toisinto 1800-luvun ikävystyneestä dandysta.

Johannissonin kirja on oikea aarre. Kerronta hipoo kaunokirjallista tyylikkyyttä, mutta on samalla äärimmäisen vakuuttavaa ja selkeää. Tällaista tietokirjallisuutta olen kaivannut kipeästi. Ei lukemisen jatkuvasti keskeyttäviä rasittavia alaviitteitä tai puuduttavia lähdeluetteloita. Johannisson avaa lähteiden käyttöään tarpeeksi, jotta hänen tekstillään on uskottavuutta, mutta ei uuvuta lukijaa yksityiskohtaisilla selostuksilla lähteiden luotettavuudesta tai teorioidensa pitävyydestä. Melankolian huoneet on vaivatonta tietokirjallisuutta, joka pitää hyvää huolta lukijastaan ja mahdollistaa teoksen sivuihin uppoutumisen kuin hyvä fiktio konsanaan.

Johannissonin tutkimuskohde ei ole lähteiden kannalta helpoimmasta päästä. Tunteita on mahdotonta tavoittaa sellaisenaan, mutta Johannisson on metsästänyt käsiinsä erilaisia dokumentteja, joista on mahdollista löytää viitteitä siitä, mitä tunteet ovat ehkä eri aikoina olleet, miten niitä on ilmaistu ja millä tavalla niitä on tulkittu. Tärkeää materiaalia Johannissonin tutkimustyön kannalta ovat olleet muun muassa potilaskertomukset, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Kun on kyse tunteista kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä, myös kirjallisuus avaa inhimillisen tuntemisen historiaa. Parasta Johannissonin teoksessa onkin, ettei se pelkästään auta ymmärtämään omia tai ympärillä olevien ihmisten tunteita, vaan se avaa uusia tulkintauomia myös kirjallisuuden lukemiseen. Melankolian huoneista löysinkin heti välineitä, joilla tulkita esimerkiksi samaan aikaan luvussa olleen Kerouacin On the Roadin henkilöhahmoja. Konkreettisista lähteistä huolimatta Johannissonin tutkimus on tietenkin vaatinut myös rohkeaa tulkitsemista ja päättelyä. Teosta lukiessa on hyväksyttävä, että mitään varmaa tietoa ihmisten tunteista esimerkiksi 1700-luvulta ei voida tuottaa. Kysehän on lopultakin yksilöllisestä kokemuksesta, joka ei loppujen perin edes käänny kielelle. Teoreettisia tulkintoja lähemmäksi todellisuutta ei ole mahdollista päästä. Johannisson kuitenkin uskaltaa venyttää mahdollisuuksien rajoja tarpeeksi ja löytää mielenkiintoisia selitysmalleja erilaisille ilmiöille ja käyttäytymistavoille.

Johannisson tuo teoksessaan esiin, että melankolia on ollut keskeinen ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja sosiaalisen identiteetin määrittäjä. Ennen 1900-lukua melankolia oli ennen kaikkea yläluokan sairaus eikä sitä pidetty alaluokkaiselle yksinkertaiselle mielelle edes mahdollisena. Melankoliasta kärsineet henkilöt ovat olleet usein intellektuelleja, professoreita tai taiteilijoita. Ahdistus, pakkomielteet, unettomuus ja ennen kaikkea herkkyys olivat merkkejä heidän neroudestaan. Johannissonin aineistosta löytyykin monia historiaan jääneitä tunnettuja intellektuelleja, joiden sielunmaisemat ovat mitä kiehtovinta luettavaa. Mainituksi tulevat muun muassa Charles Darwin, Marcel Proust, Max Weber, Franz Kafka, Sylvia Plath ja Virginia Woolf. Koska kaikenlainen yliherkkyys oli merkki huikeasta älystä, tietynlaiset tunteenpurkaukset ja omituisuudet olivat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja niitä myös ilmaistiin avoimesti. Kirjailija Marcel Proustille tunne-elämän herkkyys oli intellektuaalisen työn edellytys:

35 vuoden iästä lähtien hän käytännöllisesti katsoen makasi vuoteenomana, ikään kuin pannen yliherkkyytensä näyttämölle: hän oli liian heikko maailmaan, mutta hienovireisen terävä aisteiltaan. Hän ei sietänyt juuri mitään ruokaa ja vielä vähemmän ruoantuoksua; hänen Boulevard Haussman numero 102:ssa sijainneessa asunnossa ei saanut siksi laittaa ruokaa lainkaan. – – Hän työskenteli öisin, jolloin oli hiljaista, ja makasi päivisin oopiumin, veronalin tai trionalin tainnuttamana. Hän kirjoitti näkevänsä selkeästi vain pimeässä.

Sallitun ja paheksutun käyttäytymisen raja saattoi olla kuitenkin hiuksenhieno. Oli myös täysin eri asia, minkälaiset tunteet olivat sallittuja miehille ja minkälaiset naisille. Yliherkkyys saattoi esimerkiksi olla merkki korkeasta älystä miesten kohdalla, mutta naisilla se sen sijaan tulkittiin järjettömäksi hysteriaksi. 1700-luvun tunnekoodeja kuvaillessaan Johannisson viittaa Jane Austenin romaaneihin, joissa naisen liiallinen herkkyys on huolestuttavaa, mutta sopivassa määrin ilmaistu herkkyys on sen sijaan merkki hyveellisestä ja hienostuneesta luonteesta. Tunteita tuli ilmaista, mutta niiden vallassa ei kuitenkaan saanut olla. Monien Austenin naishahmojen ilmaisemat tunteet eivät olekaan aitoja vaan pikemminkin tarkkaan laskelmoituja. 1700-luvulla tunteiden ja herkkyyden näyttäminen oli suotavaa, jopa miehille, mutta sen tuli olla sivistynyttä. Liiallisuuksiin ja teatraalisuuteen lipsuminen sen sijaan saattoi olla suuri kauhistus. Johannisson kuvaa esimerkiksi itkemiseen liittyviä sääntöjä:

Itkemistä ei saanut mieltää itsehillinnän menetykseksi. Naisen kyyneleet eivät saaneet olla keimailevia eivätkä hysteerisiä. Kouristukset, nikottelut, tukehtumiskohtaukset ja räkäisyys eivät olleet tunnekieleen sopivia. Itkun ja naurun äkilliset vaihtelut viittasivat hermotautiin.

Vaikka Johannisson käsittelee tunteiden historiaa yksilöiden kautta, hänen näkökulmanaan on ehdottomasti inhimillinen tunnemaailma sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Johannisson tekee yksittäisistä tapauskertomuksista yleistäviä päätelmiä ja rakentaa erilaisia melankolian historian arkkityyppejä. Hän ei siis tarkastele Max Weberin unettomuutta yksilöllisenä mielisairautena vaan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena oireena. Tässä suhteessa Johannisson teos on hyvin yksipuolinen, jopa yksinkertaistava. Tunteet ovat hänelle pääasiassa sosiaalisten rakenteiden ohjelmoimia reaktioita. Kiehtovinta Johannissonin näkökulmassa on kuitenkin se, että kyse ei ole vain siitä, että tulkitsemme ja käsittelemme universaaleja, inhimillisiä tunteita eri tavalla eri aikoina, vaan se, miten tunteet ymmärretään ja minkälainen merkitys niille annetaan ohjaa sitä, mitä me todella fyysiselläkin tasolla tunnemme:

Eteenkin antropologiset analyysit ovat osoittaneet, etteivät yhteiskuntarakenteet ole neutraali tila, jossa psyykkiset prosessit tapahtuvat, vaan jatkuvaa sosiaalisten ja emotionaalisten välistä vuorovaikutusta. – – Tätä seuraa toinen tärkeä loppupäätelmä: Joitakin lääketieteellisiä oireita ei pidä ymmätää osaksi lääketieteellistä eikä edes yksilöllistä, vaan yhteiskunnallista syndroomaa.

Johannisson toteaa Christopher Laschia lainaten: ”jokainen aikakausi kehittelee omat patologiset muotonsa, jotka tiivistetysti vastaavat pinnan alla piileviä ominaisrakenteita”. Patologisilla muodoilla hän viittaa anomalioihin, inhimillisen käyttäytymisen poikkeamiin, joita käsitellään epänormaaleina ja sairaina, mutta jotka ovat itseasiassa erittäin normaaleja siinä kulttuurisessa ympäristössä, jossa me elämme. Johannissonin näkökulma on ihanan armelias. Varsinkin juuri tänä aikana, kun ihmisellä on pakkomielteinen tarve diagnosoida kaikki käyttäytymisen vivahteet, lyödä niihin jonkinlainen patologisuuden leima, ja siten kaventaa niin sanotun normaalin rajoja. Toisaalta Johannissonin näkökulma unohtaa täysin yksilöllisyyden; temperamentin, kokemusten ja ihmissuhteiden vaikutuksen siihen, miten maailma, yhteiskunta ja kulttuuri otetaan vastaan.

Johannissonin kirjan huumaamana olen unohtunut jälleen lavertelemaan laajasti ja pahoin pelkään, puuduttavan pitkästi. Haluan kuitenkin ottaa esiin vielä yhden esimerkin inhimillisen tuntemisen omituisesta historiasta. Tunnettujen intellektuellien lisäksi Johannisson on onnistunut kaivamaan historian kätköistä myös tavallisia ihmisiä. Yksi heistä on Albert Dadas. Hän oli 1800-luvulla elänyt perheellinen kaasulaitoksen asentaja, jolla oli merkillinen pakonomainen tarve matkustaa pois kotoaan, useimmiten kokonaan toiseen maahan. Matkustaessaan hänellä ei ollut tietoisuutta siitä, kuka oli tai miksi hän matkusti, mutta hän tiesi päämääränsä. Perillä hän ei osannut selittää, mitä varten oli paikalle päätynyt ja muisti vai irrallisia palasia menneisyydestään. Johannisson nimeää ilmiön pakkovaellukseksi, josta tuli 1800-luvulla suorastaan villitys:

– – siistit, kunnialliset ylemmän työväenluokan tai alemman virkamiesluokan edustajat – käsityöläiset, asentajat, puotiapulaiset, kirjanpitäjät – katosivat äkillisesti työpaikoiltaan ja perheidensä luota ja ilmestyivät esiin vuorokausia tai viikkoja myöhemmin odottamattomissa paikoissa, joskus hyvinkin kaukana kotiseuduiltaan. Usein he liikkuivat kultuurisesti tunnetuissa paikoissa kuten Wienissä, Prahassa tai Padovassa. Matkoissa näytti siis toteutuvan tietynlainen turistimainen suunnitelmallisuus. Kun vaeltaja oli palautettu kotiin, hän paneutui jälleen vaitonaisen tyynenä töihinsä ja arkirutiineihinsa. Yksilö saattoi saada näitä vaelluskohtauksia vain kerran elämässään tai toistuvasti.

Pakkovaellus on ilmiönä kummallinen ja kiehtova. Mikä saa ihmisen hylkäämään oman identiteettinsä ja maansa ja hakeutumaan täysin vieraaseen ympäristöön? Aivan kuin nuo ylemmän työväenluokan edustajat olisivat paenneet omaa, arjen ja rutiinien tukahduttamaa jokapäiväistä elämäänsä. Dadasin lisäksi Johannisson on löytänyt myös hieman tuoreemman esimerkin pakkovaeltajasta. Vuonna 2005 Iso-Britannian rannikolta löydettiin mies, joka oli pukeutunut läpimärkään pukuun ja kravaattiin. Mies ei suostunut puhumaan, mutta kun hänelle ojennettiin paperia ja kynä, hän piirsi yksityiskohtaisen kuvan pianosta. Kun hänet ohjattiin pianon luokse, hän alkoi soittaa sitä hämmästyttävän taitavasti. Englannin lehdistö nimesi mysteerisen mykän miehen ”Pianomieheksi”. Miehen henkilöllisyys säilyi salaisuutena neljän kuukauden ajan, kunnes hän lopulta alkoi puhua. Hän kertoi olevansa saksalainen Andreas Grassl ja hän oli matkustanut Englantiin Eurostar-junalla menetettyään työnsä Pariisissa. Haastatteluissa hän kertoi, ettei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. ”Yhtäkkiä vain heräsin ja tajusin, kuka olen”, hän oli kertonut. Mitään varmaa selitystä Pianomiehen tapaukselle ei ole saatu. Joidenkin teorioiden mukaan hän olisi saanut psykoottisen kohtauksen, toisten mukaan hän oli teeskennellyt mieleltään järkkynyttä. Johannisson esittelee hänet mahdollisena esimerkkinä modernista pakkovaellustapauksesta.

Melankolian huoneet muissa blogeissa: Leena Lumi

4 kommenttia:

  1. Tämäpä vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta!

    "Tunteet ovat hänelle pääasiassa sosiaalisten rakenteiden ohjelmoimia reaktioita." Ottaako Johansson kantaa aineistonsa sisältöön? Kenen tunteista puhutaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella mielenkiintoinen kirja!

      Johannisson todellakin kommentoi tai pikemminkin tulkitsee aineistonsa sisältöä aika rohkeastikin. Hän siis käyttää aineistossaan ilmeneviä sairaskertomuksia esimerkkeinä siitä, kuinka tiettyinä aikoina tietynlaiset tunteisiin ja niiden ilmaisuun liittyvät sosiaaliset säännöt ja merkitykset tuottivat tietynlaisia tunnekokemuksia. Hän siis soveltaa yksittäisten henkilöiden tapauskertomuksia kuvaamaan sitä, miten yleisesti ihmiset noina aikoina tunsivat ja miten tunteita tulkittiin ja käsiteltiin. Puhutaan siis oikeastaan kaikkien ihmisten tunteista. Vastasikohan tämä ollenkaan kysymyksiisi?

      Poista
    2. Mietin vain, miten aineisto on koottu/valikoitu, eli keitä tapaukset ovat. No, ehkä problematisoin tarpeettomasti.

      Kirjoituksesi pohjalta kirja kuulostaa oikeasti hyvin mielenkiintoiselta.

      Poista
    3. Kirja ei ole enää käsilläni, joten en pysty tarkistamaan, miten Johannisson kommentoi aineiston keruuta. Tapauskertomukset koskevat kuitenkin sekä tunnettuja ja merkittäviä ihmisiä (kuten juuri nuo mainitsemani kirjailijat ja intellektuellit) että ihan tavallisia ihmisiä. Mitään tarkkaan rajattua otantaa Johannissonilla tuskin tässä on vaan tuntuu, että hän pikemminkin on poiminut mielenkiintoisia esimerkkejä sieltä täältä sen mukaan, mitä hänelle on tullut vastaan.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.